Tiedättekö, mä olen vihdoin, pitkästä pitkästä pitkästä aikaa kohdannut kirjoittajan parhaan päivän: mä olen saanut kirjoitettua.
Kun mä reilu vuosi sitten syyskuun lopulla sain valmiiksi Lopun jälkeen -tarinan, mä menetin sen mukana kirjoitusintoni ihan täysin. Mä tavallaan lamaannuin kirjoittamisen suhteen monesta syystä. Ehkä siksi, että LJ oli mun tähänastisen "kirjoitusuran" suurin projekti, jonka parissa mä työskentelin melkein kolme vuotta. Ehkä myös siksi, että lukion toisen vuoden kevät, sitä seurannut kesä ja abivuoden syksy kevättä unohtamatta olivat aika raskaita ja työntäytteisiä. Oli kursseja, oikeastaan ihan valtavasti kursseja, toukokuulle siirtyneet vanhojentanssit ja sitten vielä ylioppilaskirjoituksiin lukeminen kesällä ja syyskuussa niihin osallistuminen. Ja tuon jälkeen mä en juurikaan ehtinyt levätä, sillä lukio-opinnot jatkuivat normaaliin tahtiin helmikuuhun asti – sillä lisämausteella, että kevään yo-kokeisiin piti valmistautua samaan aikaan. Mä väsyin. Kun kevään kirjoitukset oli lopulta ohi, mä olin oikeasti hemmetin väsynyt ja kaikkeni lukio-opinnoille antanut. Jopa ilmeisesti luovuus katosi musta tuon vuoden aikana, eikä millään ole meinannut tulla takaisin.
Kesällä mä olin vielä kaksi kuukautta kesätöissä arkisin klo 6.00 – 14.30 ja heräsin töiden takia aamuisin ennen viittä. Eipä siinä väsymys päässyt väistymään tai luovuus kukkimaan, vaikka työpaikka ja -kaverit olivatkin kivoja. Ja no, mitäs vielä. Elokuun alusta asti valmistelin muuttoa ja lopulta elokuun puolivälin jälkeen sullottiin tavarat kahteen autoon ja otettiin suunnaksi uusi kaupunki 300 kilometrin päässä kotoa. Loput elokuusta meni muuttokaaoksen raivaamiseen, asettumiseen ja tarvittavien tavaroiden hankintaan. Syyskuun alussa mä aloitin yliopisto-opinnot. Opintoja tuli valittua ensimmäiselle syksylle 28 opintopisteen verran. Ei sinänsä liian vaativa suoritus, mutta täytyy myöntää, että itsenäisen työn määrä ja aikataulutuksen tärkeys ovat päässeet yllättämään. Yhden opintopisteen eteen joutuu oikeasti työskentelemään yllättävän paljon, etenkin, kun joutuu samaan aikaan opettelemaan esimerkiksi esseen viittauskäytäntöjä ja tieteellisen tekstin lukemista.
Että niin. En mä tiedä, onko sittenkään varsinainen yllätys, että luova kirjoittaminen on takunnut ja tuntunut satunnaisten runojen kirjoittamista lukuun ottamatta lähinnä puulta. Aika ja energia ovat menneet johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Ja voi hemmetti, miten vieraalta on tuntunut, kun en ole pystynyt kirjoittamaan mitään pitkää fiktiivistä tekstiä yli vuoteen. Mä olen ollut yli vuoden kirjoittaja, joka ei juurikaan kirjoita, vaikka haluaisi. Koska kyllä, mä olen monesti yrittänyt kirjoittaa uutta tarinaa, mutta koskaan siitä ei ole tullut mitään.
Siksi mä olen kohdannut kirjoittajan parhaan päivän – vihdoin. Viime yönä mä sain kirjoitettua ensimmäistä kertaa aikoihin uutta tarinaa, jolla on ehkä jopa mahdollisuuksia kasvaa valmiiksi asti. Mä tunsin intoa, kun mä muodostin sanoja Docs-tiedostoon. Ja kun mä nyt mietin tuota, mua vähän jopa itkettää, vaikka se naurettavalta kuulostaakin. Mutta oikeasti. Kirjoitusinnon palaaminen on mulle kuin saisin palan itsestäni takaisin. Hetkittäin on nimittäin tuntunut siltä, etten koskaan tule saavuttamaan unelmaa omasta kirjasta, jos palo luovaa kirjoittamista kohtaan ei koskaan palaisikaan. Mutta nyt se on näyttänyt mulle, että se kaikki on vielä mussa. Se sama palo, joka mussa ehkä lopullisesti syttyi syksyllä 2017, kun raapustin lyijytäytekynällä A5-vihkoon ensimmäiset tarinani. Se on mussa vieläkin. Ja mä olen niin onnellinen, että sille vihdoin on ilmeisesti taas tilaa mun elämässä.
Vielä mä en uskalla luvata mitään uudesta tarinasta, koska oon kirjoittanut sitä vasta parin sivun verran ja kaikki juonesta lähtien on vielä niin auki. Mutta niin kuin LJ:n epilogin kommenttikentässä vuosi sitten kirjoitin, tämä uusi tarina saattaa onnistuessaan olla hieman erilainen, vaikka samaan aikaan niin samanlainen kuin aiemmatkin. Toivon kovasti, että tarina saa nyt siivet selkäänsä – jotta mun kirjoittamattomuudesta johtuva identiteettikriisi loppuisi ja jotta saisin vihdoin jakaa jotain uutta luettavaa myös teille <3
Eipä siis auta kuin hakata näppäimistöä ja toivoa parasta :'D.
Samaistun niin näihin ajatuksiin. Mulla kirjan käsikirjoituksen valmiiksi saaminen sai aikaan sen, että tuntui kuin kaikki luovuus ois tyhjennetty. Sitten elämä oli hetkistä ja ei joko ollut aikaa tai ei vain yhtään ollut kirjoitusfiilistä. Välillä oon vaan pakottanut itseni kirjoittamaan edes jotain. Liian usein pelkään, että kohta en enää osaa kirjoittaa ollenkaan. Että se taito vois vaan yhtäkkiä hävitä. Mut nyt oon antanut itelle aikaa ja toivonut vaan sydämessä, että vielä jossain kohtaa elämässä ois aikaa ja tilaa luovuudelle niin paljon, että ois mahdollista kirjoittaa vaikka uus kirja ❤️
VastaaPoistaTavallaan on tosi lohdullista kuulla, et joku toinenkin painii saman asian kanssa! <3 Ja kyllä, itekin pelkään eniten just sitä, etten osais enää kirjoittaa lainkaan, kun luovuus on ollut niin pitkään kadoksissa. Mut ehkäpä tässä tärkeintä on just se, että antaa itelleen ja luovuudelle aikaa, vaikka oon kyllä välillä myös pakottanut itseni kirjoittamaan 😅
PoistaJa hei, mä ainakin uskon, että sulla on kyllä kaikki mahdollisuudet kirjoittaa vielä toinenkin kirja! Ja vaikka et kirjoittaiskaan, ni on se jo tosi iso saavutus, että oot kirjoittanut sen yhdenkin (ootan sen lukemista innolla) ❤️❤️
Hello! Ihanaa kuulla, että kirjoitusinto alkaa pikkuhiljaa palailla. Luovuus tarvii tilaa ja on itsellekin tuttua, että eri elämänvaiheissa se voi hetkellisesti kadota tai himmetä. Sit se päivä, kun huomaa taas olevansa enemmän kokonainen, oma ittesä niinku ennen, vitsit se tuntuu hyvältä!
VastaaPoistaMie ootan innolla uusia postauksia ja tiiän, että ne tulee sit kun tulee Koita olla stressaamatta, ei oo kiire. Teet sillon ku siltä tuntuu. Kirjottaminen on osa sua ja jos niin haluut, ni ei se susta koskaan kokonaan katoa, vaikka mitä tulis.
Terkkuja ja kynttiläntäyteistä marraskuuta! ❤️
Moikka!
PoistaJoo, niin kuin postauksesta jo kävikin ilmi, niin kirjoittamisinnon palaaminen on kyllä tuntunut hyvältä :D Ja just tuo, että eri elämänvaiheissa / muutosten / kiireen keskellä luovuus saattaa kadota hetkellisesti, tuntuu niin tutulta. Mutta ehkä tässä pikkuhiljaa tottuu / on tottunut uuteen arkeen, niin luovuuskin löytää taas tilaa.
Ja hei, kiva kuulla, että jaksat oottaa mun uusia tekstejä :'D. Tällä hetkellä suurin haaste onkin se, etten stressaisi luovan kirjoittamisen suhteen. Nyt vaan tuntuu siltä, että luovuus tekee paluutaan mun elämään vähän huonolla hetkellä, kun joulukuun ja joululoman lähestyessä kurssien oppimispäiväkirjojen ja esseiden palautukset alkavat painaa päälle ja niitä pitää edistää ensisijaisesti, etteivät ne jäisi roikkumaan :'D. Mutta joo, yritän olla stressaamatta (luovasta) kirjoittamisesta ja ajatella, että kaikki ehtii tehdä ja kirjoittaa sitten aikanaan.
Ihanaa marraskuuta sinnekin! ❤️❤️