perjantai 28. huhtikuuta 2023

Kaikki hyvin, terveisin särkynyt

Aurinko on valaissut rivitalokompleksin etupihan, kun astun risteävältä kadulta oikealle tielle. Asfaltti ympärilläni hohkaa lämpöä, jota se on imenyt itseensä taivaalla loistavasta valopallosta. Asfaltin ja auringon lämmöstä huolimatta minulla on hieman kylmä ja päädyn vetämään -90-luvun farkkutakkia tiukemmin ympärilleni, vaikka tärisevien käsien takia niinkin yksinkertaisen asian tekeminen tuntuu vaikealta. Kun olen saanut takin tiukemmin ympärilleni, pysähdyn hetkeksi seisomaan keskelle katua, yritän rauhoittaa sydämeni, jonka kivuliaan kiivaan pamppailun tunnen rinnassani. Oikea pihatie on aivan edessäni, ja juuri siksi minun on seisottava keskellä katua vielä hetki, yritettävä estää kylmän hien puskemista pintaan. Sisälläni vellova ahdistuneisuus antaa minun kuitenkin ymmärtää, että vastaan taisteleminen on turhaa. Jaksa nyt vielä hetki, pakotan ahdistuksen kauemmas, vaikka tunnen sen jäävän ilkkumaan aivan selkäni taakse, valmiina hyppäämään parrasvaloihin. Edelleen tärisevin, nyt jo hikisin, käsin kaivan puhelimen farkkutakin taskusta ja avaan etukameran, yritän tarkastella sen kautta kasvojani, vaikka kirkkaassa auringonpaisteessa en näe näytöstä juuri mitään. Turhautuneena tungen puhelimen takaisin taskuun ja kyyristyn sitten kadun laitaan pysäköidyn punaisen Toyotan viereen, katson itseäni auton sivupeilistä. Pyyhin peukaloilla silmäkulmiani, kiristän löystynyttä hiuslenkkiä ja työnnän kasvoille valahtaneet hiukset korvan taakse ja toivon sitten, ettei silmistäni voi nähdä kehossani velloavia tunteita. Nousen ylös auton vierestä, yritän rentouttaa kasvojeni lihakset ja vedän vielä kerran katkonaisesti henkeä – sitten minun on käveltävä kohti oikeaa pihatietä. Pihatielle talven jäljiltä jäänyt hiekoitushiekka rapisee kengissäni, kun astelen teennäisen rennosti kohti valkoisen rivitalon oikeanpuoleista päätyhuoneistoa, asuntoa, jossa hän asuu. Vaikka olen käynyt hänen luonaan lukemattomia kertoja, en koskaan aiemmin ole tullut paikalle ilmoittamatta, sillä kynnys yllätysvierailun tekemiseen on ollut liian suuri. Kuitenkin nyt, tänään, kaikkien vakuuttelujen jälkeen ja ahdistuksen liiskatessa sisäelimeni, en ole pystynyt kirjoittamaan viestiä ja kysymään “Oletko kotona tänään?”, vaan päättänyt toimia lupaa kysymättä. Ja nyt, ehkä viisitoista minuuttia kotoa lähtemisen jälkeen, olen tässä, hänen ovensa takana. 


Seison hetken oven takana tekemättä mitään ja mietin, kääntyisinkö sittenkin vain pois. En ole nähnyt asunnon etupihan puoleisissa ikkunoissa mitään liikettä, joten todennäköisesti hän ei ole edes huomannut minua. Voisin siis vielä paeta, ajattelen, kun nostan tärisevää kättäni kohti ovikelloa. Lopulta pakotan itseni soittamaan kelloa ja muistutan itseäni siitä, että tulin tänne tavatakseni hänet, en siksi, että voisin vielä ovella paeta. Kun kuulen ovikellon soivan sisällä asunnossa, haluaisin kuitenkin hypätä nurkan taakse piiloon. Eikö tämä ole melko säälittävää? ajatus tulvii päähäni, kun mietin sitä tosiasiaa, että tulin hänen ovelleen, jotta minun ei tarvitsisi kestää ahdistustani yksin. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä ottaa jalat alleen: asunnon sisältä kuuluu askelia ja pian, liian pian, ovi edessäni aukeaa.

Hän näyttää yllättyneeltä ja hieman liian huolittelemattomalta siihen nähden, että kello on jo yli puolenpäivän tänä aurinkoisena lauantaina.

  –Ai moi! Mä en osannut odottaa, että sä tulisit… Vai oonko mä unohtanut jotain? Oltiinko me sovittu jotain? hän kysyy minulta, kun viimein saa karistettua yllättyneen ilmeen kasvoiltaan.

  –Joo, mä… Sori, etten mä ilmoittanut. Ei me oltu sovittu mitään, mä vaan…, yritän selittää hänelle, mutta en saa sanottua oikeastaan mitään. Ja sitten näen sen, kun vilkaisen edessäni seisovan ihmisen olan yli asuntoon. Sohvalla on nainen, yhtä huolittelemattoman näköisenä kuin hänkin, eikä minulla mene kauaa ymmärtää, mistä on kyse. Pettymys rysähtää ahdistuksen ja muiden ikävien tunteiden sekaan kehooni kovin raskaasti, joudun puremaan kieltäni kovaa, jotta en alkaisi itkeä tässä, hänen edessään.

  –Onhan kaikki kunnossa? hän tietenkin kysyy ja tarkastelee kasvojani, jotka yritän väkisin pitää rauhallisina.

  –Siis joo, on! Sulla on jo näköjään joku vieras, niin mä lähden tästä häiritsemästä. Mä olin vain… kävelyllä täällä, tiedäthän sä, hieno ilma ja kaikkea, viittaan nopeasti selkäni taakse ja kiitän itseäni siitä, että saan ääneni pidettyä tasaisena. En todellakaan halua, että hän saa tietää, kuinka epätoivoisesti tarvitsen häntä nyt. En voi paljastaa asiaa nyt, kun näen naisen hänen asunnossaan. En nyt, kun hänen päivänsä on varmasti täynnä vaaleanpunaista hattaraa ilman minun rakoilevaa mielenterveyttäni.

  –Aika pitkä kävelylenkki sulle tulee kyllä. Onks sulla edes mitään vettä mukana? Sä tarvitset sitä, jos sä aiot kävellä takaisinkin! Aurinko paistaa niin lämpimästi, että sä saat nestehukan, jos et juo. Voit ihan oikeasti tulla käymään tässä sisällä, hän huolehtii, enkä tiedä, millä voimilla pidän kyyneleet poissa poskiltani. Kyllä mä haluaisin tulla sisälle, mutta en pysty nyt, ajattelen ja vedän kasvoilleni väkinäisen hymyn.

  –Kiitos, mut ei kiitos. Mulla on lompakko, mä voin käydä kaupassa ostamassa vettä. Kaikki on ihan hyvin, mä vain poikkesin katsomassa, oletko sä kotona. Mut sulla on jo seuraa, enkä mä todellakaan halua häiritä ja pilata tunnelmaa. Mä lähden nyt takaisin kotiin, niin laitetaan viestiä tai jotain… 

  –No jos sä oot varma, että kaikki on hyvin ja ettet sä halua tulla sisälle? Ihan totta, et sä häiritsisi, hän yrittää vielä, mutta minä torjun hänen ehdotuksensa päättäväisesti, yritän vain selvitä ulos tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

  –Sä tiedät itsekin, ettei tuo ole totta. Tai ainakaan sun seuralainen ei välttämättä ole samaa mieltä. Sori vielä, että tulin ilmoittamatta keskeyttämään teidän päivän. Toivottavasti saatte jatkaa kivaa päivää nyt keskeytyksettömänä, sanon ja tiedän, etten voi jäädä ovelle enää pidemmäksi aikaa, tai kyynelkanavani tulvivat väistämättä. 

  –Okei. Pidä säkin kiva päivä ja osta se vesipullo kaupasta! Laitetaan viestiä ja nähdään vaikka joku päivä ensi viikolla, hän sanoo iloisesti, ja minä tiedän, ettei hän ole huomannut mitään, ei edes täriseviä käsiäni. Jostain syystä sekin loukkaa, vaikka olenkin halunnut koko ajan, ettei hän huomaisi mitään, ennen kuin olisin kahdestaan hänen kanssaan asunnon turvassa. Tapahtumaketjussa on vain yksi mutta: en koskaan mene asuntoon sisälle ja vaikka menisin, en silti olisi siellä hänen kanssaan kahden.

  –Joo, nähdään, sanon ja käännyn sitten nopeasti pois ovelta, pois hänen luotaan, pois paikasta, jonka turvaan olin uskaltanut luottaa liikaa. Kun ovi takanani painuu kiinni, juoksen, juoksen niin kovaa kuin pystyn ja yritän estää itseäni itkemästä valtoimenaan keskellä katua. En tajua, miksi minulla on yhtäkkiä niin paha mieli hänen vuokseen. Tai tajuanhan minä, en vain haluaisi myöntää asiaa. Kun pääsen hänen lähikauppansa parkkipaikalle, jonka kauimmaiseen ja varjoisimpaan nurkkaan olen parkkeerannut oman autoni hetkeä aiemmin, etsin entistäkin enemmän tärisevin käsin ja sumein silmin autonavaimia farkkutakin taskuista. Autoon sisälle päästessäni en enää tiedä, mihin voisin luottaa.


En tiedä, kuinka kauan istun ratin takana itkemässä vavisuttavaa itkua, joka repii minut kappaleiksi. En pysty antamaan itselleni anteeksi tunteitani häntä kohtaan ja toivon silti, että joku, että hän silittäisi selkääni juuri nyt ja lupaisi kaiken vielä järjestyvän. Hänen kätensä ovat rauhoitelleet minua niin useasti aiemminkin, saaneet ahdistuksen ja kyyneleet loppumaan. Juuri nyt mieleeni tunkee kuitenkin ajatus hänestä ja naisesta olohuoneen sohvalla. Typerä, typerä, typerä, toistelen mielessäni, kun mietin heitä ja minua ja häntä. Olisihan minun pitänyt tietää, että häneen ihastuminen oli äärimmäisen vaarallista juuri tämän takia: miksi ihmeessä hänellä olisi muita kuin kaverillisia tunteita minua kohtaan? Vaikka olen koko ajan tiennyt olevani liian surullinen ja ahdistunut, liian rikkinäinen ollakseni hänen arvoisensa, tunnen oloni silti kauheaksi, sillä hän on herättänyt minussa toivoa. Nainen olohuoneessa on kuitenkin juuri todistanut minulle, että olen toivonut liikaa ja tulkinnut hänen toimintaansa niin kivuliaan väärin, etten enää tiedä, voinko nähdä häntä seuraavalla viikolla, ensi kuussa tai koskaan. En ole hänelle samalla tavalla tärkeä kuin hän on minulle ja tunnen itseni sen vuoksi hieman arvottomaksi, vaikka tiedän hänen edelleen välittävän. Hän puhui siitä helvetin vesipullosta ja kysyi, onko kaikki hyvin, ajattelen, kun kurottaudun etsimään hansikaslokerosta nenäliinapakettia. Itkuni alkaa hiljalleen hiipua, vaikka tiedän kyllä, että lisää kyyneliä ja ahdistusta on tulossa. Haluaisin tietää jo valmiiksi, miten selitän hänelle tulevaisuudessa yllättävät kyyneleeni, jos päädyn vielä tapaamaan häntä. Tiedän, etten voi kertoa hänelle itkeväni siksi, että hän on särkenyt sydämeni: ei hän edes tiedä, että niin on tapahtunut. Ehkä minun on valehdeltava itkeväni onnesta, hah. Tai vain yleisen ahdistuneisuuden vuoksi. Mutta kun hän kysyisi, mikä minua ahdistaa, en voisi vastata mitään. 

Eikä särkyneen sydämen aiheuttama itkuisuus varmasti ole ainoa ongelmani. Miten voin selittää hänelle sen, että tulen jatkossa etääntymään hänestä yhä kauemmas ja kauemmas, koska hänen lähellään minun olisi liian kivuliasta olla? Vielä suurempana ongelmana tulevaisuudessa on se, miten tulen pärjäämään itse, kun en enää soita hänelle kertoakseni elämäni hyvistä ja huonoista asioista. Hän ei ehkä koskaan tule ymmärtämään, miksi roolini hänen elämässään pienenee lopulta mitättömän pieneksi. Ja vaikka tiedän, että tietyllä tapaa hänellä on oikeus kuulla selitys, ajattelen kuitenkin, että on parempi, ettei hän tiedä tunteistani. Niin hän ei joudu kantamaan taakkaa särkemisestäni – ja minulla on edelleen pieni mahdollisuus pitää hänet elämässäni.

2 kommenttia:

  1. Elin tätä tekstiä samalla kun luin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi ihana kuulla, että tekstiin pystyi eläytymään ❤❤

      Poista

Kerro mielipiteesi ❤