SELJA
Kesäasunto. Sillä nimellä Erno oli alkanut nimittää asuntoani edellisellä viikolla. Harmaa asunto oli muuttunut kevään ja kesän kuluessa minun näköisekseni, vaikka aluksi tehtävä oli vaikuttanut mahdottomalta. Mutta heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, ja tuulen muuttuessa yhä purevammaksi, asunto oli jälleen samassa kunnossa kuin ennen minua. Olin asunut asunnossa alle puoli vuotta, mutta silti minun oli muutettava siitä pois. Rantasillankatu 7B 26 oli tarjonnut minulle miettimispaikan, mutta elämääni en voinut rakentaa sen varaan.
-Kaikki taitaa olla valmista? Erno puoliksi totesi, puoliksi kysyi minulta. Asunto kaikui tyhjyyttään. Vain verhot ja vuoteeksi avautuva sohva koristivat muuten niin harmaata näkyä.
-On. Nää loput roinat viedään sitten äidille ja isälle, vastasin. Pikkuveljeni katsoi minua hieman haikeasti, mutta kuitenkin hymyillen.
-Nyt tää kaupunki jää ilman sitä yhtä täysijärkistä Saarenkulmaa, hän sanoi, sillä oli itsekin lähdössä ensin töihin, ja tammikuun alussa armeijaan vieraalle paikkakunnalle. Oli toisinaan vaikea uskoa, että minun veljestänikin oli jo kasvanut aikuinen, nuori mies, joka ei enää kaivannut isosiskon ohjeita tehtäviin. Erno ei enää iltaisin hiippaillut oveni taakse vain siksi, että halusi jutella tai pelata Afrikan tähteä. Hän todella oli jo aikuinen, enkä minä voinut häneltä muuta toivoakaan.
-Onhan äiti ja isä täällä, sanoin hitaasti. Näin Ernon silmistä, että hän oli helpottunut kuulemastaan. Ei puhuminen heidän kanssaan ollut ollut helppo tehtävä, mutta lopulta asioiden selvittäminen oli aina kannattavaa, olivat ne sitten miten kipeitä tahansa.
TOMAS
Laatikoita, vaatteita ja tyhjiä muovipusseja lojui asuntoni lattioilla. Elokuu oli tullut kuin varkain. Minä en alkukesän vakaista suunnitelmista huolimatta ollut jatkanut määräaikaista vuokrasopimustani, vaan olin kädet hieman täristen varannut lennon ensin Amsterdamiin, sitten Tukholmaan.
-No, eihän täällä ole enää kovinkaan paljoa tavaraa jäljellä, muuttokaverini totesi katsellessaan yksiötä, jonka seiniä olin tuijotellut viime viikkoina luvattoman paljon. Tukholma, äiti, isä ja Isabella olivat pyörineet mielessäni sen jälkeen, kun olin palannut kotiin Seljan mökiltä. Olin nähnyt Seljasta, ettei hän aikonut enää pysyä hiljaa lapsuudestaan, ja jokin hänen olemuksessaan oli pakottanut minutkin kohtaamaan omat vaikeuteni perheeseeni liittyen. Se ei tulisi olemaan mukavaa ja helppoa, mutta oman tulevaisuuteni kannalta tiesin keskustelun olevan tärkeä. Kukaan toinen ei voinut puhua minun äänelläni vanhemmilleni, joten minun oli tehtävä se.
Mutta kaikesta huolimatta se ei ollut viimeinen asia, joka minun oli tehtävä.
Sateisen kesän jälkeen syksy oli alkanut poutaisena, vaikkakin hieman viileänä. Useimpina päivinä aurinko paistoi taivaalta, jota koristivat vain muutamat pilvet. Asuntoni oli jo lopullisen tyhjä, eikä jäljellä ollut sohvan, muutamien astioiden ja vaatteiden lisäksi enää oikeastaan mitään sellaista, jonka halusin ehdottomasti säilyttää. Matkalaukut olin pakannut täyteen jo viikkoja sitten, kun olin varmistunut siitä, etten voisi jäädä Suomeen ainakaan ihan vielä. Lähteminen ei kuitenkaan tuntunut helpolta. En ollut varma Seljan suunnitelmista, vaikka olinkin jo pitkään tiennyt, että hän suunnitteli jotain suurta. Kesään oli mahtunut myös niitä päiviä, kun Selja ei olemattomista tekosyistä johtuen ollut ehtinyt viettää aikaa kanssani. Muutaman kerran jälkeen olin arvannut, ettei Seljan ehtimättömyys johtunut minusta. Hän oli vain hiljaa siitä kaikesta, minkä itse jo tiesi. Ja vaikka tuntuikin hieman pahalta myöntää, tiesin, etten itsekään ollut puhunut hänelle omista aikeistani kovinkaan tarkasti. En uskonut, että Selja olisi tiennyt Amsterdamista. Ja jos totta puhuttiin, en vielä itsekään tiennyt lopullisista suunnitelmista. Kaikki riippuisi lopulta eniten siitä, miten Amsterdamin asuntoni kanssa kävisi.
SELJA
Ulkona tuuli kovaa, mutta minä liikuin sitkeästi vastatuulessa eteenpäin, vaikka rinkka selässäni painoikin hieman liikaa. Olin hetkeä aiemmin käynyt palauttamassa kesäasuntoni kaikki kolme avainta, eikä minulla siten ollut enää paikkaa, johon olisin voinut kotikaupungissani mennä. Oikeastaan olin menossa vanhemmilleni yöksi, mutta aurinkoista syyspäivää en halunnut viettää neljän seinän sisällä, etenkään nyt, kun tiesin lähteväni kaupungista pian.
En ollut kesän aikana käynyt kovinkaan montaa kertaa Tomaksen asunnolla, mutta nyt halusin mennä käymään hänen luonaan. Enkä oikeastaan vain halunnut, sillä sisimmässäni tiesin, etten olisi edes voinut jättää tekemättä sitä. En minä voinut marssia ulos kaupungista sanomatta sanaakaan Tomakselle, joka odotti minua. Vaikka olin tehnyt hänelle vain yhden lupauksen, tiesin silti, ettei asia ollut aivan niin yksinkertainen. Aina lupausta ei nimittäin tarvinnut sanoa edes ääneen, sillä jotkin lupaukset syntyivät pelkän katseen perusteella.
Ja mä kun lupasin olla lupaamatta mitään, ajattelin hitaasti.
Rappukäytävässä oli ihanan lämmintä verrattuna siihen, millainen pohjoistuuli ulkona oli puhaltanut. Kävelin jalat hieman hapoilla portaita pitkin ylöspäin, ja ensimmäistä kertaa koko kesänä kirosin mielessäni sitä, ettei talossa ollut hissiä - Tomas nimittäin asui kuusikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Kun lopulta päädyin kuudenteen kerrokseen syke koholla ja hikipisarat otsallani, en jaksanut odottaa enää yleisilmeeni parantumista.
-Selja? Tomas avasi oven hämmennyksen vallassa, enkä itsekään voinut välttyä hämmennykseltä, kun kuulin, kuinka paljon asunto kaikui.
-Voinko mä tulla sisään? kysyin. Tomas ei vastannut minulle, mutta sen sijaan hän veti minut sisään asuntoon, joka oli kuin olikin tyhjä. Lattialla lojui vain muutamia vaatekappaleita ja pari jätesäkkiä, joihin oli luultavasti tungettu kaikki sellainen tavara, jota Tomas ei uskonut enää tarvitsevansa. Mies näytti vaivaantuneelta, eikä minun tarvinnut käyttää kovinkaan paljoa päätäni, kun jo tajusin, mitä tyhjä asunto ja jätesäkit tarkoittivat.
-Sä oot lähdössä?
-Iltalento ylihuomenna.
Pudotin täyden rinkkani lattialle. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tai olla ajattelematta. Iltalento ylihuomenna, päässäni kaikui. Tomas oli lähdössä Amsterdamiin, enkä minäkään ollut enää jäämässä kotikaupunkiimme.
-Selja, anna mä arvaan. Sä muutat, Tomas sanoi hiljaa, kun outo tyhjyys oli ottaa vallan koko tilanteesta. En juuri siinä hetkessä kyennyt kuin nyökkäämään. Kyllä, Tomas. Mä muutan. Mä muutan, eikä se paikka ole niin lähellä kuin voisi toivoa.
TOMAS
Seljan ilmestyminen oveni taakse ei ollut kuulunut suunnitelmiini, ja siksi menin tilanteesta niin hämilleni, etten edes osannut sanoa hänelle aluksi mitään. Naisella oli mukanaan nähtävästi painava rinkka, joka oli täynnä tavaraa. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista hänen kasvojaan, kun jo tiesin, että asiat olisivat muuttumassa lopullisesti. Ei Selja kuulunut kotikaupunkiinsa. Kun tajusin, että Seljan katse kiersi tyhjää asuntoani, minä aloin kiemurrella.
-Sä oot lähdössä? Selja kysyi epäuskoisena ja hiljaa pudottaessaan rinkan lattialle.
-Iltalento ylihuomenna, sain sanottua, enkä kestänyt katsoa silmiin naista, joka näytti siltä, kuin olisin lyönyt häntä. Koko kesä oli mennyt liian nopeasti. En minä ollut ehtinyt tai edes halunnut ajatella sitä, että syksyn tullessa minun olisi luovuttava Seljasta.
-Anna mä arvaan, Selja. Sä muutat, sanoin hiljaa, eikä nainen voinut kuin nyökätä. Kyllä minä tajusin, mitä se tarkoitti. Selja ei halunnut etäsuhdetta, enkä minäkään uskonut sellaisen kestävyyteen juuri siinä tilanteessa, jossa olimme. Kumpikin kaipasi toista ihmistä lähelle, ei tuhansien kilometrien päähän.
-Mä muutan pohjoiseen, en mä voi olla täällä, etkä säkään voi. Sulla on asioita hoidettavana Amsterdamissa, Selja sanoi, ja vaikka hän puhuikin järkeä, en olisi halunnut uskoa sanaakaan. Olisin vain halunnut repiä kappaleiksi lentolippuni ja pyyhkiä pois antamani lupauksen, jonka takia minun oli pakko palata Amsterdamiin. Elämä oli kuljettanut minut Seljan luokse, mutta oliko sen tarkoitus myös erottaa meidät lopullisesti?
-Mä oon pahoillani, Selja. Mä todella oon pahoillani, sanoin ääni täristen, vaikka tiesin varsin hyvin, etteivät sanani lohduttaneet kumpakaan meistä. Tilanne oli mikä oli. Valitettavasti.
SELJA
Rintaani puristi, vaikka kello oli neljä iltapäivällä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kirpeän syyspäivän tuuli sai lyhyimmät vauvahiukseni heilumaan ilmassa. Ympärilläni kulki ihmisiä, joiden tarinaa en mitenkään voinut tietää. Minä tiesin vain oman tarinani. Sen tarinan, jonka toinen osapuoli seisoi vieressäni kasvoillaan miljoona eri tunnetta. Tomaksesta ja minusta näkyi ehkä kilometrien päähän, ettemme me olleet eroamassa vain pieneksi hetkeksi. Se tuntui vaikealta, käsittämättömän vaikealta. Kuin olisin joutunut pakottamaan itseni junaan, johon vain muutamaa viikkoa aiemmin olin vielä halunnut hypätä. Yhden vaivaisen kesän aikana teiniporukan hämärästä muistosta oli tullut minulle tärkeä ihminen, jonka kanssa olisin ollut valmis yrittämään jotain muutakin kuin satunnaisia kohtaamisia kaupungilla. Kuitenkin minä tiesin, ettei se ehkä olisi koskaan mahdollista. Tomas ei vielä tiennyt lopullista paikkaansa, enkä tiennyt minäkään. Tilanteet saattoivat muuttua vain parissa päivässä.
-Selja, mä… mun tulee sua ikävä, Tomas sanoi. Vasta sitten minä käänsin katseeni hänen silmiinsä, jotka aidosti välittivät. Nyt ne olivat täynnä surua, haikeutta, vapautta, elämää, lopullisuutta ja tietynlaista turvattomuutta. Tulevaisuus oli epävarma. Mihin me kaksi lopulta edes päätyisimme?
-Niin munkin sua, vastasin, kun tunteiltani kykenin. Kelloa vilkaistessani karu totuus lävähti kasvoilleni. Kaksi minuuttia, ajattelin hiljaa. En enää voinut viivyttää niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.
-Kaksi minuuttia, toistin ajatukseni ääneen. Sanat saivat korvani soimaan, niin kipeiltä ne kuulostivat.
-Mä lupaan odottaa sua, ihan sama missä mä itse olen, Tomas sanoi, ja minä olisin halunnut sydämeni pohjasta ottaa ne sanat vastaan. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. En voinut sitoa itseeni ihmistä, joka oli tuhansien kilometrien päässä minusta ja meistä.
-Älä lupaa mitään. Tomas, mä pyydän. Ei lupauksia. Mä en halua, että sä olet mussa kiinni, jos sä löydät jonkun ihmisen, jonka kanssa olla ja elää. Älä hukkaa sun elämää siihen, että odotat meitä, sanoin kaikkien muiden sanojen sijasta. Kaikista maailman sanoista valitsin juuri ne, joita en itsekään koskaan halunnut kuulla.
-Mä saatan palata sieltä Suomeen koska tahansa, ei sen tarvitse olla vaikeaa.
-Älä.
Tomas hiljeni, minä hiljenin. Vain lähestyvän junan äänet saivat minut toimimaan. Nostin maassa olevan rinkan selkääni, ja käännyin sitten katsomaan Tomasta, joka näytti olevan vähintään yhtä palasina kuin minäkin. Kun halasin häntä, hän pudotti suustaan sanan, johon minun oli pakko tarttua.
-Jouluna.
-Jouluna, minä toistin hetkeäkään epäröimättä. Se oli ainut lupaus, jonka lupaamattomuuden lisäksi Tomakselle lupasin. Roikuin hetken kiinni hänen kaulassaan, mutta sitten saapuva juna pakotti minut hyvästelemään miehen.
-Pidä huolta, kuiskasin tarkoittaen niitä sanoja niiden jokaisessa merkityksessä. Pidä huolta, vaikka sattuisi. Pidä huolta, vaikka nauraisit. Pidä huolta itsestäsi joka tilanteessa, ajattelin. Tomas rutisti minua tiukasti viimeiseen sekuntiin asti, mutta sitten minun oli lähdettävä. Kyyneliä pidätellen jätin sirpaleiksi hajonneen miehen kotikaupungin juna-asemalle. Sieltä mies jatkaisi pian jälkeeni matkaansa ensin Helsinki-Vantaalle, sitten Amsterdamiin. Vasta junassa jonkin aikaa istuttuani tajusin, mitä kesän aikana oli tapahtunut. Ja kaiken sen muun lisäksi minä tajusin, mitä Tomaksen sanoma joulu todella tarkoitti.
Joulu. Ehkä se on meidän lopullinen tuomio, ajattelin samalla, kun kyyneleet kastelivat poskeni.
❤️❤️
VastaaPoista❤❤
Poista