Hämärää #5 (jouluspesiaali)

SELJA

Kaupunki oli verhoutunut paksuun lumipeittoon jo päiviä sitten, mutta lumisade ei ottanut loppuakseen. Pohjoisen ja uuden kotikaupunkini lumiset kadut ja maisemat olivat saaneet itse kunkin lähipiiristäni kateelliseksi, enkä minä sinänsä ihmetellyt asiaa. Liian monena vuotena peräkkäin olin itsekin saanut katsella milloin loskaisia kotikaupungin katuja, milloin taas Helsingin lumettomia ja kuraisia pihoja. Tänä vuonna kaikki kuitenkin oli toisin. Minä en enää ollut se sama Selja, sillä minusta oli tullut vihdoin se, joka olin. 

TOMAS

Mielikuvat viimeisestä päivästäni Amsterdamin asukkaana vilisivät silmissäni, kun kasasin hiljaa uutta kotiani Suomeen. Uuden vuokralaisen etsintä oli tuottanut hirvittävästi päänvaivaa niin minulle kuin itse vuokranantajallekin, että oli molempien osalta vain helpottavaa päästää irti monien kuukausien työstä. Asunnon suuret tavarat, jotka olin ostanut itse, olin myynyt käytännössä heti syyskuussa kaupunkiin palatessani. Viimeiset kaksi viikkoa olin syönyt pahvilautasilta ja nukkunut pelkällä patjalla, jonka lahjoitin lähtöpäiväni aamuna erään ystäväni käyttöön. Jatkuvan pakkaamisen jälkeen oli ihanaa ainoastaan purkaa tavaroita tietäen, ettei niiden paikkaa tarvinnut muuttaa hetkeen. Suomi ja Helsinki tuntuivat enemmän kodilta kuin mikään paikka pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta mieltäni painoi yksi asia - Selja.

SELJA

Muovinen joulukuusi yksiön nurkassa oli tuonut yllättävän paljon jouluntuntua muuten niin pieneen ja hieman yksinäiseen kotiini. Vaikka olin viihtynyt varsin hyvin opintojen parissa, kaupunki oli silti tuntunut hieman vieraalta ja pelottavalta paikalta yksinään. En ollut onnistunut hankkimaan itselleni kuluneen syksyn aikana yhtään luottoystävää, vaikka hyvänpäiväntuttuja minulle oli kertynyt sitäkin enemmän. Siksi jouluaatto yhdessä Ernon ja papan kanssa tuntui erityisen merkitykselliseltä. He olivat ne ihmiset, joiden kanssa olin jakanut lukemattomia hetkiä jo pienestä pitäen. Kuitenkin minun oli täytynyt poistua heidän luotaan normaalia aiemmin, sillä minulle oli tulossa vieras. 

Koko syksyn ajan me molemmat olimme olleet hiljaa toistemme suhteen, sillä sanoilla ei tuntunut olevan lainkaan merkitystä. Minä ja puolituttu mies menneisyydestä olimme tehneet lupauksen, jonka kuitenkin olimme rikkoneet. Olimme luvanneet, ettemme lupaisi mitään, mutta lopulta vain yksi sana oli merkinnyt meille lupausta.

Jouluna.

Tomaksen ääni kaikui mielessäni jatkuvasti, ja siksi yksi marraskuun puolivälin viesti oli aiheuttaa minulle sydänkohtauksen.

Tuun joulukuussa Suomeen, mutta vasta jouluna pysyvästi. Pitää hoitaa Tukholmassa asioita ennen sitä. Miten on, mihin varaan lennon?

Enkä minä tietenkään epäröinyt, kun Tomas ilmoitti halukkuutensa tulla luokseni jouluksi. Totta kai minua jännitti tavata mies pitkästä aikaa, mutta toisaalta olin innoissani ja kauhuissani samaan aikaan. Minä en tiennyt, minne Tomaksen elämä oli asettumassa, mutta jo pelkästään tieto Suomesta lämmitti sydäntäni. Tuntui hyvältä tietää, ettei välimatkamme ollut ainakaan kasvamassa.

Tuu mun luokse joulupäiväksi. Aattona oon papan ja Ernon kanssa, mut voin tulla kaupunkiin sen jälkeen. Voin hakea sut kentältä sitten.

Viestin lähettämisen jälkeen sydämeeni kuitenkin eksyi rauhattomuus, jota en osannut selittää itselleni. Syvällä mieleni sopukoissa minä kuitenkin osasin aavistaa, mistä rauhattomuus johtui. En vain halunnut myöntää asiaa. En, sillä totuus olisi ollut liian kipeä ääneen sanottavaksi. 

Joulupäivän aamuna istutin itseni ensimmäistä kertaa ikuisuuteen oman autoni rattiin. En ollut koko syksynä ajanut omalla autollani, joka oli jäänyt vanhaan kotikaupunkiini odottamaan minua ja tilannetta, jossa uskaltaisin vihdoin parkkeerata auton kadun laitaan asuntoni lähettyville. Erno oli kaikessa ystävällisyydessään suostunut ajamaan auton papan luokse, ja menemään itse takaisin kotiin joko junalla tai papan kyydillä. 

  -Eihän mulla vielä niin hirveä kiire ole, pikkuveljeni oli sanonut, ja viitannut kiireellä tammikuussa alkavaan varusmiespalvelukseensa. 

  -Huippua! Kiitos, Erno! minä olin riemuinnut ja lähestulkoon hyppinyt ilosta. Siksi tuntuikin erityisen hyvältä istua oman auton etupenkillä, kuskina, ensimmäistä kertaa sitten syyskuun. Lumeen peittyneet maisemat vain vilisivät ohi, kun jännitys kehossani kuplien ajoin hieman reilun sadan kilometrin matkan papalta asunnolleni. Aurinko paistoi, suhteellisen kireä pakkanen paukkui ulkona, eikä muuta liikennettä juurikaan ollut. 

Tomas tulisi tänään.

Yritin istuttaa ajatusta päähäni heikoin tuloksin. Koko mies tuntui edelleen täydeltä utopialta, minä kun olin jo ehtinyt syksyn aikana pelätä, etten näkisi häntä enää koskaan, ei sillä, etteikö mies olisi ollut edelleen vain yksi ja harvinaisen suuri kysymysmerkki elämässäni. En minä tiennyt, minne hän aikoi elämänsä rakentaa. En tiennyt, mitä hän ajatteli meistä. En lopulta tiennyt Tomaksen nykyisestä tilanteesta juuri mitään, mutta siitä huolimatta halusin toivoa, että minä mahtuisin mukaan hänen elämäänsä muutenkin kuin vain muistona sateisesta ja hämärästä kesästä, jolloin kaikki merkittävät asiat olivat vaihtaneet paikkaa. Ei se kesä ollut ollut helppoa aikaa, vaikka myöhemmin sitä saattoi erehtyä ajattelemaan niin. Tomas oli kaikessa kummallisuudessaan ollut minulle turva, johon saatoin luottaa, vaikka niin ei todellakaan koskaan pitänyt käydä. Kohtalo - tai sattuma - ajoi meidät yhteen silloin kun sitä vähiten odotimme. Se kotikaupungin hämärä baari oli hajottanut, korjannut ja jälleen kerran hajottanut jotain kaunista sisältäni. Se oli tuonut Tomaksen elämääni, mutta samaan aikaan se oli hajottanut kaikki voimani. Tomaksen lähdön jälkeen minusta oli tuntunut monta viikkoa siltä, etten tulisi saamaan koko syksynä mitään aikaiseksi. Epätietoisuus ja tietynlainen suru olivat vieneet minusta viimeisetkin mehut, joita olisin tarvinnut kaiken alkaessa puhtaalta pöydältä. Lopulta olin koonnut itseni puoliksi väkisin, laittanut asuntoni itseni näköiseksi siinä määrin kuin vuokranantaja salli ja päättänyt, etten itkisi kenenkään - etenkään Tomaksen - perään etukäteen. Ja nyt, kun syyskuun alusta tuntui olevan jo ikuisuus, minä heräsin todellisuuteen, joka oli odotettua karumpi. En ollut edes uskaltanut ajatella vaihtoehtoa, jossa en olisi ollut kiinteä osa Tomaksen elämää. Se, että olisin menettänyt elämästäni jälleen kerran yhden merkittävän ihmisen, olisi tuntunut kohtuuttoman pahalta. Lennin jälkeen Tomas oli vain tuntunut niin turvalliselta, lohdulliselta ja tutulta ihmiseltä, etten olisi enää halunnut päästää hänestä irti. 

Lentokenttä oli kummallisen hiljainen joulupäivänä keskellä hiljalleen hämärtyvää iltapäivää. Tomas oli kuin olikin päättänyt lentää Helsingistä luokseni, vaikka varsinaista tarvetta nopealle siirtymiselle ei edes ollut. En kyennyt seisomaan vain paikoillani, vaan minun oli pakko kiertää kehää muiden ihmisten katsoessa minua ja tekemisiäni kummeksuen. Kellon viisarit tuntuivat liikkuvan sekunti sekunnilta ja minuutti minuutilta aina vain hitaammin. Pyörin kehää, seisahduin hetkeksi ja jatkoin taas hermostunutta kävelemistä. Kun sitten vihdoin näin tutun hahmon kävelevän luokseni, en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Jalkani tuntuivat spagetilta, käteni jäykiltä ja kieli puolestaan tuntui liimautuvan kiinni kitalakeen. Tomaksen oli selvästi helppo erottaa minut muutamien ihmisten joukosta, ja jollain oudolla tavalla asia huvitti minua vähän liikaakin. Vielä toukokuussa sä et tunnistanut mua heti metrinkään päästä, ajattelin sitten, kun muistin tilanteen hämärästä baarista eräänä sateisena ja kylmänä toukokuun iltana. Sen enempää en kuitenkaan ehtinyt muistella, sillä nopeasti, melkein liian nopeasti, Tomas oli edessäni hieman uupuneen näköisenä. Miehellä oli mukanaan vain yksi matkalaukku, jonka hän laski näennäisesti rauhallisesti lentokentän lattialle. Tomas ei todellakaan sanonut saati sitten kysynyt minulta mitään ennen kuin halasi minua lujasti, varmasti vähintäänkin yhtä lujasti kuin syyskuussa erotessamme. Siihen halaukseen kaikki tiivistyi: ikävä, helpotus, hetkellinen onni ja suru siitä, ettei kumpikaan meistä vielä tiennyt, kuinka meille kahdelle lopulta tulisi käymään. 

  -Helpottavaa nähdä sut täällä, Tomas kuiskasi korvaani hiljaa avaten samalla keskustelun.

  -Samat sanat! Ihanaa, että sä pystyit tulemaan, kuiskasin vastaukseksi, ja irrottauduin sitten hieman vastentahtoisesti halauksesta. En hetkeen pystynyt tekemään mitään järkevää, joten päädyin vain katsomaan Tomasta silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin. Silmät eivät enää olleet surulliset, vaan rauhalliset ja hieman uupuneet. Kuitenkin kaikki niissä kieli siitä, että asiat olivat todella järjestyneet ainakin jollain tavalla, sillä uupumus ei ollut sellaista uupumusta, joka olisi johtunut henkisestä huonovointisuudesta. 

  -Pitäisikö meidän alkaa lähteä sinne sun kämpälle? Tomas kysyi, kun aikaa oli kulunut oletettavasti jo hieman liian paljon ollakseen totta. 

  -Joo, totta kai! Sori, mä olen näköjään ihan puoliunessa, sanoin, kun pääni sai jäsenneltyä miehen sanojen sisällön. Lähdimme hitaasti ja hiljaa kävelemään kohti parkkipaikkaa, jonne olin autoni pysäköinyt. Yhtäkkiä kaikki sanat vain tuntuivat turhilta, mutta hiljaisuus sen sijaan tuntui täydelliseltä asialta joulupäivän kääntyessä kohti iltaa. 

TOMAS

Seljan asunto oli pieni, mutta hänen näköisensä. Seinille oli ripustettu valokuvia eri paikoista, ja yhden niistä kaikista minäkin tunnistin.

Edellisen kesän ainoan sateettoman viikonlopun minä olin viettänyt yhdessä Seljan kanssa hänen pappansa mökillä kaukana kaupungista, jossa kumpikaan meistä ei viihtynyt niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Mutta mökki… mökillä ollessamme minä ja Selja olimme siirtyneet rajan yli, eikä paluuta entiseen ollut enää ollut. Se yksi ja ainoa suudelma keskellä muuten niin hiljaisen kunnan keskustaa kodintuntuisessa baarissa oli aiheuttanut ainakin minulle, mutta melko varmasti myös Seljalle harmaita hiuksia pitkin syksyä. Siksi mökin laiturilta otettu kuva oli kääntää veistä sydämessäni jo heti kättelyssä. 

Laskin matkalaukkuni hieman levottomana asunnon lattialle. Selja puolestaan oli ehtinyt viilettää asunnon poikki jo keittokomeroon asti. Emme olleet sanoneet sanaakaan toisillemme sitten lentokentältä lähdön jälkeen, mutta eivät sanat toisaalta olleet edes tuntuneet tarpeelliselta asialta ennen tätä hetkeä asunnossa, jossa ei kuulunut muita ääniä kuin meidän satunnaiset askeleemme ja hengenvetomme.      

  -Otatsä vettä? Selja kysyi hiljaa ja hieman takellellen, kun astui pois keittokomerosta. Pienen hetken ajaksi minä jumahdin kiinni hänen silmiinsä, muistin, mitä olin ajatellut niistä heinäkuisessa illassa. Kuulaiden syyspäivien aamut, henkäisin mielessäni, ja pakotin sitten itseni vastaamaan minulle esitettyyn kysymykseen.

  -Joo, kiitos, sain sanottua, vaikka minun korvissani ääneni kuulosti raakkuvalta varikselta. Miksi ihmeessä puhuminen yhtäkkiä olikin niin kamalan hankalaa? 

  -Sä sait asiat Amsterdamissa hoidettua? 

Olin yllättyä kysymyksestä, jonka Selja esitti, kunnes tajusin, ettemme todella olleet puhuneet moneen kuukauteen kunnolla edes puhelimessa. Ainoat elonmerkit olivat olleet muutamat lyhyet viestit, joiden tarkoitus oli kuin olikin ollut muistuttaa vain siitä, että kumpikin meistä oli edelleen hengissä. Ethän sä tietenkään tiedä! ajattelin, ennen kuin vastasin Seljalle mahdollisimman lyhyesti, selvästi ja ilman hämmennystä.

  -Joo, vaikka aikaa siinä meni paljon enemmän kuin mitä olin ajatellut. Se mun vuokranantaja oli vaan aika hiton tiukka sen suhteen, että millainen vuokralainen sille kelpaa. Lopulta sinne kämppään päätyi yksi ruotsalainen mimmi, joka etsi kämppää Amsterdamista. Mä pakkasin ne vähäiset kamat, mitä mulla siellä enää oli, lensin sitten Helsinkiin ja sieltä Tukholmaan. Mä… mulla on asunto Helsingissä, sanoin. Hyvä, ettei Selja pudottanut käsissään olevaa lasia maahan. 

  -Helsingissä?! 

Naisen ääni oli epäuskoinen ja säröillä, enkä minä heti ymmärtänyt, miksi ihmeessä hän oli niin järkyttynyt asiasta. Mutta sitten, täysin varoittamatta ja puskista, mieleni asetteli palapelin palat oikeaan järjestykseen. Näin koko tilanteen silmissäni kipeänä, vääränä ja niin kohtuuttoman väärin tuomittuna. 

  -Helsingissä, toistin kaupungin nimen ääni täynnä harmaan eri sävyjä, sillä siltä minusta tuntui huolimatta siitä, että ulkona oli aivan valkoista. Selja veti syvään henkeä, ja päästi hetken kuluttua kaiken ilman pois keuhkoistaan pitkän huokauksen mukana. 

  -Ei meidän tarvitse ajatella sitä nyt. 

Ja vaikka minä olisin halunnut kieltää Seljaa kiertelemästä tilanetta, minulla ei ollut voimia siihen. Päätin antaa meille vielä hetken aikaa. Sen hetken, joka jossain toisessa todellisuudessa olisi voinut olla paljon pidempi.

SELJA

Pakkanen nipisteli sormiani ja poskiani, kun seisoin Tomaksen kanssa asuntoni parvekkeella tuijottamassa vastapäisen talon valoja. Alhaalla kadulla ei liikkunut yhtään ihmistä, ja minä aloin olla varma siitä, että olimme Tomaksen kanssa ainoat ulkona olevat ihmiset. Tai no, oikeastaan me emme edes olleet kunnolla ulkona, vaan parvekkeella, jota ei oltu lasitettu. 

  -Mä en edes muista, koska mun joulu olisi viimeksi ollut tällainen, Tomas rikkoi hiljaisuuden pakkasen ja kaupungin pimeyden keskellä. 

  -Jotenkin ne kaikki joulut, jotka mä muistan, on aina olleet jollain tavalla levottomia. En mä muista aikaa, jolloin ne päivät olisi olleet vaan iloisia, hän jatkoi, eikä minun tarvinnut kysyä, mitä hän levottomuudella tarkoitti. 

  -Mä ja Erno ollaan aina oltu papalla, joskus jopa ihan kahdestaan, kun äiti ja isä ei muka töiltään ehtineet sinne. Oikeasti ne varmaan ainoastaan riiteli kotona ja halusi tarjota meille kunnon joulun papan luona. Pappa toisaalta aina tekikin sen, tekee edelleenkin. Siellä se Erno on nytkin. Tää on ensimmäinen joulu, kun mä oon nää varsinaiset päivät jossain muualla kuin siellä. Mut hyvästä syystä mä oon täällä, sanoin, enkä voinut estää ääneni rikkoutumista viimeisen lauseen kohdalla. Tieto siitä, että Tomas oli asettumassa Helsinkiin sattui paljon enemmän kuin olin koskaan pystynyt edes arvaamaan. Minä olin liian kaukana, aivan liian kaukana. Ei sellainen suhde kestäisi ikinä, ei siinä tilanteessa, jossa me olimme.

  -En mä tätä ihan näin suunnitellut, Tomas sanoi hiljaa ja hivuttautui sitten lähemmäs minua niin, että käsivartemme osuivat toisiinsa. Vaikka olimme tiukasti toppatakkeihin kietoutuneita, minusta tuntui silti siltä, että Tomaksen käsivarsi olisi lämmittänyt omaani. Se tuntui kummallisen lohdulliselta ja hyvältä, vaikka olisi voinut luulla, että vihaisin koko ajatusta juuri nyt. Mutta ei, en vihannut, vaikka elämä käyttäytyikin epäreilusti meitä kohtaan. Tomas vierelläni tuntui sen pienen hetken ajan oikeammalta kuin kukaan koskaan aiemmin. Halusin unohtaa sen, että muutaman päivän kuluttua meitä ei enää olisi. Olin itkenyt jo ihan tarpeeksi paljon, sen vuoden kyynelmitta oli ääriään myöten täynnä, enkä minä aikonut antaa sen valua yli jouluna, en nyt, kun saatoin vielä pitää säälittäviä kulissejani yllä yhdessä Tomaksen kanssa. 

Asunto oli hämärä. Vain joulukuusessa olevat kynttilät valaisivat asuntoa pehmeästi ja tuomitsematta. Nojasin päätäni sohvalla vasten miehen olkapäätä sanomatta sanaakaan. Ihan kuin minä olisin yrittänyt korvata muutamalla päivällä ja illalla kaikki ne hetket, joita me emme koskaan tulisi saamaan. Tomas silitti hitaasti hiuksiani, piti minua lähellään niin kuin ei olisi halunnut koskaan irrottaa otettaan. Siinä hetkessä minä palasin kaikkiin niihin jouluihin, kun olin ihanan aattoillan jälkeen itkenyt yksin pois sitä pelkoa, surua ja vihaa, joka oli vellonut sisälläni jo pitkään. Olisin halunnut huutaa, riehua ja itkeä niin, että joku olisi nähnyt ja tajunnut viimein, etten minä voinut hyvin. Erno oli vain nukkunut viereisessä huoneessa, enkä minä hänelle olisi muutenkaan puhunut. Hän oli pikkuveljeni, pieni, herkkä ja viaton. Minun piti olla se vahva isosisko, joka löysi aina reitin ulos pelon keskeltä. Jos kotimme olisi palanut, en olisi miettinyt pelastamisjärjestystä hetkeäkään. Totta kai minä olisin kantanut ensimmäisenä Ernon ulos savun ja liekkien keskeltä. 

  -Mun mielestä joulu on yliarvostettu asia, rikoin pitkään jatkuneen hiljaisuuden, ja painoin sitten kasvoni miehen paitaa vasten. Tomas tuoksui hyvältä, hän tuntui tutulta ja oli turvallinen, mutta… mutta hän oli mahdottomuus minulle.

  -Miten niin? mies mutisi hiuksiani vasten. Jossain muussa hetkessä tilanne olisi saattanut naurattaa minua - siis se, että mies mutisi hiuksiani vasten huolimatta siitä, että saattoi pahimmillaan saada hiuksia suuhunsa.

  -Jos ihmiset muistaisi olla toistensa lähellä aina, eikä vaan jouluna. Monille tällaiset juhlapyhät on vaan helvetin huipentuma, vastasin jatkaen edelleen hiljaisella linjalla. 

  -Niin. Kyllä mäkin toivon, että jokainen saisi olla onnellinen edes joskus. Syvältä, miten monet viettää joulua turvattomassa ympäristössä, Tomas sanoi. Kuulin hänen äänestään kaiken sen, mikä jäi sanojen taakse. Sä tiedät, millaista on olla ulkopuolinen omassa elämässään, ajattelin. Ja kun Tomas sitten painoi suudelman otsalleni, en osannut olla surullinen. 

TOMAS

Aika oli kulunut aivan liian nopeasti. Joulupäivä oli vaihtunut vaivihkaa tapaninpäiväksi, joka oli yhdessä hetkessä ollutkin jo tavallinen sunnuntai. Minä olin hermostunut. Vaikka olin jo perjantaista asti tiennyt, ettei minulla ja Seljalla olisi tulevaisuutta, emme siltikään olleet sanoneet sitä suoraan toisillemme. Sen sijaan me olimme käyttäytyneet aivan päinvastoin, olleet koko ajan kylki kyljessä ja jopa nukkuneet yhdessä paremmin kuin koko syksynä. Nyt me kuitenkin olimme siinä tilanteessa, jota olimme koko viikonlopun ajan pelänneet, odottaneet ja kammonneet. Minä pakkasin vähäisiä tavaroitani takaisin matkalaukkuun samalla, kun Selja yritti ylläpitää keskustelua olemattomilla aiheilla. Kello tikitti kuin aikapommi koko ajan lähemmäs hetkeä, jolloin minun täytyi lähteä kävelemään kohti rautatieasemaa, sillä olin päättänyt mennä junalla takaisin Helsinkiin. Sen me sentään olimme saaneet sovittua. En halunnut hieroa lähtöäni yhtään sen enempää vasten Seljan kasvoja kuin oli pakko, ja siksi olin päättänyt kävellä muutaman kilometrin matkan. En halunnut näyttää Seljalle konkreettisesti lähtöäni, vaikka tietenkin hän näkisi minun kävelevän ulos asunnostaan. Se kuitenkin tuntui lempeämmältä vaihtoehdolta kuin tyhjään asuntoon palaaminen yksinään. 

  -Vanamo ei olisi ikinä uskonut tätä meistä, kuulin Seljan äänen vielä tavallistakin hiljaisempana selkäni takaa. 

  -Tuskin kukaan muukaan niistä olisi voinut kuvitella meitä näin, vastasin, ja hymyilin sitten muistolle hieman haikeana. Ei meidän teiniporukkamme mikään unelma kai koskaan ollut, mutta jotain jokainen niistä hölmöistä nuorista oli jättänyt minulle. Yksi rohkeutta, toinen typerää huumoria, kolmas halua kokea enemmän kuin kotikaupungin kadut. Ja Selja - häntä ei voinut verrata muihin. Selja oli jättänyt minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden, josta olisin varmasti ikuisesti kiitollinen. 

  -Mä tulen siis olemaan se nainen, joka istuu sun häissä kirkossa ja miettii, että olisi voinut jossain toisessa todellisuudessa olla siinä sun vieressäsi, Selja sanoi, eikä minun tarvinnut kääntyä katsomaan häntä tietääkseni, että hän oli hajonnut palasiksi selkäni taakse. Ja kun sitten lopulta sain matkalaukun kiinni, käännyin katsomaan naista, jonka olisin halunnut korjata. Mutta ei, minä en voinut korjata häntä sen enempää kuin kukaan muukaan. Se, että minä asuin Helsingissä ja hän pohjoisessa, kaatoi lopulta kaiken sen, mikä olisi voinut olla mahdollista. En tarvinnut ihmistä satojen kilometrien päässä, vaan ihmistä vieressäni. Seljan elämä oli pohjoisessa lumen ja kaiken muun kauniin keskellä, kun minä taas olin järjestänyt elämäni peruspilarit keskelle Helsingin loskaisia katuja. 

  -Ja mä olen se mies, jonka pitää päästää irti meistä viimeistään silloin, kun sä kävelet alttarille jonkun toisen kanssa. 

Ääneni tärisi jokaisen sanan kohdalla, mutta pakotin itseni katsomaan Seljaa silmiin niin, että hän varmasti tiesi, ettei tilanne ollut minullekaan helppo. Kello juoksi eteenpäin, emmekä me osanneet sanoa toisillemme juuri mitään järkevää. Hiljaisuus välillämme oli raastavaa. Lopulta kello kuitenkin oli niin paljon, että minun oli pakko ottaa takki naulakosta ja vetää se niskaani. Kellon vilkuilun seurauksena tulin siihen tulokseen, että olin jo hieman myöhässä alkuperäisestä aikataulustani, jonka tosin olin tarkoituksella suunnitellut hieman joustavaksi. 

  -Mun tulee sua ikävä, nainen kuiskasi pienen ja hämärästi valaistun asunnon keskeltä. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset, enkä minä vain voinut kävellä asunnosta ulos tekemättä mitään. Niinpä kävelin Seljan luokse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen ehkä viimeistä kertaa ikinä sillä tavalla, niin voimakkaasti kaivaten. Selja halasi minua takaisin niin kuin minä olisin ollut hänen viimeinen oljenkortensa, vaikka itse en tietenkään kokenut olevani mikään pelastaja. Mähän ainoastaan rikoin sut, ajattelin, kun irrottauduin vaivalloisesti halauksesta, jonka olisin halunnut jatkuvan ikuisuuden ajan. Katsoin hetken aikaa suoraan lattiaan, mutta sitten nostin katseeni ylös Seljan silmiin, joissa saatoin nähdä sammuvan liekin. Annoin itseni viedä käteni hänen kasvojensa molemmille puolille. Silitin peukaloillani poskipäitä, jotka olivat lämpimät, enkä irrottanut katsettani naisen kasvoista. Olin jo nojautumassa hivenen eteenpäin, kunnes järki tai jokin muu pysäytti minut. En suudellut Seljaa.

Vielä.

Olin jo ehtinyt ottaa muutamia askelia kohti ovea mieli raskaana ja silmät kyyneliä täynnä, kunnes kuulin äänen ja sanat, jotka olivat samaan aikaan sekä hunajaa että suolaa haavoilleni. 

  -Tomas. Mä rakastan sua.

Enkä minä enää kuunnellut järkeä, omatuntoa tai tietoa siitä, että seuraava tapahtuma tulisi lopulta vain ja ainoastaan sattumaan. Se ei ollut siirappia, ei ollut koskaan ollutkaan. Se oli sekoitus hunajaa ja suolaa, tietoisuutta siitä, ettei kolmatta kertaa koskaan tulisikaan. 

Suutelin Seljaa vahvasti, annoin hänen kuljettaa käsiään selkääni pitkin niskaan ja sieltä hiuksiin. Hän suuteli minua, suuteli suuremmalla tunteella kuin kukaan koskaan aiemmin. 

  -Ja mä rakastan sua, Selja, kuiskasin, kun irrottauduin suudelmasta. Sitten minun oli käännettävä selkäni naiselle, joka oli muuttanut monia asioita minun elämässäni. Nostin matkalaukkuni lattialta, avasin oven ja kävelin nopeasti rappukäytävään, joka oli autio. Painaessani oven viimeistä kertaa kiinni, minä tiesin, etten koskaan voisi olla Seljalle se ihminen, joka saisi hänet onnelliseksi. Vasta ulkona minä annoin itseni itkeä siitä kivusta, jonka Selja jätti jälkeensä. Me kaksi olimme olleet vain ja ainoastaan yhden ja ainoan hämärän kesän toteutumaton rakkaustarina. Ei sellaisia kohdannut kuin kerran elämässään. Minä ja Selja olimme kohdanneet omamme. Eikä toista samanlaista koskaan tulisi.

SELJA

Sunnuntai tuntui pahalta, harmaalta, kylmältä ja ennen kaikkea musertavalta. Vaikka Tomas ei ollutkaan sanonut ääneen sitä, minkä me molemmat jo tiesimme, arvasin silti, että se oli vielä tulossa. Mies pakkasi muutamia tavaroitaan matkalaukkuun, eikä puhunut minulle juuri mitään. Kyyneleet polttelivat silmiäni, mutta en halunnut itkeä vielä. 

  -Vanamo ei olisi ikinä uskonut tätä meistä, sanoin niin hiljaa, etten tiennyt, kuuliko Tomas sanojani. Hän olikin hetken aikaa hiljaa, mietti ehkä vastaustaan, mutta vastasi sitten ääni täynnä haikeutta ja surua.

   -Tuskin kukaan muukaan niistä olisi voinut kuvitella meitä näin.

Sitten mies vaipui ajatuksiinsa, näytti siltä kuin olisi muistellut kaikkea mennyttä ja jo menetettyä. Hetken aikaa minunkin silmissäni oli kuva nuoresta Tomaksesta lähdössä maailmalle. Miten haavoittuvainen hän lopulta olikaan ollut. Niin pieni, uhmakas ja haavoittuvainen. Miten maailma olikaan häntä kohdellut. Miten kohtalo - tai sattuma - oli ikinä keksinytkään työntää meidät toistemme syliin. Ja niin, niin minä olin tajunnut vain parissa päivässä, etten minä tulisi elämään elämääni onnellisena Tomaksen kanssa. Niin hirvittävän epäreilulta kuin se tuntuikin, meidän piti vain hyväksyä asia ja jatkaa eteenpäin vaikka hammasta purren.

  -Mä tulen siis olemaan se nainen, joka istuu sun häissä kirkossa ja miettii, että olisi voinut jossain toisessa todellisuudessa olla siinä sun vieressäsi, sanoin, enkä enää pysynyt kasassa. Ääneni hajosi. Tomas ei kääntynyt katsomaan minua heti, vaan laittoi ensin matkalaukkunsa kiinni. Mutta kun hän sitten kääntyi, hänen äänensä tärisi enemmän kuin koskaan aiemmin. 

  -Ja mä olen se mies, jonka pitää päästää irti meistä viimeistään silloin, kun sä kävelet alttarille jonkun toisen kanssa.

Tomas katsoi minua syvälle silmiin, eikä minun tarvinnut epäillä hetkeäkään sitä, etteikö tilanne olisi ollut myös hänelle kipeä. En minä ollut ainut, joka menetti jotain kaunista. Kello liikkui minuutti minuutilta lähemmäs hetkeä, jota minä olin pelännyt oikeastaan jo syyskuun alusta asti. Se olisi hetki, joka erottaisi meidät lopullisesti. Ei puhettakaan siitä, että tilanteen olisi vielä voinut pelastaa. Ei ollut mitään pelastettavaa. Ei, vaikka sydämessäni toivoinkin niin.

  -Mun tulee sua ikävä, kuiskasin, kun tajusin Tomaksen tekevän lähtöä asunnostani ja samalla koko elämästäni. Sillä sekunnilla mies käveli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni kuin maailmanloppua odotellessa ja piti minut siinä niin lähellä itseään. Sitten Tomas otti pääni käsiensä väliin, silitti poskipäitäni ja nojautui jo hieman lähemmäs kasvojani, kunnes varoittamatta päästi minusta irti, otti askeleita taaksepäin ja oli jo lähestulkoon ovella, kunnes minut valtasi paniikki. Sun on pakko tulla vielä takaisin, ajattelin ennen kuin sanoin mitään.  

  -Tomas. Mä rakastan sua.

Mies pysähtyi kuin seinään. Sitten hän käveli luokseni silmissään kyyneleitä. Hän ei kysynyt lupaa tai odottanut, vaan suuteli minua vahvasti ja kaikella rakkaudella. Tomas ei edes yrittänyt estää, kun kuljetin käsiäni viimeistä kertaa hänen selkäänsä pitkin niskalle ja sieltä hiuksiin. Yritin painaa mieleeni kaiken mahdollisen, vaikka tiesinkin, etten mitenkään tulisi muistamaan kaikkea. 

  -Ja mä rakastan sua, Selja, Tomas kuiskasi pehmeästi, vaikkakin hieman karhealla äänellä irrottauduttuaan suudelmasta. Ja niin, minusta aivan liian pian, mies käänsi selkänsä minulle, otti matkalaukkunsa ja astui autioon rappukäytävään. Kun ovi hänen perässään painui kiinni, minä lysähdin sohvalle makaamaan. Vasta minuuttien kuluttua mieleni tajusi, mitä hetkeä aiemmin oli tapahtunut, enkä enää voinut estää kyyneleitä. Ne valuivat vuolaina puroina pitkin poskiani samalla, kun Tomaksen huulet tuntuivat vielä polttavina omillani. Minä ja Tomas olimme olleet vain yhden sateisen ja hämärän kesän yhdistämä kaksikko, jolle tämä todellisuus ei suostunut tarjoamaan yhteistä elämää. Ja vaikka asia tuntuikin pahalta, minun oli silti pakko yrittää luottaa siihen, ettei mikään asia tai tapahtuma koskaan ollut täysin merkityksetön. Seuraava vuosi olisi varmasti edellistä parempi - ja vaikka ei olisikaan, elämä varmasti toisi vielä uusia mahdollisuuksia eteeni. Mutta muistoja kukaan tai mikään ei voinut viedä minulta. Tomas tulisi aina olemaan osa minua, halusin tai en. Ja vaikka hän tekikin nyt kipeää, tiesin, että vielä joskus voisin kohdata hänet silmissäni iloa. 

Vaikka toisaalta, ehkä minä tulisin aina kaipaamaan häntä jossain syvällä sydämessäni.

Blogin kesäsarjan jatko-osa, jossa Seljan ja Tomaksen tarina saatetaan loppuun asti.