Lopun jälkeen #9

Välillä kaikki tuntuu liikkuvan eteenpäin omalla painollaan, vaikka toisinaan asiat eivät liikkuneet mihinkään edes työntämällä. Niin tuntui käyvän minun ja Karoliinan asunto-ongelman kanssa.
  -Huomenta, sanon eräänä aamuna hieman laiskasti. Kello on jo sen verran paljon, että aurinko paistaa ikkunasta sisään keittiöön. Karoliina juo kahviaan poikkeuksellinen hymy huulillaan.
  -No huomenta! Mulla on sulle hyviä uutisia, löysin meille nimittäin asunnon. Tai oikeastaan kolme, tätini sanoo, ja on saada minut pudottamaan vesilasin lattialle.
  -Kolme?!
  -Rivitalon päätyhuoneisto, paritalon puolikas ja pieni omakotitalo tässä aika lähellä. Ei meidän tarvitse ehkä muuttaa sinne Kaupunginlahdelle, hän sanoo ja nauraa. Kieltämättä minuakin hymyilyttää muistella valkoista ja mustaa asuntoa, jota olimme käyneet katsomassa. Onneksi emme päätyneet ottamaan ensimmäistä vaihtoehtoa.
  -Näytöt on tietysti ensi viikolla? kysyn miettien samalla, millä tavalla ehdin tehdä kaikki kouluhommat, jos illat menevät näyttöihin.
  -Kahden viikon päästä. Tai se rivari on nyt tulevalla viikolla keskiviikkona. Ihana päästä katsomaan niitä asuntoja, Karoliina sanoo, ja minä näen hänet silmissäni sisustamassa uutta kotiamme innoissaan. Ehkä me todella päästään muuttamaan vielä keväänä aikana, ajattelen, vaikka samalla ajatus tuntuukin hieman haikealta. Neljä vuotta kerrostalossa oli ehkä saanut minut arvostamaan entistäkin enemmän omaa tilaa, mutta toisaalta naapurin köpötteleviä mummoja saattaisikin tulla joskus ikävä.
  -Onhan tää asunto kuitenkin tarjonnut meille paikan rauhoittumiseen kaikesta huolimatta, sanon. Karoliina nyökkää puoliksi ajatuksissaan, hörppää sitten loput kerrankin vielä lämpimästä kahvistaan ja jää sitten tuijottamaan ikkunasta avautuvaa näkymää kerrostalon takapihalle. Aamu on vaihtumassa päiväksi, eikä kummallakaan meistä ole kiire mihinkään. Että sitä joskus sitten osasikin olla onnellinen ihan pelkästä olemisesta.

Muutama päivä myöhemmin olen vetämässä koulupäivän päätteeksi takkia päälleni, kun Nooa kävelee käytävän toisesta päästä omalta kaapiltaan luokseni. Ulkona paistaa aurinko ensimmäistä kertaa viikkoihin, siltä se ainakin tuntuu, ja siksi päätän koittaa hienovaraisesti tartuttaa omaa hyvää mielialaani myös Nooaan, jonka suunpielet eivät sattuneesta syystä kääntyneet kovinkaan usein ylöspäin.
  -Lähdössä kotiin? hän kysyy, ja nojaa sitten kaappien muodostamaan rivistöön.
  -Joo. Tuntuu ihan keväältä, vaikka onkin vasta maaliskuu, vastaan. Nooa nyökkää hieman vaisusti, enkä ihmettele sitä lainkaan. En itsekään ole kevään suurin ystävä, sillä jollain kummallisella tavalla kevät ja uusi elämä muistuttivat minua siitä, kuinka kaikki eivät saaneet uutta mahdollisuutta.
  -Miten sun isä voi? kysyn, ja voin vain toivoa parasta.
  -Yllättävän hyvin tilanteeseen nähden. Vaikka voihan se olla, ettei isä jaksa enää kauaa kotona. Kivut on kaikista pahin asia, sairaalassahan ne voi sitten antaa tujumpia lääkkeitä niihin, mutta niillä lääkkeilläkin on omat seurauksensa, Nooa sanoo, ja arvelen hänen viittaavan lääkkeiden vaikutuksilla väsymykseen. Tunnelma on muuttunut, enkä halua esittää tekopirteää rankan aiheen äärellä. Onnekseni sanani kuulostavat tarpeeksi pehmeiltä.
 -Kuinka paljon? viittaan itse kysymykselläni Nooan isän jäljellä olevaan elinaikaan. Tiedän, ettei keskustelun pitänyt päätyä kuolemaan, mutta yhtäkkiä positiivisen tunnelman tuputtaminen ei tunnu enää lainkaan hyvältä ajatukselta.
  -Ei kukaan tiedä tarkkaan. Ehkä kuukausia. Mä en tiedä, voiko näin sanoa, mutta parhaassa tapauksessa joitakin viikkoja. Se olisi isän kannalta parempi niin. Seitsemän vuotta on kuitenkin aika pitkä aika, poika sanoo. Hänen sanansa ovat kylmän rauhallisia, hän ei hätiköi niiden kanssa, ainoastaan ääni värähtää hieman paljastaen totuuden. Haluaisin tarttua Nooaan kiinni ja katsoa syvälle silmiin, kertoa loukkaamatta, ettei tunteitaan kannattanut peitellä. Mutta en tee sitä, sillä tiedän pojan vain suuttuvan siitä. Ei tunteiden näyttäminen koskaan ollut helppoa, ei etenkään silloin, jos pelkäsi satuttavansa läheistänsä niin.
  -Nooa.
Lasken toisen käteni hänen olkavartensa päälle, pidän siitä kiinni.
  -Usko mua kun mä sanon tän. Jos sä ikinä haluat puhua, puhu. Sä saat puhua mun kanssa milloin tahansa, vaikka keskellä yötä. Mä en ehkä pysty auttamaan sua muuten, mutta puhuminen on sun itsesi kannalta nyt tärkeämpää kuin ehkä koskaan.
Katson poikaa silmiin niin syvälle kuin osaan. Nooa katsoo minua takaisin samanlaisella katseella, jolla kuilun reunalla seistessä itsekin katsoisin ihmisiä. En anna itseni jäädä tilanteeseen ikuisuudeksi, se olisi vain pelkkää kidutusta molemmille. Siksi irrotan otteeni Nooan olkavarresta, käännyn, mutta katson taakseni. Poika, ehkä ennemminkin jo hieman henkisillä mustelmilla oleva nuori mies, on saanut itsensä kasattua hämmästyttävän nopeasti. Sitten jatkan matkaani, enkä voi taaskaan kuin toivoa parasta. Minä todella toivon, että olen voittanut Nooan luottamuksen.

Hyvä sää jatkuu kerrankin koko viikon yli viikonloppuun asti. Auringonpaiste ja pikkupakkanen ovat piristäviä tekijöitä pitkän ja lumisen talven jälkeen. Vaikka olenkin viime aikoina ehtinyt keskittyä vähemmän Cecilian asioihin, en silti ole unohtanut päätöstäni auttaa häntä ilman, että hän itse saa tietää asiasta.
  -Moi! Hyvä, että pääsit tulemaan, sanon, ja varmistan sitten vielä, että Aapo varmasti on saapunut yksin paikalle. Poika nyökkää minulle tervehdykseksi hieman epäluuloinen ilme kasvoillaan.
  -Miksi mun piti tulla tänne? Onko sulla jäänyt jotain hampaiden väliin?
Haluaisin silkasta jännityksestä purskahtaa nauruun, mutta saan juuri ja juuri vakavoitettua itseni, sillä olemme niinkin vakavan asian kuin Cecilian ja Aapon tilanteen äärellä.
  -Ei, ei tietenkään. Ceciliasta mä halusin sun kanssa puhua, vastaan. Nyt Aapon kasvoilla häivähtää tilanne, jota hän on ehkä jopa hieman pelännyt.
  -Niin? hän katsoo minua kummeksuen, vaikka tietääkin, mihin viittaan sanoillani Ceciliasta.
  -Sä olet oikeasti myös mun mielestäni hyvä tyyppi, ja siksi mä toivonkin, että sä tekisit jotain Cecin eteen. Puhuisit sen kanssa. Usko tai älä, se tyyppi tietää kyllä oman arvonsa, eikä odottele ikuisuuksia, vaikka tekee välillä itsekin typeriä ratkaisuja. Ceci ei uskalla puhua sun kanssa omasta aloitteestaan, joten mä vähän autan teitä.
  -Ja sä oot tosissasi tän suunnitelmasi kanssa?
  -Niin varma kuin voin olla. Teillä on hyvä mahdollisuus, älkää tuhlatko sitä jahkailuun.
Aapo katsoo minua vielä hetken epäröiden, kunnes päättää mitä ilmeisimmin luottaa minun sanaani.
  -Okei. Mä puhun Cecilian kanssa.
  -Ja niin, älä sano musta sanaakaan sille. Ceci vaan suuttuu, jos saa tietää mun potkineen tätä asiaa eteenpäin, sanon, ja helpotun kuullessani, ettei Aapo aio kertoa asiasta kenellekään. Yhtäkkiä tilanne onkin jo ohi. Aapo lähtee kävelemään takaisin kotiinsa, ja minä jään vielä hetkeksi syrjäiselle tielle. Aurinko on jo painunut mailleen värjäten taivaan vaaleanpunaiseksi. Pakkanen on jälleen kiristymässä yön ajaksi, se nipistelee sormissani. Havahdun hereille vasta puhelimeni värähtäessä taskussani.
"Missä ikinä oletkaan, tule syömään. On asiaa."
Karoliinan viesti jättää paljon arvailun varaan, mutta toivon asian olevan positiivinen.

10. osa