Lopun jälkeen #11

Joinain päivinä jo aamun ensimmäiset minuutit aiheuttivat minussa hämmenystä ja riemua. Niin kävi eräänä maaliskuisena aamuna, kun aurinko paistoi pimennysverhojen raosta kapeana juovana sisään huoneeseen.

  -Mikaela! Mikaela herää! 

Havahdun unestani Karoliinan ääneen huoneeni ovelta. 

  -Me saatiin se! Se omistaja vuokraa sen omakotitalon meille!

  -Mitä?! 

  -Päästään muuttamaan täältä pois, Karoliina sanoo ja hymyilee melkein yhtä leveästi kuin puhuessaan Jarkosta. Äkkiä potkin peitteen sivuun ja nousen halaamaan tätiäni, jonka silmistä huokuu onnellisuus, vaikka samalla omassa rinnassani tuntuu haikeus. Neljä vuotta, yli tuhat päivää ja loputtoman paljon tunteja asunnossa, jossa yläkerran naapurin askeleet keskellä yötä olivat aluksi häirinneet öisin, oli ollut meidän kotimme hieman tuulisen ja viileän kevään jälkeen. Nyt tää kaikki jää taakse, jotta unelmat täyttyisi, ajattelen. Tiedän, ettei naapurin mummojen hyvästeleminen tule olemaan niin helppoa kuin luulisi. Jostain syystä heistäkin on vuosien kuluessa tullut osa tarinaani.

On aina yhtä outoa tajuta, kuinka erilaisia tilanteita saatankaan kokea yhden muka tavallisen päivän aikana. Siinä missä kotona muuttokaaos on täydessä vauhdissa, koulussa kaikki tuntuu pysähtyneen lukuunottamatta opettajan tasaisena jatkuvaa puhetta.
  -Nyt meitä on enää kaksi kotona.
Kaappini ovi jää puoliksi auki.
  -Sun isä joutui sairaalaan?
Koitan pitää ääneni tasaisena ja rauhallisena, sillä en halua luoda paniikkia itselleni saati sitten Nooalle, joka varmasti on tilanteen kanssa eksyksissä jo valmiiksikin.
  -Enää ei tarvitse miettiä, onko niitä lautasia kaapissa tarpeeksi kolmelle, poika hakee ehkä jopa mustaa huumoria, mutta täysin ymmärrettävästi tilanne on hieman liian rankka. Hän laskee katseensa maahan, kerää itseään ja on selvästi lähellä rajaa. Havaitsen Cecilian katsovan meitä kauempaa, ja tiedän olevani hänelle selityksen velkaa. Edes hän ei tiedä, mitä Nooa kantaa mukanaan.
  -Nooa. Nyt pidät kiinni tästä hetkestä. Älä anna ajatusten karata liian pitkälle, sanon hiljaa, ja lasken toisen käteni hänen olkapäälleen.
  -Kyllä mä pärjään, mut äidistä en olisi ihan niin varma. Kai se on aina luottanut johonkin seitsemänteen ihmeeseen, Nooa sanoo. Minä vilkuilen hänen kasvojaan, enkä sano ajatuksiani ääneen. Sä oot jäänyt ehkä vähän yksin tän asian kanssa, ajattelen, enkä oikeastaan vain ajattele, vaan tunnen sen syvällä sisimmässäni. Eikä se ole mikään ihme. Lapset helposti ottaa itselleen tavoitteeksi olla aiheuttamatta huolta, mietin sitten. Nooa kerää jälleen itsensä melko nopeasti, toivottaa sitten hyvää tuntia ja katoaa käytävälle. Käännyn katsomaan uudestaan Ceciliaa, jonka ilmettä on vaikeaa tulkita. Sen vähäisen, mitä saan hänen kasvoiltaan irti, tiedän tarkoittavan hämmennystä ja puhumista. Katson ystävääni silmiin, pyydän aikaa, ja katoan sitten itsekin omalle tunnilleni. Huoli Nooasta ja ilo uudesta asunnosta sekoittuvat omituiseksi sotkuksi sisälläni. Enkä tiedä, mitä voin tehdä asialle.

Cecilian kasvot harvoin ovat yhtä mietteliään ja surullisen näköiset. Hän tuntuu pohtivan ankarasti sitä, mitä olin hänelle vain hetkeä aiemmin kertonut. Vaikka lupasin Nooalle olla kertomatta kenellekään, kerroin silti Cecilialle. Luotan häneen kuin kallioon, eikä hän ole vuotamassa tietoa eteenpäin. Onneksi. Muuten Nooa varmasti alkaisi vihata minua.
  -Syöpä? Ja mä pidin sitä muuten vain omituisena. Sä tiesit heti, että siellä on jotain muuta kuin outo luonne taustalla, Cecilia sanoo ja huokaisee raskaasti. Syöpä ei todellakaan ole hänelle mikään vitsi, sillä hänen oma mummonsa kuoli muutamia vuosia sitten samaan tautiin, tosin melko nopeasti, mutta ehkä juuri siksi asia on konkretisoitunut Cecilialle vahvasti.
  -Älä sitten sano Nooalle mitään koko asiasta, käyttäydyt ihan normaalisti. Mä luulen, että on sille itselleenkin parempi, jos siihen suhtaudutaan normaalisti. Eikä Aapolle sanaakaan, mä haluan itse kertoa Nooalle, että sä tiedät, sanon, vaikka luotankin ystävääni.
  -No en tietenkään sano. Aika omituinen kevät sulla muuten. Frendi, jonka isä kuolee syöpään, uusi koti ja Karoliina, jonka elämään tulee mukaan Jarkko, Cecilia sanoo, ja saa minut itsenikin miettimään kaikkea tapahtuvaa. Onhan kaikki kieltämättä hullua.
  -Muista, että sä voit aina puhua mulle. Mä vaikka väkisin kiskon sen tiedon susta ulos, jos muu ei auta, Cecilia sanoo ja halaa minua. Kiedon itsekin käteni hänen ympärilleen.
  -Mä tiedän sen, Ceci.
Ystäväni hymyilee minulle rohkaisevasti, vaikka hymyn alle kätkeytyykin epävarmuutta. Cecilia ei tiedä, kuinka suhtautua asiaan, enkä minäkään ole varma. Eihän minulle ole tapahtumassa mitään pahaa, Nooalle on, mutta miksi asia silti vaivaa minua niin paljon? Tai tiedänhän minä, miksi se vaivaa, vaikka ei saisi vaivata niin paljoa kuin mitä se vaivaa. Ehkä yritän vain uskotella itselleni, etten tuntisi mitään ylimääräistä ketään kohtaan.

Ulkona aurinko on jälleen kerran laskenut jo mailleen, kun istun sängylläni selaamassa puhelintani, vaikka totta puhuen muuttolaatikoiden täyttäminen olisi juuri nyt järkevämpää puuhaa. Huoneeni näyttää melkoiselta kaaokselta, sillä olen vetänyt kirjahyllystäni alas kaikki kirjat. Lisäksi lattialla lojuu kasa vaatteita, jotka ovat menossa kierrätykseen. Oikeastaan sekin homma olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten, mutta vasta nyt muuton häämöttäessä silmissä olen edistänyt projektia.
  -Hei, mitä sä siinä vielä istut? Mä sanoin sulle aamulla, että illalla pitää olla valmiina! havahdun Karoliinan ääneen, joka on samaan aikaan hieman ärtynyt ja innostunut.
  -Ollaanko me menossa jonnekin? Tuleeko tänne joku? Miksi mun pitää olla valmiina? kyselen, vaikka tiedänkin koettelevani Karoliinan hermoja.
  -Se selviää kyllä kohta. Sulla on puoli tuntia, joten vaihda jotain parempaa päälle ja tule olohuoneeseen. Mä käyn vilkaisemassa ruuan tilan, tätini sanoo, ja koen parhaaksi vaihtoehdoksi totella häntä. Karoliinan ilmeestä päätellen hän ei ole kovin tyytyväinen kauhtuneeseen huppariin, joka on päälläni. Pikaisesti vaihdan päälleni tummanvihreät housut, jotka oli ostettu juhlakäyttöä varten edellisenä kesänä. Paidaksi vaihdan valkoisen kauluspaidan. Lähes yhtä nopeasti teen itselleni kevyen meikin - en halua näyttää yhtä väsyneeltä kuin olen.
  -Mikaela! Karoliinan huuto kuuluu päällekkäin ovikellon kanssa. Otan muutaman juoksuaskeleen huoneestani eteiseen.
  -Moi.
Pysähdyn hetkeksi mittaamaan katseellani tulijaa, enkä ehkä voi olla varmempi siitä, kuka hän on.
  -Moi! Sä olet varmaan Jarkko? Kiva tavata, sanon miehelle, joka nyökyttelystä päätellen todella on Jarkko.
  -Ja sä olet Mikaela? Karoliina on puhunut susta paljon, mukava nähdä sut viimeinkin.
Karoliina hymyilee hieman sivummalla selvästi onnellisena siitä, että minä ja hänen Jarkkonsa olemme viimein tavanneet. Minusta tuntuu harvinaisen hyvältä nähdä hänen hymyilevän. Vaikka vuosien kuluessa elämä onkin koetellut häntä enemmän ja vähemmän, kaiken sen jälkeen hän on kuitenkin jaksanut uskoa elämään. Ehkä minäkin jaksan olla yhtä vahva.

12. osa