Lopun jälkeen #8

Koulun käytävä on yllättävän rauhallinen ja hiljainen, kun kävelen hieman kahdentoista jälkeen pois ruotsin kokeesta. Kaapille saapuessani olen kaivaa silkasta tottumuksesta avaimet esille repustani, kunnes muistan, etten koeviikon takia tarvitse ainuttakaan kirjaa sieltä. Nappaan ainoastaan takkini mukaan, sillä olen siirtymässä seuraavaksi pihan toisella puolella olevaan ruokalaan.
  -Cecilia jäi vielä tekemään koetta?
Säpsähdän hieman kuullessani ääntä vieressäni, mutta tajuan kyllä, että kysymys on osoitettu minulle, eikä kenellekään muulle.
  -Joo, sillä tuskin kuitenkaan menee enää kauaa siellä, vastaan Aapolle, joka on jopa hieman yllättäen liittynyt porukkaan, jossa minä, Ceci, pari rinnakaisluokkalaista ja Nooa liikumme.
  -Okei. Sä oot menossa syömään? Haluatko tietää, mitä siellä on ruokana? Aapo kysyy saaden minut miettimään hirveimpiä vaihtoehtoja.
  -Kerro, niin tiedän mitä odottaa.
  -Kalapuikkoja.
Olen huokaista helpotuksesta, sillä kalapuikot ovat sentään siedettävä vaihtoehto.
  -Ne on sentään siedettäviä. Karo… kukaan ei varmaan oo käynyt meillä kaupassa, joten mä kyllä menisin sinne huolimatta siitä, mitä ruokaa siellä on, vastaan, ja näen Aapon ilmeestä, ettei hän ehkä ole täysin samaa mieltä kanssani.
  -Mut älä huoli, ei Ceciliakaan ole kalapuikkojen suurystävä, naurahdan, ja saan jopa pojan huulille aikaan hymyn. Mä todella toivon, että sä tulet olemaan Cecilian arvoinen, mietin katsellessani loittonevaa selkää. Ja harvinaista kyllä, saatan kerrankin jopa osua oikeaan toivoessani jotain.

Ruokalasta selvittyäni olen täysin valmis lähtemään kotiin, mutta jostain syystä päätän kuitenkin kiertää vielä koulurakennuksen kautta, vaikkei minulla siihen mitään syytä olekaan. Käytävät ovat yhä edelleen hiljaisia, vain muutama lukiolainen siellä täällä istuu koneen tai kirjan kanssa käytävän varrella. Juuri sillä hetkellä olen kiitollinen siitä, että osaan itse keskittyä lukemiseen kotonakin, vaikka toisinaan seinät kaatuivatkin päälle.
Olen juuri kääntymässä viimeiselle, hieman muita lyhyemmälle käytävälle, kun havaitsen silmäkulmassani jotain tuttua. Ei nyt! ehdin hädin tuskin toivoa, kun avaan oven, ja kuulen jo askelia takaani. Nooa on huomannut minut, enkä pääse pakenemaan käytävältä minnekään. Perjantaisen riidan jälkeen en ole kehdannut puhua hänen kanssaan, ja yhtäkkiä puhumattomuus hävettää minua enemmän kuin mikään muu.
  -Mikaela! Odota nyt hetki!
Minun on pakko hidastaa tahtiani, ja lopulta myös pysähdyttävä keskelle käytävää.
  -Vältteletkö sä mua? Nooa kysyy, ja minä haluaisin selittää liian monimutkaisesti käytökseni. Omaksi onnekseni päädyn kuitenkin vain kieltämään asian.
  -En, en tietenkään välttele! Mä vaan… anteeksi Nooa, mä en olisi saanut sillä tavalla urkkia sun asioita, sanon, ja käännyn vihdoin katsomaan poikaa. Hän katsoo minua kuin toivoisi, etten lähtisi minnekään, enkä minä ole lähtemässäkään. En edes siksi, että minua hävettää.
  -Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Se sulle huutaminen oli ihan turhaa, koska sä et voinut tietää isästä, hän sanoo vilkuillen samalla ympärilleen.
  -Älä pyydä multa anteeksi. Mä olin vaan huolissani susta, eikä perjantai ollut mun päiväni. Oli huono idea alkaa urkkimaan sun asioista siinä mielentilassa, sanon. Nostan katseeni lattiasta takaisin Nooan silmiin, joiden surumielisyyden vihdoin ymmärrän.
  -Ehkä me molemmat oltiin typeriä siinä kohtaa. Mä haluan vaan tietää, ettet sä… ole lähdössä minnekään.
Saattaa olla, että sydämeni heittää yhden ylimääräisen voltin, kun kuulen Nooan sanat. Älä anna mun pilata tätä ystävyyttä tunteilla, toivon kuitenkin.
  -Miksi mä lähtisin? Mulla ei ole tapana hävitä heti, jos kaverilla on vaikeaa.
Nooa melkein huokaisee helpotuksesta, ja minä arvaan, että hänellä on kokemusta katoavista ystävistä. Minä en aio olla yksi heistä.
  -Hyvä tietää. Mun pitää mennä nyt, tiedäthän sä, huomenna on matikan koe ja mä en ole lukenut oikeastaan yhtään, hän sanoo, mutta hymyilee samalla.
  -Sama homma. Pitää itsekin lähteä lukemaan. Mut nähdään huomenna! Ja hei, mä oon oikeasti tosi iloinen siitä, että me saatiin tää asia kuntoon, hymyilen. Nooa hymyilee takaisin, vaikka hymyn seassa onkin hieman kipua. Jään seisomaan käytävälle vielä hetkeksi sen jälkeenkin, kun Nooa on mennyt. Hiljalleen palaset loksahtavat paikalleen, enkä ihmettele enää yhtään sitä, miksi Nooa oli soittanut muskassa kauneinta kuolemaan liittyvää laulua.

Viikko kuluu nopeasti kaiken kokeisiin lukemisen ohella. Ruotsi, matematiikka, kemia ja yhteiskuntaoppi samalla viikolla ovat saada minut hieman hulluksi, mutta onneksi perjantain kokeen jälkeen alkaa viikonloppu.
  -Onneks ensi viikolla on enää se englannin koe, huokaisen Cecilialle, joka näyttää itsekin aika uupuneelta.
  -Niinpä. Ootko sä muuten sattunut huomaamaan Aapoa tänään? hän kysyy, ja minulla on täysi työ hillitä omaa virnettäni.
  -En. Sillä tuskin on ollut tänään edes koetta. Mut Ceci, sun pitäisi puhua sen kanssa. Tuolla tavalla tuosta ei tule mitään!
Hetken aikaa saan pelätä omasta puolestani, sillä ystäväni ei yleensä pidä siitä, että koitan potkia häntä tekemään jotain jonkun suhteen.
  -En varmasti puhu! Jos mä mokaan tai tulkitsen sitä väärin ja…
Itseäni lähinnä huvittaa Cecilian panikoiminen, mutta koitan silti rauhoitella häntä laskemalla käteni hänen olkapäilleen.
  -Sen näkee teistä molemmista kilometrien päähän. Mä olisin sokea, jos en tunnistaisi tota teidän juttua, sanon, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa. Cecilia pyörii mielessään rinkiä, josta ei juuri nyt osaa astua ulos. Ehkä mun on pakko auttaa Ceciliaa, ajattelen, mutta en sano asiasta sanaakaan ystävälleni. Hän vain suuttuisi, jos tietäisi aikomukseni, vaikka tarkoitankin mieleeni kehittyneellä suunnitelmalla vain ja ainoastaan hyvää. 

Illalla kävelen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen muskaan oma kitara mukanani. Nuorisotilan yläkerrassa tuntuu olevan vaihteeksi hiljaista, eikä se haittaa minua lainkaan. Olen saanut takkini ripustettua naulakkoon, kun huomaan hahmon kyhjöttävän pianon äärellä. Minun ei tarvitse edes kysyä hahmolta mitään, kun jo tiedän, kuka hän on.
  -Nooa.
Minusta tuntuu siltä, että poika säikähtää ääntäni, enkä voi olla miettimättä sitä, kuinka tuttua ajatuksiinsa hieman turhan syvälle uppoutuminen onkaan minulle.
  -Sori, mä tiedän, että tää on oikeastaan sun vuoro, mutta jos tää ei haittaa sua…
  -Ei tietenkään, oon mäkin venyttänyt omaa vuoroani reilusti sun vuoron puolelle. Mä itseasiassa mietin itsekin, että meidän pitäisi puhua vielä siitä jutusta, sun isästä siis. Tai siis, sun ei tarvitse luulla, että mä kerron siitä kaikille, koska en mä edes puhu omasta tilanteestani.
  -Kyllä mä nyt suhun luotan. 
  -Niin, mut mä tarkoitin nyt lähinnä sitä, että tiedän mitä se osaa pahimmillaan olla. Kun ihmiset saa tietää, se saattaakin aluksi olla pienen porukan tieto, mut sitten joku lipsauttaa sen ja kohta koulussa liikkuu kaikenlaisia huhuja. Ne huhut osaa olla tosi v-mäisiä, enkä mä halua sitä sulle, sanon, ja joudun sitten nielaisemaan kuristavan tunteen, joka on eksynyt kaulani ympärille.
  -Kiitos, Mikaela. Mä arvostan sitä, että sä et juokse karkuun mua isän takia. Ja kiitos, ettet kerro isästä. Vaikka tää kuulostaakin pahalta, mä en halua harteilleni viittaa sairaan miehen poikana, Nooa sanoo hiljaa, ja minä haluaisin osata sanoa jotain, jolla tilanteen saisi edes hieman helpommaksi meille molemmille. Tunnistan itsestäni sen saman pelon joutua leimatuksi jonkin tietyn asian takia. En minä hävennyt vanhempiani tai heidän kohtaloaan, en tietenkään, mutta halusin silti olla muille vain tavallinen Mikaela, en se Mikaela, jonka vanhemmat olivat kuolleet.
  -Miten sä olet selviytynyt siitä? Nooa kysyy, enkä minä tajua heti, mitä hän hakee kysymyksellään.
  -Sun vanhempien kuolemasta? poika selventää huomatessaan minun jääneen jälkeen. Jostain syystä vastaus iskeytyy tajuntaani nopeammin kuin osasin edes odottaa. Minun on pakko viivytellä hetki ennen sen sanomista, jotta en vaikuttaisi siltä, että asia on minulle itsestäänselvyys.
  -Pakottamalla, sanon ehkä edelleen hieman liian terävästi. Tiedän, että sanani kuulostavat pahalta Nooan kaltaisen ihmisen korvissa. Älä nyt helvetti tyri tätä! kivahdan mielessäni itselleni, ja onnistun sitten jatkamaan puhettani kuta kuinkin rauhallisella ja enemmän tilanteeseen sopivalla äänensävyllä.
  -Joskus sitä piti pakottaa itsensä tajuamaan se asia, ettei äitiä ja isää enää ole. Piti pakottaa itsensä syömään, nukkumaan, lenkkeilemään, se lista pakosta tehtävistä asioista on loputon. Vaikeinta on kuitenkin olla katkeroitumatta ja jatkaa elämää, sanon. Nooa katsoo minua kuin koittaisi ymmärtää.
  -Pakottamalla sitä kai selviää tästäkin tilanteesta, poika sanoo. Jos voisin tehdä jotakin helpottaakseni hänen taakkaansa, tekisin melkein mitä tahansa. Poika katselee pianon koskettimia jokseenkin surullisena, mutta samalla myös haikeana ja hieman unohdettuna.
  -Itseasiassa mun pitää varmaan mennä. Äiti tulee kohta sairaalalta.
Nooan sanat saavat minun sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.
  -Sairaalalta? kysyn, ja pelkään jo hetken aikaa pahinta. Nooa on ehtinyt jo vetää takin päällensä, enkä minä ehdi kysyä asiasta enempää.
  -Niin. Isä pääsee ehkä huomenna kotiin.
Hänen äänensä on rauhallinen. Asian arkipäiväisyys todella yllättää minut. Voisin kuitenkin antaa pääni pantiksi siitä, että rauhallisen ulkokuoren alle kätkeytyy Nooa, jolle asian käsittely ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä hän antaa ymmärtää.
  -Nooa…
  -Nähdään maanantaina koulussa, Mikaela.
Sitten hän on poissa. Jään tuijottamaan hänen peräänsä pitkäksi aikaa. Jokin sisälläni sanoo, että minun on puhuttava Nooan kanssa enemmän niistä asioista, joita en enää itsekään haluaisi muistaa.

9. osa