Karoliinan viesti oli lyhyt, eikä se antanut mitään suuntaa sille, oliko hänen asiansa positiivinen vai ei. Välillä minua ärsyttää se, miten taitavasti nainen osaa kätkeä asiansa vakavuuden viesteissä, vaikka livenä hän ei ole lainkaan yhtä kylmä.
-Kotona ollaan! huudan tottumuksesta poiketen jo ennen kuin saan edes rappukäytävän ovea kiinni. Huokaisen helpotuksesta, kun Karoliina ei seisokaan eteisessä huolestunut ilme kasvoillaan.
-Ehdit just sopivasti, sain keiton vasta äsken liedeltä, Karoliina sanoo. Minä kiinnitän huomiota hänen tavallista huolitellumpaan olemukseensa, ja koitan sitten vaivihkaa vilkuilla naulakkoa vieraan takin varalta, mutta mitään saatika sitten ketään ei näy. Pujahdan nopeasti eteisestä vessaan pesemään käteni, jonka jälkeen olen jo hieman malttamaton kuulemaan Karoliinan asian, vaikka yhtäkkiä minusta tuntuukin siltä, että olen tiennyt asiasta jo monta kuukautta.
Karoliina istuu hieman hermostuneesti pöydän ääressä. Minä käyn istumaan vastapäätä hänen kanssaan, ja vaikka haluaisin, en viitsi hiillostaa naista kertomaan asiaansa minulle heti kättelyssä. Hyvä ettei hän jo pureksi kynsiään, niin hermostuneelta hän näyttää.
-Olihan mulla ihan sitä asiaakin… kun Mikaela, mitä sä sanoisit, jos mulla olisi sellainen kaveri…
Karoliinan yritys kertoa asiasta on hieman ontuva, ja minulla on täysi työ pitää oma pokkani.
-Siis miesystävä? koitan kysyä mahdollisimman rauhallisesti, vaikka hymy pyrkiikin koko ajan esille. Nainen nyökkää ja vaikuttaa heti hieman rennommalta johtuen ehkä siitä, etten ole hyppinyt seinille tai laittanut muutakaan kohtausta pystyyn. En koe asemaani Karoliinan elämässä millään tavalla uhatuksi, joten minulla ei ole mitään syytä suuttua hänen onnestaan.
-Tää sit tuntuu erilaiselta kuin Teemu? kysyn. Karoliina ei hätkähdä kysymystä, hän on ehkä jo osannut odottaa sitä, sillä eräät neljä vuotta Teemu kuului myös minun elämääni, satunnaisiin arkipäiviin ja moniin viikonloppuihin. Lopulta homma oli kaatunut Karoliinan ja Teemun suunnatessa uusille, täysin eri suunnissa oleville poluille. Onnekseen he erosivat hyvissä väleissä, eikä kaupungilla kohtaaminen ollut katastrofi. Olihan se myös minulle mukavampi niin, vaikka emme koskaan asuneet kolmestaan edes saman katon alla. Teemu ja sen rauhallisuus oli meille turvasatama, tajuan juuri ennen kuin tätini alkaa jälleen puhua.
-Tuntuu. Teemu oli turvallinen, mutta jotenkin hänen kanssaan se homma ei koskaan tuntunut siltä, että se kestäisi ikuisuuden. Tämä Jarkko, musta tuntuu ensimmäistä kertaa ikinä siltä, että tää voisi olla jotain pitkäkestoista, Karoliina sanoo hymyillen. Hymy tuntuu tutulta, sillä viimeisien kuukausien ajan olen saanut katsella sitä toisinaan loputtomiin asti. Nainen huomaa virneeni, jota en enää pysty peittelemään.
-No, mikä nyt noin hymyilyttää?
-Itseasiassa mä oon tiennyt jo monta kuukautta, että sulla on joku mielessäsi. Toi hymy paljastaa kaiken, vastaan, enkä lopeta hymyilemistä edelleenkään. Karoliina näyttää aidosti hämmästyneeltä, mutta mutisee sitten ehkä hieman nolona jotain yrityksestään olla paljastumatta.
-Karo, mä oon vaan onnellinen sun puolestasi. Jos susta tuntuu, että toi tyyppi on sun arvoisesi, pidä siitä kiinni. Mä otan kyllä susta sitten kiinni, jos meinaat lipua liian kauas.
Karoliina hymyilee. Ja jos jokin asia saa minut onnelliseksi ja kiitolliseksi uudesta mahdollisuudestani, on se onnellinen tätini, rakas, vaikka välillä myös ärsyttävä Karoliina.
Valitettavasti viikonlopun onnellisuus ei voi jatkua enää maanantaina koulussa. Vaikka en itse henkilökohtaisesti tunnekaan Nooan isää, tuntuu minusta silti pahalta katsoa sitä, millaista menettämisen rotkon reunalla kulkeminen onkaan.
-Koko ajan se menee vaan pahemmaksi. Nyt olikin liian hyvä ja pitkä pätkä ongelmitta syksystä tähän saakka. Isä varmasti joutuu sairaalaan kohta, Nooa kertoo, koittaa pitää äänensä tasaisena, ehkä enemmän itsensä kuin minun takiani. En tiedä, mitä osaisin sanoa, joten päädyn vain kuuntelemaan, sillä joskus sekin riittää. En halua väittää, että ymmärtäisin häntä, tai että varsinkaan tietäisin, miltä hänestä tuntuu. Tai ehkä osittain ymmärränkin, mutta on vain niin erilaista menettää molemmat vanhempansa nopeasti 3-vuotiaana kuin isänsä hitaasti vuosien saatossa.
-Viimeksi kun isä oli siellä sairaalassa, se kai pelkäs jo silloin lähdön tulevan. Sieltä lähtiessä isä tiesi itsekin, että seuraavalla kerralla sinne joutuessa aika satavarmasti jää sinne.
-Mistä sun isä tykkää? kysyn, en vältelläkseni aihetta, vaan siksi, että seuraavalle tunnille mennessä ajatukset eivät olisi valtavan raskaita, vaikka tiedänkin, etten voi poistaa Nooan surua millään keinolla.
-Merestä, tuulesta ja lehtien havinasta. Ollaan vietetty paljon aikaa kesällä mökillä ja toisinaan merelläkin, ihan isän takia. Isä on sairastanut kohta yhteensä kahdeksan vuotta. Se ensimmäinen kesä oli kaikista vaikein, kun ei päästy ollenkaan mökille. Loput seitsemän vuotta ollaan sitten oltu keskellä metsää niin kauan kun ollaan pystytty, Nooa sanoo jopa hieman hymyillen, vaikka hymyn alle edelleen kätkeytyy tunteiden myllerrys.
-Ehkä ne on ne seuraavat asiat, joista sä voit pitää kiinni, kunhan sä et koe niitä liian raskaina, sanon. Nooa nyökkää, mutta hymy on kadonnut. Haluaisin laskea käteni hänen olkapäilleen, mutta jätän sen tekemättä. Tyydyn vain katsomaan syvälle silmiin, joista näkee kipeän sielun, joka koittaa käsitellä asiaa, jota tuskin kukaan ennen sen kokemista voi käsittää.
Cecilian energisyys luo vaihtelua niihin hetkiin, jotka vietän Nooan kanssa.
-Mä hetken jo luulin, että sä olet puhunut Aapon kanssa ja pakottanut sen puhumaan mulle. Mut ei, se tuli ihan itse mun luokse koulun jälkeen.
Minulla on vaikeuksia juoda veteni ilman, että alan nauraa, niin tohkeissaan Cecilia on siitä, etten minä hänen tietojensa mukaan ole sorkkinut hänen asioitaan.
-Mitä mä sanoin! Toivottavasti et järkyttänyt sitä, on se varmasti ollut Aapollekin aika jännittävää, sanon.
-No varmasti. Mut entä sä ja Nooa? Te ootte viime aikoina viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ainakin koulussa, Cecilia vaihtaa aihetta lennosta minuun ja Nooaan. Puistelen kiireesti päätäni, vaikka en aina tiedä itsekään, mitä me olemme. Voi Ceci, jos edes mä itse olisin varma jostain, ajattelen, mutta en sano ajatustani ääneen.
-Me ollaan kavereita, enkä mä ymmärrä, miksi sä näet siinä jotain muuta, vastaan, vaikka toisinaan tiedän itsekin, miksi minut ja Nooa helposti yhdistetään jonain muuna kuin ystävinä. Älä ikinä ihastu ihmiseen, jota kohtaan tunteet eivät ole oikein, päässäni kaikuu. Juuri nyt ei ole oikea hetki sotkea lisää käsiteltäviä tunteita Nooan päähän. Ja kai minä jopa toisinaan toivon, ettei mikään koskaan pilaisi välejämme.
Sä osaat kyllä kirjoittaa!
VastaaPoistaVoi kiitos! Lämmittää mieltä ❤
Poista