Maailman virta

Katson elämää sen ulkopuolelta, vaikka olen sen sisällä. Minä elän. Sydämeni lyö, veri kiertää suonissani ja niin edelleen. Mutta silti katson jostain ulkopuolelta itseäni puiston penkillä istumassa. Ruumiini on jäänyt siihen. Koitan pyristellä siitä irti, mutta jään aina kiinni. Voiko sielua repiä irti ruumista muulloin kuin kuollessa? Harakka tapittaa minua silmiin. Olisipa sielullanikin siivet.

Olen edelleen puiston penkillä. Ihmisiä kulkee ohi. Lapsia ja vanhuksia. Olen vain yksi heidän joukossaan, maailmalle joku, en kellekään maailma. Maailman virrassa on niin kovin vaikeaa päästä mukaan siihen virtaan. Olen jäänyt rannalle, karikolle. En pääse takaisin maailman virtaan. Maailma virtaa ohitseni, kukaan ei poimi minua mukaansa. Pitäisi selvitä yksin takaisin maailman virtaan. Mutta siinä minä olen, puiston penkillä katsomassa elämää sen ulkopuolelta, vaikka oikeastaan olen sen sisällä. Sisällä, mutta kuitenkin niin ulkona. 

Olen eksyksissä itseni kanssa. Kuka minä olen? Mitä haluan elämälläni tehdä? Voisinko vain unohtaa kaikki velvollisuudet ja huolet? Voisinko ottaa aikalisän? Tahtoisin olla mukana maailman virrassa, mutta se on vaikeaa ilman selkeää päämäärää. Täytyisi tietää, mitä on ja mitä haluaa. Mutta minä en tiedä. Ja siksi maailman virta tuntuu kaukaiselta. En pysty tarttumaan kiinni mihinkään. Minä vain istun puiston penkillä, tuijotan harakkaa silmiin ja toivon, että vielä joskus minäkin olen osa maailman virtaa.

 Teksti kirjoitettu lähes kokonaan heinäkuussa 2019.