Marraskuun loppu vuonna 2005 vei paljon mukanaan, eikä kukaan jäljelle jääneistä kai uskonut, että kaiken sen jälkeen olisi vielä mahdollista luoda elämä, joka olisi riittävän kokonainen. Kuitenkin tyttö päiväkodin pihalla pakotti jatkamaan eteenpäin, liimaamaan sirpaleet yhteen ja luottamaan siihen, että elämä kantaisi. Ja tyttö päiväkodin pihalla kasvoi ja aikuistui, kipuili ja rakasti, sai rakkautta osakseen. Samaan tilanteeseen eri rooleissa joutuneet henkilöt hitsautuivat tiiviisti yhteen, olivat toistensa perhe. Vuosien aikana he saivat huomata, ettei mikään ollut muutosta pysyvämpää, ettei elämä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan hävinnyt, vaan vahvistui päivä päivältä, sillä sisimmässään he tiesivät, ettei mikään elämässä ollut rakastamista tärkeämpää.
Vuosien kuluttua nyt jo nuoreksi muuttunut tyttö päiväkodin pihalta oli omaksunut saman ajatusmaailman, sovelsi sitä elämässään tilanteiden vaatimalla tavalla ja pyrki näyttämään ihmisille sen, että välitti. Erityisen paljon hän huolehti ja välitti pojasta, joka olemuksesta löysi jotain kipeää, karua ja kuitenkin samaistuttavaa. Kumpikin oli menettänyt jotain mittaamattoman arvokasta, joutunut elämään menetysten kautta muovautunutta elämää. Toisistaan he, kaksi elämään epäluuloisesti suhtautuvaa, kuitenkin löysivät luottamuksen ja rohkeuden, pelkojensa peilikuvan ja turvan, jonka pysyvyys ei kuitenkaan ollut itsestään selvää. Elämä ei ollut varmaa – se saattoi antaa ja ottaa aivan kaiken.
Tyttö päiväkodin pihalta, Mikaela, ja jokseenkin surumielinen poika, Nooa, tiesivät, ettei elämään vain voinut luottaa täydellisen tyynesti. Silti he päättivät valita toisensa, antaa mahdollisuuden pelkojen voittamiselle ja elämän kantokyvylle. He eivät koskaan rakastaneet toisiaan ikuista rakkautta julistaen, vaan toistensa hyvinvoinnista huolehtien. Mikaela ja Nooa olivat paitsi valmiita taistelemaan suhteensa eteen, myös tarvittaessa luopumaan toisistaan, jos suhteeseen jääminen olisi merkinnyt edes toiselle osapuolelle onnellisuuden sijaan onnettomuutta. Heidän suhteensa ei aina ollut helppo, eikä toisen vierellä myrskyissä seisominen ollut koskaan yksinkertaista. Ajan mittaan elämästä kuitenkin tuli tasaisempaa, parempaa, kummallekin miellyttävämpää.
Tyttö päiväkodin pihalta kasvoi, aikuistui, eli ja rakasti, eikä ollut enää vain lapsi, jonka elämä oli pirstaloitunut sekunneissa tuhansiksi kappaleiksi. Toisinaan Mikaela pystyi irrottamaan otteensa peloistaan ja elämään suhteellisen huolettomasti, vaikka tietynlainen huoli läheisistä ei koskaan kadonnutkaan hänen elämästään. Tätinsä oppien mukaan hän ei kuitenkaan katkeroitunut, vaan ymmärsi, ettei selviytyminen aina tarkoittanut sitä, ettei haavoja enää olisi. Hänen ei tarvinnut olla täydellisen ehjä ollakseen onnellinen.
Sen ajatuksen hän pyrki siirtämään eteenpäin myös muille ihmisille.
Kirjoittajalta
Tähän pisteeseen on tultu. On syyskuun lopun myöhäisilta vuonna 2022, ja Lopun jälkeen -tarina on nyt kirjoitettu epilogia myöten valmiiksi. Tämän tarinan kirjoittamisen ei koskaan pitänyt kestää näin kauaa, melkein kolmea vuotta, mutta nyt, kaikkien aikataulujen rikkouduttua, tarina on viimeinkin valmis. Jokainen käänne ja tapahtuma on nyt kirjoitettu Docs-tiedostoon, jonka olen viimeisten vuosien aikana avannut satoja kertoja. Nyt olen muokkaamassa tiedostoa ja sen pääasiallista sisältöä viimeistä kertaa – olotilani on helpottunut ja haikea. Ennen kuin luovun tarinasta lopullisesti, haluan kuitenkin kertoa joitain sen tekemiseen liittyneitä asioita, sillä vuodet tämän tarinan parissa ovat sisältäneet monia vaiheita :D.
Ensimmäinen ajatus tästä tarinasta syntyi melko tarkalleen kolme vuotta sitten, kun olin vielä kirjoittamassa Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -kokonaisuutta. Päätön YouTuben selailu sinä syksyisenä iltana osoittautui melko kannattavaksi, sillä yhden videon aiheuttaman inspiraation seurauksena syntyi idea, jonka lopputulos on tämä 230 sivuinen teos. Vaikka aivan ensimmäinen idea tarinasta ei koskaan päätynyt kirjoitettavaksi asti, ei tarinan lähtötilanne kuitenkaan muuttunut suunnitteluvaiheen aikana. Halusin kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä oli syystä tai toisesta romahtanut täysin. Pian tämän ajatuksen pohjalta syntyi Mikaela, vanhempansa menettänyt nuori, ja Nooa, jonka isä oli kuolemassa syöpään. Tarinan lähtökohtana oli siis seurata, millaista Nooan ja Mikaelan elämä olisi lukion aikana, ja miten jo menneet tai tulevat tapahtumat vaikuttaisivat heihin.
Lopun jälkeen on tarina, jonka kirjoittaminen ei aina ole ollut kovinkaan helppoa. Melkein kolmivuotisen kirjoitusprosessin aikana olen joutunut muokkaamaan juonta ja karsimaan tapahtumia, henkilöhahmoja, kohtauksia ja keskusteluja, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa tarinasta. Toisaalta kaiken karsimisen vastapainoksi olen myös joutunut lisäämään tarinaan tapahtumia, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Koska kyseessä on myös pitkän kirjoitusprosessin tarina, voin rehellisesti sanoa, että toisinaan motivaatiota kirjoittamiseen ei juurikaan ole ollut. Motivaation puuttumisen lisäksi kirjoittaminen on venynyt näin paljon myös siksi, että oma elämäntilanteeni on muuttunut prosessin aikana. Siinä missä vielä tammikuussa 2020 olin peruskoulussa, olin jo saman vuoden elokuussa aloittanut lukion. Lukion aloittamisen myötä arkipäivistä hävisi melko paljon vapaa-aikaa, jota minulla vielä peruskoulussa oli ollut – lukiossa yli 30 kurssin vuositahti on tarkoittanut täpötäysiä jaksoja. Haasteita tarinan kirjoittamiseen on siis itse tarinan lisäksi tuonut toisinaan myös ajanpuute.
Aloitin Mikaelan ja Nooan tarinan kirjoittamisen tammikuussa 2020 ollessani 15-vuotias. Nyt, kun lopetan tarinan, olen 18-vuotias, muka aikuinen. Minusta on siis täysin pätevää sanoa, että tarina ja sen henkilöhahmot ovat kasvaneet mukanani, kun taas minä olen saanut kasvaa heidän kanssaan. Lopun jälkeen on ollut elämässäni valtavan pitkään siihen nähden, että se on vain yksittäinen tarina. Sen vuoksi oloni on ollut viime aikoina hieman tyhjä: ikään kuin aloittaisin kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. En vielä täysin tiedä, mitä kirjoitan seuraavaksi, tai kuinka pitkiä tarinat ovat. Kun olen keskittynyt näin pitkään pääosin vain Mikaelaan ja Nooaan, uusiin hahmoihin tutustuminen tuntuu hieman vaikealta. Hetkittäin mieleen ilmestyy myös ajatus siitä, etten enää osaisi kirjoittaa muuta. Tuo ajatus ei tietenkään pidä paikkaansa, ja todennäköisesti paras lääke siihen on se, että jossain kohtaa alan vain kirjoittaa jotain. Itseluottamus on siis kaivettava esille, sillä Lopun jälkeen on tarinana kuitenkin osoittanut minulle, että pystyn lyhyiden novellien lisäksi luomaan myös romaanin mittaisia tekstejä.
Kun nyt suljen tämän tiedoston kirjoittamistarkoituksessa viimeistä kertaa, voin todeta, että Lopun jälkeen on ollut minulle suuri opetusmatka. Tarina ei suinkaan ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Sen mukana minä olen kuitenkin saanut kehittyä kirjoittajana: tehdä virheitä ja onnistumisia, kokeilla uusia asioita, turhautua ja iloita, sillä kirjoittaminen ei ole mustavalkoista, vaan täynnä erilaisia värejä.
Vielä lopuksi haluan esittää kiitokset sydämeni pohjasta:
Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet Mikaelan ja Nooan tarinan alusta loppuun – se merkitsee minulle paljon <3
Suuret kiitokset myös kommentoijille: ilman teitä olisin hymyillyt tämän tarinan vuoksi paljon vähemmän <3
Kiitos myös niille artisteille, joiden kappaleita olen kuluttanut kirjoittaessani tätä tarinaa. Vaikka vuodet ovat vaihtuneet, tietyt kappaleet ovat kulkeneet koko ajan mukana ja muistuttaneet minua siitä, mikä tarinan ydin on. Ja koska juuri minä olen kirjoittanut tämän tarinan, sillä täytyykin olla muutamia inspiraatiobiisejä :D
Kiitos siis jokaiselle Lopun jälkeen -tarinaan tavalla tai toisella vaikuttaneelle ihmiselle. Toivon, että olen kirjoittajana pystynyt koskettamaan, ehkä jopa itkettämään ja naurattamaan, teitä tällä tarinalla. Jos olen pystynyt koskettamaan ja herättämään ajatuksia, tavoitteeni ovat täyttyneet.
Alle saatte kommentoida mitä ikinä mieleenne tuleekaan tarinasta: muistoja, ajatuksia, huomioita, tunteita, mielipiteitä tai rakentavaa kritiikkiä. Vaikka tarina ei blogissa enää jatkukaan, se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole katoamassa täältä mihinkään.
Mikaela ja Nooa jättävät jäähyväiset, mutta minä lupaan palata uusien tarinoiden kanssa, vaikka aikataulusta ei vielä olekaan tietoa. Yksi on kuitenkin varmaa – en missään nimessä ole lopettamassa kirjoittamista.
Rakkaudella, Outi
