Kauas, pois

Tuuli humisee puiden paljaissa oksissa, muutamia lumihiutaleita leijailee levottomana maahan, on hiljaista. Tekisi mieli huutaa. Tekisi mieli huutaa niin, että kurkkuun sattuu, että ääni hajoaa vihaisiksi sirpaleiksi pitkin tätä lumen peittämää peltoaukeaa. En kuitenkaan huuda, päästä pienintäkään ääntä, joka muistuttaisi huutoa. Sydän lyö rinnassani ontosti, hengitän hieman nykien. Tuuli ja pakkanen pureutuvat lapasten läpi, mutta en käännä selkääni niille. Kylmyys vyöryy luihini sisältä, ei ulkoa. Puristan käsissäni olevia sauvoja lujemmin, katselen kiihtyvää lumisadetta ja haluaisin vain päästä kauas, niin kauas kuin voin. En kuitenkaan liiku mihinkään, pysyn paikallani ja olen hiljaa purevassa tuulessa ja pakkasessa, vaikka haluaisin huutaa ääneni käheäksi. Olen vain niin tavattoman väsynyt, että pieni osa minusta haluaisi heittäytyä makaamaan kovalle hangelle. En vain ymmärrä, miten kukaan voi olla niin ilkeä. En käsitä, millä oikeudella joku käyttää minua vastaan sanoja, joiden merkitystä tuskin itse edes ymmärtää.

Eikö hän ymmärrä, etten muutu huutamalla? Minähän vain juoksen kauemmas, aina vain, koko ajan.

Työnnän silmille valuneen pipon takaisin oikealle paikalleen, haluaisin unohtaa, mutta en pysty. Lumisade on kiihtynyt, hiutaleet tekevät aiempaa raivokkaampaa liikettä pudotessaan maahan. En huuda vieläkään, vaikka haluaisin. En myöskään anna itseni heittäytyä hangelle makaamaan, vaan piiskaan itseni pysymään pystyssä, repimään raivosta, järkytyksestä, pahasta olosta ja pettymyksestä voimaa. Sellainen minä olen, raivon ja pettymyksen aihe, musta lammas. Tartun itseeni kiinni, yritän olla lempeä, mutta taakka on turhan raskas kannettavaksi. Sanat painavat, ne painavat helvetillisen paljon, enkä tiedä, kuinka paljon lisäpainoa jaksan kantaa. 

Lapasten läpi tunkeva kylmyys on turruttanut käteni kipeiksi ja kankeiksi, kun viimein lähden liikkeelle keskeltä peltoaukeaa. Sukset luistavat melkein yllättävän kevyesti kovalla hangella, enkä minä epäröi iskeä suksia ja sauvoja maahan, kun kerrytän itselleni vauhtia. Jos äsken olen vain halunnut huutaa, nyt minä todella teen niin. Kiroan ja raivoan, kun nousen raskasta mäkeä vauhtia hidastamatta, maistan veren suussani. Puren hampaat yhteen, kokoan kaiken raivoni liikkeeseen ja hetken, pienen hetken olen vapaa sanoista, jotka repivät minut kappaleiksi, saavat minut vihaiseksi, pettyneeksi ja äärimmäisen väsyneeksi.

Pienen hetken ajan kuljen sinne, minne haluan – kauas, pois.