Lopun jälkeen #27

Perjantaina herään aivan liian aikaisin eteisestä kuuluvaan kolinaan. En todellakaan tiedä, mitä Karoliina - tai vaihtoehtoisesti Jarkko - tekee, mutta ääni on joka tapauksessa kamala. Yritän epätoivoisesti saada äänen katoamaan painamalla kädet tiukasti korviani vasten, mutta siinä kohtaa ele on jo turha. Mekkala on saanut viimeisetkin rippeet unesta häviämään, eikä jäljellä ole enää muuta kuin inhottava olotila kesken jääneiden unien takia.  

  -Mitä sä oikein teet? Kello on jotain puoli kuusi! nurisen heti, kun astun huoneeni ovesta ulos ja näen eteisen kaappia antaumuksella tyhjentävän Karoliinan. 

  -Etsin mun talvikamppeita. Yöllä on satanut lunta kymmenen senttiä, ja nyt tuolla ulkona on viisitoista astetta pakkasta, tätini sanoo ja vetäisee sitten kaapista vielä yhden laatikon alas. Hetken aikaa olen jo valmis sanomaan jotain siitä, että nainen on varmasti nähnyt vain harvinaisen todentuntuista unta, sillä lumi ja suhteellisen kireä pakkanen eivät ole mahtua päähäni. Vaikka marraskuu onkin kääntynyt jo joulukuun puolelle, ei lunta tai pakkasta ole näkynyt nimeksikään näillä leveysasteilla. 

  -Karo hei, ootko sä nyt ihan varma tosta? Ettet vaan ois nähnyt unta…, lauseeni jää kesken, kun ulko-ovi aukeaa ja sisälle astuu suorastaan huurteinen Jarkko. 

  -Huomenta, Mikaela. Suomen sää yllätti taas kerran meidät kaikki. En ois kyllä ikinä uskonut, jos joku olisi mulle eilen väittänyt, että aamulla autot ja pihat ja ihan kaikki on lumen peitossa, mies sanoo ja puistelee päätään hymyillen. 

  -Vähän erikoista herätä tähän aikaan pelkästään sen takia, että yöllä on satanut lunta, totean ja käännyn mennäkseni takaisin nukkumaan, vaikka suurin väsymys onkin jo karissut pois silmistäni. 

  -Koita nyt saada vielä nukutuksi, eihän sulla vielä ole mikään kiire herätä, Karoliina sanoo, ja minä käännyn vielä hetkeksi katsomaan naista ja Jarkkoa, jotka seisovat yhdessä eteisessä hellyttävän onnellisen näköisinä. Ehkä Jarkko auttaa sua jaksamaan paremmin tän viikon yli, ajattelen ja annan itseni miettiä hetken aikaa sitä kohtalokasta päivää yli viisitoista vuotta sitten. Se päivä vei mukanaan kolme ihmistä, jätti yhden taistelemaan elämästään moneksi kuukaudeksi ja antoi kuolleiden läheisille lahjaksi ikuisen kivun rinnan alueelle. Sen läpi vain pitää räpiköidä päivästä ja vuodesta toiseen, ei sitä pääse pakoon. Ja toisaalta hyvä niin – koskapa tunteiden pakenemisesta olisi ollut jotain suurta hyötyä.

Koulussa kaikki ovat hieman levottomia, enkä minä ole poikkeus. Muiden levottomuus tuntuu tarttuvan minuun nopeammin kuin koskaan ennen. Siksi haen turvaa omasta porukastani: Nooa, Cecilia ja Aapo saavat aina oloni hieman rauhallisemmaksi. 

  -Jännittääkö? Cecilia kysyy minulta ja väistää samalla muutamaa opiskelijaa, jotka eivät ole huomaavinaankaan meitä. 

  -Ehkä vähän. Tai kun… enhän mä oo ikinä käynyt missään juhlissa. Mä vaan syvästi toivon, ettei mun tarvitse koko iltaa katsoa kännisten ihmisten järjetöntä sekoilua, sanon. 

  -Valitan, mä vähän luulen, että tästä joukosta ei liian montaa absolutistia löydy. 

  -Mä en sanonut, että vaatisin absolutismia! Totta kai tyypit saa juoda, mut mä en ymmärrä sitä, miksi aina pitää juoda itsensä pöydän alle.

Ceciliaa naurattaa. 

  -Onhan sulla siellä meidät. En mä usko, että Nooa, minä tai Aapo juodaan niin paljon, että sammuttaisiin, hän sanoo, vaikka tietää oman osuutensa asiaan olevan hieman kyseenalainen, mikäli alkaisin muistella edellisvuoden tapahtumia. En kuitenkaan tee niin, sillä haluan uskoa Cecilian viisastuneen alkoholin suhteen. On tavallaan helpottavaa tietää, ettei minun enää tarvitse samalla tavalla huolehtia Ceciliasta, joka kaikesta huolimatta on hieman yllytyshullu. Aapon astuttua kuvioihin minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä ystäväni puolesta, sillä tiedän, että hän on aina hyvissä käsissä. Ja oikeastaan minä jopa luulen, että Aapokin on tilanteeseen varsin tyytyväinen. Mieluummin hän pitää itse huolta Ceciliasta kuin jättää tyttöystävänsä minun harteilleni, ei sillä, etteikö hän luottaisi minuun. 

  -Mikaela? Miten sä teet tuon? Mä puhuin sulle varmaan puoli minuuttia sitten viimeksi, mut tässä ajassa sä oot jo ehtinyt vajota omiin ajatuksiisi!

Havahdun ajatuksistani, kun Cecilia tökkää minua kevyesti kyynärpäällään. Nainen katsoo minua silmiin ja heiluttaa sitten kättään silmieni edessä. Hetken aikaa ajatuksia keräiltyäni kykenen vastaamaan kysymykseen.

  -En mä tiedä, taito se on sekin, vastaan, ja Cecilia hymyilee.

Illaksi koko päivän jatkunut lumisade on jo rauhoittunut. Vielä eilen kaupungin yllä vellonut harmaa syksy tuntuu nyt kaukaiselta asialta. Ulkona on pakkasta, lumi narskuu kevyesti kenkien alla ja kadut ovat perinteisesti hieman tukossa äkkinäisen lumentulon vuoksi. Olotila on ihmeen kevyt, vaikka marraskuun loppu keikkuu vielä kirkkaana mielessäni. Olen käynyt aiemmin päivällä koulusta päästyäni hautausmaalla pyörähtämässä, eikä se edes tuntunut ihan hirveältä. 

  -Mihin aikaan sä oot ajatellut tulla kotiin sieltä juhlista? Karoliina kysyy minulta ruokapöydässä. Puhallan ruokaani, totean sen olevan liian kuumaa ja vastaan sitten tätini kysymykseen. 

  -En mä ihan tarkkaan tiedä. Kakskyt yli kaksitoista lähtee viimeinen bussi tähän suuntaan, niin tuun varmaan sillä, jos sieltä nyt ei satu löytymään ketään tuttua ja selvää autollista kuskia, sanon. Karoliina nyökyttelee hyväksyvästi suunnitelmalleni ja selittää sitten lyhyesti jotain omasta illastaan, jota ei poikkeuksellisesti vietä kotona Jarkon kanssa. 

  -Mä menen sinne Sannalle ja tuun kotiin vasta aamulla. Haluutko sä, että mä teen sulle jotain valmiiksi aamua varten jääkaappiin? Ja onhan tuolla pakkasessakin jotain valmiina, mä voin ottaa sieltä… 

Karoliina ei ehdi sanoa lausettaan loppuun, kun huomaa minun nauravan. 

  -Mitä? hän kysyy selvästi hieman hämillään, ja minun tekisi mieli halata häntä sen vuoksi. 

  -Mä en oo enää 10-vuotias. Kyllä mä pysyn hengissä, vaikket sä oiskaan ahtanut jääkaappia ääriään myöten täyteen. 

Toteamukseni näyttää naurattavan myös Karoliinaa, jonka olkapäät hytkyvät ja paljastavat naurun, jota hän yrittää peitellä. 

  -Ihan uskomatonta. Ei siis se, että mä hössötän, vaan se, ettei sille enää oo mitään tarvetta. Viisitoista vuotta meni melkein vähän liian nopeasti, hän sanoo. Viimeinen lause vetää meidät molemmat hiljaisiksi. Pienen ohikiitävän hetken aikana näen päässäni sen, miten erilaista kaikki voisi olla, jos elämä ei hieman päälle viisitoista vuotta sitten olisi päättänyt viedä kahta meidän elämämme kannalta hyvin merkittävää ihmistä. Sitten minut valtaa kuitenkin kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että Karoliina, mummi ja ukki ovat jaksaneet taistella nämä viisitoista vuotta minun perheenäni. Jokin ympyrä tuntuu sulkeutuneen Karoliinan sanojen mukana. Tässä sitä nyt ollaan. Kaikki omillaan, mutta kuitenkin yhdessä, ajattelen.

  -Mä vein tänään koulun jälkeen kynttilät haudalle. Sun ei tarvitse käydä siellä, jos et halua, sanon muistaessani asian. Karoliina nostaa katseensa silmiini ja nyökkää. Hänen silmissään on surua, mutta myös sellaista rauhaa, jota en muista aiemmin nähneeni. Tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä tietää, että Karoliinalla on kaikki hyvin – onhan hän sentään elämäni tärkein ihminen.

Hieman ennen seitsemää illalla, kun ulkona on jo täysin pimeää, olen valmiina lähtemään juhliin. Olen yrittänyt valita asuni käytännöllisesti: tumma polvipituinen mekko, siisti ja pitkä takki sekä vaihtokengät pieneen kangaskassiin tungettuna – en todellakaan aio kävellä korkokengissä pakkasessa. Kasvoille olen tehnyt kevyen meikin, hiukset taas ovat vain tylsästi auki. Juuri kun olen vetämässä kenkiä jalkaan eteisessä, puhelimeni alkaa soida lähestulkoon pahaenteisesti. 

  -Mä oon just laittamassa kenkiä, menee ihan hetki, vastaan suoraan, kun huomaan soittajan olevan Cecilia. 

  -Tota, sitä varten mä oikeastaan soitinkin. Sori, Ela. Tuli muutos suunnitelmiin, ystäväni sanoo, ja minun sydämeni jättää vähintään yhden lyönnin välistä. 

  -Mikä muutos? kysyn ja tiedän, että nouseva paniikki kuuluu äänestäni, vaikka yritänkin peittää sen. Hetken aikaa linjan toisessa päässä on hiljaista, mutta sitten Cecilia alkaa puhua.

  -Aapo ei pääsekään lähtemään sinne vielä, eli se ei voi tulla Nooan kanssa. Aapon pitää katsoa sen pikkusiskon perään, ja äiti pakotti mut vahtimaan Sebastiania sen aikaa, että se käy kaupassa. Ärsyttävää! Ei Sebastian enää mikään kolmevuotias ole, mut äiti ei jostain syystä luota siihen, että se pärjää hetken vahtimattakin. No, joka tapauksessa me sovittiin Aapon kanssa niin, että me mennään yhdessä. Mene sä yksin sinne. Nooakin tulee sinne varmaan kasin pintaan, ehkä jo aiemmin. Lähdet sinne nyt, niin sen ei tarvitse olla siellä yksin. Mä ja Aapo tullaan joskus puoli yhdeksältä, Cecilia selittää, ja sitten on minun vuoroni olla hiljaa. Minulla kestää hetki prosessoida kaikki se tieto, jonka Cecilia on minulle syöttänyt. Kun sitten viimein käsitän, mistä on kyse, valitan ystävälleni hetken aikaa siitä, miten hän on järjestellyt asiani minulta kysymättä. Kaikista eniten minua kuitenkin ärsyttää aikataulu, sillä en todellakaan ole nopeista muutoksista tykkäävä ihminen. 

  -Mä tiedän! Enkä mä tätä mielellään itsekään tee, mut sä lupasit itsekin tulla sinne. Sama se on, meetkö sinne mun kanssa vai yksin. Sä et ole mikään hiiri, vaan Mikaela Koivunen, hemmetti sentään! Suurin osa niistä tyypeistä on meidän omasta lukiosta, eli ihan tuttuja naamoja kaikki. Menet nyt vaan sinne, Cecilia sanoo minulle. Kuulen hänen äänestään paremmin kuin hyvin, että alan koetella hänen hermojaan vastustamalla sinänsä täysin harmitonta suunnitelmaa. Vielä hetken aikaa jaksan jupista siitä, kuinka ärsyttäviä nopeat ja suuret muutokset ovat, mutta taivun lopulta kohtalooni. 

  -No en mä nyt jätä menemättä. Mutta Ceci, jos seuraavalla kerralla viitsisit kertoa vähän aiemmin, esitän puhelun loppuun toiveen ja jatkan sitten kenkien laittamista jalkaan, vaikka nauhojen sitominen onkin hieman hankalaa käsien täristessä. Vedän takin niskaan ja otan eteisen lipaston päältä avaimet, puhelimen, kangaskassin ja matkakorttini mukaan. En mä tähän voi kuolla, ajattelen painaessani talon kaikki valot ulkovaloa lukuun ottamatta pois päältä. Ja vaikka en suostu myöntämään asiaa edes Cecilialle, jollain kummallisella tavalla minä myös odotan iltaa. Tuskin yksin ilta mitään kovin perustavanlaatuisesti muuttaa, mutta elämällä on tapana järjestää yllätyksiä aina silloin kun niitä vähiten odottaa. Joten älä sano. Mitä tahansa voi tapahtua, ajattelen noustessani lähes tyhjään bussiin kotikatuni päässä.

28. osa