Hei
voitko kuunnella minua hetken
ihmistä
joka ei ymmärrä edes itseään
Näetkö minut
miten hiukseni ovat tänään
kiinni vai auki
tai yhtään normaalista poiketen
Kuuletko minut
sanat
jotka särkyvät ilman ehjää kokonaisuutta
vaikka puolikaskin voi olla kokonaisuus
Entä se kosketus
joka on poissa
kunnes palaat
jos palaat
Olenko olemassa
juuri sinulle
toivon niin
vaikka aina en usko siihen
Jos huudan
pidätkö kiinni
jos nauran
nauratko mukana
Muistathan minut
sillä kaipaan sinua
jokaisena päivänä
toivon olevani elävä edes sinulle
keskiviikko 29. huhtikuuta 2020
lauantai 25. huhtikuuta 2020
Lopun jälkeen #11
Joinain päivinä jo aamun ensimmäiset minuutit aiheuttivat minussa hämmenystä ja riemua. Niin kävi eräänä maaliskuisena aamuna, kun aurinko paistoi pimennysverhojen raosta kapeana juovana sisään huoneeseen.
-Mikaela! Mikaela herää!
Havahdun unestani Karoliinan ääneen huoneeni ovelta.
-Me saatiin se! Se omistaja vuokraa sen omakotitalon meille!
-Mitä?!
-Päästään muuttamaan täältä pois, Karoliina sanoo ja hymyilee melkein yhtä leveästi kuin puhuessaan Jarkosta. Äkkiä potkin peitteen sivuun ja nousen halaamaan tätiäni, jonka silmistä huokuu onnellisuus, vaikka samalla omassa rinnassani tuntuu haikeus. Neljä vuotta, yli tuhat päivää ja loputtoman paljon tunteja asunnossa, jossa yläkerran naapurin askeleet keskellä yötä olivat aluksi häirinneet öisin, oli ollut meidän kotimme hieman tuulisen ja viileän kevään jälkeen. Nyt tää kaikki jää taakse, jotta unelmat täyttyisi, ajattelen. Tiedän, ettei naapurin mummojen hyvästeleminen tule olemaan niin helppoa kuin luulisi. Jostain syystä heistäkin on vuosien kuluessa tullut osa tarinaani.
On aina yhtä outoa tajuta, kuinka erilaisia tilanteita saatankaan kokea yhden muka tavallisen päivän aikana. Siinä missä kotona muuttokaaos on täydessä vauhdissa, koulussa kaikki tuntuu pysähtyneen lukuunottamatta opettajan tasaisena jatkuvaa puhetta.
-Nyt meitä on enää kaksi kotona.
Kaappini ovi jää puoliksi auki.
-Sun isä joutui sairaalaan?
Koitan pitää ääneni tasaisena ja rauhallisena, sillä en halua luoda paniikkia itselleni saati sitten Nooalle, joka varmasti on tilanteen kanssa eksyksissä jo valmiiksikin.
-Enää ei tarvitse miettiä, onko niitä lautasia kaapissa tarpeeksi kolmelle, poika hakee ehkä jopa mustaa huumoria, mutta täysin ymmärrettävästi tilanne on hieman liian rankka. Hän laskee katseensa maahan, kerää itseään ja on selvästi lähellä rajaa. Havaitsen Cecilian katsovan meitä kauempaa, ja tiedän olevani hänelle selityksen velkaa. Edes hän ei tiedä, mitä Nooa kantaa mukanaan.
-Nooa. Nyt pidät kiinni tästä hetkestä. Älä anna ajatusten karata liian pitkälle, sanon hiljaa, ja lasken toisen käteni hänen olkapäälleen.
-Kyllä mä pärjään, mut äidistä en olisi ihan niin varma. Kai se on aina luottanut johonkin seitsemänteen ihmeeseen, Nooa sanoo. Minä vilkuilen hänen kasvojaan, enkä sano ajatuksiani ääneen. Sä oot jäänyt ehkä vähän yksin tän asian kanssa, ajattelen, enkä oikeastaan vain ajattele, vaan tunnen sen syvällä sisimmässäni. Eikä se ole mikään ihme. Lapset helposti ottaa itselleen tavoitteeksi olla aiheuttamatta huolta, mietin sitten. Nooa kerää jälleen itsensä melko nopeasti, toivottaa sitten hyvää tuntia ja katoaa käytävälle. Käännyn katsomaan uudestaan Ceciliaa, jonka ilmettä on vaikeaa tulkita. Sen vähäisen, mitä saan hänen kasvoiltaan irti, tiedän tarkoittavan hämmennystä ja puhumista. Katson ystävääni silmiin, pyydän aikaa, ja katoan sitten itsekin omalle tunnilleni. Huoli Nooasta ja ilo uudesta asunnosta sekoittuvat omituiseksi sotkuksi sisälläni. Enkä tiedä, mitä voin tehdä asialle.
Cecilian kasvot harvoin ovat yhtä mietteliään ja surullisen näköiset. Hän tuntuu pohtivan ankarasti sitä, mitä olin hänelle vain hetkeä aiemmin kertonut. Vaikka lupasin Nooalle olla kertomatta kenellekään, kerroin silti Cecilialle. Luotan häneen kuin kallioon, eikä hän ole vuotamassa tietoa eteenpäin. Onneksi. Muuten Nooa varmasti alkaisi vihata minua.
-Syöpä? Ja mä pidin sitä muuten vain omituisena. Sä tiesit heti, että siellä on jotain muuta kuin outo luonne taustalla, Cecilia sanoo ja huokaisee raskaasti. Syöpä ei todellakaan ole hänelle mikään vitsi, sillä hänen oma mummonsa kuoli muutamia vuosia sitten samaan tautiin, tosin melko nopeasti, mutta ehkä juuri siksi asia on konkretisoitunut Cecilialle vahvasti.
-Älä sitten sano Nooalle mitään koko asiasta, käyttäydyt ihan normaalisti. Mä luulen, että on sille itselleenkin parempi, jos siihen suhtaudutaan normaalisti. Eikä Aapolle sanaakaan, mä haluan itse kertoa Nooalle, että sä tiedät, sanon, vaikka luotankin ystävääni.
-No en tietenkään sano. Aika omituinen kevät sulla muuten. Frendi, jonka isä kuolee syöpään, uusi koti ja Karoliina, jonka elämään tulee mukaan Jarkko, Cecilia sanoo, ja saa minut itsenikin miettimään kaikkea tapahtuvaa. Onhan kaikki kieltämättä hullua.
-Muista, että sä voit aina puhua mulle. Mä vaikka väkisin kiskon sen tiedon susta ulos, jos muu ei auta, Cecilia sanoo ja halaa minua. Kiedon itsekin käteni hänen ympärilleen.
-Mä tiedän sen, Ceci.
Ystäväni hymyilee minulle rohkaisevasti, vaikka hymyn alle kätkeytyykin epävarmuutta. Cecilia ei tiedä, kuinka suhtautua asiaan, enkä minäkään ole varma. Eihän minulle ole tapahtumassa mitään pahaa, Nooalle on, mutta miksi asia silti vaivaa minua niin paljon? Tai tiedänhän minä, miksi se vaivaa, vaikka ei saisi vaivata niin paljoa kuin mitä se vaivaa. Ehkä yritän vain uskotella itselleni, etten tuntisi mitään ylimääräistä ketään kohtaan.
Ulkona aurinko on jälleen kerran laskenut jo mailleen, kun istun sängylläni selaamassa puhelintani, vaikka totta puhuen muuttolaatikoiden täyttäminen olisi juuri nyt järkevämpää puuhaa. Huoneeni näyttää melkoiselta kaaokselta, sillä olen vetänyt kirjahyllystäni alas kaikki kirjat. Lisäksi lattialla lojuu kasa vaatteita, jotka ovat menossa kierrätykseen. Oikeastaan sekin homma olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten, mutta vasta nyt muuton häämöttäessä silmissä olen edistänyt projektia.
-Hei, mitä sä siinä vielä istut? Mä sanoin sulle aamulla, että illalla pitää olla valmiina! havahdun Karoliinan ääneen, joka on samaan aikaan hieman ärtynyt ja innostunut.
-Ollaanko me menossa jonnekin? Tuleeko tänne joku? Miksi mun pitää olla valmiina? kyselen, vaikka tiedänkin koettelevani Karoliinan hermoja.
-Se selviää kyllä kohta. Sulla on puoli tuntia, joten vaihda jotain parempaa päälle ja tule olohuoneeseen. Mä käyn vilkaisemassa ruuan tilan, tätini sanoo, ja koen parhaaksi vaihtoehdoksi totella häntä. Karoliinan ilmeestä päätellen hän ei ole kovin tyytyväinen kauhtuneeseen huppariin, joka on päälläni. Pikaisesti vaihdan päälleni tummanvihreät housut, jotka oli ostettu juhlakäyttöä varten edellisenä kesänä. Paidaksi vaihdan valkoisen kauluspaidan. Lähes yhtä nopeasti teen itselleni kevyen meikin - en halua näyttää yhtä väsyneeltä kuin olen.
-Mikaela! Karoliinan huuto kuuluu päällekkäin ovikellon kanssa. Otan muutaman juoksuaskeleen huoneestani eteiseen.
-Moi.
Pysähdyn hetkeksi mittaamaan katseellani tulijaa, enkä ehkä voi olla varmempi siitä, kuka hän on.
-Moi! Sä olet varmaan Jarkko? Kiva tavata, sanon miehelle, joka nyökyttelystä päätellen todella on Jarkko.
-Ja sä olet Mikaela? Karoliina on puhunut susta paljon, mukava nähdä sut viimeinkin.
Karoliina hymyilee hieman sivummalla selvästi onnellisena siitä, että minä ja hänen Jarkkonsa olemme viimein tavanneet. Minusta tuntuu harvinaisen hyvältä nähdä hänen hymyilevän. Vaikka vuosien kuluessa elämä onkin koetellut häntä enemmän ja vähemmän, kaiken sen jälkeen hän on kuitenkin jaksanut uskoa elämään. Ehkä minäkin jaksan olla yhtä vahva.
On aina yhtä outoa tajuta, kuinka erilaisia tilanteita saatankaan kokea yhden muka tavallisen päivän aikana. Siinä missä kotona muuttokaaos on täydessä vauhdissa, koulussa kaikki tuntuu pysähtyneen lukuunottamatta opettajan tasaisena jatkuvaa puhetta.
-Nyt meitä on enää kaksi kotona.
Kaappini ovi jää puoliksi auki.
-Sun isä joutui sairaalaan?
Koitan pitää ääneni tasaisena ja rauhallisena, sillä en halua luoda paniikkia itselleni saati sitten Nooalle, joka varmasti on tilanteen kanssa eksyksissä jo valmiiksikin.
-Enää ei tarvitse miettiä, onko niitä lautasia kaapissa tarpeeksi kolmelle, poika hakee ehkä jopa mustaa huumoria, mutta täysin ymmärrettävästi tilanne on hieman liian rankka. Hän laskee katseensa maahan, kerää itseään ja on selvästi lähellä rajaa. Havaitsen Cecilian katsovan meitä kauempaa, ja tiedän olevani hänelle selityksen velkaa. Edes hän ei tiedä, mitä Nooa kantaa mukanaan.
-Nooa. Nyt pidät kiinni tästä hetkestä. Älä anna ajatusten karata liian pitkälle, sanon hiljaa, ja lasken toisen käteni hänen olkapäälleen.
-Kyllä mä pärjään, mut äidistä en olisi ihan niin varma. Kai se on aina luottanut johonkin seitsemänteen ihmeeseen, Nooa sanoo. Minä vilkuilen hänen kasvojaan, enkä sano ajatuksiani ääneen. Sä oot jäänyt ehkä vähän yksin tän asian kanssa, ajattelen, enkä oikeastaan vain ajattele, vaan tunnen sen syvällä sisimmässäni. Eikä se ole mikään ihme. Lapset helposti ottaa itselleen tavoitteeksi olla aiheuttamatta huolta, mietin sitten. Nooa kerää jälleen itsensä melko nopeasti, toivottaa sitten hyvää tuntia ja katoaa käytävälle. Käännyn katsomaan uudestaan Ceciliaa, jonka ilmettä on vaikeaa tulkita. Sen vähäisen, mitä saan hänen kasvoiltaan irti, tiedän tarkoittavan hämmennystä ja puhumista. Katson ystävääni silmiin, pyydän aikaa, ja katoan sitten itsekin omalle tunnilleni. Huoli Nooasta ja ilo uudesta asunnosta sekoittuvat omituiseksi sotkuksi sisälläni. Enkä tiedä, mitä voin tehdä asialle.
Cecilian kasvot harvoin ovat yhtä mietteliään ja surullisen näköiset. Hän tuntuu pohtivan ankarasti sitä, mitä olin hänelle vain hetkeä aiemmin kertonut. Vaikka lupasin Nooalle olla kertomatta kenellekään, kerroin silti Cecilialle. Luotan häneen kuin kallioon, eikä hän ole vuotamassa tietoa eteenpäin. Onneksi. Muuten Nooa varmasti alkaisi vihata minua.
-Syöpä? Ja mä pidin sitä muuten vain omituisena. Sä tiesit heti, että siellä on jotain muuta kuin outo luonne taustalla, Cecilia sanoo ja huokaisee raskaasti. Syöpä ei todellakaan ole hänelle mikään vitsi, sillä hänen oma mummonsa kuoli muutamia vuosia sitten samaan tautiin, tosin melko nopeasti, mutta ehkä juuri siksi asia on konkretisoitunut Cecilialle vahvasti.
-Älä sitten sano Nooalle mitään koko asiasta, käyttäydyt ihan normaalisti. Mä luulen, että on sille itselleenkin parempi, jos siihen suhtaudutaan normaalisti. Eikä Aapolle sanaakaan, mä haluan itse kertoa Nooalle, että sä tiedät, sanon, vaikka luotankin ystävääni.
-No en tietenkään sano. Aika omituinen kevät sulla muuten. Frendi, jonka isä kuolee syöpään, uusi koti ja Karoliina, jonka elämään tulee mukaan Jarkko, Cecilia sanoo, ja saa minut itsenikin miettimään kaikkea tapahtuvaa. Onhan kaikki kieltämättä hullua.
-Muista, että sä voit aina puhua mulle. Mä vaikka väkisin kiskon sen tiedon susta ulos, jos muu ei auta, Cecilia sanoo ja halaa minua. Kiedon itsekin käteni hänen ympärilleen.
-Mä tiedän sen, Ceci.
Ystäväni hymyilee minulle rohkaisevasti, vaikka hymyn alle kätkeytyykin epävarmuutta. Cecilia ei tiedä, kuinka suhtautua asiaan, enkä minäkään ole varma. Eihän minulle ole tapahtumassa mitään pahaa, Nooalle on, mutta miksi asia silti vaivaa minua niin paljon? Tai tiedänhän minä, miksi se vaivaa, vaikka ei saisi vaivata niin paljoa kuin mitä se vaivaa. Ehkä yritän vain uskotella itselleni, etten tuntisi mitään ylimääräistä ketään kohtaan.
Ulkona aurinko on jälleen kerran laskenut jo mailleen, kun istun sängylläni selaamassa puhelintani, vaikka totta puhuen muuttolaatikoiden täyttäminen olisi juuri nyt järkevämpää puuhaa. Huoneeni näyttää melkoiselta kaaokselta, sillä olen vetänyt kirjahyllystäni alas kaikki kirjat. Lisäksi lattialla lojuu kasa vaatteita, jotka ovat menossa kierrätykseen. Oikeastaan sekin homma olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten, mutta vasta nyt muuton häämöttäessä silmissä olen edistänyt projektia.
-Hei, mitä sä siinä vielä istut? Mä sanoin sulle aamulla, että illalla pitää olla valmiina! havahdun Karoliinan ääneen, joka on samaan aikaan hieman ärtynyt ja innostunut.
-Ollaanko me menossa jonnekin? Tuleeko tänne joku? Miksi mun pitää olla valmiina? kyselen, vaikka tiedänkin koettelevani Karoliinan hermoja.
-Se selviää kyllä kohta. Sulla on puoli tuntia, joten vaihda jotain parempaa päälle ja tule olohuoneeseen. Mä käyn vilkaisemassa ruuan tilan, tätini sanoo, ja koen parhaaksi vaihtoehdoksi totella häntä. Karoliinan ilmeestä päätellen hän ei ole kovin tyytyväinen kauhtuneeseen huppariin, joka on päälläni. Pikaisesti vaihdan päälleni tummanvihreät housut, jotka oli ostettu juhlakäyttöä varten edellisenä kesänä. Paidaksi vaihdan valkoisen kauluspaidan. Lähes yhtä nopeasti teen itselleni kevyen meikin - en halua näyttää yhtä väsyneeltä kuin olen.
-Mikaela! Karoliinan huuto kuuluu päällekkäin ovikellon kanssa. Otan muutaman juoksuaskeleen huoneestani eteiseen.
-Moi.
Pysähdyn hetkeksi mittaamaan katseellani tulijaa, enkä ehkä voi olla varmempi siitä, kuka hän on.
-Moi! Sä olet varmaan Jarkko? Kiva tavata, sanon miehelle, joka nyökyttelystä päätellen todella on Jarkko.
-Ja sä olet Mikaela? Karoliina on puhunut susta paljon, mukava nähdä sut viimeinkin.
Karoliina hymyilee hieman sivummalla selvästi onnellisena siitä, että minä ja hänen Jarkkonsa olemme viimein tavanneet. Minusta tuntuu harvinaisen hyvältä nähdä hänen hymyilevän. Vaikka vuosien kuluessa elämä onkin koetellut häntä enemmän ja vähemmän, kaiken sen jälkeen hän on kuitenkin jaksanut uskoa elämään. Ehkä minäkin jaksan olla yhtä vahva.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2020
Maailman virta
Katson elämää sen ulkopuolelta, vaikka olen sen sisällä. Minä elän. Sydämeni lyö, veri kiertää suonissani ja niin edelleen. Mutta silti katson jostain ulkopuolelta itseäni puiston penkillä istumassa. Ruumiini on jäänyt siihen. Koitan pyristellä siitä irti, mutta jään aina kiinni. Voiko sielua repiä irti ruumista muulloin kuin kuollessa? Harakka tapittaa minua silmiin. Olisipa sielullanikin siivet.
Olen edelleen puiston penkillä. Ihmisiä kulkee ohi. Lapsia ja vanhuksia. Olen vain yksi heidän joukossaan, maailmalle joku, en kellekään maailma. Maailman virrassa on niin kovin vaikeaa päästä mukaan siihen virtaan. Olen jäänyt rannalle, karikolle. En pääse takaisin maailman virtaan. Maailma virtaa ohitseni, kukaan ei poimi minua mukaansa. Pitäisi selvitä yksin takaisin maailman virtaan. Mutta siinä minä olen, puiston penkillä katsomassa elämää sen ulkopuolelta, vaikka oikeastaan olen sen sisällä. Sisällä, mutta kuitenkin niin ulkona.
Olen eksyksissä itseni kanssa. Kuka minä olen? Mitä haluan elämälläni tehdä? Voisinko vain unohtaa kaikki velvollisuudet ja huolet? Voisinko ottaa aikalisän? Tahtoisin olla mukana maailman virrassa, mutta se on vaikeaa ilman selkeää päämäärää. Täytyisi tietää, mitä on ja mitä haluaa. Mutta minä en tiedä. Ja siksi maailman virta tuntuu kaukaiselta. En pysty tarttumaan kiinni mihinkään. Minä vain istun puiston penkillä, tuijotan harakkaa silmiin ja toivon, että vielä joskus minäkin olen osa maailman virtaa.
Teksti kirjoitettu lähes kokonaan heinäkuussa 2019.
perjantai 17. huhtikuuta 2020
Lopun jälkeen #10
Pakkanen nipistelee sormiani kiitettävästi ja hengitys höyryää, kun saavun jopa hieman hengästyneenä tutun kerrostalon alaovelle. Kerran nykäisen epähuomiossa lukossa olevaa ovea, kunnes tajuan etsiä avaimeni toisinaan loputtoman syviltä tuntuvista taskuistani.
Karoliinan viesti oli lyhyt, eikä se antanut mitään suuntaa sille, oliko hänen asiansa positiivinen vai ei. Välillä minua ärsyttää se, miten taitavasti nainen osaa kätkeä asiansa vakavuuden viesteissä, vaikka livenä hän ei ole lainkaan yhtä kylmä.
-Kotona ollaan! huudan tottumuksesta poiketen jo ennen kuin saan edes rappukäytävän ovea kiinni. Huokaisen helpotuksesta, kun Karoliina ei seisokaan eteisessä huolestunut ilme kasvoillaan.
-Ehdit just sopivasti, sain keiton vasta äsken liedeltä, Karoliina sanoo. Minä kiinnitän huomiota hänen tavallista huolitellumpaan olemukseensa, ja koitan sitten vaivihkaa vilkuilla naulakkoa vieraan takin varalta, mutta mitään saatika sitten ketään ei näy. Pujahdan nopeasti eteisestä vessaan pesemään käteni, jonka jälkeen olen jo hieman malttamaton kuulemaan Karoliinan asian, vaikka yhtäkkiä minusta tuntuukin siltä, että olen tiennyt asiasta jo monta kuukautta.
Karoliina istuu hieman hermostuneesti pöydän ääressä. Minä käyn istumaan vastapäätä hänen kanssaan, ja vaikka haluaisin, en viitsi hiillostaa naista kertomaan asiaansa minulle heti kättelyssä. Hyvä ettei hän jo pureksi kynsiään, niin hermostuneelta hän näyttää.
-Olihan mulla ihan sitä asiaakin… kun Mikaela, mitä sä sanoisit, jos mulla olisi sellainen kaveri…
Karoliinan yritys kertoa asiasta on hieman ontuva, ja minulla on täysi työ pitää oma pokkani.
-Siis miesystävä? koitan kysyä mahdollisimman rauhallisesti, vaikka hymy pyrkiikin koko ajan esille. Nainen nyökkää ja vaikuttaa heti hieman rennommalta johtuen ehkä siitä, etten ole hyppinyt seinille tai laittanut muutakaan kohtausta pystyyn. En koe asemaani Karoliinan elämässä millään tavalla uhatuksi, joten minulla ei ole mitään syytä suuttua hänen onnestaan.
-Tää sit tuntuu erilaiselta kuin Teemu? kysyn. Karoliina ei hätkähdä kysymystä, hän on ehkä jo osannut odottaa sitä, sillä eräät neljä vuotta Teemu kuului myös minun elämääni, satunnaisiin arkipäiviin ja moniin viikonloppuihin. Lopulta homma oli kaatunut Karoliinan ja Teemun suunnatessa uusille, täysin eri suunnissa oleville poluille. Onnekseen he erosivat hyvissä väleissä, eikä kaupungilla kohtaaminen ollut katastrofi. Olihan se myös minulle mukavampi niin, vaikka emme koskaan asuneet kolmestaan edes saman katon alla. Teemu ja sen rauhallisuus oli meille turvasatama, tajuan juuri ennen kuin tätini alkaa jälleen puhua.
-Tuntuu. Teemu oli turvallinen, mutta jotenkin hänen kanssaan se homma ei koskaan tuntunut siltä, että se kestäisi ikuisuuden. Tämä Jarkko, musta tuntuu ensimmäistä kertaa ikinä siltä, että tää voisi olla jotain pitkäkestoista, Karoliina sanoo hymyillen. Hymy tuntuu tutulta, sillä viimeisien kuukausien ajan olen saanut katsella sitä toisinaan loputtomiin asti. Nainen huomaa virneeni, jota en enää pysty peittelemään.
-No, mikä nyt noin hymyilyttää?
-Itseasiassa mä oon tiennyt jo monta kuukautta, että sulla on joku mielessäsi. Toi hymy paljastaa kaiken, vastaan, enkä lopeta hymyilemistä edelleenkään. Karoliina näyttää aidosti hämmästyneeltä, mutta mutisee sitten ehkä hieman nolona jotain yrityksestään olla paljastumatta.
-Karo, mä oon vaan onnellinen sun puolestasi. Jos susta tuntuu, että toi tyyppi on sun arvoisesi, pidä siitä kiinni. Mä otan kyllä susta sitten kiinni, jos meinaat lipua liian kauas.
Karoliina hymyilee. Ja jos jokin asia saa minut onnelliseksi ja kiitolliseksi uudesta mahdollisuudestani, on se onnellinen tätini, rakas, vaikka välillä myös ärsyttävä Karoliina.
Valitettavasti viikonlopun onnellisuus ei voi jatkua enää maanantaina koulussa. Vaikka en itse henkilökohtaisesti tunnekaan Nooan isää, tuntuu minusta silti pahalta katsoa sitä, millaista menettämisen rotkon reunalla kulkeminen onkaan.
-Koko ajan se menee vaan pahemmaksi. Nyt olikin liian hyvä ja pitkä pätkä ongelmitta syksystä tähän saakka. Isä varmasti joutuu sairaalaan kohta, Nooa kertoo, koittaa pitää äänensä tasaisena, ehkä enemmän itsensä kuin minun takiani. En tiedä, mitä osaisin sanoa, joten päädyn vain kuuntelemaan, sillä joskus sekin riittää. En halua väittää, että ymmärtäisin häntä, tai että varsinkaan tietäisin, miltä hänestä tuntuu. Tai ehkä osittain ymmärränkin, mutta on vain niin erilaista menettää molemmat vanhempansa nopeasti 3-vuotiaana kuin isänsä hitaasti vuosien saatossa.
-Viimeksi kun isä oli siellä sairaalassa, se kai pelkäs jo silloin lähdön tulevan. Sieltä lähtiessä isä tiesi itsekin, että seuraavalla kerralla sinne joutuessa aika satavarmasti jää sinne.
-Mistä sun isä tykkää? kysyn, en vältelläkseni aihetta, vaan siksi, että seuraavalle tunnille mennessä ajatukset eivät olisi valtavan raskaita, vaikka tiedänkin, etten voi poistaa Nooan surua millään keinolla.
-Merestä, tuulesta ja lehtien havinasta. Ollaan vietetty paljon aikaa kesällä mökillä ja toisinaan merelläkin, ihan isän takia. Isä on sairastanut kohta yhteensä kahdeksan vuotta. Se ensimmäinen kesä oli kaikista vaikein, kun ei päästy ollenkaan mökille. Loput seitsemän vuotta ollaan sitten oltu keskellä metsää niin kauan kun ollaan pystytty, Nooa sanoo jopa hieman hymyillen, vaikka hymyn alle edelleen kätkeytyy tunteiden myllerrys.
-Ehkä ne on ne seuraavat asiat, joista sä voit pitää kiinni, kunhan sä et koe niitä liian raskaina, sanon. Nooa nyökkää, mutta hymy on kadonnut. Haluaisin laskea käteni hänen olkapäilleen, mutta jätän sen tekemättä. Tyydyn vain katsomaan syvälle silmiin, joista näkee kipeän sielun, joka koittaa käsitellä asiaa, jota tuskin kukaan ennen sen kokemista voi käsittää.
Cecilian energisyys luo vaihtelua niihin hetkiin, jotka vietän Nooan kanssa.
-Mä hetken jo luulin, että sä olet puhunut Aapon kanssa ja pakottanut sen puhumaan mulle. Mut ei, se tuli ihan itse mun luokse koulun jälkeen.
Minulla on vaikeuksia juoda veteni ilman, että alan nauraa, niin tohkeissaan Cecilia on siitä, etten minä hänen tietojensa mukaan ole sorkkinut hänen asioitaan.
-Mitä mä sanoin! Toivottavasti et järkyttänyt sitä, on se varmasti ollut Aapollekin aika jännittävää, sanon.
-No varmasti. Mut entä sä ja Nooa? Te ootte viime aikoina viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ainakin koulussa, Cecilia vaihtaa aihetta lennosta minuun ja Nooaan. Puistelen kiireesti päätäni, vaikka en aina tiedä itsekään, mitä me olemme. Voi Ceci, jos edes mä itse olisin varma jostain, ajattelen, mutta en sano ajatustani ääneen.
-Me ollaan kavereita, enkä mä ymmärrä, miksi sä näet siinä jotain muuta, vastaan, vaikka toisinaan tiedän itsekin, miksi minut ja Nooa helposti yhdistetään jonain muuna kuin ystävinä. Älä ikinä ihastu ihmiseen, jota kohtaan tunteet eivät ole oikein, päässäni kaikuu. Juuri nyt ei ole oikea hetki sotkea lisää käsiteltäviä tunteita Nooan päähän. Ja kai minä jopa toisinaan toivon, ettei mikään koskaan pilaisi välejämme.
Karoliinan viesti oli lyhyt, eikä se antanut mitään suuntaa sille, oliko hänen asiansa positiivinen vai ei. Välillä minua ärsyttää se, miten taitavasti nainen osaa kätkeä asiansa vakavuuden viesteissä, vaikka livenä hän ei ole lainkaan yhtä kylmä.
-Kotona ollaan! huudan tottumuksesta poiketen jo ennen kuin saan edes rappukäytävän ovea kiinni. Huokaisen helpotuksesta, kun Karoliina ei seisokaan eteisessä huolestunut ilme kasvoillaan.
-Ehdit just sopivasti, sain keiton vasta äsken liedeltä, Karoliina sanoo. Minä kiinnitän huomiota hänen tavallista huolitellumpaan olemukseensa, ja koitan sitten vaivihkaa vilkuilla naulakkoa vieraan takin varalta, mutta mitään saatika sitten ketään ei näy. Pujahdan nopeasti eteisestä vessaan pesemään käteni, jonka jälkeen olen jo hieman malttamaton kuulemaan Karoliinan asian, vaikka yhtäkkiä minusta tuntuukin siltä, että olen tiennyt asiasta jo monta kuukautta.
Karoliina istuu hieman hermostuneesti pöydän ääressä. Minä käyn istumaan vastapäätä hänen kanssaan, ja vaikka haluaisin, en viitsi hiillostaa naista kertomaan asiaansa minulle heti kättelyssä. Hyvä ettei hän jo pureksi kynsiään, niin hermostuneelta hän näyttää.
-Olihan mulla ihan sitä asiaakin… kun Mikaela, mitä sä sanoisit, jos mulla olisi sellainen kaveri…
Karoliinan yritys kertoa asiasta on hieman ontuva, ja minulla on täysi työ pitää oma pokkani.
-Siis miesystävä? koitan kysyä mahdollisimman rauhallisesti, vaikka hymy pyrkiikin koko ajan esille. Nainen nyökkää ja vaikuttaa heti hieman rennommalta johtuen ehkä siitä, etten ole hyppinyt seinille tai laittanut muutakaan kohtausta pystyyn. En koe asemaani Karoliinan elämässä millään tavalla uhatuksi, joten minulla ei ole mitään syytä suuttua hänen onnestaan.
-Tää sit tuntuu erilaiselta kuin Teemu? kysyn. Karoliina ei hätkähdä kysymystä, hän on ehkä jo osannut odottaa sitä, sillä eräät neljä vuotta Teemu kuului myös minun elämääni, satunnaisiin arkipäiviin ja moniin viikonloppuihin. Lopulta homma oli kaatunut Karoliinan ja Teemun suunnatessa uusille, täysin eri suunnissa oleville poluille. Onnekseen he erosivat hyvissä väleissä, eikä kaupungilla kohtaaminen ollut katastrofi. Olihan se myös minulle mukavampi niin, vaikka emme koskaan asuneet kolmestaan edes saman katon alla. Teemu ja sen rauhallisuus oli meille turvasatama, tajuan juuri ennen kuin tätini alkaa jälleen puhua.
-Tuntuu. Teemu oli turvallinen, mutta jotenkin hänen kanssaan se homma ei koskaan tuntunut siltä, että se kestäisi ikuisuuden. Tämä Jarkko, musta tuntuu ensimmäistä kertaa ikinä siltä, että tää voisi olla jotain pitkäkestoista, Karoliina sanoo hymyillen. Hymy tuntuu tutulta, sillä viimeisien kuukausien ajan olen saanut katsella sitä toisinaan loputtomiin asti. Nainen huomaa virneeni, jota en enää pysty peittelemään.
-No, mikä nyt noin hymyilyttää?
-Itseasiassa mä oon tiennyt jo monta kuukautta, että sulla on joku mielessäsi. Toi hymy paljastaa kaiken, vastaan, enkä lopeta hymyilemistä edelleenkään. Karoliina näyttää aidosti hämmästyneeltä, mutta mutisee sitten ehkä hieman nolona jotain yrityksestään olla paljastumatta.
-Karo, mä oon vaan onnellinen sun puolestasi. Jos susta tuntuu, että toi tyyppi on sun arvoisesi, pidä siitä kiinni. Mä otan kyllä susta sitten kiinni, jos meinaat lipua liian kauas.
Karoliina hymyilee. Ja jos jokin asia saa minut onnelliseksi ja kiitolliseksi uudesta mahdollisuudestani, on se onnellinen tätini, rakas, vaikka välillä myös ärsyttävä Karoliina.
Valitettavasti viikonlopun onnellisuus ei voi jatkua enää maanantaina koulussa. Vaikka en itse henkilökohtaisesti tunnekaan Nooan isää, tuntuu minusta silti pahalta katsoa sitä, millaista menettämisen rotkon reunalla kulkeminen onkaan.
-Koko ajan se menee vaan pahemmaksi. Nyt olikin liian hyvä ja pitkä pätkä ongelmitta syksystä tähän saakka. Isä varmasti joutuu sairaalaan kohta, Nooa kertoo, koittaa pitää äänensä tasaisena, ehkä enemmän itsensä kuin minun takiani. En tiedä, mitä osaisin sanoa, joten päädyn vain kuuntelemaan, sillä joskus sekin riittää. En halua väittää, että ymmärtäisin häntä, tai että varsinkaan tietäisin, miltä hänestä tuntuu. Tai ehkä osittain ymmärränkin, mutta on vain niin erilaista menettää molemmat vanhempansa nopeasti 3-vuotiaana kuin isänsä hitaasti vuosien saatossa.
-Viimeksi kun isä oli siellä sairaalassa, se kai pelkäs jo silloin lähdön tulevan. Sieltä lähtiessä isä tiesi itsekin, että seuraavalla kerralla sinne joutuessa aika satavarmasti jää sinne.
-Mistä sun isä tykkää? kysyn, en vältelläkseni aihetta, vaan siksi, että seuraavalle tunnille mennessä ajatukset eivät olisi valtavan raskaita, vaikka tiedänkin, etten voi poistaa Nooan surua millään keinolla.
-Merestä, tuulesta ja lehtien havinasta. Ollaan vietetty paljon aikaa kesällä mökillä ja toisinaan merelläkin, ihan isän takia. Isä on sairastanut kohta yhteensä kahdeksan vuotta. Se ensimmäinen kesä oli kaikista vaikein, kun ei päästy ollenkaan mökille. Loput seitsemän vuotta ollaan sitten oltu keskellä metsää niin kauan kun ollaan pystytty, Nooa sanoo jopa hieman hymyillen, vaikka hymyn alle edelleen kätkeytyy tunteiden myllerrys.
-Ehkä ne on ne seuraavat asiat, joista sä voit pitää kiinni, kunhan sä et koe niitä liian raskaina, sanon. Nooa nyökkää, mutta hymy on kadonnut. Haluaisin laskea käteni hänen olkapäilleen, mutta jätän sen tekemättä. Tyydyn vain katsomaan syvälle silmiin, joista näkee kipeän sielun, joka koittaa käsitellä asiaa, jota tuskin kukaan ennen sen kokemista voi käsittää.
Cecilian energisyys luo vaihtelua niihin hetkiin, jotka vietän Nooan kanssa.
-Mä hetken jo luulin, että sä olet puhunut Aapon kanssa ja pakottanut sen puhumaan mulle. Mut ei, se tuli ihan itse mun luokse koulun jälkeen.
Minulla on vaikeuksia juoda veteni ilman, että alan nauraa, niin tohkeissaan Cecilia on siitä, etten minä hänen tietojensa mukaan ole sorkkinut hänen asioitaan.
-Mitä mä sanoin! Toivottavasti et järkyttänyt sitä, on se varmasti ollut Aapollekin aika jännittävää, sanon.
-No varmasti. Mut entä sä ja Nooa? Te ootte viime aikoina viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ainakin koulussa, Cecilia vaihtaa aihetta lennosta minuun ja Nooaan. Puistelen kiireesti päätäni, vaikka en aina tiedä itsekään, mitä me olemme. Voi Ceci, jos edes mä itse olisin varma jostain, ajattelen, mutta en sano ajatustani ääneen.
-Me ollaan kavereita, enkä mä ymmärrä, miksi sä näet siinä jotain muuta, vastaan, vaikka toisinaan tiedän itsekin, miksi minut ja Nooa helposti yhdistetään jonain muuna kuin ystävinä. Älä ikinä ihastu ihmiseen, jota kohtaan tunteet eivät ole oikein, päässäni kaikuu. Juuri nyt ei ole oikea hetki sotkea lisää käsiteltäviä tunteita Nooan päähän. Ja kai minä jopa toisinaan toivon, ettei mikään koskaan pilaisi välejämme.
tiistai 14. huhtikuuta 2020
Lopun jälkeen #9
Välillä kaikki tuntuu liikkuvan eteenpäin omalla painollaan, vaikka toisinaan asiat eivät liikkuneet mihinkään edes työntämällä. Niin tuntui käyvän minun ja Karoliinan asunto-ongelman kanssa.
-Huomenta, sanon eräänä aamuna hieman laiskasti. Kello on jo sen verran paljon, että aurinko paistaa ikkunasta sisään keittiöön. Karoliina juo kahviaan poikkeuksellinen hymy huulillaan.
-No huomenta! Mulla on sulle hyviä uutisia, löysin meille nimittäin asunnon. Tai oikeastaan kolme, tätini sanoo, ja on saada minut pudottamaan vesilasin lattialle.
-Kolme?!
-Rivitalon päätyhuoneisto, paritalon puolikas ja pieni omakotitalo tässä aika lähellä. Ei meidän tarvitse ehkä muuttaa sinne Kaupunginlahdelle, hän sanoo ja nauraa. Kieltämättä minuakin hymyilyttää muistella valkoista ja mustaa asuntoa, jota olimme käyneet katsomassa. Onneksi emme päätyneet ottamaan ensimmäistä vaihtoehtoa.
-Näytöt on tietysti ensi viikolla? kysyn miettien samalla, millä tavalla ehdin tehdä kaikki kouluhommat, jos illat menevät näyttöihin.
-Kahden viikon päästä. Tai se rivari on nyt tulevalla viikolla keskiviikkona. Ihana päästä katsomaan niitä asuntoja, Karoliina sanoo, ja minä näen hänet silmissäni sisustamassa uutta kotiamme innoissaan. Ehkä me todella päästään muuttamaan vielä keväänä aikana, ajattelen, vaikka samalla ajatus tuntuukin hieman haikealta. Neljä vuotta kerrostalossa oli ehkä saanut minut arvostamaan entistäkin enemmän omaa tilaa, mutta toisaalta naapurin köpötteleviä mummoja saattaisikin tulla joskus ikävä.
-Onhan tää asunto kuitenkin tarjonnut meille paikan rauhoittumiseen kaikesta huolimatta, sanon. Karoliina nyökkää puoliksi ajatuksissaan, hörppää sitten loput kerrankin vielä lämpimästä kahvistaan ja jää sitten tuijottamaan ikkunasta avautuvaa näkymää kerrostalon takapihalle. Aamu on vaihtumassa päiväksi, eikä kummallakaan meistä ole kiire mihinkään. Että sitä joskus sitten osasikin olla onnellinen ihan pelkästä olemisesta.
Muutama päivä myöhemmin olen vetämässä koulupäivän päätteeksi takkia päälleni, kun Nooa kävelee käytävän toisesta päästä omalta kaapiltaan luokseni. Ulkona paistaa aurinko ensimmäistä kertaa viikkoihin, siltä se ainakin tuntuu, ja siksi päätän koittaa hienovaraisesti tartuttaa omaa hyvää mielialaani myös Nooaan, jonka suunpielet eivät sattuneesta syystä kääntyneet kovinkaan usein ylöspäin.
-Lähdössä kotiin? hän kysyy, ja nojaa sitten kaappien muodostamaan rivistöön.
-Joo. Tuntuu ihan keväältä, vaikka onkin vasta maaliskuu, vastaan. Nooa nyökkää hieman vaisusti, enkä ihmettele sitä lainkaan. En itsekään ole kevään suurin ystävä, sillä jollain kummallisella tavalla kevät ja uusi elämä muistuttivat minua siitä, kuinka kaikki eivät saaneet uutta mahdollisuutta.
-Miten sun isä voi? kysyn, ja voin vain toivoa parasta.
-Yllättävän hyvin tilanteeseen nähden. Vaikka voihan se olla, ettei isä jaksa enää kauaa kotona. Kivut on kaikista pahin asia, sairaalassahan ne voi sitten antaa tujumpia lääkkeitä niihin, mutta niillä lääkkeilläkin on omat seurauksensa, Nooa sanoo, ja arvelen hänen viittaavan lääkkeiden vaikutuksilla väsymykseen. Tunnelma on muuttunut, enkä halua esittää tekopirteää rankan aiheen äärellä. Onnekseni sanani kuulostavat tarpeeksi pehmeiltä.
-Kuinka paljon? viittaan itse kysymykselläni Nooan isän jäljellä olevaan elinaikaan. Tiedän, ettei keskustelun pitänyt päätyä kuolemaan, mutta yhtäkkiä positiivisen tunnelman tuputtaminen ei tunnu enää lainkaan hyvältä ajatukselta.
-Ei kukaan tiedä tarkkaan. Ehkä kuukausia. Mä en tiedä, voiko näin sanoa, mutta parhaassa tapauksessa joitakin viikkoja. Se olisi isän kannalta parempi niin. Seitsemän vuotta on kuitenkin aika pitkä aika, poika sanoo. Hänen sanansa ovat kylmän rauhallisia, hän ei hätiköi niiden kanssa, ainoastaan ääni värähtää hieman paljastaen totuuden. Haluaisin tarttua Nooaan kiinni ja katsoa syvälle silmiin, kertoa loukkaamatta, ettei tunteitaan kannattanut peitellä. Mutta en tee sitä, sillä tiedän pojan vain suuttuvan siitä. Ei tunteiden näyttäminen koskaan ollut helppoa, ei etenkään silloin, jos pelkäsi satuttavansa läheistänsä niin.
-Nooa.
Lasken toisen käteni hänen olkavartensa päälle, pidän siitä kiinni.
-Usko mua kun mä sanon tän. Jos sä ikinä haluat puhua, puhu. Sä saat puhua mun kanssa milloin tahansa, vaikka keskellä yötä. Mä en ehkä pysty auttamaan sua muuten, mutta puhuminen on sun itsesi kannalta nyt tärkeämpää kuin ehkä koskaan.
Katson poikaa silmiin niin syvälle kuin osaan. Nooa katsoo minua takaisin samanlaisella katseella, jolla kuilun reunalla seistessä itsekin katsoisin ihmisiä. En anna itseni jäädä tilanteeseen ikuisuudeksi, se olisi vain pelkkää kidutusta molemmille. Siksi irrotan otteeni Nooan olkavarresta, käännyn, mutta katson taakseni. Poika, ehkä ennemminkin jo hieman henkisillä mustelmilla oleva nuori mies, on saanut itsensä kasattua hämmästyttävän nopeasti. Sitten jatkan matkaani, enkä voi taaskaan kuin toivoa parasta. Minä todella toivon, että olen voittanut Nooan luottamuksen.
Hyvä sää jatkuu kerrankin koko viikon yli viikonloppuun asti. Auringonpaiste ja pikkupakkanen ovat piristäviä tekijöitä pitkän ja lumisen talven jälkeen. Vaikka olenkin viime aikoina ehtinyt keskittyä vähemmän Cecilian asioihin, en silti ole unohtanut päätöstäni auttaa häntä ilman, että hän itse saa tietää asiasta.
-Moi! Hyvä, että pääsit tulemaan, sanon, ja varmistan sitten vielä, että Aapo varmasti on saapunut yksin paikalle. Poika nyökkää minulle tervehdykseksi hieman epäluuloinen ilme kasvoillaan.
-Miksi mun piti tulla tänne? Onko sulla jäänyt jotain hampaiden väliin?
Haluaisin silkasta jännityksestä purskahtaa nauruun, mutta saan juuri ja juuri vakavoitettua itseni, sillä olemme niinkin vakavan asian kuin Cecilian ja Aapon tilanteen äärellä.
-Ei, ei tietenkään. Ceciliasta mä halusin sun kanssa puhua, vastaan. Nyt Aapon kasvoilla häivähtää tilanne, jota hän on ehkä jopa hieman pelännyt.
-Niin? hän katsoo minua kummeksuen, vaikka tietääkin, mihin viittaan sanoillani Ceciliasta.
-Sä olet oikeasti myös mun mielestäni hyvä tyyppi, ja siksi mä toivonkin, että sä tekisit jotain Cecin eteen. Puhuisit sen kanssa. Usko tai älä, se tyyppi tietää kyllä oman arvonsa, eikä odottele ikuisuuksia, vaikka tekee välillä itsekin typeriä ratkaisuja. Ceci ei uskalla puhua sun kanssa omasta aloitteestaan, joten mä vähän autan teitä.
-Ja sä oot tosissasi tän suunnitelmasi kanssa?
-Niin varma kuin voin olla. Teillä on hyvä mahdollisuus, älkää tuhlatko sitä jahkailuun.
Aapo katsoo minua vielä hetken epäröiden, kunnes päättää mitä ilmeisimmin luottaa minun sanaani.
-Okei. Mä puhun Cecilian kanssa.
-Ja niin, älä sano musta sanaakaan sille. Ceci vaan suuttuu, jos saa tietää mun potkineen tätä asiaa eteenpäin, sanon, ja helpotun kuullessani, ettei Aapo aio kertoa asiasta kenellekään. Yhtäkkiä tilanne onkin jo ohi. Aapo lähtee kävelemään takaisin kotiinsa, ja minä jään vielä hetkeksi syrjäiselle tielle. Aurinko on jo painunut mailleen värjäten taivaan vaaleanpunaiseksi. Pakkanen on jälleen kiristymässä yön ajaksi, se nipistelee sormissani. Havahdun hereille vasta puhelimeni värähtäessä taskussani.
"Missä ikinä oletkaan, tule syömään. On asiaa."
Karoliinan viesti jättää paljon arvailun varaan, mutta toivon asian olevan positiivinen.
-Huomenta, sanon eräänä aamuna hieman laiskasti. Kello on jo sen verran paljon, että aurinko paistaa ikkunasta sisään keittiöön. Karoliina juo kahviaan poikkeuksellinen hymy huulillaan.
-No huomenta! Mulla on sulle hyviä uutisia, löysin meille nimittäin asunnon. Tai oikeastaan kolme, tätini sanoo, ja on saada minut pudottamaan vesilasin lattialle.
-Kolme?!
-Rivitalon päätyhuoneisto, paritalon puolikas ja pieni omakotitalo tässä aika lähellä. Ei meidän tarvitse ehkä muuttaa sinne Kaupunginlahdelle, hän sanoo ja nauraa. Kieltämättä minuakin hymyilyttää muistella valkoista ja mustaa asuntoa, jota olimme käyneet katsomassa. Onneksi emme päätyneet ottamaan ensimmäistä vaihtoehtoa.
-Näytöt on tietysti ensi viikolla? kysyn miettien samalla, millä tavalla ehdin tehdä kaikki kouluhommat, jos illat menevät näyttöihin.
-Kahden viikon päästä. Tai se rivari on nyt tulevalla viikolla keskiviikkona. Ihana päästä katsomaan niitä asuntoja, Karoliina sanoo, ja minä näen hänet silmissäni sisustamassa uutta kotiamme innoissaan. Ehkä me todella päästään muuttamaan vielä keväänä aikana, ajattelen, vaikka samalla ajatus tuntuukin hieman haikealta. Neljä vuotta kerrostalossa oli ehkä saanut minut arvostamaan entistäkin enemmän omaa tilaa, mutta toisaalta naapurin köpötteleviä mummoja saattaisikin tulla joskus ikävä.
-Onhan tää asunto kuitenkin tarjonnut meille paikan rauhoittumiseen kaikesta huolimatta, sanon. Karoliina nyökkää puoliksi ajatuksissaan, hörppää sitten loput kerrankin vielä lämpimästä kahvistaan ja jää sitten tuijottamaan ikkunasta avautuvaa näkymää kerrostalon takapihalle. Aamu on vaihtumassa päiväksi, eikä kummallakaan meistä ole kiire mihinkään. Että sitä joskus sitten osasikin olla onnellinen ihan pelkästä olemisesta.
Muutama päivä myöhemmin olen vetämässä koulupäivän päätteeksi takkia päälleni, kun Nooa kävelee käytävän toisesta päästä omalta kaapiltaan luokseni. Ulkona paistaa aurinko ensimmäistä kertaa viikkoihin, siltä se ainakin tuntuu, ja siksi päätän koittaa hienovaraisesti tartuttaa omaa hyvää mielialaani myös Nooaan, jonka suunpielet eivät sattuneesta syystä kääntyneet kovinkaan usein ylöspäin.
-Lähdössä kotiin? hän kysyy, ja nojaa sitten kaappien muodostamaan rivistöön.
-Joo. Tuntuu ihan keväältä, vaikka onkin vasta maaliskuu, vastaan. Nooa nyökkää hieman vaisusti, enkä ihmettele sitä lainkaan. En itsekään ole kevään suurin ystävä, sillä jollain kummallisella tavalla kevät ja uusi elämä muistuttivat minua siitä, kuinka kaikki eivät saaneet uutta mahdollisuutta.
-Miten sun isä voi? kysyn, ja voin vain toivoa parasta.
-Yllättävän hyvin tilanteeseen nähden. Vaikka voihan se olla, ettei isä jaksa enää kauaa kotona. Kivut on kaikista pahin asia, sairaalassahan ne voi sitten antaa tujumpia lääkkeitä niihin, mutta niillä lääkkeilläkin on omat seurauksensa, Nooa sanoo, ja arvelen hänen viittaavan lääkkeiden vaikutuksilla väsymykseen. Tunnelma on muuttunut, enkä halua esittää tekopirteää rankan aiheen äärellä. Onnekseni sanani kuulostavat tarpeeksi pehmeiltä.
-Kuinka paljon? viittaan itse kysymykselläni Nooan isän jäljellä olevaan elinaikaan. Tiedän, ettei keskustelun pitänyt päätyä kuolemaan, mutta yhtäkkiä positiivisen tunnelman tuputtaminen ei tunnu enää lainkaan hyvältä ajatukselta.
-Ei kukaan tiedä tarkkaan. Ehkä kuukausia. Mä en tiedä, voiko näin sanoa, mutta parhaassa tapauksessa joitakin viikkoja. Se olisi isän kannalta parempi niin. Seitsemän vuotta on kuitenkin aika pitkä aika, poika sanoo. Hänen sanansa ovat kylmän rauhallisia, hän ei hätiköi niiden kanssa, ainoastaan ääni värähtää hieman paljastaen totuuden. Haluaisin tarttua Nooaan kiinni ja katsoa syvälle silmiin, kertoa loukkaamatta, ettei tunteitaan kannattanut peitellä. Mutta en tee sitä, sillä tiedän pojan vain suuttuvan siitä. Ei tunteiden näyttäminen koskaan ollut helppoa, ei etenkään silloin, jos pelkäsi satuttavansa läheistänsä niin.
-Nooa.
Lasken toisen käteni hänen olkavartensa päälle, pidän siitä kiinni.
-Usko mua kun mä sanon tän. Jos sä ikinä haluat puhua, puhu. Sä saat puhua mun kanssa milloin tahansa, vaikka keskellä yötä. Mä en ehkä pysty auttamaan sua muuten, mutta puhuminen on sun itsesi kannalta nyt tärkeämpää kuin ehkä koskaan.
Katson poikaa silmiin niin syvälle kuin osaan. Nooa katsoo minua takaisin samanlaisella katseella, jolla kuilun reunalla seistessä itsekin katsoisin ihmisiä. En anna itseni jäädä tilanteeseen ikuisuudeksi, se olisi vain pelkkää kidutusta molemmille. Siksi irrotan otteeni Nooan olkavarresta, käännyn, mutta katson taakseni. Poika, ehkä ennemminkin jo hieman henkisillä mustelmilla oleva nuori mies, on saanut itsensä kasattua hämmästyttävän nopeasti. Sitten jatkan matkaani, enkä voi taaskaan kuin toivoa parasta. Minä todella toivon, että olen voittanut Nooan luottamuksen.
Hyvä sää jatkuu kerrankin koko viikon yli viikonloppuun asti. Auringonpaiste ja pikkupakkanen ovat piristäviä tekijöitä pitkän ja lumisen talven jälkeen. Vaikka olenkin viime aikoina ehtinyt keskittyä vähemmän Cecilian asioihin, en silti ole unohtanut päätöstäni auttaa häntä ilman, että hän itse saa tietää asiasta.
-Moi! Hyvä, että pääsit tulemaan, sanon, ja varmistan sitten vielä, että Aapo varmasti on saapunut yksin paikalle. Poika nyökkää minulle tervehdykseksi hieman epäluuloinen ilme kasvoillaan.
-Miksi mun piti tulla tänne? Onko sulla jäänyt jotain hampaiden väliin?
Haluaisin silkasta jännityksestä purskahtaa nauruun, mutta saan juuri ja juuri vakavoitettua itseni, sillä olemme niinkin vakavan asian kuin Cecilian ja Aapon tilanteen äärellä.
-Ei, ei tietenkään. Ceciliasta mä halusin sun kanssa puhua, vastaan. Nyt Aapon kasvoilla häivähtää tilanne, jota hän on ehkä jopa hieman pelännyt.
-Niin? hän katsoo minua kummeksuen, vaikka tietääkin, mihin viittaan sanoillani Ceciliasta.
-Sä olet oikeasti myös mun mielestäni hyvä tyyppi, ja siksi mä toivonkin, että sä tekisit jotain Cecin eteen. Puhuisit sen kanssa. Usko tai älä, se tyyppi tietää kyllä oman arvonsa, eikä odottele ikuisuuksia, vaikka tekee välillä itsekin typeriä ratkaisuja. Ceci ei uskalla puhua sun kanssa omasta aloitteestaan, joten mä vähän autan teitä.
-Ja sä oot tosissasi tän suunnitelmasi kanssa?
-Niin varma kuin voin olla. Teillä on hyvä mahdollisuus, älkää tuhlatko sitä jahkailuun.
Aapo katsoo minua vielä hetken epäröiden, kunnes päättää mitä ilmeisimmin luottaa minun sanaani.
-Okei. Mä puhun Cecilian kanssa.
-Ja niin, älä sano musta sanaakaan sille. Ceci vaan suuttuu, jos saa tietää mun potkineen tätä asiaa eteenpäin, sanon, ja helpotun kuullessani, ettei Aapo aio kertoa asiasta kenellekään. Yhtäkkiä tilanne onkin jo ohi. Aapo lähtee kävelemään takaisin kotiinsa, ja minä jään vielä hetkeksi syrjäiselle tielle. Aurinko on jo painunut mailleen värjäten taivaan vaaleanpunaiseksi. Pakkanen on jälleen kiristymässä yön ajaksi, se nipistelee sormissani. Havahdun hereille vasta puhelimeni värähtäessä taskussani.
"Missä ikinä oletkaan, tule syömään. On asiaa."
Karoliinan viesti jättää paljon arvailun varaan, mutta toivon asian olevan positiivinen.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2020
Lopun jälkeen #8
Koulun käytävä on yllättävän rauhallinen ja hiljainen, kun kävelen hieman kahdentoista jälkeen pois ruotsin kokeesta. Kaapille saapuessani olen kaivaa silkasta tottumuksesta avaimet esille repustani, kunnes muistan, etten koeviikon takia tarvitse ainuttakaan kirjaa sieltä. Nappaan ainoastaan takkini mukaan, sillä olen siirtymässä seuraavaksi pihan toisella puolella olevaan ruokalaan.
-Cecilia jäi vielä tekemään koetta?
Säpsähdän hieman kuullessani ääntä vieressäni, mutta tajuan kyllä, että kysymys on osoitettu minulle, eikä kenellekään muulle.
-Joo, sillä tuskin kuitenkaan menee enää kauaa siellä, vastaan Aapolle, joka on jopa hieman yllättäen liittynyt porukkaan, jossa minä, Ceci, pari rinnakaisluokkalaista ja Nooa liikumme.
-Okei. Sä oot menossa syömään? Haluatko tietää, mitä siellä on ruokana? Aapo kysyy saaden minut miettimään hirveimpiä vaihtoehtoja.
-Kerro, niin tiedän mitä odottaa.
-Kalapuikkoja.
Olen huokaista helpotuksesta, sillä kalapuikot ovat sentään siedettävä vaihtoehto.
-Ne on sentään siedettäviä. Karo… kukaan ei varmaan oo käynyt meillä kaupassa, joten mä kyllä menisin sinne huolimatta siitä, mitä ruokaa siellä on, vastaan, ja näen Aapon ilmeestä, ettei hän ehkä ole täysin samaa mieltä kanssani.
-Mut älä huoli, ei Ceciliakaan ole kalapuikkojen suurystävä, naurahdan, ja saan jopa pojan huulille aikaan hymyn. Mä todella toivon, että sä tulet olemaan Cecilian arvoinen, mietin katsellessani loittonevaa selkää. Ja harvinaista kyllä, saatan kerrankin jopa osua oikeaan toivoessani jotain.
Ruokalasta selvittyäni olen täysin valmis lähtemään kotiin, mutta jostain syystä päätän kuitenkin kiertää vielä koulurakennuksen kautta, vaikkei minulla siihen mitään syytä olekaan. Käytävät ovat yhä edelleen hiljaisia, vain muutama lukiolainen siellä täällä istuu koneen tai kirjan kanssa käytävän varrella. Juuri sillä hetkellä olen kiitollinen siitä, että osaan itse keskittyä lukemiseen kotonakin, vaikka toisinaan seinät kaatuivatkin päälle.
Olen juuri kääntymässä viimeiselle, hieman muita lyhyemmälle käytävälle, kun havaitsen silmäkulmassani jotain tuttua. Ei nyt! ehdin hädin tuskin toivoa, kun avaan oven, ja kuulen jo askelia takaani. Nooa on huomannut minut, enkä pääse pakenemaan käytävältä minnekään. Perjantaisen riidan jälkeen en ole kehdannut puhua hänen kanssaan, ja yhtäkkiä puhumattomuus hävettää minua enemmän kuin mikään muu.
-Mikaela! Odota nyt hetki!
Minun on pakko hidastaa tahtiani, ja lopulta myös pysähdyttävä keskelle käytävää.
-Vältteletkö sä mua? Nooa kysyy, ja minä haluaisin selittää liian monimutkaisesti käytökseni. Omaksi onnekseni päädyn kuitenkin vain kieltämään asian.
-En, en tietenkään välttele! Mä vaan… anteeksi Nooa, mä en olisi saanut sillä tavalla urkkia sun asioita, sanon, ja käännyn vihdoin katsomaan poikaa. Hän katsoo minua kuin toivoisi, etten lähtisi minnekään, enkä minä ole lähtemässäkään. En edes siksi, että minua hävettää.
-Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Se sulle huutaminen oli ihan turhaa, koska sä et voinut tietää isästä, hän sanoo vilkuillen samalla ympärilleen.
-Älä pyydä multa anteeksi. Mä olin vaan huolissani susta, eikä perjantai ollut mun päiväni. Oli huono idea alkaa urkkimaan sun asioista siinä mielentilassa, sanon. Nostan katseeni lattiasta takaisin Nooan silmiin, joiden surumielisyyden vihdoin ymmärrän.
-Ehkä me molemmat oltiin typeriä siinä kohtaa. Mä haluan vaan tietää, ettet sä… ole lähdössä minnekään.
Saattaa olla, että sydämeni heittää yhden ylimääräisen voltin, kun kuulen Nooan sanat. Älä anna mun pilata tätä ystävyyttä tunteilla, toivon kuitenkin.
-Miksi mä lähtisin? Mulla ei ole tapana hävitä heti, jos kaverilla on vaikeaa.
Nooa melkein huokaisee helpotuksesta, ja minä arvaan, että hänellä on kokemusta katoavista ystävistä. Minä en aio olla yksi heistä.
-Hyvä tietää. Mun pitää mennä nyt, tiedäthän sä, huomenna on matikan koe ja mä en ole lukenut oikeastaan yhtään, hän sanoo, mutta hymyilee samalla.
-Sama homma. Pitää itsekin lähteä lukemaan. Mut nähdään huomenna! Ja hei, mä oon oikeasti tosi iloinen siitä, että me saatiin tää asia kuntoon, hymyilen. Nooa hymyilee takaisin, vaikka hymyn seassa onkin hieman kipua. Jään seisomaan käytävälle vielä hetkeksi sen jälkeenkin, kun Nooa on mennyt. Hiljalleen palaset loksahtavat paikalleen, enkä ihmettele enää yhtään sitä, miksi Nooa oli soittanut muskassa kauneinta kuolemaan liittyvää laulua.
Viikko kuluu nopeasti kaiken kokeisiin lukemisen ohella. Ruotsi, matematiikka, kemia ja yhteiskuntaoppi samalla viikolla ovat saada minut hieman hulluksi, mutta onneksi perjantain kokeen jälkeen alkaa viikonloppu.
-Onneks ensi viikolla on enää se englannin koe, huokaisen Cecilialle, joka näyttää itsekin aika uupuneelta.
-Niinpä. Ootko sä muuten sattunut huomaamaan Aapoa tänään? hän kysyy, ja minulla on täysi työ hillitä omaa virnettäni.
-En. Sillä tuskin on ollut tänään edes koetta. Mut Ceci, sun pitäisi puhua sen kanssa. Tuolla tavalla tuosta ei tule mitään!
Hetken aikaa saan pelätä omasta puolestani, sillä ystäväni ei yleensä pidä siitä, että koitan potkia häntä tekemään jotain jonkun suhteen.
-En varmasti puhu! Jos mä mokaan tai tulkitsen sitä väärin ja…
Itseäni lähinnä huvittaa Cecilian panikoiminen, mutta koitan silti rauhoitella häntä laskemalla käteni hänen olkapäilleen.
-Sen näkee teistä molemmista kilometrien päähän. Mä olisin sokea, jos en tunnistaisi tota teidän juttua, sanon, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa. Cecilia pyörii mielessään rinkiä, josta ei juuri nyt osaa astua ulos. Ehkä mun on pakko auttaa Ceciliaa, ajattelen, mutta en sano asiasta sanaakaan ystävälleni. Hän vain suuttuisi, jos tietäisi aikomukseni, vaikka tarkoitankin mieleeni kehittyneellä suunnitelmalla vain ja ainoastaan hyvää.
Illalla kävelen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen muskaan oma kitara mukanani. Nuorisotilan yläkerrassa tuntuu olevan vaihteeksi hiljaista, eikä se haittaa minua lainkaan. Olen saanut takkini ripustettua naulakkoon, kun huomaan hahmon kyhjöttävän pianon äärellä. Minun ei tarvitse edes kysyä hahmolta mitään, kun jo tiedän, kuka hän on.
-Nooa.
Minusta tuntuu siltä, että poika säikähtää ääntäni, enkä voi olla miettimättä sitä, kuinka tuttua ajatuksiinsa hieman turhan syvälle uppoutuminen onkaan minulle.
-Sori, mä tiedän, että tää on oikeastaan sun vuoro, mutta jos tää ei haittaa sua…
-Ei tietenkään, oon mäkin venyttänyt omaa vuoroani reilusti sun vuoron puolelle. Mä itseasiassa mietin itsekin, että meidän pitäisi puhua vielä siitä jutusta, sun isästä siis. Tai siis, sun ei tarvitse luulla, että mä kerron siitä kaikille, koska en mä edes puhu omasta tilanteestani.
-Kyllä mä nyt suhun luotan.
-Niin, mut mä tarkoitin nyt lähinnä sitä, että tiedän mitä se osaa pahimmillaan olla. Kun ihmiset saa tietää, se saattaakin aluksi olla pienen porukan tieto, mut sitten joku lipsauttaa sen ja kohta koulussa liikkuu kaikenlaisia huhuja. Ne huhut osaa olla tosi v-mäisiä, enkä mä halua sitä sulle, sanon, ja joudun sitten nielaisemaan kuristavan tunteen, joka on eksynyt kaulani ympärille.
-Kiitos, Mikaela. Mä arvostan sitä, että sä et juokse karkuun mua isän takia. Ja kiitos, ettet kerro isästä. Vaikka tää kuulostaakin pahalta, mä en halua harteilleni viittaa sairaan miehen poikana, Nooa sanoo hiljaa, ja minä haluaisin osata sanoa jotain, jolla tilanteen saisi edes hieman helpommaksi meille molemmille. Tunnistan itsestäni sen saman pelon joutua leimatuksi jonkin tietyn asian takia. En minä hävennyt vanhempiani tai heidän kohtaloaan, en tietenkään, mutta halusin silti olla muille vain tavallinen Mikaela, en se Mikaela, jonka vanhemmat olivat kuolleet.
-Miten sä olet selviytynyt siitä? Nooa kysyy, enkä minä tajua heti, mitä hän hakee kysymyksellään.
-Sun vanhempien kuolemasta? poika selventää huomatessaan minun jääneen jälkeen. Jostain syystä vastaus iskeytyy tajuntaani nopeammin kuin osasin edes odottaa. Minun on pakko viivytellä hetki ennen sen sanomista, jotta en vaikuttaisi siltä, että asia on minulle itsestäänselvyys.
-Pakottamalla, sanon ehkä edelleen hieman liian terävästi. Tiedän, että sanani kuulostavat pahalta Nooan kaltaisen ihmisen korvissa. Älä nyt helvetti tyri tätä! kivahdan mielessäni itselleni, ja onnistun sitten jatkamaan puhettani kuta kuinkin rauhallisella ja enemmän tilanteeseen sopivalla äänensävyllä.
-Joskus sitä piti pakottaa itsensä tajuamaan se asia, ettei äitiä ja isää enää ole. Piti pakottaa itsensä syömään, nukkumaan, lenkkeilemään, se lista pakosta tehtävistä asioista on loputon. Vaikeinta on kuitenkin olla katkeroitumatta ja jatkaa elämää, sanon. Nooa katsoo minua kuin koittaisi ymmärtää.
-Pakottamalla sitä kai selviää tästäkin tilanteesta, poika sanoo. Jos voisin tehdä jotakin helpottaakseni hänen taakkaansa, tekisin melkein mitä tahansa. Poika katselee pianon koskettimia jokseenkin surullisena, mutta samalla myös haikeana ja hieman unohdettuna.
-Itseasiassa mun pitää varmaan mennä. Äiti tulee kohta sairaalalta.
Nooan sanat saavat minun sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.
-Sairaalalta? kysyn, ja pelkään jo hetken aikaa pahinta. Nooa on ehtinyt jo vetää takin päällensä, enkä minä ehdi kysyä asiasta enempää.
-Niin. Isä pääsee ehkä huomenna kotiin.
Hänen äänensä on rauhallinen. Asian arkipäiväisyys todella yllättää minut. Voisin kuitenkin antaa pääni pantiksi siitä, että rauhallisen ulkokuoren alle kätkeytyy Nooa, jolle asian käsittely ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä hän antaa ymmärtää.
-Nooa…
-Nähdään maanantaina koulussa, Mikaela.
Sitten hän on poissa. Jään tuijottamaan hänen peräänsä pitkäksi aikaa. Jokin sisälläni sanoo, että minun on puhuttava Nooan kanssa enemmän niistä asioista, joita en enää itsekään haluaisi muistaa.
-Cecilia jäi vielä tekemään koetta?
Säpsähdän hieman kuullessani ääntä vieressäni, mutta tajuan kyllä, että kysymys on osoitettu minulle, eikä kenellekään muulle.
-Joo, sillä tuskin kuitenkaan menee enää kauaa siellä, vastaan Aapolle, joka on jopa hieman yllättäen liittynyt porukkaan, jossa minä, Ceci, pari rinnakaisluokkalaista ja Nooa liikumme.
-Okei. Sä oot menossa syömään? Haluatko tietää, mitä siellä on ruokana? Aapo kysyy saaden minut miettimään hirveimpiä vaihtoehtoja.
-Kerro, niin tiedän mitä odottaa.
-Kalapuikkoja.
Olen huokaista helpotuksesta, sillä kalapuikot ovat sentään siedettävä vaihtoehto.
-Ne on sentään siedettäviä. Karo… kukaan ei varmaan oo käynyt meillä kaupassa, joten mä kyllä menisin sinne huolimatta siitä, mitä ruokaa siellä on, vastaan, ja näen Aapon ilmeestä, ettei hän ehkä ole täysin samaa mieltä kanssani.
-Mut älä huoli, ei Ceciliakaan ole kalapuikkojen suurystävä, naurahdan, ja saan jopa pojan huulille aikaan hymyn. Mä todella toivon, että sä tulet olemaan Cecilian arvoinen, mietin katsellessani loittonevaa selkää. Ja harvinaista kyllä, saatan kerrankin jopa osua oikeaan toivoessani jotain.
Ruokalasta selvittyäni olen täysin valmis lähtemään kotiin, mutta jostain syystä päätän kuitenkin kiertää vielä koulurakennuksen kautta, vaikkei minulla siihen mitään syytä olekaan. Käytävät ovat yhä edelleen hiljaisia, vain muutama lukiolainen siellä täällä istuu koneen tai kirjan kanssa käytävän varrella. Juuri sillä hetkellä olen kiitollinen siitä, että osaan itse keskittyä lukemiseen kotonakin, vaikka toisinaan seinät kaatuivatkin päälle.
Olen juuri kääntymässä viimeiselle, hieman muita lyhyemmälle käytävälle, kun havaitsen silmäkulmassani jotain tuttua. Ei nyt! ehdin hädin tuskin toivoa, kun avaan oven, ja kuulen jo askelia takaani. Nooa on huomannut minut, enkä pääse pakenemaan käytävältä minnekään. Perjantaisen riidan jälkeen en ole kehdannut puhua hänen kanssaan, ja yhtäkkiä puhumattomuus hävettää minua enemmän kuin mikään muu.
-Mikaela! Odota nyt hetki!
Minun on pakko hidastaa tahtiani, ja lopulta myös pysähdyttävä keskelle käytävää.
-Vältteletkö sä mua? Nooa kysyy, ja minä haluaisin selittää liian monimutkaisesti käytökseni. Omaksi onnekseni päädyn kuitenkin vain kieltämään asian.
-En, en tietenkään välttele! Mä vaan… anteeksi Nooa, mä en olisi saanut sillä tavalla urkkia sun asioita, sanon, ja käännyn vihdoin katsomaan poikaa. Hän katsoo minua kuin toivoisi, etten lähtisi minnekään, enkä minä ole lähtemässäkään. En edes siksi, että minua hävettää.
-Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Se sulle huutaminen oli ihan turhaa, koska sä et voinut tietää isästä, hän sanoo vilkuillen samalla ympärilleen.
-Älä pyydä multa anteeksi. Mä olin vaan huolissani susta, eikä perjantai ollut mun päiväni. Oli huono idea alkaa urkkimaan sun asioista siinä mielentilassa, sanon. Nostan katseeni lattiasta takaisin Nooan silmiin, joiden surumielisyyden vihdoin ymmärrän.
-Ehkä me molemmat oltiin typeriä siinä kohtaa. Mä haluan vaan tietää, ettet sä… ole lähdössä minnekään.
Saattaa olla, että sydämeni heittää yhden ylimääräisen voltin, kun kuulen Nooan sanat. Älä anna mun pilata tätä ystävyyttä tunteilla, toivon kuitenkin.
-Miksi mä lähtisin? Mulla ei ole tapana hävitä heti, jos kaverilla on vaikeaa.
Nooa melkein huokaisee helpotuksesta, ja minä arvaan, että hänellä on kokemusta katoavista ystävistä. Minä en aio olla yksi heistä.
-Hyvä tietää. Mun pitää mennä nyt, tiedäthän sä, huomenna on matikan koe ja mä en ole lukenut oikeastaan yhtään, hän sanoo, mutta hymyilee samalla.
-Sama homma. Pitää itsekin lähteä lukemaan. Mut nähdään huomenna! Ja hei, mä oon oikeasti tosi iloinen siitä, että me saatiin tää asia kuntoon, hymyilen. Nooa hymyilee takaisin, vaikka hymyn seassa onkin hieman kipua. Jään seisomaan käytävälle vielä hetkeksi sen jälkeenkin, kun Nooa on mennyt. Hiljalleen palaset loksahtavat paikalleen, enkä ihmettele enää yhtään sitä, miksi Nooa oli soittanut muskassa kauneinta kuolemaan liittyvää laulua.
Viikko kuluu nopeasti kaiken kokeisiin lukemisen ohella. Ruotsi, matematiikka, kemia ja yhteiskuntaoppi samalla viikolla ovat saada minut hieman hulluksi, mutta onneksi perjantain kokeen jälkeen alkaa viikonloppu.
-Onneks ensi viikolla on enää se englannin koe, huokaisen Cecilialle, joka näyttää itsekin aika uupuneelta.
-Niinpä. Ootko sä muuten sattunut huomaamaan Aapoa tänään? hän kysyy, ja minulla on täysi työ hillitä omaa virnettäni.
-En. Sillä tuskin on ollut tänään edes koetta. Mut Ceci, sun pitäisi puhua sen kanssa. Tuolla tavalla tuosta ei tule mitään!
Hetken aikaa saan pelätä omasta puolestani, sillä ystäväni ei yleensä pidä siitä, että koitan potkia häntä tekemään jotain jonkun suhteen.
-En varmasti puhu! Jos mä mokaan tai tulkitsen sitä väärin ja…
Itseäni lähinnä huvittaa Cecilian panikoiminen, mutta koitan silti rauhoitella häntä laskemalla käteni hänen olkapäilleen.
-Sen näkee teistä molemmista kilometrien päähän. Mä olisin sokea, jos en tunnistaisi tota teidän juttua, sanon, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa. Cecilia pyörii mielessään rinkiä, josta ei juuri nyt osaa astua ulos. Ehkä mun on pakko auttaa Ceciliaa, ajattelen, mutta en sano asiasta sanaakaan ystävälleni. Hän vain suuttuisi, jos tietäisi aikomukseni, vaikka tarkoitankin mieleeni kehittyneellä suunnitelmalla vain ja ainoastaan hyvää.
Illalla kävelen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen muskaan oma kitara mukanani. Nuorisotilan yläkerrassa tuntuu olevan vaihteeksi hiljaista, eikä se haittaa minua lainkaan. Olen saanut takkini ripustettua naulakkoon, kun huomaan hahmon kyhjöttävän pianon äärellä. Minun ei tarvitse edes kysyä hahmolta mitään, kun jo tiedän, kuka hän on.
-Nooa.
Minusta tuntuu siltä, että poika säikähtää ääntäni, enkä voi olla miettimättä sitä, kuinka tuttua ajatuksiinsa hieman turhan syvälle uppoutuminen onkaan minulle.
-Sori, mä tiedän, että tää on oikeastaan sun vuoro, mutta jos tää ei haittaa sua…
-Ei tietenkään, oon mäkin venyttänyt omaa vuoroani reilusti sun vuoron puolelle. Mä itseasiassa mietin itsekin, että meidän pitäisi puhua vielä siitä jutusta, sun isästä siis. Tai siis, sun ei tarvitse luulla, että mä kerron siitä kaikille, koska en mä edes puhu omasta tilanteestani.
-Kyllä mä nyt suhun luotan.
-Niin, mut mä tarkoitin nyt lähinnä sitä, että tiedän mitä se osaa pahimmillaan olla. Kun ihmiset saa tietää, se saattaakin aluksi olla pienen porukan tieto, mut sitten joku lipsauttaa sen ja kohta koulussa liikkuu kaikenlaisia huhuja. Ne huhut osaa olla tosi v-mäisiä, enkä mä halua sitä sulle, sanon, ja joudun sitten nielaisemaan kuristavan tunteen, joka on eksynyt kaulani ympärille.
-Kiitos, Mikaela. Mä arvostan sitä, että sä et juokse karkuun mua isän takia. Ja kiitos, ettet kerro isästä. Vaikka tää kuulostaakin pahalta, mä en halua harteilleni viittaa sairaan miehen poikana, Nooa sanoo hiljaa, ja minä haluaisin osata sanoa jotain, jolla tilanteen saisi edes hieman helpommaksi meille molemmille. Tunnistan itsestäni sen saman pelon joutua leimatuksi jonkin tietyn asian takia. En minä hävennyt vanhempiani tai heidän kohtaloaan, en tietenkään, mutta halusin silti olla muille vain tavallinen Mikaela, en se Mikaela, jonka vanhemmat olivat kuolleet.
-Miten sä olet selviytynyt siitä? Nooa kysyy, enkä minä tajua heti, mitä hän hakee kysymyksellään.
-Sun vanhempien kuolemasta? poika selventää huomatessaan minun jääneen jälkeen. Jostain syystä vastaus iskeytyy tajuntaani nopeammin kuin osasin edes odottaa. Minun on pakko viivytellä hetki ennen sen sanomista, jotta en vaikuttaisi siltä, että asia on minulle itsestäänselvyys.
-Pakottamalla, sanon ehkä edelleen hieman liian terävästi. Tiedän, että sanani kuulostavat pahalta Nooan kaltaisen ihmisen korvissa. Älä nyt helvetti tyri tätä! kivahdan mielessäni itselleni, ja onnistun sitten jatkamaan puhettani kuta kuinkin rauhallisella ja enemmän tilanteeseen sopivalla äänensävyllä.
-Joskus sitä piti pakottaa itsensä tajuamaan se asia, ettei äitiä ja isää enää ole. Piti pakottaa itsensä syömään, nukkumaan, lenkkeilemään, se lista pakosta tehtävistä asioista on loputon. Vaikeinta on kuitenkin olla katkeroitumatta ja jatkaa elämää, sanon. Nooa katsoo minua kuin koittaisi ymmärtää.
-Pakottamalla sitä kai selviää tästäkin tilanteesta, poika sanoo. Jos voisin tehdä jotakin helpottaakseni hänen taakkaansa, tekisin melkein mitä tahansa. Poika katselee pianon koskettimia jokseenkin surullisena, mutta samalla myös haikeana ja hieman unohdettuna.
-Itseasiassa mun pitää varmaan mennä. Äiti tulee kohta sairaalalta.
Nooan sanat saavat minun sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.
-Sairaalalta? kysyn, ja pelkään jo hetken aikaa pahinta. Nooa on ehtinyt jo vetää takin päällensä, enkä minä ehdi kysyä asiasta enempää.
-Niin. Isä pääsee ehkä huomenna kotiin.
Hänen äänensä on rauhallinen. Asian arkipäiväisyys todella yllättää minut. Voisin kuitenkin antaa pääni pantiksi siitä, että rauhallisen ulkokuoren alle kätkeytyy Nooa, jolle asian käsittely ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä hän antaa ymmärtää.
-Nooa…
-Nähdään maanantaina koulussa, Mikaela.
Sitten hän on poissa. Jään tuijottamaan hänen peräänsä pitkäksi aikaa. Jokin sisälläni sanoo, että minun on puhuttava Nooan kanssa enemmän niistä asioista, joita en enää itsekään haluaisi muistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)