Omillaan

Elokuu, kesä loppusuoralla ja elämäni ensimmäiset muuttolaatikot oman huoneen lattialla. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A. Mä ihan oikeasti muutan pois kotikylästä, kauas kotikylästä. Niin kauas, etten varmasti tule käymään kotona joka viikonloppu tai edes joka toinen, kun se ei olisi taloudellisesti järkevää. Edes opiskelijahintaiset junaliput eivät ole niin halpoja.

Tää paljon puhuttu uusi alku tuntuu aika jännittävältä, pelottavalta ja innostavalta. Pelottaa, jos tän alan opinnot ei tunnukaan yhtään omilta tai jos naapurit onkin hirveän meluisia. Jännittää, miten tuun pärjäämään vuokrayksiössäni ja yliopisto-opinnoissa. Molempiin ja etenkin jälkimmäiseen liittyy paljon uutta opeteltavaa, enkä vielä tiedä, miten tulen ikinä sisäistämään kaiken. Mä en pidä epävarmuudesta, mutta tiedän jo nyt, että ekat viikot niin yliopistolla kuin asunnolla tulee olemaan sitä täynnä. 

On tää kaikki silti innostavaa ja kivaa. Pääsen sisustamaan kämppää itseni näköiseksi budjetin ja vuokranantajan määrittelemissä rajoissa, luoda itselleni sopivaa arkea, nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin huvittaa, opiskella ja nähdä, miten mun omat siipeni kantavat. Ja nyt saan aloittaa myös puhtaalta pöydältä: uusi kaupunki, uudet ihmiset. Kukaan ei tiedä musta mitään eikä oleta musta vielä mitään – aika virkistävää, eikö? 

No, jos ihan totta puhutaan, mä nautin suuresti myös siitä, ettei mun tarvitse muuttaa ihan ypöyksin kauas kotoa, vaan saan samaan kaupunkiin yhden hyvän kaverin. Siellä me voidaan toivon mukaan olla toistemme tukena ja apuna, ennen kuin kotiudutaan uuteen paikkaan paremmin. Musta ainakin tuntuisi tosi yksinäiseltä ja pelottavalta muuttaa vieraaseen paikkaan ilman ketään. On siis vain ihanaa, että joku tuttu tyyppi asuu samassa kaupungissa – etenkin, kun introverttina lämpenen hitaasti uusille ihmisille.

Yläpuolella oleva kursivoitu teksti on kirjoitettu muutama päivä ennen muuttoa. Tää ei-kursivoitu teksti on taas kirjoitettu viikko muuton jälkeen. Täällä mä nyt olen, kaukana kotikylästä, omillani. Muuttokaaos alkaa hiljalleen vähentyä kämpässä ja sen myötä tää alkaa tuntua jo vähän enemmän kodilta. Totta kai monet asiat hakee vielä paikkaansa ja huomaan joka päivä tarvitsevani vielä joitain tavaroita, mutta kyllä täällä pystyy jo elämään. 

Ekana iltana, kun muuttoapuna toimineet vanhemmat ja isoveli olivat lähteneet pois, musta tuntui hetken aikaa tosi yksinäiseltä ja avuttomalta. Ehkä ahdistikin vähän, kun katsoin parvekkeelta tutun auton lipuvan pois. Liikenteen äänet kuuluivat häiritsevän läheltä ja rappukäytävästä kuuluvat naapurien ovien kolahdukset saivat mut säpsähtämään. Vieras paikka, vieraat äänet ja täysi kaaos asunnossa saivat mut epäröimään, ja hetken aikaa mietin, oliko tää mun elämäni suurin virhe. 

Oikeastaan mä olen jopa vähän yllättynyt siitä, että mun katastrofiajattelu kesti vain hetken – siis oikeasti hetken. Heti silloin ekana iltana mä lähdin kaverini kanssa käymään paikallisessa Cittarissa. Ehkä just se, etten mä ollut koko iltaa yksin, rauhoitti mua, sillä huomasin konkreettisesti, etten ole täällä oman onneni nojassa. Sillä sitä mä ehkä jännitin eniten tässä muutossa, vaikka melko introvertti tapaus olenkin. 

Että sellaista. Pieni kotikylä vaihtui kuin vaihtuikin suhteelliseen isoon kaupunkiin. En mä vielä näin lyhyen ajan jälkeen tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaikka ihan kohtuullisesti täällä viihdynkin. Ja no, kotikylääkin kaipaan hetkittäin. Sieltä kaipaan ehkä eniten hiljaisuutta, sitä kun mistään ei oikeasti kuulu mitään. Täällä harvemmin on niin hiljaista, vaikken mä (lyhyellä kokemuksella sanottuna) millään kovin meluisalla alueella asu. Välillä mä myös haluaisin päästä rapsuttamaan Fasua, meidän 3-vuotiasta lapinkoiraa. Sen rapsuttamista mä joudun kuitenkin odottamaan siihen asti, että menen käymään kotikotona. Perheenjäsenten kanssa sentään onneksi pystyy puhumaan puhelimessa ja laittamaan viestejä.

Vaikka muutto onkin on nyt pääpiirteissään ohi, uusia asioita mun elämään on tulossa vielä paljon. Ihan nurkan ja muutaman päivän takana odottaa yliopisto-opintojen aloitus, a-p-u-a. Jännittävää, pelottavaa, innostavaa. Tästä voi tulla ihan mitä tahansa. Eniten mä kuitenkin toivon, että tästä tulee hyvä elämänvaihe – sellainen, jota voi hymyillen myöhemmin muistella.

Sadepisarat

Kun havahdun yöllä hereille, sade ropisee rauhallisesti kattoa vasten. Raolleen jääneiden verhojen välistä näen, miten pisarat valuvat hitaasti alas ikkunaa pitkin. Rauhallisen vesisateen lisäksi myös kaupunki tuntuu rauhalliselta, sillä avoimesta tuuletusikkunasta kuuluu vain tasainen ropina. Autot ja ihmiset eivät syystä tai toisesta ole liikkeellä, eivät ainakaan tällä puolella kaupunkia. Seurattuani jonkin aikaa valuvia vesipisaroita vilkaisen yöpöydälläni olevaa kelloa, jonka digitaalinen näyttö osoittaa aikaa 1.38. Olen kirjaimellisesti hereillä keskellä yötä, mutta uni on kadonnut käteni ulottumattomiin. Hengitän syvään ulos ja mietin, mitä tekisin: jäisinkö sänkyyn odottamaan unen paluuta, nousisinko hetkeksi ylös vai käpertyisinkö sängyn toisella puolella nukkuvan ihmisen syliin. Hän nukkuu levollisen ja hellyyttävän näköisenä, eikä näytä kantavan mitään murheita unissaan – ja hyvä niin. Toisaalta hän on myös päivisin meistä kahdesta se, joka ei ahdistu turhasta, vaan pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Minä sen sijaan murehdin kaikkea, enkä osaa päästää huolestani noin vain irti. Ollessani hänen kanssaan murheeni tuntuvat kuitenkin pienemmiltä, sillä hänen rauhallisuutensa tyynnyttää sisälläni riehuvan myrskytuulen. 

Mutta nyt en ole ahdistunut tai surullinen, olen vain hereillä tuijottamassa ikkunaa pitkin valuvia pisaroira. 

Katselen vielä hetken sadetta ja häntä, mutta päätän sitten nousta ylös sängystä. Hiivin hiljaa pois makuuhuoneesta ja varon astumasta niihin kohtiin, joissa lattia narisee eniten. Makuuhuoneesta pois päästyäni suuntaan parvekkeelle – jokin sateisessa kesäyössä vetää minua puoleensa. 

Parvekkeella sateen ropina ja kaupungin äänet kuuluvat selvemmin, vaikka kaupunki tuntuu edelleen normaalia hiljaisemmalta. Ei ihmisten ääniä, vain kauempaa kuuluvaa liikenteen huminaa. Istun parvekkeen nurkkaan asetetulle nojatuolille, vedän polvet rintaa vasten ja katselen vastapäistä taloa sekä vieressä olevaa puistoa. Talon ikkunoissa ei juurikaan näy valoja, ja puiston puiset penkit ovat tyhjillään. Maisemassa on jotain koukuttavaa ja rauhoittavaa, mielenkiintoistakin. Ympärillä voisi tapahtua mitä tahansa, hyvää tai pahaa, kenties risririitaista, mutta mitään ei tapahdu. Oloni on turvallinen, aidosti turvallinen, vaikka aiemmin olen tuntenut levottomuutta istuessani yksin parvekkeella sateisena yönä. Etenkin kaupungin äänet meluisimpina öinä ovat vain vuosi tai pari sitten saaneet minut ahdistumaan ja pysymään poissa kaiken sen keskeltä, mutta viime aikoina olen viimein alkanut tuntea rauhaa sisälläni ilman, että kukaan on ollut rauhoittamassa minua. Vaikka pidän eniten tällaisista rauhallisista ja hiljaisista öistä, en enää pelkää meteliä samalla tavalla kuin aiemmin. Vuosien sitkeä työ, terapia ja hän ovat opettaneet minulle, etteivät melu tai toisten ihmisten kiivaalta kuulostava keskustelu ole uhkia, vaan asioita, joiden voin antaa olla. Turvattomuus on alkanut väistyä, vaikka joskus olen ajatellut sulkeutuvani iäksi neljän seinän sisään, pois näkyvistä. 

Vesisade kiihtyy hieman, mutta kesäyö ei silti tunnu liian kylmältä, vaan mukavan viileältä kehoani vasten. Hengitän, mietin mennyttä ja tätä hetkeä, sitä, miten erilaista elämäni on nyt. Se tuntuu hyvältä – se, etten enää polje paikoillaan menneisyyden tapahtumissa. 

  –Hei, mitä sä täällä teet? Kello on vasta vähän yli kaksi, hän sanoo ilmestyessään yhtäkkiä parvekkeelle ja saa minut säpsähtämään hieman. Olen ollut niin ajatuksissani ja uppoutunut sateiseen kesäyöhön, etten ole kuullut edes parvekkeen oven avautumista. Nyt kuitenkin käännän katseeni häneen, enkä voi olla huomaamatta sitä, kuinka uniselta ja suloiselta hän näyttää.

  –Mä heräsin enkä saanut unta, niin tulin istumaan tänne, selitän juuri ja juuri parvekkeen puolella seisovalle ihmiselle. Hänen ilmeensä pehmenee entisestään, kun kerron syyn öiselle parvekehetkelle. 

  –Pieni…, hän sanoo hiljaa ja kävelee luokseni, ottaa kasvoni käsiensä väliin. Minä painan päätäni hänen käsiään vasten ja nautin kosketuksesta. Haluan kuitenkin hänen tietävän, ettei minulla ole mitään hätää. Ei nyt, ei tässä.

  –Mä lupaan, kaikki on hyvin. Mä vaan heräsin ilman painajaisia tai ahdistusta, sanon ja hymyilen hieman. 

  –Niin… mut sä saat kyllä herättää mut ilman mitään syytäkin, jos haluat. Vaikka tietenkin sä saat olla myös yksin, hän pitelee kasvojani edelleen ja vastaa hymyyni lempeästi ja hieman unisen näköisenä, valmiina palaamaan makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Hänen unisuutensa ja järkkymätön rauhallisuutensa hiipivät hiljaa kehooni ja ennen kuin huomaankaan, olen valmis käpertymään hänen viereensä peitteen alle.

  –Mentäiskö takaisin nukkumaan?

Sängyllä hän työntää kätensä pehmeästi hiuksiini ja saa minut melkein kehräämään silkasta mielihyvästä. Tuntuu hyvältä olla niin lähellä häntä. Vasta nyt lämmön levitessä kehooni huomaan, että parvekkeella on oikeastaan ollut melko viileää. Kun painan hieman kylmät jalkani hänen jalkojaan vasten, hän älähtää pienesti.

  –Hei! Senkin… sä varastat kaiken lämmön mun ruumiista.

  –Hmm… mut sä kuitenkin tykkäät siitä, nauran pehmeästi, kun hän rutistaa minut tiukemmin itseään vasten.

  –No ei susta voi olla tykkäämättä. Oikeastaan se on vaan älyttömän söpöä, että sä tykkäät olla mun lähellä, hän sanoo ja suukottaa päätäni, saa minut hymyilemään. Hän vain on sellainen – ihana ja äärimmäisen rakas. 

  –Väsyttääkö sua? hän kysyy huomatessaan, etten minä ole jatkanut keskustelua sen pidemmälle.

  –Ehkä vähän, mutisen silmät kiinni hänen rintaansa vasten. Ja minä todella olen väsynyt, hän on saanut minut rentoutumaan unen rajamaille asti ilman, että olen tiedostanut koko asiaa. Vaikka sade ropisee edelleen kattoon, on parvekkeella kehooni tarttunut viileys väistynyt nyt lämmön tieltä. Hän kuiskaa minulle vielä jotain, mutta en saa enää sanoista selvää. Vaivun pehmeään uneen sadepisaroiden täyttämän yön tallentuessa onnelliseksi hetkeksi muistoihini, joita saatan vaalia vuosien jälkeen ensilumen sataessa maahan. 

Ohi on lukio 2020–2023

3.6.2023 tuntui vasta äsken, siis melkein kolme vuotta sitten elokuussa, varsin kaukaiselta päivämäärältä. Ennen kesäkuun kolmatta vuonna 2023 oli edessä pitkä tie: tuhansia oppitunteja, lukuisia kurssikokeita ja koeviikkoja, stressiä, onnistumisia, pettymyksiä, wanhat, ylioppilaskokeisiin lukemista, ajokilometrejä ja yhteensä 84 kurssia. 

Oli.

Se on imperfekti.

Tänään mä painan valkolakin päähäni, todistusvalinnalla saatu opiskelupaikka taskussa ja yksiön vuokraaminen mielessä. 

Tänään mä päästän irti tästä tutusta kouluympäristöstä, parhaasta sohvannurkasta lukion käytävällä, opettajista, kaikesta. Elokuussa mua odottaa uusi, pelottava ja kuitenkin innostava, elämänvaihe kaukana kotikylästä. 

Mulle lukioaika tuskin jää mieleen elämäni parhaina hetkinä. Mä olen ollut ahdistunut ja syvän melankolinen, tuntenut yksinäisyyttä ja pelännyt pitkän matikan kurssikokeita. Mä olen ollut niin tavattoman pettynyt itseeni, suoriutumiseeni ja epätäydellisyyteeni, että olen itkenyt keskiyön kyyneliä, vaikka heikko ääni perfektionistin rinnalla on sanonut, ettei mun pitäis olla pettynyt, vaan ylpeä itsestäni. En vieläkään osaa olla lempeä itseäni kohtaan, vaan mieluummin piiskaan itseäni niin sanotusta alisuoriutumisesta. 

On lukiossa ollut paljon hyvääkin, moninkertaisesti enemmän kuin yläasteessa. Oon saanut uusia kavereita, opiskellut mielenkiintoisia aineita, tuntenut oloni vapautuneeksi, uskaltanut yrittää, oppinut tuntemaan itseni paremmin ja osoittanut itselleni, että pystyn mihin vain. Mä olen saanut laulaa muutamissa ylioppilasjuhlissa (en omissani :’D), oon pitänyt äikän puhekurssilla pitkän puheen ja oppinut puhumaan sitä pitäessäni hitusen rauhallisemmin (puhun normaalisti ja etenkin jännittäessäni todella nopeasti, vaikkakin hyvin artikuloiden), oon uskaltanut laajentaa maailmankatsomustani, kuunnellut myös eriäviä mielipiteitä ja ymmärtänyt, että mielipiteitä ja ajatuksiaan saa muuttaa. 

Mä selvisin jopa pitkästä matikasta, vaikka usein ajattelin, että lyhyt matematiikka olisi ollut mulle helpompaa ja kivempaa opiskeltavaa. Pitkä matikka stressasi mua, aiheutti ahdistusta ja koeviikoilla myös huonosti nukuttuja öitä. Mun matikan kurssien keskiarvo on 6 ja ylioppilaskirjoituksista sain lopulta arvosanan B – ja uskokaa tai älkää, pitkän matikan B:stä mä olen aidosti ylpeä. Tuokin arvosana vaati multa kovasti töitä, ja se on yksi ainoista saamistani ylioppilaskokeiden arvosanoista, joista en ajattele, että olisin pystynyt parempaan. Samaan aikaan ajattelen kuitenkin, että pitkän matikan B ei korvaa näitä kolmea vuotta, joiden aikana matikan opiskelu on tuottanut tuskaa. Lyhyt matikka olisi tehnyt mun opiskelusta vähemmän stressaavaa, mutta minkäs teet: itsepäisyys puski mut jatkamaan, vaikka lyhyeen siirtyminen olisi voinut olla parempi ratkaisu.

Tänään mä yritän olla itsestäni kokonaisvaltaisesti ylpeä, sillä nää kolme vuotta, 84 kurssia, kuusi ylioppilaskoetta ja monet muut asiat on vaatineet multa paljon. Mun arvosanat lukion aikana on vaihdelleet vitosen ja kympin välillä, mut ne ei muuta mun arvoa mitenkään. Mun arvoa ei muuta se, ettei mun yo-todistuksessa tavoitteista, toiveista ja mahdollisuuksista huolimatta lopulta ole yhtään laudaturia. Sen mä yritän muistaa: sen, että mä olen arvokas, vaikka perfektionistin asettamat tavoitteet eivät ole täyttyneet. 

Viimeiseksi mä haluan onnitella jokaista tänä keväänä valmistuvaa ylioppilasta ja ammattilaista: olette kaikki tehneet kovan työn, jota on syytä juhlia ♡

Ohi on lukio 2020–2023.

Kiitos kaikesta.

Kaikki hyvin, terveisin särkynyt

Aurinko on valaissut rivitalokompleksin etupihan, kun astun risteävältä kadulta oikealle tielle. Asfaltti ympärilläni hohkaa lämpöä, jota se on imenyt itseensä taivaalla loistavasta valopallosta. Asfaltin ja auringon lämmöstä huolimatta minulla on hieman kylmä ja päädyn vetämään -90-luvun farkkutakkia tiukemmin ympärilleni, vaikka tärisevien käsien takia niinkin yksinkertaisen asian tekeminen tuntuu vaikealta. Kun olen saanut takin tiukemmin ympärilleni, pysähdyn hetkeksi seisomaan keskelle katua, yritän rauhoittaa sydämeni, jonka kivuliaan kiivaan pamppailun tunnen rinnassani. Oikea pihatie on aivan edessäni, ja juuri siksi minun on seisottava keskellä katua vielä hetki, yritettävä estää kylmän hien puskemista pintaan. Sisälläni vellova ahdistuneisuus antaa minun kuitenkin ymmärtää, että vastaan taisteleminen on turhaa. Jaksa nyt vielä hetki, pakotan ahdistuksen kauemmas, vaikka tunnen sen jäävän ilkkumaan aivan selkäni taakse, valmiina hyppäämään parrasvaloihin. Edelleen tärisevin, nyt jo hikisin, käsin kaivan puhelimen farkkutakin taskusta ja avaan etukameran, yritän tarkastella sen kautta kasvojani, vaikka kirkkaassa auringonpaisteessa en näe näytöstä juuri mitään. Turhautuneena tungen puhelimen takaisin taskuun ja kyyristyn sitten kadun laitaan pysäköidyn punaisen Toyotan viereen, katson itseäni auton sivupeilistä. Pyyhin peukaloilla silmäkulmiani, kiristän löystynyttä hiuslenkkiä ja työnnän kasvoille valahtaneet hiukset korvan taakse ja toivon sitten, ettei silmistäni voi nähdä kehossani velloavia tunteita. Nousen ylös auton vierestä, yritän rentouttaa kasvojeni lihakset ja vedän vielä kerran katkonaisesti henkeä – sitten minun on käveltävä kohti oikeaa pihatietä. Pihatielle talven jäljiltä jäänyt hiekoitushiekka rapisee kengissäni, kun astelen teennäisen rennosti kohti valkoisen rivitalon oikeanpuoleista päätyhuoneistoa, asuntoa, jossa hän asuu. Vaikka olen käynyt hänen luonaan lukemattomia kertoja, en koskaan aiemmin ole tullut paikalle ilmoittamatta, sillä kynnys yllätysvierailun tekemiseen on ollut liian suuri. Kuitenkin nyt, tänään, kaikkien vakuuttelujen jälkeen ja ahdistuksen liiskatessa sisäelimeni, en ole pystynyt kirjoittamaan viestiä ja kysymään “Oletko kotona tänään?”, vaan päättänyt toimia lupaa kysymättä. Ja nyt, ehkä viisitoista minuuttia kotoa lähtemisen jälkeen, olen tässä, hänen ovensa takana. 

Seison hetken oven takana tekemättä mitään ja mietin, kääntyisinkö sittenkin vain pois. En ole nähnyt asunnon etupihan puoleisissa ikkunoissa mitään liikettä, joten todennäköisesti hän ei ole edes huomannut minua. Voisin siis vielä paeta, ajattelen, kun nostan tärisevää kättäni kohti ovikelloa. Lopulta pakotan itseni soittamaan kelloa ja muistutan itseäni siitä, että tulin tänne tavatakseni hänet, en siksi, että voisin vielä ovella paeta. Kun kuulen ovikellon soivan sisällä asunnossa, haluaisin kuitenkin hypätä nurkan taakse piiloon. Eikö tämä ole melko säälittävää? ajatus tulvii päähäni, kun mietin sitä tosiasiaa, että tulin hänen ovelleen, jotta minun ei tarvitsisi kestää ahdistustani yksin. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä ottaa jalat alleen: asunnon sisältä kuuluu askelia ja pian, liian pian, ovi edessäni aukeaa.

Hän näyttää yllättyneeltä ja hieman liian huolittelemattomalta siihen nähden, että kello on jo yli puolenpäivän tänä aurinkoisena lauantaina.

  –Ai moi! Mä en osannut odottaa, että sä tulisit… Vai oonko mä unohtanut jotain? Oltiinko me sovittu jotain? hän kysyy minulta, kun viimein saa karistettua yllättyneen ilmeen kasvoiltaan.

  –Joo, mä… Sori, etten mä ilmoittanut. Ei me oltu sovittu mitään, mä vaan…, yritän selittää hänelle, mutta en saa sanottua oikeastaan mitään. Ja sitten näen sen, kun vilkaisen edessäni seisovan ihmisen olan yli asuntoon. Sohvalla on nainen, yhtä huolittelemattoman näköisenä kuin hänkin, eikä minulla mene kauaa ymmärtää, mistä on kyse. Pettymys rysähtää ahdistuksen ja muiden ikävien tunteiden sekaan kehooni kovin raskaasti, joudun puremaan kieltäni kovaa, jotta en alkaisi itkeä tässä, hänen edessään.

  –Onhan kaikki kunnossa? hän tietenkin kysyy ja tarkastelee kasvojani, jotka yritän väkisin pitää rauhallisina.

  –Siis joo, on! Sulla on jo näköjään joku vieras, niin mä lähden tästä häiritsemästä. Mä olin vain… kävelyllä täällä, tiedäthän sä, hieno ilma ja kaikkea, viittaan nopeasti selkäni taakse ja kiitän itseäni siitä, että saan ääneni pidettyä tasaisena. En todellakaan halua, että hän saa tietää, kuinka epätoivoisesti tarvitsen häntä nyt. En voi paljastaa asiaa nyt, kun näen naisen hänen asunnossaan. En nyt, kun hänen päivänsä on varmasti täynnä vaaleanpunaista hattaraa ilman minun rakoilevaa mielenterveyttäni.

  –Aika pitkä kävelylenkki sulle tulee kyllä. Onks sulla edes mitään vettä mukana? Sä tarvitset sitä, jos sä aiot kävellä takaisinkin! Aurinko paistaa niin lämpimästi, että sä saat nestehukan, jos et juo. Voit ihan oikeasti tulla käymään tässä sisällä, hän huolehtii, enkä tiedä, millä voimilla pidän kyyneleet poissa poskiltani. Kyllä mä haluaisin tulla sisälle, mutta en pysty nyt, ajattelen ja vedän kasvoilleni väkinäisen hymyn.

  –Kiitos, mut ei kiitos. Mulla on lompakko, mä voin käydä kaupassa ostamassa vettä. Kaikki on ihan hyvin, mä vain poikkesin katsomassa, oletko sä kotona. Mut sulla on jo seuraa, enkä mä todellakaan halua häiritä ja pilata tunnelmaa. Mä lähden nyt takaisin kotiin, niin laitetaan viestiä tai jotain… 

  –No jos sä oot varma, että kaikki on hyvin ja ettet sä halua tulla sisälle? Ihan totta, et sä häiritsisi, hän yrittää vielä, mutta minä torjun hänen ehdotuksensa päättäväisesti, yritän vain selvitä ulos tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

  –Sä tiedät itsekin, ettei tuo ole totta. Tai ainakaan sun seuralainen ei välttämättä ole samaa mieltä. Sori vielä, että tulin ilmoittamatta keskeyttämään teidän päivän. Toivottavasti saatte jatkaa kivaa päivää nyt keskeytyksettömänä, sanon ja tiedän, etten voi jäädä ovelle enää pidemmäksi aikaa, tai kyynelkanavani tulvivat väistämättä. 

  –Okei. Pidä säkin kiva päivä ja osta se vesipullo kaupasta! Laitetaan viestiä ja nähdään vaikka joku päivä ensi viikolla, hän sanoo iloisesti, ja minä tiedän, ettei hän ole huomannut mitään, ei edes täriseviä käsiäni. Jostain syystä sekin loukkaa, vaikka olenkin halunnut koko ajan, ettei hän huomaisi mitään, ennen kuin olisin kahdestaan hänen kanssaan asunnon turvassa. Tapahtumaketjussa on vain yksi mutta: en koskaan mene asuntoon sisälle ja vaikka menisin, en silti olisi siellä hänen kanssaan kahden.

  –Joo, nähdään, sanon ja käännyn sitten nopeasti pois ovelta, pois hänen luotaan, pois paikasta, jonka turvaan olin uskaltanut luottaa liikaa. Kun ovi takanani painuu kiinni, juoksen, juoksen niin kovaa kuin pystyn ja yritän estää itseäni itkemästä valtoimenaan keskellä katua. En tajua, miksi minulla on yhtäkkiä niin paha mieli hänen vuokseen. Tai tajuanhan minä, en vain haluaisi myöntää asiaa. Kun pääsen hänen lähikauppansa parkkipaikalle, jonka kauimmaiseen ja varjoisimpaan nurkkaan olen parkkeerannut oman autoni hetkeä aiemmin, etsin entistäkin enemmän tärisevin käsin ja sumein silmin autonavaimia farkkutakin taskuista. Autoon sisälle päästessäni en enää tiedä, mihin voisin luottaa.

En tiedä, kuinka kauan istun ratin takana itkemässä vavisuttavaa itkua, joka repii minut kappaleiksi. En pysty antamaan itselleni anteeksi tunteitani häntä kohtaan ja toivon silti, että joku, että hän silittäisi selkääni juuri nyt ja lupaisi kaiken vielä järjestyvän. Hänen kätensä ovat rauhoitelleet minua niin useasti aiemminkin, saaneet ahdistuksen ja kyyneleet loppumaan. Juuri nyt mieleeni tunkee kuitenkin ajatus hänestä ja naisesta olohuoneen sohvalla. Typerä, typerä, typerä, toistelen mielessäni, kun mietin heitä ja minua ja häntä. Olisihan minun pitänyt tietää, että häneen ihastuminen oli äärimmäisen vaarallista juuri tämän takia: miksi ihmeessä hänellä olisi muita kuin kaverillisia tunteita minua kohtaan? Vaikka olen koko ajan tiennyt olevani liian surullinen ja ahdistunut, liian rikkinäinen ollakseni hänen arvoisensa, tunnen oloni silti kauheaksi, sillä hän on herättänyt minussa toivoa. Nainen olohuoneessa on kuitenkin juuri todistanut minulle, että olen toivonut liikaa ja tulkinnut hänen toimintaansa niin kivuliaan väärin, etten enää tiedä, voinko nähdä häntä seuraavalla viikolla, ensi kuussa tai koskaan. En ole hänelle samalla tavalla tärkeä kuin hän on minulle ja tunnen itseni sen vuoksi hieman arvottomaksi, vaikka tiedän hänen edelleen välittävän. Hän puhui siitä helvetin vesipullosta ja kysyi, onko kaikki hyvin, ajattelen, kun kurottaudun etsimään hansikaslokerosta nenäliinapakettia. Itkuni alkaa hiljalleen hiipua, vaikka tiedän kyllä, että lisää kyyneliä ja ahdistusta on tulossa. Haluaisin tietää jo valmiiksi, miten selitän hänelle tulevaisuudessa yllättävät kyyneleeni, jos päädyn vielä tapaamaan häntä. Tiedän, etten voi kertoa hänelle itkeväni siksi, että hän on särkenyt sydämeni: ei hän edes tiedä, että niin on tapahtunut. Ehkä minun on valehdeltava itkeväni onnesta, hah. Tai vain yleisen ahdistuneisuuden vuoksi. Mutta kun hän kysyisi, mikä minua ahdistaa, en voisi vastata mitään. 

Eikä särkyneen sydämen aiheuttama itkuisuus varmasti ole ainoa ongelmani. Miten voin selittää hänelle sen, että tulen jatkossa etääntymään hänestä yhä kauemmas ja kauemmas, koska hänen lähellään minun olisi liian kivuliasta olla? Vielä suurempana ongelmana tulevaisuudessa on se, miten tulen pärjäämään itse, kun en enää soita hänelle kertoakseni elämäni hyvistä ja huonoista asioista. Hän ei ehkä koskaan tule ymmärtämään, miksi roolini hänen elämässään pienenee lopulta mitättömän pieneksi. Ja vaikka tiedän, että tietyllä tapaa hänellä on oikeus kuulla selitys, ajattelen kuitenkin, että on parempi, ettei hän tiedä tunteistani. Niin hän ei joudu kantamaan taakkaa särkemisestäni – ja minulla on edelleen pieni mahdollisuus pitää hänet elämässäni.

Ohi ja edessä

Tänään

juuri tässä

voin vain hengittää

ja paeta

tarrautua toivoon

ettei mitään

ole vielä menetetty

vaikka toiveet ja odotukset

ovat ehkä olleet liian kovia

tappioita

joita on vaikea niellä

Hällä väliä -asenne

on vaikea saavuttaa

mikä onni ja kirous

kun välitän

vaikka suorituminen

on tavoitteiden murkaantumisesta

huolimatta

edelleen hyvää

ei vain riittävää sille

joka tavoitteet on asettanut

Tänä vuonna

kevään melankolia

on vaimeampaa

hetkittäin

neljä vuotta

on riittävästi

ehkä kuitenkin

ajatukset pysyvät 

kasassa

kaiken muun takia

ja jälleen

ensi keväänä

muistan

Tässä

toivon itselleni

aitoa hymyä

lempeyttä

kykyä sietää epätäydellisyyttä

silloinkin 

kun sen haluaisi kiertää kaukaa

luottoa tulevaan

onnellisiin hetkiin

mahdollisuuteen 

ja jopa

pieniin ihmeisiin

ja valoon

pilvien takaa

Kauas, pois

Tuuli humisee puiden paljaissa oksissa, muutamia lumihiutaleita leijailee levottomana maahan, on hiljaista. Tekisi mieli huutaa. Tekisi mieli huutaa niin, että kurkkuun sattuu, että ääni hajoaa vihaisiksi sirpaleiksi pitkin tätä lumen peittämää peltoaukeaa. En kuitenkaan huuda, päästä pienintäkään ääntä, joka muistuttaisi huutoa. Sydän lyö rinnassani ontosti, hengitän hieman nykien. Tuuli ja pakkanen pureutuvat lapasten läpi, mutta en käännä selkääni niille. Kylmyys vyöryy luihini sisältä, ei ulkoa. Puristan käsissäni olevia sauvoja lujemmin, katselen kiihtyvää lumisadetta ja haluaisin vain päästä kauas, niin kauas kuin voin. En kuitenkaan liiku mihinkään, pysyn paikallani ja olen hiljaa purevassa tuulessa ja pakkasessa, vaikka haluaisin huutaa ääneni käheäksi. Olen vain niin tavattoman väsynyt, että pieni osa minusta haluaisi heittäytyä makaamaan kovalle hangelle. En vain ymmärrä, miten kukaan voi olla niin ilkeä. En käsitä, millä oikeudella joku käyttää minua vastaan sanoja, joiden merkitystä tuskin itse edes ymmärtää.

Eikö hän ymmärrä, etten muutu huutamalla? Minähän vain juoksen kauemmas, aina vain, koko ajan.

Työnnän silmille valuneen pipon takaisin oikealle paikalleen, haluaisin unohtaa, mutta en pysty. Lumisade on kiihtynyt, hiutaleet tekevät aiempaa raivokkaampaa liikettä pudotessaan maahan. En huuda vieläkään, vaikka haluaisin. En myöskään anna itseni heittäytyä hangelle makaamaan, vaan piiskaan itseni pysymään pystyssä, repimään raivosta, järkytyksestä, pahasta olosta ja pettymyksestä voimaa. Sellainen minä olen, raivon ja pettymyksen aihe, musta lammas. Tartun itseeni kiinni, yritän olla lempeä, mutta taakka on turhan raskas kannettavaksi. Sanat painavat, ne painavat helvetillisen paljon, enkä tiedä, kuinka paljon lisäpainoa jaksan kantaa. 

Lapasten läpi tunkeva kylmyys on turruttanut käteni kipeiksi ja kankeiksi, kun viimein lähden liikkeelle keskeltä peltoaukeaa. Sukset luistavat melkein yllättävän kevyesti kovalla hangella, enkä minä epäröi iskeä suksia ja sauvoja maahan, kun kerrytän itselleni vauhtia. Jos äsken olen vain halunnut huutaa, nyt minä todella teen niin. Kiroan ja raivoan, kun nousen raskasta mäkeä vauhtia hidastamatta, maistan veren suussani. Puren hampaat yhteen, kokoan kaiken raivoni liikkeeseen ja hetken, pienen hetken olen vapaa sanoista, jotka repivät minut kappaleiksi, saavat minut vihaiseksi, pettyneeksi ja äärimmäisen väsyneeksi.

Pienen hetken ajan kuljen sinne, minne haluan – kauas, pois. 

Ruusunpiikkejä käsivarsilla 4 vuotta

Siis kyllä, tämä on totta – Ruusunpiikkejä käsivarsilla täyttää tänään neljä vuotta! Pakko myöntää, että tietyllä tapaa tuo luku kuulostaa oudolta. Musta tuntuu nimittäin siltä, että tää blogi olisi ollut osa mun elämää jo paljon pidempään, mutta samalla tuntuu myös siltä, ettei ekasta postauksesta voi olla vielä neljää vuotta. Niin tai näin, perinteisen vuosipostauksen tekeminen tuntuu kuitenkin tärkeältä mulle, vaikkei 4-vuotispäivä sinänsä mikään erityinen juhlavuosi olekaan :D.

Neljän vuoden aikana mä olen ehtinyt julkaista reilusti yli 200 postausta. Vuosittainen postaustahti ei tosin ole ollut kovin tasainen: ekana vuonna postauksia tuli yli 100, mutta sen jälkeisinä vuosina ei ole päästy läheskään samanlaisiin lukuihin. Postaustahti on hidastunut valtavasti alkuajoista ja etenkin viime vuosi oli melkoista hiljaiseloa. Viimevuotisen hiljaiselon syitä löytynee enemmän vuoden koostepostauksesta, joten tänään ei niinkään takerruta siihen, miten tiheään tahtiin olen vuosien aikana kirjoittanut tai ollut kirjoittamatta. Sen sijaan haluan pohtia sitä, miten tekstini ovat muuttuneet neljässä vuodessa – muussa kuin teknisessä mielessä, vaikka selvää kehitystä sillä saralla onkin tapahtunut. Teknisen näkökulman sijaan aion nimittäin käsitellä tekstieni aiheita kuluneiden vuosien ajalta.

Vuonna 2019 mä olin kahdeksannella oleva 14-vuotias, joka katseli reunalta rotkon pohjalle ja lopulta kai putosikin sinne. 2019 on mun mielessä edelleen aika synkkä vuosi: muistan olleeni silloin palasina ja rikki. Ja sen vuoden aiheuttamat mustelmat kyllä vaikuttaa voimakkaasti myös sen vuoden teksteihin. Siksi mä en oikeastaan enää nykyään itse lue niitä – imen niissä olevan tunteen itseeni edelleen aika herkästi. Kun mä aloitin tän blogin kirjoittamisen, kirjoitin tosi avoimesti omista tunteistani. Tekstejä syntyi niin ahdistuksesta, ilosta, surusta kuin kaikesta siltä väliltä. Tää blogi ja kirjoittaminen olivat mulle valtavan tärkeitä henkireikiä vuonna 2019, kun olin itse aika sekaisin. Enää en kuitenkaan jakaisi julkiseksi kaikkea sitä, mitä silloin jaoin. Eikä se silti tarkoita, että Ruusunpiikkejä käsivarsilla ei olisi enää blogi mun tunteista ja ajatuksista. Se on sitä, mutta eri tavalla.

Jonkinlaista muutosta nimenomaan omista tunteista kirjoittamisessa tapahtui jo toisena blogivuonna. Omiin tunteisiin vahvasti pohjautuvien tekstien väheneminen kielii mun mielestä siitä, ettei mulla oo ollut enää yhtä suurta tarvetta oksentaa pahaa oloa ulos pääni sisältä. Mun elämästä putosi etenkin peruskoulun loppumisen myötä valtava taakka ja toisaalta mä olin myös oppinut käsittelemään ahdistavia asioita aiempaa paremmin. Vuonna 2020 mun blogista tulikin jo selvemmin fiktiivisten tekstien julkaisupaikka, vaikka jonkin verran omaan elämään liittyvää pohdintaa julkaisinkin.

Etenkin viimeisten kahden vuoden, siis kolmannen ja neljännen blogivuoden, aikana mä olen kirjoittanut oikeastaan yhä vähemmän tekstiä, joka pohjautuu suoraan johonkin oman elämäni tilanteeseen. Kaikista eniten oon avannut omia tunteitani runoissa, mutta niissäkin usein kärjistetysti. Ja kuten ootte ehkä huomanneet, mun runot eivät todellakaan kerro kauniista kesäpäivistä, hattarasta ja onnellisista ihmisistä. Mä en varmaan koskaan ole kirjoittanut tosissani positiivista runoa ja oikeastaan positiivisen runon kirjoittaminen on mulle todella vieras ajatus. Runojen sävystä voi päätellä, että mä uin välillä vieläkin aika syvissä vesissä, halusin tai en. Mitä tulee siis mun tunteista kirjoittamiseen, en kirjoita niitä enää proosan muotoon, vaan väännän siniharmaista ajatuksista runoja. Ja muistutan nyt vielä: mun runot eivät kerro kaikkea mun tilanteesta, vaan ne avaavat usein jotain tiettyä synkkää hetkeä, yksittäisen jäävuoren huippua. Kaikkien runojen pohjalta siis löytyy kuitenkin mun oma tunne, vaikkei runo olekaan yhtä todellisuuden kanssa.

Ehkä voisin sanoa, että suurin muutos on tapahtunut siis nimenomaan siinä, mistä kirjoitan ja miten. Kirjoitan edelleen itseäni kiinnostavista asioista ja käsittelen kyllä tunteitani, mutta en niin suoraan. Muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut vain henkilökohtaisten tekstien saralla, vaan myös fiktiivisten tekstien kohdalla. Jos multa kysytään, tarinani ovat nykyään syvempiä ja moniulottoisempia (onpa olevinaan hieno sana :D). Tai ainakin mä pyrin siihen, että ne olisivat sitä, kun kirjoita ihmisistä, tunteista ja ihmissuhteista – koska kaikki suhteet eivät ole romanttisia, mutta voivat silti olla raastavan kipeitä ja kauniita.

Neljässä vuodessa sekä kirjoittaja että tekstit ja niiden aiheet ovat muuttuneet, mutta tää blogi on edelleen olemassa. Alkavasta viidennestä blogivuodesta mä en osaa vielä sanoa paljoa, muuta kuin sen, että seuraavien kuukausien aikana kirjoitustahti todennäköisesti pysyy hitaana. Mutta ehkä ehdin ja jaksan kirjoittaa taas enemmän, kun kevään yo-kirjoitukset (ja lukio ylipäätään) ovat ohi. 

Ennen kuin mä lopetan tän synttäripostauksen, haluan kiittää teitä, jotka ootte lukeneet mun enemmän ja vähemmän hyviä raapustuksia vuosien varrella 💙 Toivon, että ootte saaneet jotain irti mun melankolian ja ironian sävyttämistä tarinoista, runoista ja pohdinnoista. Musta ois myös tosi kiva kuulla, jos teille on jäänyt erityisesti mieleen jokin tarina, runo, pohdinta tai vaikka tarinasarjan osa. Eli jos sellasia löytyy, saa kertoa kommenteissa! 

Katsotaan, mitä blogin viides vuosi tuo tullessaan – jos ei muuta, niin ainakin toivottavasti uuden tarinan jossain kohtaa 🤔