Sävytetty hiljaisuus

Pienen huoneen seinät ovat valkoiset, pelottavan valkoiset. Tilan haju on vieras, eikä varsinkaan se onnistu lisäämään turvallisuuden tunnetta ympärilläni. Kaikkialla on vain niin kovin hiljaista – tai ei oikeastaan. Huone humisee, pääni humisee, on hieman kylmä. Vain vieressäni piippaavat laitteet ja ruhjotun näköinen keho, ihminen, henkilö, kaverini, ystäväni... muistuttavat minua siitä, että olen tässä. Minä olen tässä, hengissä ja kylmissäni. Aiemmin vahvalta näyttänyt nainen makaa nyt sairaalasängyllä syvässä unessa. Hän ei näytä vahvalta, vaan pieneltä ja heikolta. Tiedän, ettei nainen ikinä haluaisi kuulla, että kukaan kuvailee häntä sellaisilla adjektiiveilta. Pieni ja heikko. Mutta toisaalta, kukapa meistä haluaisi olla pieni ja heikko, jos voisi olla suuri ja vahva. Ja vaikken minä sitä ikinä olekaan myöntänyt, toivon silti joskus salaa, että nainen edes joskus hyväksyisi sen, että on pieni ja heikko.

Huoneen humina ja samanaikainen hiljaisuus saavat minut levottomaksi. Pyörin huoneessa ympyrää, käyn istumaan sängyn vieressä olevalle tuolille ja nousen ylös vain toistaakseni samaa kaavaa. Naisen tilassa ei tapahdu muutosta. Hän vain nukkuu ja nukkuu, ja vaikka lääkäri on sanonut minulle, että uni edistää parantumista, en osaa silti rentoutua. En haluaisi myöntää, että kaipaan naisesta eniten sellaisia asioita, joita minun ei pitäisi kaivata. Jos painan silmäni hetkeksikään kiinni, kuulen hänen äänensä hiljaisena korvaani vasten, tunnen hänen kätensä rintani päällä. Silmäni rävähtävät auki. Apua, ajattelen ja yritän sitten kiivaasti työntää kaikki naiseen liittyvät ajatukset pois mielestäni. Lopulta mieleni kuitenkin voittaa ja lähestulkoon pakottaa minut istumaan sängyn viereen ja tarttumaan kiinni hieman viileään käteen, joka lepää sängyllä suorana ja liikkumatta. Jollain kieroutuneella tavalla se rauhoittaa minua, vaikka nyt sormet eivät eksykään omieni sekaan. Naisen rinta kohoilee, hän hengittää rauhallisesti kaikesta huolimatta. Ja hyvä niin. Tai ainakin luulen. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huoneen ovi käy, ja sisään astuu mies, jota en välttämättä haluaisi kohdata tällaisessa paikassa tai tilanteessa. Minun on päästettävä irti naisen kädestä.

  -Täällä ei ole tapahtunut mitään muutosta? mies kysyy, mutta minä en vastaa. Tiedän, että hän tietää. Ei minun tarvitse alkaa selittelemään samoja asioita uudestaan. Mies vilkuilee minua ja ruhjottua naista vuorotellen. Hänen katseensa on terävä ja tutkiva - hän todellakin tietää. 

  -Mitä sä oikeastaan edes teet täällä? Eihän sun ois tarvinnut jäädä tänne, mies sanoo ja pakottaa minut katsomaan itseään silmiin. 

  -Sitä samaa voisi kysyä sulta. Mistä syystä sä oot täällä? kysyn ja jätän vastaamatta itselleni osoitettuun kysymykseen. 

  -Mä olen täällä ihan eri syistä kuin sä. Mun on vähän pakko tulla tänne! Teidän takia! Joo, nainen selviää. Sä voisit lähteä, mutta ei. Siinä sä vaan oot. 

  -Ei olisi reilua jättää sitä yksin tänne! Enkä mä ole se ihminen, jonka se tänne haluaisi! korotan ääntäni ja tajuan sitten, ettei se ole viisasta. Vilkaisen nopeasti naista, joka nukkuu edelleen. Hän ei säpsähdäkään äänistä ympärillään. Huoneeseen laskeutuu hetkeksi pureva hiljaisuus.

  -Sä sanoit, ettet ole se ihminen, jonka nainen tänne haluaisi. Mutta sä oot se, joka täällä on, sängyn toisella puolella seisova mies sanoo. 

  -Joten, jos mä sanon sulle, että hän on sun tyttö, niin sä vastaat... 

  -Ei ole mun tyttö. Ei.

Kiellän asian tiukasti. Miehen katse viipyy silmissäni, tutkii niitä saadakseen minusta ulos tietoa. Haluaisin kääntää katseeni pois, mutta en voi. Jos tekisin niin, minä vain ruokkisin sängyn toisella puolella seisovan miehen epäilyksiä. 

  -Onhan se nyt kaunista, että sä kiellät asian noin jyrkästi, mutta jos mä olisin sä, en jatkaisi tuolla linjalla. Myöntäisit sen edes itsellesi. Tää nainen ei oo sulle pelkkää ilmaa, mies jatkaa ja hymyilee sitten melkeinpä pirullisesti, enkä minä kykene sanomaan mitään järkevää. Mies katsoo vielä hetken aikaa minua ja naista, mutta lähtee sitten huoneesta sanaakaan sanomatta. Huoneeseen laskeutuu uudelleen huminan ja laitteiden piippauksien sävyttämä hiljaisuus. Minä painan pääni käsieni väliin. 

Enkä myönnä mitään. 

Viikonlopun tekstituotos, jossa ei välttämättä ole päätä tai häntää :D