Suolatut haavat

En tiedä, mitä sanoa. Puhe puuroutuu korvissani, vaikka samaan aikaan kuulen jokaisen sanan ja äänessä olevan särön paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En tiedä, mitä ajatella. Hetken aikaa olen aivan varma siitä, että olen jäänyt jonkin suuren ja painavan asian alle puristuksiin. Hengittäminen tuntuu vaikealta, äärimmäisen hämmennyksen kyyneleet pyrkivät pintaan. Kuulen kaiken, mitä itsestäni metrin päässä seisova ihminen sanoo, mutten ymmärrä sanakaan. Ja vaikka yritän jäsentää ajatuksiani, en saa niitä kasaan. Ne hajoavat miljooniksi paloiksi kuin korkealta putoava lasi ja leviävät mieleni pohjalle samalla tavalla kuin sen samaisen rikki menneen lasin sirpaleet lattialle. Kaikelta putoaa pohja. Enkä minä ymmärrä syytä siihen.

Itsestäni metrin päässä seisovan ihmisen takana kajastaa valo, mutta ihmisen kasvot ovat mustat, vaikken minä ole edes antanut itselleni lupaa itkeä kuin pikkulapsi. En näe edessäni niitä kasvoja, jotka olen tottunut näkemään. Näen vain tummia varjoja, selittämättömiä tunteita ja jotain, jota olen vielä hetkeä aiemmin kutsunut lempeydeksi. Tai ehkä kasvot ovatkin edelleen lempeät, mutta nyt koko asia tuntuu minulle vain ja ainoastaan valheelliselta. Jokainen hänen sanansa on vain uusi isku palleaan. Oloni on sanalla sanoen kauhea. Aivan kuin olisin jäänyt jyrän alle ja joutunut sen jälkeen heitetyksi jääkylmään veteen vaatteet ja kymmenien kilojen painot päälläni. Minua oksettaa, en saa edelleenkään henkeä, jalkojen kantokyky heikkenee minuutti minuutilta. Katson edessäni seisovan ihmisen ohitse auringonlaskua, joka värjää koko muun maiseman ympäriltämme oranssin ja punaisen eri sävyin. Minun mieleeni se ei kuitenkaan koske. Se jää mustavalkoiseksi, halusin sitä tai en.

Tuhottoman pitkän ajan kuluttua toisen osapuolen monologi päättyy. Hän katsoo minua silmiin, yrittää ehkä hetken jopa ymmärtää minun tunteitani ja päättää lopulta tarttua käteeni kiinni vain vetääkseen minut kiinni itseensä vielä yhdeksi valheelliseksi hetkeksi. En enää haluaisi olla hänen lähellään - auki revittyjä haavoja ei korjata suolaamalla. Kun hän sitten lopulta irrottaa otteensa minusta, hyvästelee ja kävelee pois, minä tiedän, etten osaisi vastustaa häntä, mikäli hän nyt heti kääntyisi ympäri ja kertoisi kaiken olevan sittenkin kunnossa. Minä uskoisin kaiken ja heittäytyisin hänen syliinsä, vaikka suolatut haavani olisivatkin kipeitä ja vielä verta vuotavia. Ja sen sijaan, että hän yrittäisi paikata haavojani, hän vain ripottelisi niille lisää suolaa.

Enkä minä lähtisi, jos voisin jäädä.