Lopun jälkeen #30

Neljä kuukautta myöhemmin

On toukokuu. Jo huhtikuussa alkaneet kesätyöt ovat pitäneet minut kiireisinä viimeisten viikkojen aikana, mutta nyt kesätöiden tilalle on tulossa ainutlaatuinen kiire. Minä pääsen ylioppilaaksi kolmen vuoden opiskelun jälkeen. Kirjoitukset ovat takana päin itselleni riittävällä menestyksellä, koulupaikoista ei tiedä vielä kukaan ja uusi, oma asunto… no, se on haussa. Välillä minusta tuntuu siltä, että Karoliina on enemmän tietoinen muutostani kuin minä itse. Hän vahtii vuokrattavien asuntojen listaa erinäisiltä sivustoilta potentiaalisia vaihtoehtoja etsien, vaikka hänkään ei voi olla varma siitä, että ylipäätään pääsen opiskelemaan. Tiedostan itsekin, ettei mikään ole varmaa. Olen ottanut melkoisen riskin, kun jätin menemättä pääsykokeisiin. Ja juuri siksi saatan vain toivoa, että pääsen kouluun todistusvalinnan perusteella. Juuri nyt koulupaikan saanti ei kuitenkaan ole se ensimmäinen stressitekijä – minulla selvittämättömiä asioita erään henkilön kanssa. 

Eräänä iltana aurinko on kääntynyt talon toiselle puolelle, kun mummi ja ukki ajavat sovitusti pihaan, joka oikeastaan näyttää nykyään jopa hieman tyhjältä ilman kahta autoa. Tänään pihaa ei kuitenkaan ole täyttämässä Jarkon auto, sillä kolmen auton kanssa etupihalle ei juuri muuta mahtuisikaan. Siksi mies on ajanut autonsa oman asuntonsa parkkipaikalle jonnekin kaupungin toiselle laidalle. 

  -Ihana nähdä! mummi huudahtaa heti, kun olen saanut ulko-oven auki. 

  -Samoin! Menikö matka hyvin? kysyn ja halaan nopeasti kumpaakin isovanhemmistani. He vastaavat lyhyesti ja selittävät jotain kaupunkiin tultaessa ruuhkautuneesta liikenteestä samalla, kun ohjaan meidät kaikki sisälle taloon.

  -Tätisi ei taida olla täällä?

  -Ei. Karoliina on Jarkon luona. Mä luulen, että se tulee kohta takaisin. Pitäisikö mun jo lämmittää se ruoka? Te ette kuitenkaan oo syöneet sen jälkeen, kun lähditte tänne, katson hieman kysyvästi mummia ja ukkia, jotka kumpikin nyökyttelevät hyväksyvästi. Olen jo melkein ehtinyt unohtaa, etteivät isovanhempani yleensä käy huoltoasemilla muuta kuin tankkaamassa, ellen minä ole kyydissä. Tavallaan ymmärrän sen. Kun olin pienempi, isovanhempani ajoivat jopa useita kertoja kuukaudessa useamman sadan kilometrin matkan minun ja Karoliinan luokse. Matkanteko itsessään oli jo tarpeeksi kallista, eikä ylimääräisiä kuluja haluttu. Paitsi jos ja kun minä olin kyydissä. Kai mäkin osasin olla kitisevä pikkulapsi, hymähdän ajatukselle ja milteinpä jälkikäteen hävettäville “Kuinka pitkä matka vielä?!” -huudoille. Siinä samassa havahdun ajatuksistani ja työnnän uunivuoan uuniin, katson kellosta ajan ja liikun sitten keittiöstä olohuoneeseen. Ukki istuu sohvalla ja lukee paikallislehteä, mummi taas katselee tasolle tarkkaan aseteltuja kuvia kahdesta eri-ikäisestä parista. Jään seisomaan hieman olohuoneen ulkopuolelle, annan tietynlaisen lumouksen säilyä vielä hetken. Minulle tilanne on niin valtavan tuttu, olen nähnyt sen ehkä satoja kertoja aiemminkin, mutta nyt… Nyt tilanne rysähtää kunnolla mieleeni ja sydämeeni. Mummi ja ukki, minä, Karoliina ja nykyään myös Jarkko. Me kaikki olemme osa tarinaa, johon kukaan ei alkuperäisen suunnitelman mukaan halunnut. Tässä me silti olemme, joukkueena. Mummin katse on surumielinen, mutta samaan aikaan rauhallinen. Ukilla on lehden lukemisesta huolimatta jokseenkin samanlainen ilme. Ja siinä itselleni niin normaalissa, mutta kuitenkin sydäntäsärkevässä tilanteessa tajuan, ettei minun ylioppilaaksi pääseminen tarkoita suuria muutoksia vain minun ja Karoliinan elämään. Ne kolme ihmistä, jotka ovat kummien ja ystävien avulla pitäneet minut onnettomuuden jälkeen hengissä, tulevat pääsemään tietyllä tapaa vapaaksi. Enää heidän ei tarvitse rakentaa elämäänsä sen mukaan, mitä minä tarvitsen. Hetken aikaa ajatus tuntuu minusta pelottavalta, mutta sitten pelko katoaa ja tilalle astuu luottamus: voin aina luottaa siihen, että mummi, ukki, Karoliina ja myös Jarkko ovat osa hieman outoa perhettäni.

Minulle mummin ja ukin saapuminen kaupunkiin on monella helpottava tekijä, vaikka joinain hetkinä normaalisti korkeintaan kolmen ihmisen koti tuntuukin ahtaalta viidelle hengelle. Mummin ja ukin ansiosta minulle kuitenkin jää hieman aikaa ja tilaa hengittää ennen muutaman viikon päästä koittavaa ylioppilasjuhlaa, joka ei stressaa minua vain siksi, että joudun olemaan omissa juhlissani huomion keskipisteenä koko päivän ilman yhtäkään mahdollisuutta hetken rauhaan. 

  -Kaikki asiat on vielä niin hemmetin kesken! Mummi ja ukki on täällä seuraavat pari viikkoa auttamassa mua juhlien järjestämisessä, kun Karoliina ja Jarkko on molemmat töissä. Tai Karoliina pääsee kyllä vapaalle ennen sitä lauantaita, mut arvaa vaan, pääseekö se aikaisintaan torstaina vapaalle. Karoliinalla on niin hiton ymmärtäväinen pomo…, narisen Nooalle eräänä iltapäivänä, kun olen onnistunut luistamaan jostain ei niin kovin tärkeästä hommasta. Hän katsoo minua jokseenkin myötätuntoisesti, mutta hymy käväisee silti hänen huulillaan.

  -Siis onko tää susta hauskaa? Mulla on kauhea stressi, ja sä vaan hymyilet sille! yritän sanoa vakavissani, mutta päädyn itsekin tirskahtamaan valitukselleni. 

  -Onhan tää kieltämättä vähän stressaavaa. Äiti on hermoraunio, mummo ja pappa yrittää parhaansa mukaan jeesiä ja mä… No, välillä mä oon ehkä enemmänkin tiellä kuin apuna, Nooa sanoo, enkä minä voi kuin nyökytellä. 

  -No sepä se. Yritä siinä nyt auttaa, kun oot kuitenkin koko ajan tiellä, huokaan hiljaa. 

  -Eikä se pelkkä juhlien järjestäminen stressaa mua, vaan kaikki muukin. Kaikista eniten ehkä Konsta. Mun pitäisi puhua sen kanssa.

Nooa katsoo minua hieman yllättyneesti, mutta ei kuitenkaan järkyttyneen näköisenä – ei hänen tarvitse olla järkyttynyt, sillä olen kertonut varsin perusteellisesti hänelle sen, mitä minä ja Konsta joskus olimme. Ajatus Konstasta kirpaisee hieman, mutta ei siksi, että haluaisin hänet takaisin nykyiseen elämääni. Ajatus kirpaisee vain siksi, että näen hänen kanssaan koetut asiat nyt eri valossa kuin yläasteella. Olisin mä voinut sitä paremminkin kohdella, ajattelen, vaikka tiedän, ettei se kannata. 

  -Sulla on jotain selvittämättä sen kanssa? Nooa kysyy, ja minä vastaan, vaikka oikeastaan tiedän, ettei hän välttämättä edes tarvitsisi vastausta.

  -On. Häiritsee se, miten me hoidettiin se asia silloin aikanaan. Mä en voi jättää Konstaa taakseni, ennen kuin mä tiedän, miten mä puhun siitä jatkossa. Mä tiedän, että on epätodennäköistä, että Konsta alkaisi seurustelemaan jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee mut. Eikä se oo sellainen tyyppi, joka olisi koko elämänsä yksinään. Mä haluan tietää, voinko mä puhua Konstasta vieraille ihmisille, vai pitääkö mun jatkaa tällä linjalla, joka me silloin tyhminä 16-vuotiaina valittiin. Mun on ihan pakko saada puhua sen kanssa rauhassa. Mut kohta on yo-juhla, sen jälkeen Konsta on varmaan töissä ja mun tietojen mukaan se menee heinäkuussa armeijaan. Syksyllä mäkään en oo täällä enää vakituisesti, kerron Nooalle, vaikka tunnen paniikin kasvavan sisälläni kuin aalto avomerellä. Tunnen oloni jokseenkin turvattomaksi. Olen sitonut itseni kiinni ihmiseen, josta haluan nyt päästää irti, jos vain voin. Ei ole oikein pitää kiinni Konstasta siksi, että joskus tehtyä sopimusta ei muka voisi muuttaa.

  -Mä uskon, että Konsta on sun kanssa samoilla linjoilla. Tuskin sekään haluaa koko elämäänsä tilanteessa, jossa se ei tiedä, saako susta puhua vai ei, Nooa sanoo ja katsoo minua tällä kertaa aidosti myötätuntoisesti ja lempeästi. Toukokuun auringossa katson nuorta miestä hieman tarkemmin, mutten kovin pitkään. Siinä lyhyessä ajassa ehdin kuitenkin rekisteröidä tiedon hieman ruskettuneesta ihosta, enkä osaa edes pyyhkiä ajatusta välittömästi pois mielestäni. Outojen asioiden rekisteröiminen on aina rauhoittanut minua, eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että olen oppinut elämään asian kanssa. Nooa on kuitenkin vieressäni, enkä minä kaipaa juuri nyt mitään muuta. Tieto rauhoittuneesta sydämestä tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä, vaikka jonnekin sisälleni jää silti tulitikku, joka odottaa sitä hetkeä, että se raapaistaan tuleen.

Ylioppilasjuhlan harjoitukset tuntuvat unelta. Uusi, kirkkaan valkoinen lakki odottaa muiden seassa pöydällä seuraavaa aamua, jolloin saan painaa sen päähän. Itkettää hieman. Kuin ihmeen kaupalla saan istua koko juhlan ajan Nooan vieressä – kukaan omasta ryhmästämme ei ole änkemässä sukunimen mukaan muodostetussa istumajärjestyksessä väliimme. Cecilia istuu sukunimensä vuoksi jossain toisen penkkirivin puolessa välissä, kun minä ja Nooa istumme kolmannen penkkirivin päässä vieressämme vain muutama opiskelija. Aapo puolestaan istuu kokonaan toisessa lohkossa, koska ylioppilaat on jaettu istumaan lohkoihin lukioaikaisen ryhmän perusteella. Siellä samassa lohkossa Aapon kanssa istuu myös Konsta, johon olen yrittänyt luoda harjoitusten aikana mahdollisimman monta “Mulla on asiaa just sulle” -katsetta. Muutaman kerran olen saanut vastaukseksi hämmentyneen kulmakarvojen rypistämisen, kunnes mies vihdoin tuntuu tajuavan, että haluan puhua hänen kanssaan. Ei kulu kovinkaan kauaa, kun sylissäni lojuvan puhelimen näytölle lävähtää viesti.

“Sä haluat jutella?”

Olen huokaista ääneen helpotuksesta ja saan vain vaivoin itseni hillittyä.

“Joo. Tänään harjoitusten jälkeen?”

Vilkaisen toisessa lohkossa istuvaa miestä, joka vaikuttaa kirjoittavan vastausta viestiini.

“Käy. Mä nappaan sut mukaan jostain”

Oloni on välittömästi kevyempi. Olen melkein niin iloinen, että olen tarttua vieressäni tyynesti istuvan Nooan käteen. Jälleen kerran onnistun hillitsemään itseni hieman vaivalloisesti, mutta haen silti Nooan katsetta. Kun katseemme kohtaavat, minun ei tarvitse sanoa mitään tai katsoa häntä pitkään. Nooa näkee silmistäni, että olen helpottunut. Hän hymyilee nopeasti minulle, eikä minun tarvitse kysyä tajutakseni, ettei hymy ole aivan puhdas. Nooa on iloinen puolestani, mutta samaan aikaan hänen mielessään myllertää satoja ajatuksia tästä kaikesta ja elämästä ylipäätään. Huominen on varmasti raskas päivä, ajattelen ja tartun sitten hetkeksi Nooan käteen välittämättä siitä, että joku saattaisi nähdä meidät.

Harjoitusten jälkeen itse kukin vaikuttaa olevan pää pyörällä kaikesta muistettavasta. Lukion rehtori ja juhlasta vastaavat opettajat ovat muistutelleet meitä aina rauhallisesta kävelytahdista todistuksen ja lakin saannin jälkeiseen pysähdykseen ja nyökkäyksiin asti. Juhlasalissa on taisteltu äänien ja valojen kanssa, mutta vihdoin kaikki vaikuttaa olevan kohdallaan seuraavaa päivää ajatellen. 

  -Tule.

Säpsähdän hieman Konstaa, joka ilmestyy viereeni selkäni takaa siinä vaiheessa, kun suurin väkijoukko on jo ehtinyt hävitä salista. Lähden mitään kyselemättä seuraamaan miestä, joka johdattaa minut jonnekin syvemmälle rakennuksen syövereihin. Jos en tuntisi Konstaa paremmin, voisin jopa säikähtää tilannetta. Mutta koska Konstalle ja minulle muiden pakoilu epämääräisissä paikoissa on jo muutenkin tuttua, en edes ihmettele Konstan valitsemaa, varsin syrjäistä juttupaikkaa. Mies avaa käytävän päässä oven ja antaa minun kävellä ensin sisälle tyhjään pukuhuoneeseen, jonne joku on unohtanut kenties jo aikaa sitten t-paidan. 

  -Tässä mä nyt oon. Mä luulen tietäväni, mistä sä haluat puhua, mut kerro sä kuitenkin huolesi ensin. Voinhan mä olla väärässäkin, Konsta sanoo hitaasti ja saa minut pyörittämään hieman päätäni. 

  -No, se mahdollisuus on varmaan häviävän pieni. Mä haluan puhua meistä, siitä, miten me puhutaan toisistamme jatkossa, sanon ja katson miestä suoraan silmiin ehkä viimeistä kertaa ikinä. En oikein tiedä, miten selittäisin tunteeni. Olen helpottunut siitä, että kaikkeen saadaan selvyys, mutta samaan aikaan salakavala haikeus iskee rintaani. Vaikka en enää moneen vuoteen ole ollut Konstan kanssa aktiivisesti tekemisissä, hän kuitenkin tuntee minut yhden vuoden ajalta paremmin kuin moni muu. Hän on minulle kieroutuneella tavalla tärkeä, enkä enää voi turvautua siihen ajatukseen, että aina koulun alkaessa voisin todeta hänen olevan hengissä ja ulkoisesti hyvinvoiva. Huomenna minun on luovuttava ihmisestä, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut elämääni. Ja siitä huolimatta, että tilanne tuntuu hieman haikealta, haluan silti päästää irti lopullisesti, lopettaa ainaisen seurausten miettimisen. 

  -Se meidän sopimus oli kyllä helvetin tyhmä.

Olen täysin samaa mieltä Konstan kanssa.

  -Mä en halua olla sulle enää sellainen asia, jota pitää aina peitellä siksi, että muut saattaisivat suuttua. Musta ei saa tulla ongelmaa, jonka takia sä et voi sanoa, että oot joskus seurustellut. Totta kai osa ihmisistä on sellaisia, jotka pysyy meidän lähellä aina, mutta uusille ihmisille, niille, joiden kanssa sä ehkä joskus olet, sun pitää voida kertoa musta, sanon hiljaa, mutta painokkaasti. Konsta nyökyttelee sanoilleni.

  -Ei mulla itselläni oikein ole tuohon mitään lisättävää. Eihän me edes välttämättä nähdä huomisen jälkeen, hän toteaa hiljaa. Konsta ei koskaan ole puhunut liikaa tunteistaan, mutta nyt näen, että tilanne on hänellekin outo ja haikea. Pukuhuone ympärillämme tuntuu suurelta, ja minä tiedän, että minun pitäisi lähteä kotiin valmistautumaan seuraavaa päivää varten. En kuitenkaan voi tehdä sitä, en vielä. Konsta seisoo pukuhuoneen ovella katse maahan painettuna. Ei hän minun elämäni suurin rakkaus ole, mutta ei se poista sitä faktaa, ettei kukaan voi viedä minun sydämestäni hänen paikkaansa. Se paikka on jo täytetty, eikä siihen koskaan jää hänen kokoistaan tyhjiötä. Meidän tarinamme päättyy tyhjään pukuhuoneeseen viimeisenä iltana ennen ylioppilasjuhlaa. Kävelen Konstan luokse, enkä epäröi halata tätä viimeistä kertaa ikinä.

  -Hyvää loppuelämää, Konsta, sanon hiljaa. Hetkeksi Konstan ote minusta tiukentuu, mutta sitten hän päästää irti.

  -Hyvää loppuelämää, Mikaela. Pidä pää ylhäällä, hän sanoo ja kävelee ulos pukuhuoneesta. Minä odotan hetken viedäkseni tämän näytelmän viimeisen esityksen kunnolla loppuun saakka. Haikein mielin voin vain todeta, että me kaksi olemme vetäneet roolimme hyvin – niin hyvin, ettei mitään näytelmää enää tarvita.