Kätketyt haavat #11

VIKTOR

Järjellä ajateltuna tiedän, että Tessa on oikeassa – meidän molempien pitäisi yrittää enemmän, jotta kaikki ei työpaikalla hajoaisi käsiin. Juuri nyt olen kuitenkin liian kiihdyksissäni hyväksyäkseni sen, että Tessa on jossain asiassa oikeassa. Joudun istumaan hetken aikaa työpaikan parkkipaikalla ratin takana vain hengittämässä syvään sisään ja ulos, jotta en suutuspäissäni ajaisi holtittomasti. On kerrassaan uskomatonta, miten helposti Tessa saa minut suuttumaan. Tämän päiväinen ärsyttää minua erityisesti siksi, että olin etukäteen päättänyt olla hiilestymättä ja pysyä rauhallisena, neutraalina ja jopa asteen verran ystävällisenä en Tessan, vaan Alexan vuoksi. Vakaat päätökseni ja lupaukseni Tessan seurassa käyttäytymiseen liittyen ovat kuitenkin hetki sitten osoittautuneet täysin tyhjiksi ja turhiksi. Hänen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja kaikki itsehillintäni katoaa. Puhun veitsenterävällä äänellä, piikittelen ja heittäydyn tahallani ymmärtämättömäksi vain saadakseni myös Tessan ärtymään. Ihan helvetin lapsellista, mietin, kun viimein käynnistän auton ja lähden ajamaan pienempää katua kohti suurempaa tietä ja valtatielle vievää liittymää.

Seuraavana päivänä töissä on huomattavasti mukavampaa kuin edellisenä. Tessa ei ole töissä, projektia ei tarvitse edistää ja saan tehtäväksi vain mieluisia töitä. Pystyn suorastaan rentoutumaan töissä, kun Tessa ei ole paikalla. Päivästä tulisi vielä parempi vain sillä, että kukaan työkavereistani ei mainitsisi työpariani nimeltä koko päivänä. Pienehkössä yrityksessä moinen taitaa kuitenkin olla pelkkää toiveajattelua, sillä kuulen päivän aikana hänen nimensä useampaan otteeseen jonkun suusta. Ihan oikeasti, ei sitä nyt joka toinen minuutti tarvitse mainita, mietin, kun lounastauolla istuessani kuulen jälleen jonkun mainitsevan Tessan nimeltä. Enkä oikeastaan ärsyynny edes siitä, että kuulen hänen nimensä jatkuvasti töissä, vaan siitä, että hän ylipäätään on tämän kokoluokan piikki lihassani. En vain edelleenkään voi mitään sille, että olen tavattoman vihainen hänen tekosistaan Samuelia kohtaan. Kenenkään ei pitäisi päästä toisen satuttamisesta kuin koira veräjästä, mutta Tessalle on käynyt juuri niin.

  –Hei, Viktor, Tessa ei vissiin oo tänään tulossa töihin? havahdun Tessaan kohdistuvista ajatuksistani lounaani ääreltä, kun Erja tulee kysymään minulta… helvetti Tessasta. 

  –Ei mun käsittääkseni. Tai ainakaan ei olla edistämässä projektia tänään. Miten niin, jos saan kysyä? vastaan Erjalle ja koitan kuulostaa mahdollisimman neutraalilta äskeisistä ajatuksistani huolimatta. Tiedän, että hänen seurassaan minun olisi parempi olla aiheuttamatta uutta kohtausta Tessaan liittyen, sillä hän on jo aiemmin todistanut takkuavaa yhteistyötämme. Minä siis todella taistelen pitääkseni kehonkieleni kasassa. 

  –Joo, no ei mulla sinänsä mitään tärkeää asiaa ole sille. Tessa kävi tuossa yksi päivä kysymässä multa vähän jeesiä siihen teidän projektiin liittyen, mutta mäkään en osannut heti antaa vastausta, vaan piti vähän kaivella, Erja vastaa ja katsoo minua hieman kummastuneena, kun rypistän kulmiani hämmentyneenä. Ei se mulle ole mistään avuntarpeesta oo puhunut, mietin jälleen kerran hieman ärsyyntyen. 

  –Okei, joo. Voi olla parempi, että puhut asiasta suoraan Tessalle, etkä mun kautta. Se ei ole nimittäin puhunut mulle tästä. Mut se tulee huomenna töihin, kun ollaan sovittu palaveri projektiin liittyen. Siinähän nää sitten selviää, koitan pelastaa tilanteen ja kiroan mielessäni sitä, ettei Tessa ole kommunikoinut kanssani. Vaikka hänen ongelmansa liittyisikin vain ja ainoastaan hänen omaan osuuteensa projektistamme, olisi silti mukava tietää niistä.

  –Hyvä tietää! Ja noi kommunikaatiokatkokset on aika perus, niitä nyt toisinaan sattuu. Miten teillä on muuten sujunut sen projektin kanssa noin niin kuin yleisellä tasolla? Erja kysyy, enkä minä tiedä, repisinkö mieluummin pääni irti vai vastaisin hänen kysymykseensä. Miksi, oi miksi sä kysyt tuota? pohdin ja yritän muodostaa kunnolliselta kuulostavan vastauksen päässäni.

  –No… ihan hyvin on mennyt. Kumpikin hoitaa oman osuutensa ja niin edelleen, melkein mutisen ja olen turhankin varma siitä, ettei Erja niele vastaustani. Hänen silmissään välähtää epäilys, mutta hän ei luojan kiitos sano asiasta mitään.

  –Kiva kuulla, että hommat rullaa. Ja niinhän se on, että yhteistyö paranee usein ajan myötä, hän tyytyy sanomaan ja toteaa sitten vain, että ruokatunti on hänen osaltaan kulunut ja työt odottavat. En voisi olla kiitollisempi siitä, ettei Erja voi jäädä hiillostamaan minua enää pidemmäksi aikaa. Vaikka en lainkaan pidä Tessasta ja hänen kanssaan työskentelystä, pidän silti vielä vähemmän siitä ajatuksesta, että joutuisin selittelemään huonoja välejä häneen työkavereilleni tai esihenkilölleni. Tai no, voisin minä puhuakin Tessan pimeästä puolesta muille, jos minulla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada heidät uskomaan minua. Mutta koska nainen on kietonut kaikki työpaikallaan pikkusormensa ympärille, en halua edes yrittää – todennäköisesti minä vain häviäisin taistelun ja tuhoaisin mahdollisuuteni hyvään arvosanaan harjoittelusta. Ja siksi mä valitsen kärsiä väliaikaisesti. Onneks kohta ollaan jo voiton puolella, mietin ja palaan sitten itsekin töiden pariin.

Kireä kuin viulunkieli, mietin, kun seuraavana aamuna törmään työpaikan taukohuoneessa eväitään jääkaappiin laittavaan Tessaan. Hän ei tervehdi minua sanoin, vaan mulkaisee ja suuntaa kulkunsa työhuoneeseensa sanaakaan sanomatta. On kuin hän osoittaisi mieltään parin päivän takaisten tapahtumien johdosta, kun en parkkipaikalla suostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Huokaisen raskaasti ja yritän miettiä, miten pystyn hallitsemaan itseni kiukuttelevan Tessan kanssa kohta alkavassa palaverissa, kun hän käy hermoilleni jo ennen kuin olemme vaihtaneet sanaakaan tänään. Voin kai vain kiittää ylempiä voimia siitä, ettei Erja, Alexa tai sen pahemmin kukaan muukaan ole tulossa tänään kanssamme palaveriin. Meidän ei siis tarvitse edes esittää, että yhteistyömme olisi sujuvaa ja kaunista. Päädyn siis jälleen kerran luopumaan yrityksestäni pysyä asiallisena Tessan seurassa.

  –Onks sulla jotain ongelmia tän projektin kanssa? kivahdan naiselle, kun raahaudun pian hänen jälkeensä pieneen työhuoneeseen tavaroideni kanssa. Pöydän takana istuva Tessa vain rypistää kulmiaan ja vaikuttaa perin tyytymättömältä äänensävyyni. 

  –No ei ole muita ongelmia kuin sä ja sun asenne, hän sähähtää.

  –Ei ihan siltä vaikuta! Erja kävi eilen kyselemässä multa susta ja sanoi, että sulla oli ollut joku projektiin liittyvä ongelma, johon sä tarvitsit siltä apua. Tuli vähän puskista, kun se kertoi siitä. Vaikutti Erjan silmissä siis ihan varmasti just siltä, että meidän kommunikaatio ja yhteistyö toimii kuin rasvattu, sanon ja näen huolen välähtävän Tessan silmissä, ennen kuin hän pyöräyttää niitä turhautumisen merkiksi. 

  –Ei se koske sua pätkän vertaa! Se mun kysymys Erjalle liittyi mun osuuteen siitä hiton kyselystä. Tai tarkemmin yhteen ohjelmaan, jolla mä toteutan sen kyselyn. Mä en ajatellut, että sua varsinaisesti kiinnostaisi sellainen ongelma. Sitä paitsi sä oot ihan itse antanut sellaisen vaikutelman, että sä et halua kommunikoida mistään ylimääräisestä. Turha siis itkeä nyt, kun mä toteutan sun harrasta toivetta, hän puhkuu vihaa, mutta ei huuda. Voisin kuitenkin vannoa, että hän melkein kohottaa toisen kätensä läppärinsä näppäimistöltä ja näyttää minulle keskisormea. Ilma välillämme on jälleen raskasta, enkä voi mitään kipinöille, jotka syttyvät ilmiliekkeihin Tessan ylimielisistä sanoista.

  –Jos se liittyy projektiin, se liittyy myös muhun! Mun pitää tietää, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Sä et tee tätä yksin, vaan kaksin mun kanssa, eli myös multa voidaan tulla kysymään asioita, jotka meidän työnjaossa kuuluu sulle. Näyttää ihan helvetin tyhmältä, jos mä en tän projektin yhteydessä tiedä, mitä sä oot milloinkin puuhaamassa, ehdin juuri sanoa sanottavani, kun ovelta kuuluu koputus, alas painuva kahva ja pari askelta. Voi helvetti, mietin ja käännyn osin kauhuissani katsomaan selkäni taakse.

  –Anteeks, mä oon tosi pahoillani! Mä luulin, että sä oot, Tessa, yksin nyt aamulla. Mä voin kyllä tulla myöhemmin takaisin, jos teillä on jotain kesken, Erja katsoo ovelta vuoroin minua ja Tessaa pahoitteleva ja tarkkaileva ilme kasvoillaan. 

  –Ei kun ei se mitään, ei me vielä ehditty aloittaa, Tessa ehtii sanoa ennen minua, mutta ei saa kasvoilleen taiottua minkäänlaista hymyä.

  –Joo, no hyvä, jos en pahasti keskeyttänyt. Eikä mulla silleen mitään kiireellistä ole. Mä vaan löysin eilen siihen sun kysymykseen vastauksen, mut sen nyt ehtii vähän myöhemminkin. Tuota… mä en tiedä, onko tää outo kysymys, mut onks kaikki hyvin? Tai kun te ootte nyt molemmat jotenkin tosi… vakavia, Erja jatkaa ja saa Tessan ilmeen vain synkkenemään. Ei vittu, me kustaan tää tässä ja nyt, mietin ja pakotan sitten itseni puhumaan.

  –Ei tässä mitään, kaikki ihan okei. Pieniä epäselvyyksiä vaan, mutta ne on nyt ihan okei, yritän nostaa varsin jäykiltä tuntuvia huuliani jonkinlaiseen hymyyn. 

  –Varmasti? Erja ei kuitenkaan tällä kertaa päästä huolestaan irti noin vain.

  –Ihan varmasti. Ei meillä tässä mitään hätää oo, eikö niin, Viktor? Asiat selviää puhumalla ja työt jatkuu, Tessa jatkaa siitä, mihin minä jäin, ja vääntää huulilleen varsin väkinäisen näköisen hymyn. Minä vain nyökyttelen tukeakseni työparini sanoja. Erjan ilme ei kuitenkaan kirkastu, mutta hän ei myöskään onneksemme kysy jatkokysymyksiä. Torjuntavoitto, huokaisen helpotuksesta.

  –Niinhän se on, että parantamalla kommunikaatiota asiat yleensä hoituu. Jos tuut, Tessa, käymään vaikka itse mun luona sitten, kun ehdit, niin mä en häiritse teitä tämän enempää, kollegamme sanoo ja ottaa jalat alleen epäilemättä varsin epämiellyttävältä tuntuvasta tilanteesta. Kun ovi painuu kiinni, käännyn katsomaan Tessaa, joka on painanut päänsä käsiensä väliin ja mutisee jotain hiljaa.

  –Täähän meni nätisti, totean ääni sarkasmia tihkuen. Tessa nostaa katseensa ja toisen kätensä ja sen jälkeen vielä keskisormensa.

  –Hoovee, Viktor. Sä et voi syyttää pelkästään mua tästä. Ymmärrätkö sä yhtään, kuinka helvetin kusessa me ollaan nyt? Tää on pieni yritys, ja kun yksi tai kaksi tyyppiä todistaa jotain, siitä tietää kohta kaikki. Alexalla ja varsinkaan Erjalla ei ole mitään syytä olla hiljaa havainnoistaan, koska me vaikutetaan niiden työilmapiiriin negatiivisesti, pöydän toisella puolella istuva nainen ei oikeastaan enää edes kuulosta vihaiselta, vaan äärimmäisen pettyneeltä ja väsyneeltä. Kun katson hänen silmiään, voisin vannoa, että näen niissä hetken aikaa kiilteleviä kyyneleitä. Jokin sisälläni liikahtaa, enkä saa sanaa suustani ennen kuin Tessa pakottaa minut takaisin palaverin todellisuuteen ja projektin äärelle.

Lounastauolla tunnelma minun ja työparini välillä on edelleen kireä. On suorastaan kohtalon ivaa, että päädymme aamuisen katastrofin jälkeen tulemaan tauolle samaan aikaan. Tilanteesta tekee vielä hirveämmän se, että pian minun ja Tessan jälkeen taukohuoneeseen saapuvat niin Alexa, Erja, Tuula kuin Hetakin, joista varsinkin kaksi ensin mainittua ovat minun ja Tessan kannalta epätoivottua lounasseuraa. Tai oikeastaan he ovat epätoivottua lounasseuraa ainoastaan silloin, kun minä ja Tessa olemme samaan aikaan lounaalla. Uskon nimittäin, että yksinään kummallakaan meistä ei ole vaikeuksia heidän kanssaan.

  –Onpa kiva, että osuttiin nyt pitkästi aikaa kaikki kuusi samaan aikaan ruokatunnille. Tuntuu, että te kaksi ootte aina niin eri aikaan syömässä, ettei teidän kanssa koskaan voi jutella samaan aikaan, Heta puhuu ensimmäisenä ja saa minut tajuamaan samalla sekunnilla kaksi asiaa. Yksi: aina eri aikaan tauolle tuleminen on epäilyttävää pienessä yrityksessä. Kaksi: istumme Tessan kanssa aivan eri puolilla taukohuonetta, vaikka olemme vielä hetki sitten olleet huoneessa kahdestaan. On sanomattakin selvää, että eri puolilla taukohuonetta istuminen ei mitä luultavimmin välitä kuvaa hyvin toimivasta työsuhteesta minun ja Tessan välillä. Haluaisin haudata kasvoni käsiini ja huutaa, mutta sen sijaan minun on vain hammasta purren yritettävä jälleen kerran pelastaa tilanne.

  –Niin, no meillä on ilmeisesti vähän erilainen ruokailu- ja työrytmi, niin ei sen takia usein osuta samaan aikaan tauoille, Tessa koittaa tavoitella rentoa sävyä puheeseensa, mutta kuulostaa lähinnä vaivautuneelta selitellessään tilannetta ja luo minuun epätoivoisen katseen.

  –Haha, niin että se ei mitenkään liity siihen, että projekti vähän hiertää teidän välejä vai? Erja murjaisee ja saa värin pakenemaan sekä minun että Tessan kasvoilta. Taukohuone hiljenee, vain jääkaappi hurisee taustalla. Erjan vitsiksi tarkoitetut sanat eivät tunnu vitsiltä, ne tuntuvat veitsenterävältä totuudelta. Yskäisen.

  –Ei tietenkään. Mehän tullaan… mehän tullaan oikein mukavasti juttuun. Siis toki välillä on jotain pientä eripuraa, mutta ei mitään vakavaa, puhun ja tunnen vain kaivavani itselleni sekä Tessalle entistä syvempää kuoppaan. Olisi pitänyt tarttua siihen vitsiin, eikä alkaa selitellä, tajuan ja vilkaisen Tessaa. Näen, että hän on tajunnut saman asian.

  –No, se nyt oli sellainen heitto, Erja toteaa vaivautuneesti naurahtaen ja vaihtaa puheenaihetta. Vaikka kukaan ei enää sanallakaan mainitse minun ja Tessan yhteistyötä tai sen sujumattomuutta, taukohuoneessa tuntuu puhaltavan pakkastuuli. Keskustelu on hiljaista, väritöntä ja jopa varovaista. Aterimet kolahtelevat lautasia ja rasioita vasten luonnottoman kovaa. Minä ja Tessa emme katso toisiamme ja osallistumme keskusteluun vain kysyttäessä. Kun taukoni lopulta loppuu, kiiruhdan pois huoneesta ja pyrin sulkeutumaan omiin oloihini tietokoneeni äärelle muutaman viimeisen työtunnin ajaksi. Ajatukseni eivät kuitenkaan pysy työssä, vaan mietin jatkuvasti, miten olisin voinut omalla toiminnallani estää äskeisen kohtauksen taukohuoneessa. Voi helvetin Tessa! Ja voi helvetti mä ja mun tarpeeni pitää omieni puolta, kiroan mielessäni. Kun sitten hetkeä ennen työpäiväni päättymistä epätoivottu hahmo ilmestyy silmäkulmaani, lienee selvää, etten ylläty asiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Marjatan näkeminen seisauttaisi veriäni.

  –Viktor. Tulisitko vähän juttelemaan?

Kerrassaan loistava suoritus tänään projektin parissa, eikö?

(Aijai, Viktorin ja Tessan kulissit todella ovat kovilla, eikä yhteistyö näytä sitten millään sujuvan. Mitä veikkaatte, onnistuvatko he puhumaan itsensä ulos tästä sopasta?)

(Ja niin, ihanaa olla takaisin blogin parissa kuukausien tauon jälleen! Kulunut syksy on ollut vaiherikas ja vaikka olen kirjoittanut, on kirjoittaminen kuitenkin ollut kaukana luovasta. Toivon kovasti, että tämän postauksen myötä luova kirjoittaminen löytää taas hiljalleen aikansa ja paikkansa arjestani - olen nimittäin todella kaivannut sitä! Sen verran uskallan luvata, että tämän postauksen lisäksi saatte nauttia joulukuussa ainakin yhdestä postauksesta. Blogiani pidempään seuranneet saattavatkin arvata, mikä postaus odottaa julkaisuaan :D)