Suoritettu: Taijanomainen lukuhaaste 2025, osa 1

Lupauduin viime vuoden puolella osallistumaan Taija-Tiia-blogin vuoden 2025 lukuhaasteeseen, ja kuinkas ollakaan, lukuhaaste alkaa nyt olla taputeltu. Koska haasteessa tuli/tulee lukea 12 kirjaa, olen jakanut lukuhaastetta koskevan postauksen kahteen osaan, jotta postauksen pituus pysyy maltillisena. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen siis haasteen kohtia 1-6 ja toisessa osassa kohtia 7-12. Sen pidemmittä puheitta voidaankin aloitella teosten käsittely :D. 

1) Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla III (WSOY, 1962)

En tiedä, onko puoliksi huijausta väittää Pohjantähti-trilogian päätösosan sijoittuvan toisen maailmansodan aikaan, sillä kyseisen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti. Toisin sanoen teoksen tapahtumat sijoittuvat vain osin toisen maailmansodan aikaan, mutta ehkä tämä sääntöjen venytys sallitaan :D Samoin myös trilogian käsittely alkaa nurinkurisesti viimeisestä osasta, mutta ehkä hieman outo käsittelyjärjestyskin sallitaan tässä yhteydessä. 

Kuuntelin itse koko Pohjantähti-trilogian alkuvuodesta Antti Holman lukemana ja kiinnyin Linnan luomaan Pentinkulman kylään ihmisineen yli 50 tuntisen kuuntelurupeaman aikana. Vielä ennen kuin siirryn käsittelemään lyhyesti trilogian päätösosaa, annan Holmalle kunniamaininnan erinomaisesta lukijasuorituksesta - äänikirjan lukijana hän onnistuu herättämään pentinkulmalaiset miltei käsinkosketeltavasti henkiin sekä koskettamaan lukijaa syvästi. Mennäänpä sitten itse asiaan. 

Linnan trilogian päätösosa on vaikuttava läpileikkaus Suomen historiaan itsenäistymisen jälkeisistä poliittisesti epävakaista vuosista, kahtiajakautuneesta kansasta, vuosien 1939-1944 sodista aina 1950-luvun alkuun saakka. Kuten muissakin Pohjantähti-trilogian osissa, myös kolmannessa osassa tarinan keskiössä on Koskelan torppa ja perhe. Tarinassa seurataan sisällissodan runteleman Koskelan perheen elämää, hiljaista elintason nousua sekä jonkinlaista suvantovaihetta talvi- ja jatkosotaan saakka, jolloin uusi alamäki alkaa: Akselin ja Elinan kolme vanhinta poikaa, Vilho, Eero ja Voitto, joutuvat sotaan. Linna kuvaakin koskettavasti sodan vaikutuksia tavallisten ihmisten ja perheiden elämään. Näkyville tulee muun muassa sotaan turtuminen ja väsyminen, toivo ja epätoivo sekä repivä suru. 

Kaiken kaikkiaan Pohjantähti-trilogian kolmas osa on vaikuttava, hieno ja koskettava päätös 1880-luvulta 1950-luvulle kulkevaan tarinaan. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan koko Pohjantähti-trilogiaan joko lukemalla tai kuuntelemalla. Tulen mitä todennäköisemmin palaamaan Linnan suurteokseen itsekin tulevaisuudessa.

2) Kirjassa on alle 300 sivua 

Runar Schildt - Asmodeus ja kolmetoista sielua (Asmodeus och tretton själarna, Love 1991, alkuperäinen teos 1915), kääntäjä Liisa Ryömä

Itselleni varsin tuntemattomaksi jääneen Runar Schildtin Asmodeus ja kolmetoista sielua on teos, jota ei pituutensa (tai lyhyytensä) vuoksi voi kutsua romaaniksi. Kyseessä on pikemminkin novelli tai maksimissaan pienoisromaani, mutta eipä takerruta teoksen mittaan sen pidemmäksi aikaa. Lukukokemuksena Asmodeus ja kolmetoista sielua on nimittäin varsin miellyttävä ja kiinnostava. Tarina kertoo Asmodeus-nimisestä demonista, joka matkaa 1910-luvun Helsinkiin ostamaan sieluja paholaiselle. Teoksessa siis seurataan Asmodeuksen nopeahkon osto-operaation edistymistä. Aikaa ostaa sieluja on vain kolme päivää, mutta sieluja sen sijaan pitäisi saada hankittua peräti 13. 

Schildtin teoksessa erityisen kiinnostavaa on se, miten ja mihin hintaan Asmodeus saa ihmiset jäämään loukkuunsa, myymään sielunsa paholaiselle. Teoksen tyylilaji on satiiri, ja sen voi huomata esimerkiksi juuri niistä asioista, joiden vuoksi ihmiset myyvät sielunsa Asmodeukselle - yksi myy sielunsa postimerkin tähden, toinen saadakseen koston. Asmodeuksen uhrit ovat siis valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa asian. 

Mikäli sieluja ostelevasta Asmodeuksesta kertova teos ei ole ennestään tuttu, suosittelen sen lukemista. Lyhyehkö tarina on oikein viihdyttävä ja toimii loistavasti esimerkiksi pienenä välipalana pidempien ja/tai raskaampien teosten välissä. Itselläni Schildtin teos toimi nopealukuisena välikevennyksenä keskellä Pohjantähti-trilogian kuuntelurupeamaa.

3) Lue kirja joltain naiskirjailijalta 

Rosa Liksom - Yhden yön pysäkki (WSOY 2022, alkuperäinen teos 1985)

Rosa Liksom on kirjailija, jonka nimen olen viimeisten vuosien aikana kuullut useaan otteeseen erityisesti Hytti nro 6 -elokuvan yhteydessä. On kuitenkin myönnettävä, etten ollut tutustunut hänen runsaaseen tuotantoonsa ennen kuin erään kurssin kaunokirjallisuuslistassa oli merkintä LIKSOM, ROSA: Yhden yön pysäkki. Niinpä päädyin Liksomin esikoisteoksen pariin vihdoin alkuvuodesta kurssin pakottamana. 

Kuuntelin itse Yhden yön pysäkki -novellikokoelman äänikirjana, mutta luulen, että teos olisi ehdottomasti toiminut paremmin e-kirjana tai fyysisenä kirjana. Syynä tähän on se, että teoksen novellit eivät ole äänikirjassa kovin selvärajaisia - novellit on nimittäin esimerkiksi otsikoitu pelkän alkusanan mukaan, jolloin novellista toiseen siirtyminen meni toisiaan hieman ohi. E-kirjasta tai fyysisestä kirjasta novellien vaihtumisen seuraaminen olisi todennäköisesti ollut siis helpompaa. 

Vaikka äänikirja ei ehkä mielestäni ollut paras valinta Yhden yön pysäkki -teokseen tutustumiseen, pidin silti teoksen novelleista. Liksomin kirjoitustyyliä ei missään tapauksessa voi kuvailla silottelevaksi tai silitteleväksi, sillä Yhden yön pysäkki -teoksen novellit ovat usein jopa jollain tapaa raakoja. Novelleissa käsitellään muun muassa kuolemaa, väkivaltaa ja päihteitä, eli elämän kurjia puolia. Aihepiirin ja raakuuden takia en suosittelisi Liksomin esikoisteosta kovin nuorille tai herkille lukijoille, mutta jos sietää lukea niin sanotusti rumempaakin tekstiä, voi novelleista varmasti saada jotain irti. Julkaisuajankohtanaan Liksomin Yhden yön pysäkki on myös ollut arvostettu teos: se on esimerkiksi voittanut vuonna 1985 J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnon. 

4) Kirjan nimessä on jokin väri 

Ilmari Kianto - Punainen viiva (Otava 2021, alkuperäinen teos 1909)

Kiannon Punainen viiva käsittelee punaista väriä politiikassa. Toisin sanoen teos sijoittuu vuoteen 1907, Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien alle. Teoksen keskiössä on köyhä ja varsin kurjissa oloissa erämaassa elävä Romppasen perhe, jonka vanhemmat Topi ja Riika ovat pääsemässä äänestämään ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa. Punainen viiva kuvaakin Topin ja Riikan tutustumista politiikkaan, vaaleihin ja erityisesti sosiaalidemokraattisen puolueen vaalisanomaan.

Kiannon teos on mielenkiintoinen kuvaus 1900-luvun alun suomalaisesta yhteiskunnasta ja etenkin sen huono-osaisista jäsenistä, joille aukeaa mahdollisuus vaikuttaa omaan asemaansa äänestämällä. Punainen viiva ei kuitenkaan ole neutraali teos aiheesta, sillä itse tulkitsen, että teos kritisoi paitsi sosiaalidemokraattien lupauksia köyhälle kansalle myös ihmisten uskoa äänestämisen tehokkuuteen. Romppasen perheen tarina on nimittäin varsin karu siitä huolimatta, että Topi ja Riika käyttävät äänioikeuttaan.

Mielestäni Punainen viiva on lukemisen arvoinen teos. Se kuvaa yhteiskunnallisesti kiinnostavaa ja merkittävää aikaa Suomen historiassa oman tulkintani mukaan kriittisestä näkökulmasta. Mahdollisesta kriittisyydestään huolimatta Kiannon teos kuitenkin avaa köyhän kansan elämää ja ajatuksia sekä syitä äänestää paremman tulevaisuuden puolesta. 

5) Lue kirja sellaiselta kirjailijalta, jonka tuotantoon et ole aiemmin tutustunut

Johannes Linnankoski - Pakolaiset (Saga Egmont 2020, alkuperäinen teos 1908)

Kun alkuvuodesta törmäsin kirjailijaan nimeltä Johannes Linnankoski, ei minulla ollut minkäänlaista käsitystä hänestä itsestään tai hänen teoksistaan - en nimittäin ollut kuullut hänestä koskaan ennen. Lienee siis selvää, miksi olen valinnut juuri Linnankosken tähän kohtaan haastetta. Mutta ei sen enempää minun tietämättömyydestäni Linnankosken suhteen, vaan siirrytään itse Pakolaiset-teoksen käsittelyyn.

Pelkän teoksen nimen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Sana pakolaiset viittaa omissa mielikuvissani vahvasti maahanmuuttoon. Minusta kuitenkin tuntui hieman oudolta, että suomalainen kirjailija olisi 1900-luvun alussa käsitellyt tällaista pakolaisuutta omassa teoksessaan. Jo takakansitekstistä selvisikin, että Linnankoski ei käsittele ainakaan maahanmuuttoa. Pakolaiset-teoksen keskiössä on nimittäin jo varsin varttuneeseen ikään ehtinyt Juha ja hänen nuori vaimonsa Manta sekä Mantan perhe.

Melko pian teoksessa selviää, että Juha, Manta ja Mantan perhe lähtevät ikään kuin pakoon Hämeestä Savoon 1900-luvun alussa vallinneiden moraalikäsitysten vuoksi. Manta on nimittäin raskaana Juhan tietämättä toiselle miehelle, eikä Mantan isä Kustaa kestä ajatusta siitä, että asia paljastuisi heidät tunteville ihmisille. Savoon pakenemalla he siis pyrkivät estämään totuuden paljastumisen ja siten pelastamaan maineensa. Kuten arvata saattaa, ei Savoon pakeneminen kuitenkaan ole oikotie onneen.

Linnankosken Pakolaiset kuvaa hyvin 1900-luvun alun suomalaisen yhteiskunnan moraalikäsityksiä ja niiden vaikutuksia ihmisten elämään. Teoksesta on helppoa päätellä, että reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen raskaus on ollut suoranainen katastrofi. Pakolaiset herättää myös ajattelemaan nuorten naisten asemaa tuon ajan maailmassa: nuori Manta nimittäin joutuu menemään naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä varsinaisesti hypi riemusta. Joka tapauksessa Pakolaiset on kiinnostava kuvaus 1900-luvun alun moraalikäsityksistä sekä oikeasta ja väärästä. 

6) Tietokirja tai opas

Zacharias Topelius - Maamme kirja (Boken om Vårt Land, WSOY 1985, alkuperäinen teos 1899/1875), kääntäjä Paavo Kajander

Kun bongasin haasteesta kohdan "Tietokirja tai opas", en millään malttanut olla käyttämättä alkuvuodesta lukemaani Topeliuksen 150 vuotta vanhaa oppikirjaa kyseisen kohdan täyttämiseksi. Joten tässä sitä ollaan, väittämässä Maamme kirjaa tietokirjaksi vuonna 2025 xD. No ei vaiskaan, nykylukijalle lienee päivänselvää, ettei Maamme kirjaa voi pitää järin pätevänä oppimateriaalina tai tiedonlähteenä. Aikanaan se on kuitenkin ollut sellainen, sillä kyseistä teosta on käytetty kouluissa oppikirjana ilmeisesti 1940-luvulle asti.

Maamme kirjassa käsitellään hyvin laajasti erilaisia teemoja, kuten historiaa, maantiedettä, ihmisiä ja kulttuuria. Toisin sanoen Topeliuksen teos istuu varsin hyvin omaan romantiikan ja nationalismin värittämään aikakauteensa, ja olenkin joskus kuullut sanottavan, että Topelius ikään kuin luo Suomelle ja suomalaisille historian Maamme kirjassa. Sitä ei ole vaikea uskoa, sillä teoksessa käydään läpi juurta jaksain niin sodat kuin savolaisten, karjalaisten ja muiden kansakunnan osien ominaispiirteet. 

Lukukokemuksena Topeliuksen oppi/tietokirja 1870-luvulta on mielestäni ihan mielenkiintoinen. En voi väittää, että Maamme kirja olisi noussut suosikkikirjojeni joukkoon, mutta ei lukeminen pääasiassa ollut myöskään pakkopullaa. Jos jotain, niin ainakin Maamme kirjassa pääsi hieman jyvälle siitä, millainen 1800-luvun lopun maailmankuva on ollut. 

No niin, Taijanomaisen lukuhaasteen ensimmäisen puoliskon kirjat on nyt käyty läpi. Mikäli olette itse tutustuneet joihinkin mainitsemistani kirjoista, olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän ajatuksianne kommenteissa :D Seuraavassa osassa käsitelläänkin sitten lukuhaasteen toisen puoliskon kirjoja.

Kuvalähteet: kirjasampo.fi (Asmodeus), phpoint.fi (MK), suomalainen.com (PV, Pakolaiset), wsoy.fi (TPA & YYP)

Kätketyt haavat #11

VIKTOR

Järjellä ajateltuna tiedän, että Tessa on oikeassa – meidän molempien pitäisi yrittää enemmän, jotta kaikki ei työpaikalla hajoaisi käsiin. Juuri nyt olen kuitenkin liian kiihdyksissäni hyväksyäkseni sen, että Tessa on jossain asiassa oikeassa. Joudun istumaan hetken aikaa työpaikan parkkipaikalla ratin takana vain hengittämässä syvään sisään ja ulos, jotta en suutuspäissäni ajaisi holtittomasti. On kerrassaan uskomatonta, miten helposti Tessa saa minut suuttumaan. Tämän päiväinen ärsyttää minua erityisesti siksi, että olin etukäteen päättänyt olla hiilestymättä ja pysyä rauhallisena, neutraalina ja jopa asteen verran ystävällisenä en Tessan, vaan Alexan vuoksi. Vakaat päätökseni ja lupaukseni Tessan seurassa käyttäytymiseen liittyen ovat kuitenkin hetki sitten osoittautuneet täysin tyhjiksi ja turhiksi. Hänen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja kaikki itsehillintäni katoaa. Puhun veitsenterävällä äänellä, piikittelen ja heittäydyn tahallani ymmärtämättömäksi vain saadakseni myös Tessan ärtymään. Ihan helvetin lapsellista, mietin, kun viimein käynnistän auton ja lähden ajamaan pienempää katua kohti suurempaa tietä ja valtatielle vievää liittymää.

Seuraavana päivänä töissä on huomattavasti mukavampaa kuin edellisenä. Tessa ei ole töissä, projektia ei tarvitse edistää ja saan tehtäväksi vain mieluisia töitä. Pystyn suorastaan rentoutumaan töissä, kun Tessa ei ole paikalla. Päivästä tulisi vielä parempi vain sillä, että kukaan työkavereistani ei mainitsisi työpariani nimeltä koko päivänä. Pienehkössä yrityksessä moinen taitaa kuitenkin olla pelkkää toiveajattelua, sillä kuulen päivän aikana hänen nimensä useampaan otteeseen jonkun suusta. Ihan oikeasti, ei sitä nyt joka toinen minuutti tarvitse mainita, mietin, kun lounastauolla istuessani kuulen jälleen jonkun mainitsevan Tessan nimeltä. Enkä oikeastaan ärsyynny edes siitä, että kuulen hänen nimensä jatkuvasti töissä, vaan siitä, että hän ylipäätään on tämän kokoluokan piikki lihassani. En vain edelleenkään voi mitään sille, että olen tavattoman vihainen hänen tekosistaan Samuelia kohtaan. Kenenkään ei pitäisi päästä toisen satuttamisesta kuin koira veräjästä, mutta Tessalle on käynyt juuri niin.

  –Hei, Viktor, Tessa ei vissiin oo tänään tulossa töihin? havahdun Tessaan kohdistuvista ajatuksistani lounaani ääreltä, kun Erja tulee kysymään minulta… helvetti Tessasta. 

  –Ei mun käsittääkseni. Tai ainakaan ei olla edistämässä projektia tänään. Miten niin, jos saan kysyä? vastaan Erjalle ja koitan kuulostaa mahdollisimman neutraalilta äskeisistä ajatuksistani huolimatta. Tiedän, että hänen seurassaan minun olisi parempi olla aiheuttamatta uutta kohtausta Tessaan liittyen, sillä hän on jo aiemmin todistanut takkuavaa yhteistyötämme. Minä siis todella taistelen pitääkseni kehonkieleni kasassa. 

  –Joo, no ei mulla sinänsä mitään tärkeää asiaa ole sille. Tessa kävi tuossa yksi päivä kysymässä multa vähän jeesiä siihen teidän projektiin liittyen, mutta mäkään en osannut heti antaa vastausta, vaan piti vähän kaivella, Erja vastaa ja katsoo minua hieman kummastuneena, kun rypistän kulmiani hämmentyneenä. Ei se mulle ole mistään avuntarpeesta oo puhunut, mietin jälleen kerran hieman ärsyyntyen. 

  –Okei, joo. Voi olla parempi, että puhut asiasta suoraan Tessalle, etkä mun kautta. Se ei ole nimittäin puhunut mulle tästä. Mut se tulee huomenna töihin, kun ollaan sovittu palaveri projektiin liittyen. Siinähän nää sitten selviää, koitan pelastaa tilanteen ja kiroan mielessäni sitä, ettei Tessa ole kommunikoinut kanssani. Vaikka hänen ongelmansa liittyisikin vain ja ainoastaan hänen omaan osuuteensa projektistamme, olisi silti mukava tietää niistä.

  –Hyvä tietää! Ja noi kommunikaatiokatkokset on aika perus, niitä nyt toisinaan sattuu. Miten teillä on muuten sujunut sen projektin kanssa noin niin kuin yleisellä tasolla? Erja kysyy, enkä minä tiedä, repisinkö mieluummin pääni irti vai vastaisin hänen kysymykseensä. Miksi, oi miksi sä kysyt tuota? pohdin ja yritän muodostaa kunnolliselta kuulostavan vastauksen päässäni.

  –No… ihan hyvin on mennyt. Kumpikin hoitaa oman osuutensa ja niin edelleen, melkein mutisen ja olen turhankin varma siitä, ettei Erja niele vastaustani. Hänen silmissään välähtää epäilys, mutta hän ei luojan kiitos sano asiasta mitään.

  –Kiva kuulla, että hommat rullaa. Ja niinhän se on, että yhteistyö paranee usein ajan myötä, hän tyytyy sanomaan ja toteaa sitten vain, että ruokatunti on hänen osaltaan kulunut ja työt odottavat. En voisi olla kiitollisempi siitä, ettei Erja voi jäädä hiillostamaan minua enää pidemmäksi aikaa. Vaikka en lainkaan pidä Tessasta ja hänen kanssaan työskentelystä, pidän silti vielä vähemmän siitä ajatuksesta, että joutuisin selittelemään huonoja välejä häneen työkavereilleni tai esihenkilölleni. Tai no, voisin minä puhuakin Tessan pimeästä puolesta muille, jos minulla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada heidät uskomaan minua. Mutta koska nainen on kietonut kaikki työpaikallaan pikkusormensa ympärille, en halua edes yrittää – todennäköisesti minä vain häviäisin taistelun ja tuhoaisin mahdollisuuteni hyvään arvosanaan harjoittelusta. Ja siksi mä valitsen kärsiä väliaikaisesti. Onneks kohta ollaan jo voiton puolella, mietin ja palaan sitten itsekin töiden pariin.

Kireä kuin viulunkieli, mietin, kun seuraavana aamuna törmään työpaikan taukohuoneessa eväitään jääkaappiin laittavaan Tessaan. Hän ei tervehdi minua sanoin, vaan mulkaisee ja suuntaa kulkunsa työhuoneeseensa sanaakaan sanomatta. On kuin hän osoittaisi mieltään parin päivän takaisten tapahtumien johdosta, kun en parkkipaikalla suostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Huokaisen raskaasti ja yritän miettiä, miten pystyn hallitsemaan itseni kiukuttelevan Tessan kanssa kohta alkavassa palaverissa, kun hän käy hermoilleni jo ennen kuin olemme vaihtaneet sanaakaan tänään. Voin kai vain kiittää ylempiä voimia siitä, ettei Erja, Alexa tai sen pahemmin kukaan muukaan ole tulossa tänään kanssamme palaveriin. Meidän ei siis tarvitse edes esittää, että yhteistyömme olisi sujuvaa ja kaunista. Päädyn siis jälleen kerran luopumaan yrityksestäni pysyä asiallisena Tessan seurassa.

  –Onks sulla jotain ongelmia tän projektin kanssa? kivahdan naiselle, kun raahaudun pian hänen jälkeensä pieneen työhuoneeseen tavaroideni kanssa. Pöydän takana istuva Tessa vain rypistää kulmiaan ja vaikuttaa perin tyytymättömältä äänensävyyni. 

  –No ei ole muita ongelmia kuin sä ja sun asenne, hän sähähtää.

  –Ei ihan siltä vaikuta! Erja kävi eilen kyselemässä multa susta ja sanoi, että sulla oli ollut joku projektiin liittyvä ongelma, johon sä tarvitsit siltä apua. Tuli vähän puskista, kun se kertoi siitä. Vaikutti Erjan silmissä siis ihan varmasti just siltä, että meidän kommunikaatio ja yhteistyö toimii kuin rasvattu, sanon ja näen huolen välähtävän Tessan silmissä, ennen kuin hän pyöräyttää niitä turhautumisen merkiksi. 

  –Ei se koske sua pätkän vertaa! Se mun kysymys Erjalle liittyi mun osuuteen siitä hiton kyselystä. Tai tarkemmin yhteen ohjelmaan, jolla mä toteutan sen kyselyn. Mä en ajatellut, että sua varsinaisesti kiinnostaisi sellainen ongelma. Sitä paitsi sä oot ihan itse antanut sellaisen vaikutelman, että sä et halua kommunikoida mistään ylimääräisestä. Turha siis itkeä nyt, kun mä toteutan sun harrasta toivetta, hän puhkuu vihaa, mutta ei huuda. Voisin kuitenkin vannoa, että hän melkein kohottaa toisen kätensä läppärinsä näppäimistöltä ja näyttää minulle keskisormea. Ilma välillämme on jälleen raskasta, enkä voi mitään kipinöille, jotka syttyvät ilmiliekkeihin Tessan ylimielisistä sanoista.

  –Jos se liittyy projektiin, se liittyy myös muhun! Mun pitää tietää, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Sä et tee tätä yksin, vaan kaksin mun kanssa, eli myös multa voidaan tulla kysymään asioita, jotka meidän työnjaossa kuuluu sulle. Näyttää ihan helvetin tyhmältä, jos mä en tän projektin yhteydessä tiedä, mitä sä oot milloinkin puuhaamassa, ehdin juuri sanoa sanottavani, kun ovelta kuuluu koputus, alas painuva kahva ja pari askelta. Voi helvetti, mietin ja käännyn osin kauhuissani katsomaan selkäni taakse.

  –Anteeks, mä oon tosi pahoillani! Mä luulin, että sä oot, Tessa, yksin nyt aamulla. Mä voin kyllä tulla myöhemmin takaisin, jos teillä on jotain kesken, Erja katsoo ovelta vuoroin minua ja Tessaa pahoitteleva ja tarkkaileva ilme kasvoillaan. 

  –Ei kun ei se mitään, ei me vielä ehditty aloittaa, Tessa ehtii sanoa ennen minua, mutta ei saa kasvoilleen taiottua minkäänlaista hymyä.

  –Joo, no hyvä, jos en pahasti keskeyttänyt. Eikä mulla silleen mitään kiireellistä ole. Mä vaan löysin eilen siihen sun kysymykseen vastauksen, mut sen nyt ehtii vähän myöhemminkin. Tuota… mä en tiedä, onko tää outo kysymys, mut onks kaikki hyvin? Tai kun te ootte nyt molemmat jotenkin tosi… vakavia, Erja jatkaa ja saa Tessan ilmeen vain synkkenemään. Ei vittu, me kustaan tää tässä ja nyt, mietin ja pakotan sitten itseni puhumaan.

  –Ei tässä mitään, kaikki ihan okei. Pieniä epäselvyyksiä vaan, mutta ne on nyt ihan okei, yritän nostaa varsin jäykiltä tuntuvia huuliani jonkinlaiseen hymyyn. 

  –Varmasti? Erja ei kuitenkaan tällä kertaa päästä huolestaan irti noin vain.

  –Ihan varmasti. Ei meillä tässä mitään hätää oo, eikö niin, Viktor? Asiat selviää puhumalla ja työt jatkuu, Tessa jatkaa siitä, mihin minä jäin, ja vääntää huulilleen varsin väkinäisen näköisen hymyn. Minä vain nyökyttelen tukeakseni työparini sanoja. Erjan ilme ei kuitenkaan kirkastu, mutta hän ei myöskään onneksemme kysy jatkokysymyksiä. Torjuntavoitto, huokaisen helpotuksesta.

  –Niinhän se on, että parantamalla kommunikaatiota asiat yleensä hoituu. Jos tuut, Tessa, käymään vaikka itse mun luona sitten, kun ehdit, niin mä en häiritse teitä tämän enempää, kollegamme sanoo ja ottaa jalat alleen epäilemättä varsin epämiellyttävältä tuntuvasta tilanteesta. Kun ovi painuu kiinni, käännyn katsomaan Tessaa, joka on painanut päänsä käsiensä väliin ja mutisee jotain hiljaa.

  –Täähän meni nätisti, totean ääni sarkasmia tihkuen. Tessa nostaa katseensa ja toisen kätensä ja sen jälkeen vielä keskisormensa.

  –Hoovee, Viktor. Sä et voi syyttää pelkästään mua tästä. Ymmärrätkö sä yhtään, kuinka helvetin kusessa me ollaan nyt? Tää on pieni yritys, ja kun yksi tai kaksi tyyppiä todistaa jotain, siitä tietää kohta kaikki. Alexalla ja varsinkaan Erjalla ei ole mitään syytä olla hiljaa havainnoistaan, koska me vaikutetaan niiden työilmapiiriin negatiivisesti, pöydän toisella puolella istuva nainen ei oikeastaan enää edes kuulosta vihaiselta, vaan äärimmäisen pettyneeltä ja väsyneeltä. Kun katson hänen silmiään, voisin vannoa, että näen niissä hetken aikaa kiilteleviä kyyneleitä. Jokin sisälläni liikahtaa, enkä saa sanaa suustani ennen kuin Tessa pakottaa minut takaisin palaverin todellisuuteen ja projektin äärelle.

Lounastauolla tunnelma minun ja työparini välillä on edelleen kireä. On suorastaan kohtalon ivaa, että päädymme aamuisen katastrofin jälkeen tulemaan tauolle samaan aikaan. Tilanteesta tekee vielä hirveämmän se, että pian minun ja Tessan jälkeen taukohuoneeseen saapuvat niin Alexa, Erja, Tuula kuin Hetakin, joista varsinkin kaksi ensin mainittua ovat minun ja Tessan kannalta epätoivottua lounasseuraa. Tai oikeastaan he ovat epätoivottua lounasseuraa ainoastaan silloin, kun minä ja Tessa olemme samaan aikaan lounaalla. Uskon nimittäin, että yksinään kummallakaan meistä ei ole vaikeuksia heidän kanssaan.

  –Onpa kiva, että osuttiin nyt pitkästi aikaa kaikki kuusi samaan aikaan ruokatunnille. Tuntuu, että te kaksi ootte aina niin eri aikaan syömässä, ettei teidän kanssa koskaan voi jutella samaan aikaan, Heta puhuu ensimmäisenä ja saa minut tajuamaan samalla sekunnilla kaksi asiaa. Yksi: aina eri aikaan tauolle tuleminen on epäilyttävää pienessä yrityksessä. Kaksi: istumme Tessan kanssa aivan eri puolilla taukohuonetta, vaikka olemme vielä hetki sitten olleet huoneessa kahdestaan. On sanomattakin selvää, että eri puolilla taukohuonetta istuminen ei mitä luultavimmin välitä kuvaa hyvin toimivasta työsuhteesta minun ja Tessan välillä. Haluaisin haudata kasvoni käsiini ja huutaa, mutta sen sijaan minun on vain hammasta purren yritettävä jälleen kerran pelastaa tilanne.

  –Niin, no meillä on ilmeisesti vähän erilainen ruokailu- ja työrytmi, niin ei sen takia usein osuta samaan aikaan tauoille, Tessa koittaa tavoitella rentoa sävyä puheeseensa, mutta kuulostaa lähinnä vaivautuneelta selitellessään tilannetta ja luo minuun epätoivoisen katseen.

  –Haha, niin että se ei mitenkään liity siihen, että projekti vähän hiertää teidän välejä vai? Erja murjaisee ja saa värin pakenemaan sekä minun että Tessan kasvoilta. Taukohuone hiljenee, vain jääkaappi hurisee taustalla. Erjan vitsiksi tarkoitetut sanat eivät tunnu vitsiltä, ne tuntuvat veitsenterävältä totuudelta. Yskäisen.

  –Ei tietenkään. Mehän tullaan… mehän tullaan oikein mukavasti juttuun. Siis toki välillä on jotain pientä eripuraa, mutta ei mitään vakavaa, puhun ja tunnen vain kaivavani itselleni sekä Tessalle entistä syvempää kuoppaan. Olisi pitänyt tarttua siihen vitsiin, eikä alkaa selitellä, tajuan ja vilkaisen Tessaa. Näen, että hän on tajunnut saman asian.

  –No, se nyt oli sellainen heitto, Erja toteaa vaivautuneesti naurahtaen ja vaihtaa puheenaihetta. Vaikka kukaan ei enää sanallakaan mainitse minun ja Tessan yhteistyötä tai sen sujumattomuutta, taukohuoneessa tuntuu puhaltavan pakkastuuli. Keskustelu on hiljaista, väritöntä ja jopa varovaista. Aterimet kolahtelevat lautasia ja rasioita vasten luonnottoman kovaa. Minä ja Tessa emme katso toisiamme ja osallistumme keskusteluun vain kysyttäessä. Kun taukoni lopulta loppuu, kiiruhdan pois huoneesta ja pyrin sulkeutumaan omiin oloihini tietokoneeni äärelle muutaman viimeisen työtunnin ajaksi. Ajatukseni eivät kuitenkaan pysy työssä, vaan mietin jatkuvasti, miten olisin voinut omalla toiminnallani estää äskeisen kohtauksen taukohuoneessa. Voi helvetin Tessa! Ja voi helvetti mä ja mun tarpeeni pitää omieni puolta, kiroan mielessäni. Kun sitten hetkeä ennen työpäiväni päättymistä epätoivottu hahmo ilmestyy silmäkulmaani, lienee selvää, etten ylläty asiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Marjatan näkeminen seisauttaisi veriäni.

  –Viktor. Tulisitko vähän juttelemaan?

Kerrassaan loistava suoritus tänään projektin parissa, eikö?

(Aijai, Viktorin ja Tessan kulissit todella ovat kovilla, eikä yhteistyö näytä sitten millään sujuvan. Mitä veikkaatte, onnistuvatko he puhumaan itsensä ulos tästä sopasta?)

(Ja niin, ihanaa olla takaisin blogin parissa kuukausien tauon jälleen! Kulunut syksy on ollut vaiherikas ja vaikka olen kirjoittanut, on kirjoittaminen kuitenkin ollut kaukana luovasta. Toivon kovasti, että tämän postauksen myötä luova kirjoittaminen löytää taas hiljalleen aikansa ja paikkansa arjestani - olen nimittäin todella kaivannut sitä! Sen verran uskallan luvata, että tämän postauksen lisäksi saatte nauttia joulukuussa ainakin yhdestä postauksesta. Blogiani pidempään seuranneet saattavatkin arvata, mikä postaus odottaa julkaisuaan :D)

Kortti

"Sun ei pitäis"

tiesin sen

mutta tässä sitä ollaan

laskemassa päiviä ja viikkoja

kenties kuukausia

harhailemassa hetkiin

ylianalysoimassa

mitä sitä tulikaan tehtyä

tai jätettyä tekemättä

hihittäen

tai vakavana

Turhautuminen

itseeni ja aikaan

leijuu ympärillä

olisipa vuorokausia ollut enemmän

216 tuntia

rippeet rohkeudesta liian kaukana

epätietoisuus jäytää sisältä

silkkaa toiveajatteluako

romantikon haavekuvia

totaalisen vääriä tulkintoja

en tiedä

Jäljellä

vain ajatuksia

laskelmointia siitä

olisiko mahdollista

äärimmäisen outoa

kammottavaa

löytää johtolankoja

osoittaakseen

asian jääneen vaivaamaan

vai odotanko

palaanko vain siksi

että saisin uuden tilaisuuden kääntää kortin

riskialtista

ehkä liian myöhäistä

vain ajatuksia

ilman viimeistä käyttöpäivää

Kätketyt haavat #10

TESSA

Kun saavun töihin eräänä lokakuun lopun aamuna, joudun toteamaan, että syksy on todella saapunut kaupunkiin. Pyöräillessä navakka pohjoistuuli on pureutunut lapasten läpi käsiini, ja nyt yritän hieman epätoivoisesti lämmittää kohmeisia käsiäni istumalla niiden päällä ennen tietokoneen avaamista. Ja jos puhutaan totta, haluan tänään muutenkin viivytellä edes hieman töiden aloittamista, ikään kuin voisin sillä tavalla paeta myöhemmin päivällä odottavaa kaksituntista projektin ja Viktorin seurassa. Tai no, minun on myönnettävä, että itse projektissa ei ole mitään vikaa, vaan päinvastoin, minä oikeastaan pidän sen parissa työskentelystä. Viktor kuitenkin tuo suurehkon negatiivisen kertoimen kaikkeen projektiin liittyvään, joten päädyn aina kiristelemään hampaitani. Erjan silmien alla tapahtuneen jälkeen tunnelma minun ja Viktorin välillä tuntuu valitettavasti myös kiristyneen, vaikka avoimia riitoja onkin ollut aiempaa vähemmän. Vihanpitomme on siis siirtynyt riidoista yksittäisiin sanoihin, hiljaisuuteen ja kotipakastinta kylmempiin katseisiin. Samaan aikaan tunnelma välillämme on kuin rajua ukkosmyrskyä edeltävä painostava ilma – eskaloituvan tilanteen ja sitä seuraavan pahimmista pahimman riidan uhka leijailee huoneessa aina, kun olemme kahden. Pelkään kuitenkin pahoin, että pian lähestyvän ukkosmyrskyn havaitsee myös joku muu kuin minä ja Viktor. Jos niin käy, olemme suoraan sanottuna kusessa, emmekä ehkä pysty puhumaan itseämme ja toisiamme ulos tilanteesta. Pahinta tilanteessa Viktorin sietämisen lisäksi on tieto siitä, että Marjatta aidosti ja oikeasti uskoo meidän pystyvän loistavaan yhteistyöhön. Tiedän tasan tarkkaan, että hän tulee pettymään, jos emme suoriudu projektista kunnialla. Työparini kannalta Marjatan pettymys ei tosin ehkä ole niin suuri ongelma, sillä asia saattaisi näkyä lievimmillään vain hieman heikompana arvosanana harjoittelusta. Toisin on minun laitani, sillä olen vakituisessa työsuhteessa Marjatan yrityksessä ja ansaitsen leipääni paksuntavia euroja täällä. Minulla ei tosin sanoen ole pahemmin varaa koetella pomoni luottamusta, sillä haluan pitää kiinni lisätuloistani.
  –Hei, tulin nyt vielä varmistamaan, että työnjako on taas selkeä molemmille. Eli mä teen sitä suunnitelmaa ja sä vastailet asiakkaiden sähköposteihin. Jos jää aikaa ennen lounasta, voisit myös keräillä niitä infoja, joista viime viikolla puhuttiin, vähän kasaan jo valmiiks. Mut ne ei oo kiireellisiä, kun me paneudutaan niihin syvemmin vasta loppuviikosta, Alexa ilmestyy työhuoneeni ovelle juuri, kun olen lopettanut käsieni päällä istumisen ja avannut läppärini.
  –Huomenta! Ja joo, aamupäivän työnjako on selvä. Eikös me iltapäivällä sitten oteta Viktor messiin ja katsotaan meidän projektin tuotekehitysosuutta yhdessä? kysyn ja selaan kalenteristani oikean aukeaman auki. Tämän päivän ruutuun olen kirjoittanut tekstin “Töissä klo 8–16” lisäksi “Projektin tuotekehityksen läpikäynti klo 14–16”.
  –Joo, on! Mihin aikaan me oltiin sovittu sen olevan muuten? Mä olen jostain syystä merkinnyt vain, että se on iltapäivällä, Alexa sanoo ja pyörittelee päätään pahoittelevasti.
  –No sattuuhan näitä merkintävirheitä. Mä oon ainakin merkinnyt kellonajaksi kahdesta neljään, mut voit varmistaa vielä Viktorilta, että sekin on samassa aikataulussa. En nimittäin ihmettelis, vaikka olisin laittanut tänne ihan mitä sattuu itsekin, sanon kun vilkaisen kalenteriani vielä uudelleen.
  –Sehän se olisikin, jos yhdellä ei ole aikaa merkittynä ollenkaan ja kahdella muulla taas olisi eri ajat ylhäällä. Mutta kiitos, mä taidan nyt luottaa sun kalenteriin. Mielenkiintoista myös päästä iltapäivällä vähän kurkkimaan sun ja Viktorin projektia. Oon kuullut useammalta tyypiltä Marjatta mukaan lukien, että ne on vaikuttuneita teidän työstä, Alexa alkaa jostain syystä miltei ylistää minun ja Viktorin projektia sekä yhteistyötämme, vaikkei ole vielä vielä kertaakaan todistanut omin silmin projektin etenemistä. Voi nyt helvetti. Mulla ja Viktorilla menee tosi kivasti, juu. Eihän me melkein kuin revitä toistemme päät irti joka ainoa kerta, kun ollaan kahdestaan, mietin samalla, kun yritän vetää parhaan tekohymyni kasvoille.
  –Eipäs nyt innostuta vielä ihan liikaa, kun mikä tahansa voi mennä vielä pieleen. Mut kiitos luottamuksesta, mä ja Viktor… me yritetään olla luottamuksen arvoisia, vastaan ja huokaisen helpotuksesta, kun Alexa sitten lähtee pienestä työhuoneestani ja sulkee pyynnöstäni oven perässään. Sen sijaan, että alkaisin heti kahlata sähköposteja läpi, painan hetkeksi pääni käsieni väliin. On vain niin raskasta jatkuvasti vilkuilla olkansa yli, vetää tekohymy kasvoille ja esittää, että Viktorin kanssa työskentely on tai tulee olemaan millään muotoa miellyttävää nyt tai tulevaisuudessa. Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä joko otan projektin, tai sitten jätän sen. Ja koska olen jo ottanut projektin, en ehkä enää voi perääntyä. Täytyy siis vain kärsiä, ajattelen nostaessani pääni viimein pois käsieni välistä. Niinpä alistun kohtalooni ja alan käydä sähköposteja, vaikka se tarkoittaakin sitä, että iltapäivä Viktorin seurassa lähestyy vääjäämättä.

Iltapäivällä hakkaan oikeaa jalkaani työpöytäni alla hermostuksissani. Kello ei vielä ole kahta, mutta hieman Viktorin tapoihin tottuneena osaan odottaa, että hän ilmestyy työhuoneeseeni tuota pikaa muka availemaan oikeita tiedostoja tietokoneelta valmiiksi. Jos minulta kysytään, mies ei todellakaan tule työhuoneeseeni minuuttiakaan aikaisemmin hitaasti avautuvien tiedostojen takia, vaan siksi, että saisi rauhassa mulkoilla minua ennen varsinaisen työskentelyn aloittelua. Etenkin tänään kyseinen vaihtoehto tuntuu luontevalta, sillä Alexan läsnäollessa hän tuskin kehtaa antaa minulle syyttä pahaa silmää. Sitten käytävästä kuuluukin jo askelia, ja Viktor astuu huoneeseen sylissään tietokone, kalenteri ja vesipullo – jokaisen toimistollamme työskentelevän vakiovarustus.
  –Mitäs sulle? hän kysyy minulta laskiessaan tavaransa omalle puolelleen pöytää ja katsoo minua jopa neutraali ilme kasvoillaan. Olen melkein järkyttynyt siitä, että hän on tänään valmis esittämään ystävällistä jopa silloin, kun olemme kahden.
  –Ai nytkö mun kuulumiset kiinnostaa? en kuitenkaan lähde mukaan Viktorin tarpeettomaan ystävällisyyteen ja jätän vastaamatta hänen kysymykseensä, mikä saattaa olla virhe.
  –Ajattelin, että olisi ollut hyvä vähän rentouttaa tunnelmaa ennen Alexan saapumista, mutta ei tietenkään ole pakko, mies pyöräyttää silmiään, ja minä tunnen nahoissani tunnelman kiristyvän. Et ole tosissasi. Sä et ala murjottamaan mulle siksi, etten lähtenyt mukaan sun ystävällisyysteatteriin ennen aikojaan, ajattelen ja huokaisen raskaasti päätäni pyörittäen. En kuitenkaan voi jäädä märehtimään asiaa pitkäksi aikaa tai vetää kasvoilleni ärtymystä kielivää ilmettä, sillä Alexa saapuu paikalle vain joitain sekunteja sen jälkeen, kun olen päättänyt raskaan huokaisuni.
  –No niin, onpa kiva päästä tekemään vähän töitä teidän molempien kanssa, Alexa sanoo. Hänen iloisuutensa on tavattoman epäsopivan kuuloista siihen nähden, että minä ja Viktor olemme jälleen kerran sotatantereella keskenämme. En oikeastaan edes pysty ymmärtämään, miksi on niin hemmetin vaikeaa olla sopusointuisesti Viktorin kanssa. Olen nimittäin peitellyt vihaani lukemattomia kertoja aikaisemminkin niin lapsena kuin nyt aikuisena. Jokin miehessä vain saa minut nanosekunneissa raivon partaalle itsehillintä riekaleiksi revittynä.
  –Mm, no kyllä. Mut eiköhän aloitella, ettei veny työpäivä ylipitkäksi tämän takia, saan kuitenkin vastattua asiallisesti Alexalle, joka hymyilee edelleen melkein kivuliaan leveästi tyynen pinnan alla kuohuvaan myrskyyn nähden. Melkein toivon, että hän huomaisi minun ja Viktorin välisen kitkan, tekisi jotain, tulisi väliimme kuin erotuomari. Ehkä sitten voisin taas rentoutua töissä, unohtaa munankuorilla kävelyn ja selvitä Samuelista viimein voittajana. Älä edes mieti, päädyn palauttamaan itseni todellisuuteen. Jos Alexa huomaisi jotain outoa, siitä ei olisi apua. Joutuisin vain Marjatan juttusille aiheen tiimoilta, ja sitä kautta saisin mainehaitan – perin epätoivottava asia niin nykyisen työpaikan säilymisen kuin tulevaisuudessa uuden työpaikan löytymisen kannalta.
  –Ja sit teidän pitäis suunnitella, tehdä ja toteuttaa se kysely. Tärkeintä on nyt miettiä, että mitä halutaan selvittää ja keneltä. Sanoisin, että mitä-osio on enemmän Viktorin heiniä. Sä voisit pohtia sitä, mitkä tiedot ois olennaisia tuotekehityksen kannalta ja millaisilla kysymyksillä saadaan ne tiedot irti asiakkaista. Tessa, sä voisit puolestaan lähestyä kyselyä kohderyhmän kannalta, eli mieti, millainen kysely houkuttaa meidän kohderyhmää vastaamaan. Ja tietysti lyötte vielä viisaat päänne yhteen ja mietitte, miten saatte omat osa-alueenne toimimaan hyvin yhdessä, havahdun ajatuksistani, kun Alexa on jo jonkin aikaa puhunut projektiimme liittyvästä kyselystä. Yritä nyt edes keskittyä, patistan itseäni ja koitan muodostaa Alexan äskeisistä sanoista järkevän kokonaisuuden päässäni. Viktor vaikuttaa olevan minua paremmin kärryillä, sillä hän nyökyttelee markkinoinnin ammattilaisen sanoille ja saa myös avattua suunsa minua ennen.
  –Joo, tuo kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta. Luultavasti helpompi myös miettiä erikseen tätä kyselyä ja kysymyksiä, ettei toinen heti ole sörkkimässä oman osaamisalueensa ulkopuolelle, hän sanoo ja kuulostaa jälleen kerran siltä, että on enemmän kuin tyytyväinen päästessään edistämään projektia edes hetken aikaa ilman minua.
  –Niin, mutta täytyyhän meidän joka tapauksessa neuvotella. Oikeastaan niiden kysymysten suhteen pallo on ensin pelkästään sulla, kun mä en todellakaan osaa tyhjästä keksiä meidän asiakkaille helposti lähestyttäviä kysymyksiä meidän tuotteisiin ja tuotekehitykseen liittyen. Eli ihan alkuun mä varmaan lähden pohtimaan kyselyn niin sanottua markkinointia ja muotoa, että sitten aikanaan meillä ois mahdollisuus saada plussan puolella oleva vastausprosentti, vastaan Viktorille ja tiedän kuulostavani joltain aivan muulta kuin rennolta ja iloiselta. Minua ärsyttää se, että mies näkee kyselyssä ilmeisesti mahdollisuuden täyteen sooloiluun, vaikka todellisuudessa hän mitä luultavimmin tarvitsee minun näkökulmaani saadakseen kysymyksistä paremmin toimivia.
  –Siis sä heität kysymykset pelkästään mun vastuulle? hän päättää olla ilmeisesti olla myös tahallaan tyhmä, ja saan oikeasti taistella hieman, ettei ärtymykseni ala kiehumaan kattilasta yli. Mitä vit… et ole tosissasi, mutisen vain mielessäni ja avaan suuni uudelleen korostetun rauhallisesti.
  –En mä niin sanonut. Sehän on vain suoraan sanottuna turhaa työtä, jos mä yritän miettiä asiakasnäkökulmasta jotain tuotekehitykseen liittyviä kysymyksiä, kun mä en oikeastaan tiedä tuotekehityksestä yhtään mitään. Kun sä suunnittelet alustavat kysymykset itsekseen tuotekehityksen näkökulmasta, mä voin tarkastella niitä asiakasnäkökulmasta. Jos kysymyksissä on esimerkiksi jargoniaa, me voidaan yhdessä pohtia, miten saadaan kysymys muotoiltua asiakkaalle ymmärrettävään muotoon, väännän asiani Viktorille enemmän tai vähemmän rautalangasta.
  –Tessa on ihan oikeassa. Sun on ihan järkevää pohtia alkuun kysymyksiä itsekseen, ja yhdessä voitte sitten katsoa varsinaista kysymyksenasettelua. Kyllähän tässä joka tapauksessa molemmille riittää puuhaa, kun Tessan pitää suunnitella sopiva kyselymuoto ja yrittää järjestää tän kyselyn niin sanottu markkinointi mahdollisimman tehokkaaksi. Siitä voisittekin puhua Marjatan kanssa, että oisko kyselyyn mahdollista sisällyttää joku vastausporkkana, vai mennäänkö ihan ihmisten auttamishalun kautta. Jos sinne jonkin porkkanan laittaa, niin se toki vaatii omat järjestelynsä. Mut voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos Marjatta innostuu ajatuksesta, Alexa sanoo tyynnyttelevään sävyyn ja katsoo vuoroin Viktoria ja minua hieman kummastuneen näköisenä – tiedän paremmin kuin hyvin mokanneeni jälleen. Hänen sanansa nimittäin tuntuvat erotuomarilta kahden tappelevan esiteinin välillä, enkä voi kuin hävetä tilannetta. Minä, kuitenkin reilusti parinkympin puolella oleva aikuinen, vajoan Viktorin seurassa vähintään kymmen vuotta nuoremman ihmisen tasolle, käyttäydyn huonosti ja annan jälleen yhden ulkopuolisen todistaa kuinka “loistavaa” yhteistyö välillämme on. Tästä ei tule yhtään mitään. Miten helvetissä mun pitäisi pystyä pelastamaan tää projekti, kun ihan kaikki mun yritykset tulla edes kaksisesti toimeen Viktorin kanssa hajoaa käsiin, mietin. Armas työparinikaan ei enää Alexan jonkinlaisen väliintulon jälkeen jatka riidan haastamista kanssani, vaan pyrkii olemaan Alexalle mieliksi ja käyttäytyy jopa arkkivihollistaan, eli minua, kohtaan paremmin kuin ehkä kertaakaan aiemmin kuluneen syksyn aikana. Ilmeisesti harjoittelupaikka on hänelle kullanarvoinen aarre, josta hän ei halua luopua kirveelläkään. Kun palaveri on lopulta ohi, Viktor kerää tavaransa tuttuun tapaansa pikavauhtia kasaan ja häipyy työhuoneestani. Alexa ja minä sen sijaan olemme hieman hitaampia ja keräämme tavaroitamme jokseenkin kiusallisen, jopa pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa.
  –Tessa…, pöydän toisella puolella oleva nainen aloittaa. Eieieieiei, älä kysy siitä mitään, ÄLÄ KYSY MITÄÄN. Alexa, oo kiltti, äläkä kysy mitään, rukoilen mielessäni, mutta turhaan.
  –Tuota, onks kaikki sun ja Viktorin välillä ihan fine? En mä muuten, mutta… miten mä sen nyt sanoisin. Tässä oli äsken aika painostava ja riitaisa tunnelma teidän välillä, hän sanoo juuri kaiken sen, mitä en ikipäivänä haluaisi kuulla. Kiroan mielessäni myös sitä, että kelvoton työparini on taas jättänyt minut setvimään välejämme ulkopuoliselle henkilölle aivan yksin.
  –Niin, no… Ehkä tässä on vain ollut vähän vaikeaa tottua toisen työskentelytapoihin ja muuhun. Meidän henkilökemiat ei myöskään ihan täydellisesti kohtaa ainakaan vielä, niin sekin aiheuttaa välillä ärsytystä puolin ja toisin. Mut isossa kuvassa kaikki on okei, että ihan sellaista pientä työparin välistä kahinointia on ilmassa. Ja suuret pahoittelut siitä, että sä jouduit todistamaan sitä, ei todellakaan ollut kummankaan tarkoitus mitään kohtausta järjestää, yritän parhaani mukaan vakuuttaa Alexan siitä, ettei mitään todellista ongelmaa ole. En anna ääneni hajota tai käsieni tärinän näkyä. Nainen ei kuitenkaan vaikuta aivan sataprosenttisen vakuuttuneelta, vaikka hän ei kysele enempää ja sanoo jotain ympäripyöreää erilaisten ihmisten yhteistyöstä ja sen ajoittaisesta hankaluudesta. Kun hän lähtee työhuoneestani, päässäni jyskyttää kipeästi vain yksi ajatus: minun on puhuttava Viktorin kanssa. Nyt heti.

Viktor on jo ehtinyt parkkipaikalle ja kävelee kohti autoaan, kun viimein ehdin hänen peräänsä.
  –VIKTOR! huudan ehkä tarpeettoman kovaan ääneen, mutta ainakin saan miehen kääntymään ympäri ja katsomaan minua.
  –No mitä? hän kysyy ääni ärtymystä tihkuen.
  –Mitäpä lottoat? Tällä kertaa hiton Alexa kyseli multa sun ja mun väleistä, kun “ne on niin riitaisen tuntuiset”. Ei tää voi jatkua näin enää yhtään pidempään! Tajuatko sä yhtään, miltä paska yhteistyö sun ja mun välillä näyttää meidän työpaikalla? Mä voin kertoa, että se näyttää karsealta. Sen lisäksi, että me näytetään molemmat kelvottomilta työntekijöiltä, me myös pilataan riitelyllä ja kireällä tunnelmalla muiden työolosuhteet. Eikä pidä unohtaa sitä, että me kustaan myös tuo projekti, jos yhteistyön tekeminen on näin helvetin vaikeaa, kävelen lähemmäs miestä ja lasken äänenvoimakkuutta selvästi. Olen kuitenkin edelleen perin vihainen ja myös kuulostan siltä, joten voin vain toivoa, ettei kukaan kuule keskusteluamme.
  –Sun kanssa kun on niin helppoa tehdä yhteistyötä. Sähän itse jatkuvasti provosoit mua tavalla tai toisella, että onko mikään ihme, jos on vaikeaa pitää rauha maassa, Viktor vastaa minulle, enkä minä ole uskoa korviani. Hän ei yksinkertaisesti voi väittää, että jatkuvat riitamme johtuisivat vain minusta. Tunnen itseni jopa loukatuksi hänen väitteensä takia.
  –Sä et tosissasi vajoa tolle tasolle. On tosi epäreilua syyttää provosoinnista vain mua, kun sä teet sitä itsekin ihan koko ajan, näköjään jopa muiden silmien edessä. Me ei kumpikaan olla mitään pikkulapsia, jotka saa raivokohtauksia kaupan leluosastolla kehittymättömän tunnesäätelyn takia. Sä pystyt peittämään negatiiviset tuntemuksesi mua kohtaan, jos sä edes vähän enemmän yrittäisit. Sama pätee muhun, munkin on pakko yrittää sietää sua, etten mä sössi ihan kaikkea omalta osaltani, jatkan, vaikka keskustelu Viktorin kanssa tuntuu lähinnä pään hakkaamiselta seinään.
  –Jep, sä teet ihan mitä tahansa sen eteen, ettei sun timanttinen maine kärsi. Oikeastaan mua ei haittaisi, jos totuus pääsisikin paljastumaan. Mua sä et nimittäin vaan pysty sumuttamaan, Tessa. Ihan turha yrittää, mies vain naurahtaa vihaisesti ja kääntyy kannoillaan. Enää en jaksa lähteä hänen peräänsä, vaan jään seisomaan hetkeksi paikalleni loittonevaa selkää katseellani seuraten. Sieluni itkee verta, ahdistus tarraa kiinni sisäelimiini, olen voimaton. Viktorin lähellä olen aina vaaravyöhykkeellä, ainakin niin kauan, kun hän luulee tietävänsä totuuden minusta ja Samuelista. Sisimmässäni tiedän, että minun pitäisi saada Viktorin pää kääntymään, jotta asiat kääntyisivät parempaan. On kuitenkin täysin eri asia, pystynkö tekemään sen ennen kuin myrskytuhot ovat liian suuret.

(Jee, vihdoin uusi osa on täällä! Kesä ei todellakaan ole kirjoittamisen osalta mennyt niin kuin suunnittelin, mutta jotain nyt sentään sain naputeltua kasaan. Pidän pienen pientä toivonliekkiä yllä sen suhteen, ettei seuraavan osan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen menisi kuukausia aikaa :'D.)

11. osa

Olisitpa

Menetettyjä mahdollisuuksia

kaikki katseet vuosia sitten

mielikuvitusta, toiveajattelua, harhoja

kenties

mutta harhailen niihin

haikeana, kitkeränä, katkerana

hymyilen

voi pieni minä, olisitpa tiennyt

Pilvilinnojen rakentaja

on kadonnut satoihin päiviin

etsin

löydän sirpaleita sieltä täältä

mutta enemmän hattara

on vaihtunut epäilykseen

voi pieni minä, olisitpa säilyttänyt

Milloin hiillos

on jo liian musta

milloin on myöhäistä puhaltaa ja toivoa

tai ehkä tulitikut tai liekinheitin

olisivat tehokkaampia

liikaakin

varma palovamma

voi pieni minä, olisitpa edelleen

Kätketyt haavat #9

TESSA

Neljä vuotta aiemmin

Oli lokakuun alku. Syksyn ylioppilaskirjoitukset olivat päättyneet hetkeä aiemmin, ja lukioarki oppitunteineen ja esseineen alkoi hiljalleen palautua niiden jäljiltä normaaliksi. Takaraivossa kyti jo ajatus tulevasta keväästä ja sen jälkeisestä ajasta, kun lukion päättymisen myötä tutut rakenteet ja aikataulut katoaisivat elämästä uuden elämänvaiheen odottaessa nurkan takana. Oma elämäni oli kuitenkin murroksessa muutenkin kuin vain opiskelujen suhteen – olin päätynyt vastaamaan myöntävästi unelmavävyn bilekutsuun ja saanut houkuteltua myös Vivianin ja Leonan seurakseni. Tuntui edelleen uskomattomalta, että Samuel oli henkilökohtaisesti kutsunut juhliinsa juuri minut kaikista maailman ihmisistä. Olin hänen huomiostaan varsin imarreltu, enkä ehkä edes halunnut ajatella vaaran mahdollisuutta. Niinpä minä, Leona ja Vivian sitten päädyimme seisomaan lokakuun alun perjantai-illan hämärässä Samuelin lapsuudenkodin kuistin valon alle hieman jännittyneinä. 

  –Kuka soittaa ovikelloa?

  –Vai onkohan toi ovi jo valmiiksi auki? 

  –No en mä tiedä, soitetaan nyt vaan sitä ovikelloa.

Ovikellon ääni kuului kuistille oven läpi sisällä soivasta musiikista huolimatta. Hetken kuluttua oven lasin takaa näkyikin ovea kohti kävelevä hahmo.

  –Hei, ihan mahtavaa, että tulitte! Tulkaan vaan sisälle sieltä, Samuel avasi oven hymyillen ja viittoi meitä astumaan sisälle taloon. Ja me kolme astuimme siististi yksi kerrallaan Samuelin ohi eteiseen. Siinä me nyt olimme, tekemässä elämämme virhettä, vaikka kukaan meistä ei vielä silloin aavistanutkaan asiaa. Leona, Vivian ja minä vain ängimme takkimme naulakkoon ja yritimme saada kenkämme jokseenkin siististi kenkämeren keskelle. Ehkä ratkaiseva hetki oli se, kun joku Leonan ja Vivianin tuttu joltain biologian kurssilta huomasi heidät eteisessä ja tuli juttelemaan hetkeksi vain heille. Jäin silloin ikään kuin kahden Samuelin kanssa, hänen vaikutuksensa alaiseksi. En aluksi osannut katsoa häntä silmiin, mutta sitten keräsin jostain rohkeutta tehdä niin. Katsoin häntä, hän katsoi minua. Samuelin katse oli kuin lämpöä ja kipinöitä, jotain joka veti minua puoleensa kuin magneetti. Olisinpa vain tiennyt silloin, että tulisin vielä myöhemmin polttamaan näppini Samuelin kipinöissä. 

Nykyhetki

Viktor istuu jälleen kerran työpöytäni toisella puolella ja näpyttelee tietokonettaan etsiessään jotain projektiimme liittyvää tiedostoa.

  –Jos sä et löydä sitä tiedostoa, vois varmaan käydä kysymässä Erjalta, että lähettäiskö se meille sen uudelleen. Menee vaan turhaan aikaa, jos me nyt etsitään sitä tiedostoa kissojen ja koirien kanssa, sanon Viktorille, kun hän on puuhastellut sähköpostissa ja pilvipalvelussa jo hyvän aikaa. Itse en oikeastaan ole tehnyt mitään tiedoston löytymisen eteen, sillä työparini on ilmoittanut minulle jo aiemmin, että Erja on jakanut kyseisen tiedoston vain hänelle – äärimmäisen kätevä toimintatapa, jos minulta kysytään… 

  –No joo, mutta kun mä olen satavarma siitä, että oon nähnyt sen tiedoston jo mun sähköpostissa. Ei nyt viittis ihan turhaan mennä kyselemään sen perään, armas työparini ei kuitenkaan edes nosta katsettaan minuun tietokoneensa näytöstä ja jatkaa sinnikkäästi etsimistä. 

  –Ethän sä nyt koko päivää voi sitä hiton tiedostoa etsiä! Nyt ihan oikeasti, päästään miljoona kertaa helpommalla, jos pyydetään Erjaa jakamaan se tiedosto meille uudelleen, sanon Viktorille ja annan turhautumiseni kuulua. Mies ei kuitenkaan tee elettäkään lopettaakseen tiedoston etsimisen, enkä minä jaksa enää odottaa. 

  –No jos sä et kerta viiti käydä Erjan puheilla, niin mä menen, nousen tuoliltani terävästi ja alan kävellä ovea kohti jokseenkin tuohtunein askelin. 

  –Mihin sä nyt?

Viktor tuntuu heräävän turhautumiseeni kunnolla vasta nyt ja pyörähtää tuolillaan nopeasti katsomaan minua. 

  –No sinne Erjan luokse, käännän ovelta päätäni nopeasti hänen suuntaansa ja katoan käytävään. 

  –No olisin mäkin sen voinut hoitaa, Tessa! Viktor puoliksi huutaa perääni. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan kääntyä takaisin ja antaa Viktorin hoitaa asiaa, joten marssin reippaasti Erjan työpisteelle.

  –Hei, toivottavasti mä en keskeytä kovin pahasti. Mulla ois yks juttu sulle, sanon Erjalle ja kuulen samalla takaani askelia – Viktor on raahautunut perässäni paikalle.

  –Joo, ei mulla ole tässä mitään erityistä kesken. Mutta mitäs sulle? Tai teille, jos sulla Viktor on sama asia kuin Tessalla, Erja vastaa ja vilkuilee vuoroin minua ja nyt vieressäni seisovaa Viktoria. 

  –Samalla asialla ollaan. Sä oot ilmeisesti jakanut Viktorille siihen meidän projektiin liittyvän asiakastiedoston, mutta hän ei nyt löydä sitä mistään. Eli tultiin kysymään, jos voisit jakaa sen nyt uudelleen Viktorille ja samalla myös mulle, sanon ja yritän kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, vaikka Viktorin itsepäisyys nyppii minua yhä. 

  –Mä en tosiaan tajua, mihin se tiedosto on voinut kadota, mut nopeella vilkaisulla en löytänyt sitä sähköpostista tai pilvipalvelusta. Ja oma moka, kun en viimeks tajunnut pyytää sua jakamaan sitä tiedostoa myös Tessalle, mies vieressäni sanoo ja vaikuttaa hieman vaivautuneelta. Hän yrittää selvästi myös saada minun toimintani vaikuttamaan hätiköinniltä kertomalla Erjalle “nopeasta vilkaisusta”. Sä etsit sitä hitto minuuttikaupalla, mutisen mielessäni, mutta yritän pitää kasvoni neutraaleina. 

  –Joo, voin jakaa molemmille! Ois pitänyt itsekin tajuta jakaa saman tien myös Tessalle se tiedosto. Mut tää tiedoston katoaminen ei ole valitettavasti mitään uutta, eli teidän ei todellakaan tarvitse syyttää itseänne sen katoamisesta. Pilvipalvelu ja sähköposti sekoilee välillä jotain ja sitten niitä jaettuja tiedostoja ei löydy mistään, Erja sanoo ja kääntää katseensa minusta ja Viktorista takaisin omaan tietokoneeseensa.

  –Jep, niinpä. Toki sitä joskus sekoilee myös itse ja poistaa jaetun tiedoston vahingossa, eli ei sitä sähköpostiakaan ihan aukottomasti voi syyttää, jatkan keskustelua aiheesta ja tajuan hieman liian myöhään, että kommenttini saattaa olla Viktorin suuntaan provosoiva – olen juuri käytännössä katsoen syyttänyt häntä tiedoston kadottamisesta. 

  –No en usko, että siitä olisi nyt kyse. Mä olen satavarma siitä, etten tehnyt sille tiedostolle yhtään mitään, vieressäni seisova mies ottaa kuin ottaakin sanomiseni henkilökohtaisena loukkauksena ja puolustelee itseään. 

  –Mä en sanonut, että sä olisit tahallasi hävittänyt sen tiedoston, sanon ja yritän jälleen kerran kuulostaa niin hemmetin tyyneltä kuin ikinä vain osaan. 

  –No niin, oli se tiedosto sitten kadonnut miten tahansa, niin nyt sen pitäisi löytyä molempien sähköposteista, Erja nostaa katseensa tietokoneestaan meihin ja näyttää ikään kuin tarkkeilevan sekä minua että Viktoria. Ei hiton, hiton, hiton, hitto! kiroan mielessäni kun ymmärrän, että minä ja Viktor olemme juuri päästäneet toisiamme kohtaan tuntemamme vihan näkymään Erjan silmien edessä. 

  –Joo, kiitos! Mäpä lähden heti katsomaan, että se on tullut varmasti perille, Viktor ei kuitenkaan jää selittelemään mitään, vaan lähtee paikalta nopeasti. Juuri kun olen saamassa suuni auki, kiittämässä ja lähtemässä, Erja puhuu jälleen. 

  –Hiertääks tää projekti vähän teidän välejä? hän katsoo minua ja hymyilee.

  –Mitä? Tai siis, miten niin? kysyn ja näytän ehkä peuralta ajovaloissa. 

  –Olin vaan huomaavinani vähän kireää vuorovaikutusta tuossa äsken. Mutta sehän on oikeastaan ihan luonnollista, että työparin naama välillä vähän ärsyttää, etenkin kun asiat ei suju toivotulla tavalla. Ja te ootte vielä sen verran tuore pari, että toisen työtapoihinkin on vielä tottumista. Mutta ei siis ole mitään suurempaa taustalla? Erja analysoi äskeistä tilannetta ja saa minut toivomaan, että näyttelijänlahjani riittävät puhumaan sekä minut että Viktorin ulos tilanteesta.

  –Joo, ei todellakaan ole mitään sen suurempaa tässä taustalla! Vähän ehkä just se, ettei ole vielä toisen tavoista kunnolla perillä, aiheuttaa kitkaa, mutta eiköhän se siitä. Sit molemmilla on vähän ollut töiden ulkopuolella stressiä myös, niin sekin vähän vaikuttaa, vaikka ei tietenkään saisi. Mutta joo, muuten on niin kuin all good, vastaan Erjalle ja huokaisen helpotuksesta, kun hän ostaa vastaukseni ja selittää vain lyhyesti jotain ihmissuhteiden haastavuudesta ylipäätään. Kun pääsen ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen takaisin työhuoneeseeni, Viktor istuu tuolillaan kasvot ikkunaa kohti, mutta kääntyy tuloni kuullessaan kohti ovea. 

  –Tulithan sä sieltä. Mihin sä oikein jäit? hän kuulostaa edelleen turhautuneelta. 

  –Älä yhtään ala tuolle linjalle nyt! Erja alkoi kyselemään multa sun ja mun kireistä väleistä. Ymmärrätkö sä yhtään, miten huonolta tuo äskeinen oikein näytti Erjan silmissä? Mun piti äsken puhua myös sut ulos siitä pussista, ettei tää meidän “loistava” työkaveruus paljastu. Ja on muuten ihan turha väittää, että äskeinen olisi ollut vaan mun syytä. Sä oot nimittäin yhtälailla vastuussa siitä, ettet esimerkiksi provosoidu jokaisesta asiasta, puhisen kiukusta ja tuijotan Viktoria suoraan silmiin. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan näen hänen silmissään hivenen säikähdystä. Hänkin ilmeisesti pelkää projektin kaatumista meidän riitoihimme.

  –Okei, meidän pitää sit jatkossa olla tarkempia, mutta se siitä sitten. Se tiedosto muuten oli tullut ainakin mulle, että voisit nyt vaikka katsoa, onko se tullut sullekin, hän sanoo, eikä reflektoi tekemisiään sen suuremmin ja ohjaa jo keskustelun toisaalle. Viktorin sanoin, se siitä sitten – aiheeseen ei palata enää saman päivän aikana. 

Viikonloppuna olen tuttuun tapaan melko väsynyt. Töissä on Erjan silmien alla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen ollut erityisen raskasta, sillä olen koittanut pitää 150 prosenttisesti huolta siitä, ettei vastaava toistu. Toisin sanoen olen pyrkinyt kävelemään kananmunankuorilla niitä rikkomatta myös silloin, kun olen Viktorin kanssa kahdestaan työhuoneessani. Erjan tarkkasilmäisten havaintojen jälkeen minusta on vain alkanut tuntua riskialttiilta puhua Viktorille epäkunnioittavaan ja riitaisaan sävyyn jatkuvasti, sillä periaatteessa kuka tahansa työkavereistani Marjattaa myöten voisi avata työhuoneeni oven milloin tahansa ja kuulla huonolla tolalla olevan vuorovaikutuksemme. Vaikka en ole keskustellut aiheesta Viktorin kanssa, vaikuttaa minusta silti siltä, että hänkin on ymmärtänyt asian laidan, eikä ole Erjan silmien alla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen enää pyrkinyt jokaisessa hetkessä sörkkimään yksityiselämääni.

  –Mä sanon ihan suoraan, Tessa, että musta te molemmat olette vähän hulluja. Tuohan on tosi kuormittavaa kummallekin peitellä pahemman kerran tulehtuneita välejä. Enkä mä sano tätä siksi, että olisin kiinnostunut Viktorin hyvinvoinnista. Sua mä tässä mietin, kun ei tuollaisessa työilmapiirissä oleminen useita tunteja viikossa tee sulle alkuunkaan hyvää, Leona sanoo minulle kuultuaan viimeiset käänteet minun ja Viktorin yhteistyöstä. Tällä kertaa hän kuulostaa lähinnä huolestuneelta aggressiivisen sijaan, enkä minä voi väittää, etteikö hänen huolensa olisi mahdollisesti aiheellista. 

  –Mä tiedän. Mutta tää tilanne on aika vaikea, niin kuin sä tiedät. Mun pitäis avata Marjatalle mun yksityiselämää muutaman vuoden takaa aika helvetisti, että se ymmärtäisi, miksi tää yhteistyön tekeminen Viktorin kanssa on näin hirveää. Valitettavasti sekään ei takaa, että pääsisin eroon Viktorin kanssa työskentelystä – Marjattahan saattais vedota siihen, ettei Viktor ole itse paholainen. Ja jos nyt totta puhutaan, mä en edes tahdo puhua esihenkilölleni Samuelista, huokaisen raskaasti ja tuijotan puhelimeni ruudulla näkyvää Leonaa. Hän ei heti sano mitään, vaan katsoo pois ruudusta ja viheltää. 

  –Diksu, tänne! hän huhuilee vanhempiensa koiraa, joka on tullut hänelle ja Vivianille viikon ajaksi hoitoon. Leona jatkaa keskustelua vasta sitten, kun on saanut koiran takaisin kiinni ja poistunut koirapuistosta. 

  –Joo, sori keskeytys. Eiköhän tuo Diksu ole nyt juossut ihan tarpeeksi, kun ei tuolla puistossa edes ollut muita koiria. Mutta siis joo, tajuan että tuo tilanne on vaikea. En mäkään haluaisi välttämättä mennä puhumaan mun yksityiselämästä työnantajalle. Siitä huolimatta sun pitäisi saada jotenkin pidettyä sun pää pinnalla, ettei käy huonosti, hän sanoo kävellessään Diksun kanssa hämärtyvässä lokakuun illassa kotia kohti. Se, mitä hän sanoo pään pinnalla pitämisestä, on totta.

  –Niin… kun vain tietäis, miten voisi esimerkiksi päästää irti työasioista näin viikonloppuisin ja rentoutua, kun aika tosi harvoin mulla niitä lauantaivuoroja on, totean.  

  –Meidän pitää kehittää sulle jotain! Onhan niitä vaihtoehtoja, vaikka juokseminen, juhliminen, neulominen, keramiikkakurssi, lukeminen, tosi-tv:n katsominen, geokätköily, postimerkkien keräily, sukulaisten luona vierailu… okei, toi vika oli huono heitto, sori, ystäväni puhelimen ruudun toisella puolella luettelee ja saa minut joko virnistämään tai irvistämään eri vaihtoehdoille. 

  –Eiku ihan loistava idea toi sukulaisten luona vierailu. Etenkin äitin ja faijan luona on ihanan rentouttavaa käydä. No ei vaan, pitää oikeasti miettiä, mitä sitä keksisi etenkin töiden jälkeen ja viikonloppuna puuhastella, ettei pää hajoais. Opiskelu on nimittäin lähinnä työstressin korvaamista toisenlaisella stressillä, vastaan Leonalle ja vilkaisen työpöydälläni olevaa valtavaa kirjapinoa – minun ehdottomasti pitäisi lukea tenttiin ja kirjoittaa erään kurssin loppuesseetä.

  –Mm, siinä oot oikeassa, että opiskelu ei varsinaisesti helpota työstressiä. Mutta kyllä me jotain sulle keksitään. Vivian auttaa varmasti myös mielellään. Ja mehän voidaan tehdä jotain vaikka kolmistaan! Leona ehdottaa ja saa minut hymyilemään. Tiedän tasan tarkkaan, että jos vain annan hänen ja Vivianin kannatella minua, he eivät anna minun hukkua. Niinpä keskustelen vielä hetken Leonan kanssa muun muassa harrastusmahdollisuuksista, mutta sitten lopetamme puhelun. Oloni on puhelun jälkeen jälleen hieman kevyempi, mutta työpöydälläni odottava kirjapino palauttaa minut nopeasti maan pinnalle. Ei se auta, työstressiä tai ei, niin pakko ne tentit ja esseet on vaan hoitaa, mietin raahautuessani sängyltä kohti työpöytää. Vielä ennen opiskelun aloittamista käyn keittämässä itselleni kupillisen mustaa teetä ja täytän vesipulloni. Sitten istun työpöytäni ääreen, avaan läppärin ja yhden kirjapinon kirjoista. Ja vaikka opiskelu ei tänään maistukaan kaikista parhaimmalta, ainakin unohdan yhden esseen edistämisen ajaksi Viktorin ja projektimme.

(Wuhuu, uusi osa on täällä ja vieläpä alle kahdessa kuukaudessa! Mutta voi Tessa ja Viktor... niiden esitys alkaa rakoilla vähän jo nyt. Mitä luulette, riittääkö niiden näyttelijänlahjat pitämään näytelmän kasassa loppuun saakka?)

10. osa