Lopun jälkeen #39

Aurinko lämmittää ikkunan läpi käsivarttani, kun istun autossa pelkääjän paikalla heinäkuun alkupuolella. Iltapäivän tunnelma on pehmeä, radiosta kuuluvat kappaleet kertovat kesästä ja rakkaudesta, mikä ainakin joiltain osin tuntuu melkein häiritsevän samaistuttavalta. Vilkaisen vieressäni istuvaa, autoa ajavaa Nooaa, joka vaikuttaa keskittyneen ajamiseen melko syvästi. Hetken päästä minun on kuitenkin pakko kääntää katseeni miehestä pois, jotta en jäisi tuijottamaan häntä typerä hymy kasvoillani koko loppumatkan ajaksi – se aivan varmasti häiritsisi Nooan keskittymistä, ja yritän siksi hillitä tarvettani katsella hänen rentoa olemustaan.

  -Onhan tää suunnitelma sulle varmasti ihan okei? Nooa kysyy ja onnistuu yllättämään minut, sillä olen katseen kääntämisen jälkeen tuijotellut tiukasti tienvartta peittävää lupiinikasvustoa, jolle pitäisi kaiketi tehdä jotain. 

  -Siis… tai joo, on se okei, mehän puhuttiin tää läpi jo. Mä meen kämpälle ja käyn kaupassa sillä aikaa, kun sä oot siellä asuntonäytössä. Sä pärjäät siellä yksinkin, mä luotan kyllä siihen, ettet sä halua sen kaikista hirveimmän kämpän vuokralaiseksi, sanon, kun olen saanut melkein häiritsevän nopeasti hajoavat ajatukseni kasaan ja katson Nooaa, joka vilkaisee minua nopeasti hymyillen, vaikka vaikuttaakin jo etukäteen hieman väsyneeltä tulevien asuntonäyttöjen määrän vuoksi.

  -Ja huomenna vielä pari asuntoa lisää. Tuntuiko susta viime kesänä, kun sä etsit asuntoa, että se olisi ollut joskus tosi turhauttavaa touhua? hän sanoo ja huokaisee sitten hieman tuskastuneena – olen ilmeisesti osunut oikeaan, kun olen tulkinnut Nooan ilmeen kielivän ennakkoväsymyksestä. 

  -Tuntui. Mä kävin katsomassa pääasiassa Jarkon kanssa niitä asuntoja, kun Karo oli töissä, eikä siinä seurassa mitään vikaa ollut, mutta me käytiin katsomassa yhteensä kymmentä asuntoa kolmella eri kerralla. Mä toivon, ettei tuosta kämpästä tarvitsisi muuttaa ihan heti pois. Mun muuttokiintiö on edelleen ihan täynnä siitä, että muutin reilun vuoden sisään ensin Karoliinan kanssa ja sitten vielä yksin, selitän Nooalle, joka keskittyy vaihtamaan kaistaa ja suorittamaan sen jälkeen onnistuneen liittymisen toiselle tielle ennen kuin vastaa minulle mitään.

  -Joo, ei tuota muuttamista kyllä ole ollut ikävä, mut ehkä mä nyt löydän itselleni asunnon edes pariksi vuodeksi, hän sanoo minulle, enkä minä voi olla kuulematta hänen äänestään häivähdystä kivusta, joka liittyy hänen kohdallaan vahvasti hänen isäänsä, jonka takia heidän perheensä oikeastaan edes muutti toiselle paikkakunnalle. Tiedän, että muuttaminen on raskasta, mutta luulen, etten silti koskaan voi ymmärtää sitä kipua, jota Nooa ainakin toistaiseksi tuntee muuton yhteydessä isänsä vuoksi.

  -Kaikki järjestyy kyllä, sanon ja yritän lohduttaa nuorta miestä, jonka katse on kiinnittynyt edessä siintävään asfalttiin. Hän ei vastaa minulle, enkä minä sitä odotakaan, vaan toivon hieman naiivisti, että voisin poistaa kaiken tuskan nuoren miehen harteilta, vaikka tiedänkin sen olevan silkka mahdottomuus. En vieläkään tiedä, pääseekö surusta koskaan varsinaisesti yli, mutta olen kaikkien näiden vuosien aikana alkanut ymmärtää, että sen kanssa voi elää hyvää elämää. Nooan isän kuolemasta on hieman yli kaksi vuotta, ja minä ymmärrän, ettei kaksi vuotta lopulta ole edes kovin pitkä aika, ei etenkään surun kanssa, joten koitan siksi antaa Nooalle parhaani mukaan aikaa ja tilaa käsitellä asiaa, joka tulee varmasti aina näkymään hänessä. Minä ja hän olemme molemmat jollain tavalla rikkinäisiä, mutta toivon, että voisimme ja osaisimme olla toistemme tukipilarit silloin, kun sitä tarvitsemme. Juuri nyt, tässä hetkessä, haluaisin kuitenkin luoda Nooalle ja itselleni muistikuvia siitä, että jossain kivun ja tummien pilvien keskellä on myös kauniita kesäpäiviä, joiden jättämä onnellisuus voi parhaimmillaan olla kannatteleva voima.

Seuraavana iltapäivänä pieni asuntoni tuntuu jälleen kerran hieman liian lämpimältä, vaikka olenkin pitänyt kaikki sälekaihtimet ja verhot kiinni edellisestä illasta saakka estääkseni auringonvaloa pääsemästä ikkunasta sisään. Näinkin lämpimänä kesänä koko homma tuntuu kuitenkin melkein turhalta – asunto kuumenee, tein sitten mitä tahansa.

  -Ootko sä kohta valmis?

Nooa on ollut koko aamupäivän kaupungilla asuntonäytöissä, mutta on palannut hieman yhden jälkeen takaisin asunnolleni vaihtamaan vaatteet.

  -Joo, oon kohta. Sä? kysyn ja käännän sitten kädessäni olevaa pientä peiliä niin, että näen selkäni takana seisovan miehen kasvot peilistä.

  -Ei mene enää kauaa. Mikä fiilis? hän kysyy minulta uuden kysymyksen liikkuen samalla niin, etten enää näe häntä peilistä, vaan joudun kääntämään päätäni hänen askeleidensa suuntaan. 

  -En mä tiedä, ihan hyvä kai. Tai no, vähän jännittää, tunnustan hetken aikaa pohdittuani Nooalle, joka hymyilee minulle jo tutuksi ja rakkaaksi tullutta lempeän rohkaisevaa hymyään, jolla hän saattaisi pystyä sulattamaan paatuneimmankin ihmisen sydämen, enkä minä voi olla vastaamatta hymyyn, vaikka jännitys jääkin kuplimaan sisälleni.

  -Te ootte kaikki samassa asemassa. Ne ei tunne sua, etkä sä tunne niitä. Ei ne pure, ja sä saat kyllä pitää mun kädestä kiinni just niin lujaa kuin itse haluat, Nooa kävelee seisomaan taakseni ja laskee rauhoittavasti kätensä lepäämään olkapäilleni.

  -Niin, mä tiedän! Jännittää silti, miten sun frendit suhtautuu muhun ja… meihin.

Nooan kavereista suurin osa ei vielä tiedä, että olemme pari. Olemme itse halunneet pitää asian toistaiseksi vain pienen piirin tietona, mutta hiljalleen asian piilottelu alkaa hankaloitua, emmekä me ole ajatelleet tänään peitellä sitä, mitä olemme, vaikka toisaalta myöskään täysin avoin yhdessä oleminen ei vielä tunnu oikealta askeleelta. Siksi olemme menossa tapaamaan Nooan vanhoja ystäviä sillä ajatuksella, että ihmiset saavat itse rakentaa antamistamme paloista ehjän palapelin, vaikka suunnitelmana on myös erikseen kertoa kaikille hieman myöhemmin: tästä suhteesta kumpikaan meistä ei halua tehdä loputonta salailua.

  -En mä usko, että ne meidän kimppuun hyökkää ainakaan siksi, etten mä ole kertonut niille, että me ollaan muutakin kuin pelkkiä kavereita. Ja eiköhän osa ole jo arvannut, että jotain on meneillään, Nooa sanoo rauhoittavalla äänensävyllä ja viittaa sanoillaan siihen, että on saattanut vihjailla suhteestamme kavereilleen samalla tavalla, kuin olemme vihjailleet asiasta kaikille muillekin ihmisille ennen kertomista. Aapo, Cecilia, Karoliina, Jarkko ja Nooan äiti ovat kaikki olleet melko helppoja kertomisen kohteita, sillä ainakin oman uskomukseni mukaan heistä jokainen on varmasti jossain kohtaa huomannut sekä minun että Nooan käytöksessä jotain outoa. Sen lisäksi, että he ovat todennäköisesti huomanneet käytöksessämme jotain outoa, he ovat satavarmasti tienneet aina, miten läheisiä Nooa ja minä olemme olleet jo ystävyytemme aikana – välien lähentyminen entisestään on tuskin tullut kenellekään heistä järkytyksenä, toisin kuin Nooan ystäville, jotka eivät koskaan ole edes nähneet minua. Cecilian kanssa olen tietenkin joutunut puhumaan muita enemmän, ja täysin syystä. En kertonut hänelle totuutta minusta ja Nooasta yli kahteen vuoteen, ja siksi minusta tuntui siltä, että olin selityksen velkaa, mitä Cecilia tietyllä tapaa vaatikin, vaikka jätti minulle mahdollisuuden olla hiljaa. Kaiken jälkeen hän on kuitenkin edelleen tässä, minun puolellani, ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.

  -Tää vaan tuntuu vieläkin niin oudolta. En mä kaksi vuotta sitten ajatellut, että me oltaisiin tässä nyt tai koskaan, totean Nooalle ja mietin kesää, jolloin en kokenut kuuluvani oikein mihinkään. Samaan aikaan parin vuoden takainen ajanjakso elämästäni tuntuu kaukaiselta, mutta kun mietin kulunutta vuotta, joudun toteamaan, että jotkin tunteet ovat edelleen läsnä elämässäni, vaikkakin hieman eri tavalla. Syksy ja talvi yksin vieraassa kaupungissa ovat saaneet minut tuntemaan itseni toisinaan ahdistavan pieneksi ja yksinäiseksi, jopa tarpeettomaksi, mutta hiljalleen asiat ovat alkaneet asettua omille paikoilleen.

  -Aika vaikea sitä silloin oli ajatella, vaikka mun osalta olisi varmaan ollutkin jotenkin kyseenalaista alkaa miettimään toista ihmistä, kun oli jo suhteessa. Mut en mä tiedä… tai… ootko sä koskaan ajatellut, mitä meistä olisi tullut, jos oltaisiin oltu toisillemme rehellisiä ennen isän kuolemaa? Nooa kysyy minulta ja siirtyy istumaan viereeni, ottaa käteni omaansa. Hänen katseensa on jotenkin raadollinen ja rehellinen, mutta kuitenkin tavattoman kaunis ja lempeä. Minun on kuitenkin pakko pysähtyä miettimään kysymystä hetkeksi, ennen kuin vastaan siihen mitään. Tiedän tasan tarkkaan, mitä Nooa tarkoittaa sillä, ettemme olleet toisillemme rehellisiä ennen hänen isänsä kuolemaa. Ja totta puhuen minä tiedän myös sen, mitä itse ajattelen asiasta, vaikka asian pohtiminen on välillä ollutkin kivuliasta.

  -Mä… totta kai mä olen miettinyt sitä, varmaan ihan liikaakin. Sen hiton maaliskuun suudelman jälkeen mä olin tosi sekaisin susta ja tunteista ja itsestäni, enkä ihan varmasti vähiten siitä, mitä sulle ja teidän perheelle tapahtui. Mä en voi väittää, ettenkö olisi joskus halunnut päästä sua lähemmäksi. Oikeastaan mä halusin sitä joskus niin paljon, että pelkästään sun kanssa muskassa oleminen tuntui vaikealta. Siitä huolimatta mä päätin olla hiljaa, ehkä etenkin sun, mutta myös itseni takia. Mä olin silloin ihan hajalla. Jotenkin ne täysi-ikäistymistä edeltävät vuodet lukiossa toi mun mieleeni äidin ja isän tosi vahvasti, ne sai mun vanhat arvet auki taas. En mä olisi tehnyt sulle hyvää siinä kohtaa muuna kuin läheisenä frendinä, mitä mä olinkin. Sillä tavalla mä en repinyt sua rikki olemalla liian iholla omien haavojeni kanssa, puhun Nooalle pitkään asioista, joista olemme aiemmin puhuneet vain sen verran kuin on ollut pakko. Kumpikin meistä on edelleen vältellyt puhumasta siitä, mitä tapahtui vain viikkoja ennen Nooan isän kuolemaa, vaikka juuri nyt, kun olemme oikeasti yhdessä oleva pari, aiheesta olisi erityisen tärkeää puhua, jotta aihe ei myöhemmin alkaisi kaivelemaan. Vaikka olen pitkään halunnut kieltää asian olemassaolon, ymmärrän kuitenkin varsin hyvin, että minä ja Nooa olemme muutama vuosi sitten venyttäneet kaveruuden rajaa aivan liian pitkälle. Enkä minä voi väittää, ettenkö olisi jo silloin halunnut kipeästi jotain muutakin kuin yhden suudelman, joka lakaistiin heti maton alle, jotta asiat eivät muuttuisi liian monimutkaisiksi. Jossain sisimmässäni olen kuitenkin jo pitkään tavalla tai toisella tuntenut, että loppujen lopuksi kaikki on parhain päin juuri näin: nyt sekä Nooa että minä olemme tasaisempia, eikä toisinaan pintaan nouseva kipu ole enää niin terävää. Siksi uskallan luottaa siihen, ettemme hukuta toisiamme oman kipumme alle, vaikka olemmekin toistemme lähellä, iholla ja sen alla.

  -Musta on tuntunut viimeiset pari vuotta siltä, että siitä maaliskuun illasta olisi pitänyt puhua, mut se on tuntunut hemmetin vaikealta. Ehkä eniten siksi, etten mä oo halunnut satuttaa sua… tai itseäni. Se, että me suudeltiin, ei todellakaan ollut mulle mikään vahinko, joka muka vaan pääsi tapahtumaan. Mä ihan puhtaasti halusin sitä, suudella sua, pitää sut mun lähellä. Mut sen jälkeen mä menin paniikkiin, vetäydyin ja väitin, ettei se tarkoittanut yhtään mitään, vaikka se oli helvetin iso valhe. Ja sitten isä kuoli. Mä menin ihan hajalle, ja mä tajusin vähän jälkikäteen sen, että säkin olit ihan säpäleinä sun vanhempien ja mun takia, ehkä myös siksi, että sunkin perhekuviot muuttui aika olennaisesti, kun Jarkko tuli teidän elämään. Jotenkin se tuntuu nyt onnekkaalta sattumalta, ettei me oltu tarpeeksi rohkeita kertomaan todellisia tunteitamme toisillemme. Eli joo, Mikaela. Mä oon samaa mieltä siinä, että on hyvä asia, ettei meistä tullut paria ennen isän kuolemaa tai heti sen jälkeen. Mä luulen, että me oltais vaan takerruttu liikaa toisiimme ja tapettu kaikki eteenpäin potkiva meidän väliltä ja ympäriltä.

Kun Nooa lopettaa puhumisen, olemme kumpikin jonkin aikaa vain hiljaa ja katselemme toisiamme hieman arasti, väsyneesti ja kuitenkin pehmeästi. Tuntuu helpottavalta tietää, ettemme ole särkeneet toistemme sydämiä olemalla parin vuoden takaisista tapahtumista eri mieltä. Ja nyt kun voin luottaa siihen, että Nooa on kanssani samaa mieltä meistä, pystyn luottamaan taas paremmin siihen, että me kestämme yhdessä rajumpiakin myrskyjä, vaikka juuri onkin tyyntä. 

  -Nooa, musta tuntuu siltä, että tän pitikin mennä näin. Tai ainakin mulla on tosi hyvä olla tässä ja nyt sun kanssa, sanon vieressäni istuvalle miehelle hiljaa ja tartun sitten käteen, jonka hän on ojentanut minua kohti. Nyt Nooa katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee lempeästi ja tuo vapaan kätensä kasvoilleni, siirtää hiukset korvan taakse ja vetää minua varovaisesti lähemmäs itseään, painaa otsansa omaani vasten. Hänen lähellään on niin turvallista olla, että se melkein itkettää, enkä minä epäröi vastata, kun hän suutelee minua hellästi. Mä tipun kohta reunan yli, ajattelen, kun suudelma loppuu – rakastumisen kuilu on kai oikeasti lähempänä kuin koskaan. Olotilani on kuitenkin sen suhteen rauhallinen, enkä pelkää reunan yli putoamista. Niin hullua kuin se onkin, vaikuttaisi siltä, että Nooa ja minä opetamme toisillemme ohjaksista irti päästämistä, vaikka niiden käsissä pitäminen on aina ennen tuonut kummallekin turvaa. Nyt päästämme kuitenkin hetkeksi kontrollista irti, annamme tuulen kuljettaa. Juuri tässä on hyvä olla.

Myöhemmin samana päivänä olemme päässeet perille erään Nooan ystävän luokse puolentoista tunnin ajamisen jälkeen. Ensimmäinen tunti paikan päällä on varmasti mennyt siihen, että Nooa on vaihtanut kuulumisia vanhojen ystäviensä kanssa samalla, kun olen itse tehnyt heihin tuttavuutta. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen sanonut illan aikana sanat "Mikaela Koivunen. Tosi kiva tavata, Nooa on puhunut susta paljon hyvää!", eikä asialla kai varsinaisesti ole väliä, uusien nimien opetteluun menee joka tapauksessa jonkin verran aikaa. Vaikka olen etukäteen jännittänyt Nooan ystävien tapaamista, tuntuu helpottavalta huomata, että ihmiset ottavat minut hyvin vastaan ja vaikuttavat olevan aidosti kiinnostuneita tutustumaan kanssani. Lisälievennystä jännitykseeni on tuonut myös Nooa, joka on säännöllisin väliajoin vilkaissut minua ja hymyillyt niin, että minua alkaa väkisinkin hymyilyttää. Nyt olen kuitenkin vetäytynyt hieman kauemmas väkijoukosta ihan vain juomaan vettä ja vetämään hieman henkeä – uusiin ihmisiin tutustuminen on itselleni kaikesta huolimatta aina hieman kuormittavaa. Eikä minun lopulta edes tarvitse olla kovin kauaa yksin, kun ihminen, jonka luulen jo tunnistavani pelkästään Nooan kertoman perusteella, ilmestyy väkijoukosta viereeni. 

  -Vetämässä henkeä? hän kysyy minulta ja vaikuttaa onneksi ymmärtävän, etten ole vetäytynyt joukosta siksi, että kokisin itseni ulkopuoliseksi. 

  -Jep. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vähän rankkaa, vaikka tänään oon saanutkin tavata tosi kivoja tyyppejä, totean ja otan sitten vielä yhden hörpyn vedestä samalla, kun viereeni ilmestynyt tutkii kasvojani kuin varmistuakseen siitä, kuka olen. 

  -Mä nyt oletan, että sä olet Mikaela, hän sanoo hetken kuluttua ja saa minut nyökyttelemään. 

  -Joo, oikeassa olet. Mäkin luulen tietäväni, kuka sä olet, vaikka äsken tuolla ringissä me ei taidettu esittäytyä toisillemme. Sä oot Niklas, eikö? esitän epäilykseni miehelle, joka hymyilee kuin merkiksi siitä, että olen osunut oikeaan.

  -Ilmeisesti musta on puhuttu, hän sanoo minulle ja vilkaisee sitten Nooaa, joka näyttää ainakin minun silmissäni onnellisemmalta kuin pitkään aikaan. 

  -Nooa on puhunut susta oikeasti paljon, varmaan ihan syystäkin. Te ootte tunteneet tosi pitkään? kysyn ja yritän sitten muistella, mitä Nooa on kertonut ystävyydestään Niklaksen kanssa.

  -Me ollaan tunnettu eskarista asti. Ihan aina ei oltu samalla luokalla, mut lukiossa oltiin samassa ryhmässä siihen asti, että Nooa muutti. Sen jälkeenkin on onneksi pidetty yhteyttä, Niklas kertoo ja vaikuttaa olevan aidosti kiitollinen siitä, että meitä yhdistävä ihminen on pysynyt hänen elämässään. Siksi minun ei tarvitse ponnistella sen eteen, että ymmärtäisin Nooan ja Niklaksen olevan toisilleen samanlaisia ystäviä, kuin minä ja Cecilia olemme toisillemme. 

  -Mä oon tuntenut Nooan kaksi ja puoli vuotta, en siis ihan hirveän pitkään vielä. Me tutustuttiin, kun Nooa tuli samaan lukioon ja ryhmään mun kanssa. Siitä asti me ollaan oltu kavereita, selitän Niklakselle, vaikka hän todennäköisesti tietää jo, miten minä ja Nooa olemme tavanneet.

  -No, eihän kaksi ja puoli vuotta ole kauhean pitkä aika, mutta siinä ajassa on ehtinyt tapahtua aika paljon. Etenkin, jos puhutaan Nooasta, Niklas sanoo ja vakavoituu sitten hieman katsoessaan nyt onnellisena muille juttelevaa lapsuudenystäväänsä. Minusta tuntuu siltä, että hän tietää tarkalleen, millaista on olla täydellisen huolissaan surevan ystävän vuoksi. Nooan muuton jälkeiset vuodet ovat taatusti olleet tavalla tai toisella raskaita sekä uusille että vanhoille kavereille, mutta minä en varmasti koskaan voi ymmärtää sitä, millaista on ollut olla kaukana tärkeästä ihmisestä silloin, kun olisi halunnut seistä vierellä.

  -Mä tiedän. Toi tyyppi on saanut kantaa aika painavaa taakkaa harteillaan, sanon ja mietin sitten, miten paljon Nooa on muuttunut vain viimeisen puolen vuoden aikana. Varjot ja väsymys hänen kasvoillaan ovat alkaneet väistyä hiljalleen löytyvän elämänilon tieltä, eikä hän ole enää niin usein alakuloinen vaan energisempi ja onnellisempi.

  -Ei se ole ollut ihan helppo paikka kaverillekaan, etenkään uudelle sellaiselle. Siinä on heitetty suoraan aika syvään päätyyn, mitä tulee jo ihan siihenkin, millaiseen puoleen siitä ihmisestä on ensimmäisenä tutustunut, Niklas toteaa, enkä minä voi väittää vastaan. Tiedän, ettei surevan ihmisen kanssa ystävystyminen ole aina niin ruusuista kuin voisi toivoa.

  -Niin… mut samaan aikaan mä luulen, että tavallaan tuollaisissa elämän käännekohdissa ystävystyminen on myös mahdollisuus. Ne tyypit, joista on tullut pari vuotta sitten Nooan frendejä, on sitoutuneet siihen, ettei kaverin elämästä lähdetä heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen, selitän Niklakselle, joka vaikuttaa ymmärtävän sanojeni sisällön. En ole tullut Nooan elämään lähteäkseni, en voisi tehdä niin, enkä usko, että kukaan Nooan niin sanotusti uusista ystävistäkään tekisi niin vain siksi, ettei hän aina ole kevyintä mahdollista seuraa. 

Niklas katsoo minua hetken aikaa hiljaa tarkkaillen, ennen kuin kääntää katseensa mieheen, joka keskustelee väkijoukon keskellä rennosti, niin kuin kaikki maailman huolet olisivat poissa juuri tästä hetkestä ja illasta. Tällaisen Nooan näkeminen on minullekin uutta, enkä voi olla kuin onnellinen siitä, että luuytimiin asti ulottuva ilo on tehnyt paluun hänen väripalettiinsa.

  -Yleensä ehkä ajatellaan, ettei jätkät puhu tunteistaan, mutta mä puhun. Ja puhun nyt sullekin. Tuo tyyppi on meille kaikille ihan helvetin tärkeä, enkä mä aina ole voinut olla levollisin mielin sen suhteen. En etenkään muuton ja sitä seuranneen Nooan isän kuoleman jälkeen. Mä tiedän, että sä ymmärrät, miten tärkeitä luottamuksen arvoiset ihmiset on ympärillä ja lähellä itseä. Mä… mä oon tosi iloinen siitä, että sä oot pitänyt Nooan päätä pinnalla silloin, kun virta on ollut turhan voimakas. Usko tai älä, mut ilman tietoa siitä, että Nooalla on ollut turvaa tuovia ihmisiä elämässä myös muuton jälkeen, aika monet yöt olisivat jääneet unettomiksi, Niklas puhuu matalalla äänellä ja katsoo minua suoraan silmiin niin, että hetken aikaa sekä näen että tunnen sydämessäni kaikki hänen kasvojensa ylitse pyyhkivät tunteet. Hänen sanansa ovat täynnä kipua, riittämättömyyttä ja huolta, mutta myös niin kivuliaan puhdasta onnea, iloa ja kiitollisuutta, että olen murtua kyyneliin, kun kuulen hänen ajatuksensa minun ja muiden Nooan ystävien merkityksestä hänelle itselleen. Vaikka olen tuntenut Nooan Niklakseen verrattuna lyhyen aikaa, voin silti samaistua hänen pelkoonsa rakkaan ystävän kadottamisesta vaikeuksien tummaan verkkoon. 

  -Mä oon tosi onnellinen, jos mä ja muut ollaan pystytty luomaan teille jonkinlaista turvaa sen suhteen, ettei Nooa tipu tyhjyyteen, vaikka te olettekin olleet kaukana. Me… me ollaan yritetty saada se huomaamaan, että vaikkei täällä olisi enää mitään muuta, niin aina toivoa. Että lopun jälkeen pystyy luomaan uuden alun, vaikka se vaikuttaisikin helvetilliseltä urakalta. Että siitä urakasta voi selvitä, että pahojen säröjenkin kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Nyt vaikuttaisi siltä, että ainakin osa siitä tsemppaamisesta on kannattanut, sanon ja viittaan kohti Nooaa samalla, kun pyyhin silmäkulmiini pyrkiviä kyyneleitä pois – en halua itkeä tänään, en edes melkein pelottavan suuresta onnesta. Kun katson Niklasta, näen, että hänkin on herkistynyt.

  -Eiköhän meidän ole ihan hyvä jatkaa tästä toisiimme tutustumista, etenkin nyt, kun me tullaan jatkossa varmasti olemaan enemmän tekemisissä, Niklas toteaa vielä, eikä hänen tarvitse viimeisen lauseensa jälkeen sanoa mitään, kun jo tiedän, että hän on tajunnut, mitä minä ja Nooa olemme. Eikä asia tunnu minusta lainkaan epämukavalta, vaan tietyllä tapaa jopa turvalliselta.

Kello on jo jonkin verran yli puolen yön, kun lähdemme Nooan kanssa ajamaan takaisin asunnolleni. Vaikka olemme liikkeellä Veeran autolla, ei Nooa epäröi antaa äitinsä auton avaimia minulle kysyessäni hänen väsymystasoaan.

  -Varmaan parempi, että sä ajat, vaikken mä olekaan vielä ihan poikki. 

Niinpä minä olen käynyt kuskiksi ja päästänyt Nooan vetämään henkeä pitkän päivän jälkeen. Kuumassa asunnossa hieman levottomasti nukutun yön jälkeen asuntonäytöt, melkein parin tunnin ajomatka ja sen jälkeen usean tunnin oleskelu suuressa, vaikkakin tutussa, porukassa ovat selvästi saaneet Nooan uuvuksiin, vaikka päivän aikana hän on ollut iloisempi ja onnellisempi kuin aikoihin. Nyt hän on kuitenkin hiljaa ja katselee ikkunasta vaihtuvia vielä valoisia kesäyön maisemia samalla, kun naputtaa kevyesti polveaan vasten sormella tahtia. Radiosta hiljaa soivat vanhat rock-kappaleet ovat itsellenikin tuttuja lapsuudesta asti, enkä voi mitään tunteelle, joka hiipii esiin kaiken ilon ja onnen keskeltä. Minusta vain tuntuu tavattoman haikealta, enkä edes tiedä syytä siihen. 

  -Hei, mihin sä nyt käännyt? Nooa havahtuu kysymään minulta, kun laitan vilkun päälle kääntyäkseni oikealle. 

  -Tässä on joku levähdys- ja maisemapaikka. Katsotaan, onko tää näkemisen arvoinen paikka tähän aikaan yöstä, selitän Nooalle hieman yllättäen tullutta käännöstä ja hiljennän sitten nopeutta, jotta kääntyminen sujuisi hallitusti. Nooa ei sano mitään, mutta sivusilmällä katsottuna hän vaikuttaa piristyvän ajomatkan keskeytymisestä samalla, kun alkaa kiinnittää tarkemmin huomiota ympäristöönsä. Kun sitten hetken kuluttua nousemme autosta ulos, viileä yöilma tuntuu hyvältä ihoa vasten. 

  -Outoa, ettei tässä ole ketään muita. Tai kun on heinäkuu, lomat ja kaikki. Voisi kuvitella, että tässä olisi yötä viettämässä karavaanareita ja muita, totean Nooalle, joka nyökkää minulle ja vaikuttaa sitten pohtivan jotain. 

  -No, saadaan ainakin olla rauhassa. Vähän niin kuin Tähtimäellä reilu vuosi sitten, hän sanoo ja hymyilee minulle, eikä minulla kestä kauaa tajuta, mitä hän tarkoittaa.

  -Sulle ei jäänyt traumoja puku päällä ja kravatti kaulassa mäen päälle kiipeämisestä? kysyn ja hymyilen sitten itsekin toiselle saman illan muistolle, baarin jälkeiselle otsan kuivaus hetkelle. On tavallaan uskomatonta ajatella, että ylioppilasjuhlapäivästä on jo yli vuosi, eikä asian ajattelu ainakaan helpota haikeaa olotilaani, vaan saa minut kävelemään hieman lähempänä Nooaa. Hän pystyy luomaan minulle oudolla tavalla turvaa, vaikkei edes sanoisi mitään tai tekisi mitään ihmeellistä - riittää, että hän vain on seurassani.

  -Okei, joo, wau. Siis wau. Tää on näkemisen arvoinen, Nooa toteaa, kun päädymme hetken kävelemisen jälkeen järven rantaan. Minä en osaa sanoa hetkeen mitään, tuijotan vain kaukaisuuteen kohti taivaanrantaa, jonne aurinko on painunut jo aikaa sitten. Vaikka aurinko ei enää paistakaan, on öinen taivas silti valtavan kaunis. 

  -Vähän tällainen yö oli silloin vuosi sittenkin. Sä annoit mulle sun puvuntakin, ja sitten mä rakennettiin yömyöhään Kaupunginlahdella käpylehmiä ja yritettiin elää, selitän Nooalle ja tiedän itsekin kuulostavani haikealta, vaikka en edes haluaisi. En tahtoisi viedä tämän illan tunnetilaa liian tummaksi, mutta kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat ja keskustelut ovat saaneet minut pohtimaan kaikkea hieman liikaa. Etenkin Niklaksen kanssa käyty keskustelu surusta ja ystävistä on saanut minut herkistymään melko voimakkaasti, kaikki viimeisen parin vuoden tapahtumat tuntuvat mielessäni kirkkailta kuin edellinen päivä. Miten huolissani olenkaan ollut Nooasta. Kuinka syvällä olen ollut omissa ajatuksissani. Miten korvaamattoman tärkeitä ihmisiä Cecilia, Aapo ja Nooa ovat olleet elämässäni viime vuosina, vaikken varmasti ole aina sanonut sitä ääneen. Miten pienistä, mutta sitäkin tärkeämmistä palasista onni on välillä rakentunut. 

Hivuttaudun hiljaa lähemmäs Nooaa, joka vetää minut itseensä kiinni, silittää selkää ja rauhoittaa, saa palaamaan takaisin tähän hetkeen, ilman, että olen tällä kertaa edes ilmaissut tarvetta siihen. Hänen sydämensä tasainen syke korvaani vasten tuntuu lohdulliselta, enkä minä voi olla hiljaa siitä, mitä päässäni liikkuu juuri nyt. 

  -Mä vaan mietin, että vaikka elämä on tosi rajallista, ja suru lopullista ja muuntautumiskykyistä, niin silti musta on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että mä uskallan luottaa enemmän itseeni ja elämään. Ehkä tää ainainen keskeneräisyys ja rikkinäisyys ei olekaan onnellisuuden este, vaan tietyllä tapaa osa sitä. Kaikki on niin ohikiitävää, ja joo, toi kuulostaa tosi keski-ikäiseltä. Mut jotenkin mä oon alkanut ajatella onnellisuutta ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Ei se ole päämäärä tai tavoite, mikään ikuinen olotila, ainakaan mulle. Ehkä onnellisuus tulee ja menee, koostuu ihan minimaalisista asioista ja sekunnin päästä ohi olevista hetkistä. Niin kuin ne käpylehmät Kaupunginlahdella, tai lyhyt, mutta kiva WhatsApp-viesti huonon päivän jälkeen. Vaikka mä olenkin tällainen epätäydellinen melankoliaan taipuvainen tyyppi, mä voin silti olla onnellinen, vaikka pienen hetken kerrallaan. Ja Nooa, mä oon susta ihan tosi onnellinen kaikin puolin, puhun Nooalle pitkään, katson hänen silmiään ja annan itseni vajota aina vain syvemmälle järjettömän kiintymyksen suohon, enkä edes vastusta ajatusta. Nooa ei heti vastaa minulle mitään, enkä minä oikeastaan sitä odotakaan, vaan annan hänelle aikaa prosessoida sanojani siitä, miten onnellisuus on kiinni lyhyissä hetkissä, elämän rajallisuudessa, surussakin. Ja kun Nooa vastaa minulle, saan jälleen kerran huomata, etten ehkä olekaan niin hullu ja outo kuin joskus kuvittelen. Hiljainen ja kaunis kesäyö jatkuu vielä hetken rikkoutumattomana, kunnes meidän on pakko lähteä jatkamaan matkaa kohti kaupunkia. 

Enkä minä tunne muuta kuin selittämättömän suurta hellyyttä ja rakkautta, kun huomaan hetken päästä Nooan nukahtaneen pelkääjänpaikalle keskelle rock-musiikin, auton moottorin ja kesäyön ääniä.