Lopun jälkeen #40

Neljä kuukautta myöhemmin

Marraskuun loppu seitsemäntoista vuotta kohtalokkaan illan jälkeen on kummallisen rauhallinen, vaikka melankolia, levottomuus ja yleinen surumielisyys ovatkin pitäneet melko tiukasti otteessaan viimeisen viikon ajan. Opiskelu ja etenkin siihen keskittyminen on ollut normaalia viikkoa vaikeampaa, enkä välttämättä ole käyttäytynyt edes Nooaa kohtaa järin aurinkoisesti. Nyt olen kuitenkin kotona – siis kotikotona. Minusta tuntuu melkein kieroutuneen hyvältä olla täällä, tässä kaupungissa, jossa marraskuun lopun päivät ovat yleensä olleet raskaita ja pitkiä. Mietin hetken aikaa menneitä vuosia, ennen kuin nappaan varsin tutun tuntuisesti omenan eteisessä olevalta pöydältä, aivan niin kuin mikään ei olisi muuttunut vuosien saatossa. Kun hetken kuluttua kuulen ulko-ovelta rapinaa, käännän kasvoni ovea kohti ja valmistaudun siihen, että tätini säikähtää minua eteisessä. Olen ilmoittanut hänelle tuloaikani hieman epämääräisesti, mutta luulen silti, ettei hän ole arvannut, että olisin paikalla jo ennen, kuin hän pääsee töistä kotiin. Kun ovi aukeaa kokonaan, tätini ilme on näkemisen arvoinen, ja hän on pudottaa avaimensa ja laukkunsa lattialle silkasta säikähdyksestä.

  -Hui hitto! Sä olitkin tullut jo, Karoliina sanoo ja katsoo minua vielä hieman säikähtäneesti, kunnes hänen kasvonsa sulavat lempeään hymyyn. 

  -Juna oli ajallaan, ja tähän suuntaan tuli sopivasti bussi keskustasta, totean hänelle ja menen sitten halaamaan ihmistä, joka ei vielä ole saanut edes ulkotakkiaan pois päältä. Juuri nyt Karoliinan halaaminen tuntuu tavallista paremmalta, ihan kuin hänen kanssaan jaettu suru pyyhkisi hetkeksi kaiken ahdistavan pois mielestäni. Hän on edelleen minulle valtavan tärkeä, on ollut jo ennen onnettomuutta ja etenkin sen jälkeen. Nytkin, kun asun jo omillani, tiedän, että hän kuulee puhelimessakin ääneni eri sävyt ja jaksaa aina huolehtia siitä, miten voin. Vaikka hän ei sano mitään, pystyn tuntemaan hänen halauksestaan, ettei viikko ole päästänyt häntäkään helpolla. Tiedän, että marraskuun viimeinen viikko on raskas jokaiselle meistä neljästä. Se painaa meitä kerta toisensa jälkeen polvilleen, mutta vuosien kuluessa kivun kulmat ovat hiljalleen hioutuneet pyöreämmiksi. 

  -Jarkko tulee kotiin muutaman tunnin päästä. Meillä on hetki aikaa puhua kahdestaan, Karoliina sanoo minulle, kun vetäydymme halauksesta. Minä näen tätini silmistä, että hänellä on mielessään jotain painavaa asiaa, todennäköisesti vanhempieni kuolemaan ja sen jälkeen tapahtuneisiin asioihin liittyen. Karoliina ei koskaan ole yrittänyt opettaa minua hiljaisuuden kulttuuriin, jossa omista kipukohdista ei saisi puhua. Hän on korostanut minulle rehellisyyden tärkeyttä, kuten mummi ja ukkikin. Tiedän silti, ettei kukaan meistä ole aina sanonut asioita juuri niin, kuin ne ovat kaikessa kipeydessään olleet. Olemme halunneet suojella toisiamme omilta peloiltamme ja kivuiltamme, löytää itse ratkaisut ongelmiin. Nyt tätini aikoo kuitenkin avata minulle ajatuksiaan, joista ei ehkä aiemmin ole halunnut puhua. 

Ja vaikka onnettomuudesta puhuminen tuntuu joskus turhalta, ei se ole sitä nyt.

Yleensä minä ja Karoliina olemme päätyneet tällaisiin keskusteluihin vahingossa, ilman suunnittelua kesken arkipäiväisten toimintojen. Nyt, kun tiedän jo etukäteen, että keskustelu suurella todennäköisyydellä on tummasävyinen ja vakava, tilanne saa olotilani hieman epämukavaksi. Siksi olotilani on myös hieman hermostunut, kun käyn istumaan olohuoneen sohvalle höyryävän kuuma teemuki kädessäni samalla, kun odotan tätini tulevan istumaan kanssani. Olohuoneessa olevat kuvat äidistä ja isästä eivät varsinaiset auta, vaan saavat minut tuntemaan itseni haavoittuvaiseksi, vaikka olen satavarma siitä, ettei Karoliina aio hyökätä sanoillaan minua vastaan. 

  -Mikaela?

Tätini tulee olohuoneeseen ja katsoo minua hieman huolestuneesti, ihan kuin tietäisi, että sydämeni hakkaa turhan kovaa siksi, etten tiedä, mitä hän aikoo sanoa. Kun käännän katseeni valokuvista häneen, näen, että hänen ilmeensä on vakava, mutta kuitenkin lempeä.

  -Joo? sanon kysyvästi ja käännyn sitten istumaan niin, että näen kunnolla sohvan toiseen päähän istuvan tätini. Hän sekoittaa lusikalla teetään ja vetää kerran syvään henkeä, ennen kuin alkaa puhua.

  -Mä tiedän, että sä oot aina vaatinut meiltä rehellisyyttä. Siis multa ja sun isovanhemmilta, niin kuin mekin sulta. Mutta mä tiedän myös sen, että sä ymmärrät, että ihan kaikkiin sun kysymyksiin me ei olla osattu tai välttämättä edes haluttu vastata näiden vuosien aikana. Nyt mä kuitenkin… tai kun sä olet jo 20-vuotias nuori ja fiksu tyyppi, mä ajattelin, että olisi mun osalta vain reilua vastata kysymykseen, jota sä oot kysynyt eniten.

Karoliinan ei tarvitse kertoa minulle, kun jo tiedän, mihin kysymykseen olen jo pitkään halunnut saada vastauksen ehkä eniten siksi, jotta tietäisin, olemmeko me kaikki kipuilleet täysin saman asian kanssa. 

  -Karo… mä tajuan, ettei se ole yksinkertainen kysymys, sanon hiljaa ja katson vieressäni istuvaa naista, joka nyökkää, muttei peräänny tilanteesta.

  -Sä oot kysynyt multa monta kertaa, mikä on ollut vaikeinta onnettomuuden ja sun vanhempien kuoleman jälkeen. Enkä mä oo osannut tai pystynyt vastaamaan siihen oikein mitenkään. Ehkä vastaamisen esteenä on ollut se, että mä oon yrittänyt pitää yllä sun luottamusta elämään – ettei elämästä saa päästää irti, vaikka päivät olisi pitkiä ja mustia. Mä oon pakottanut itseni ja sut puskemaan läpi tilanteista, joissa on tuntunut siltä, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada elämää tasapainoon. Mä en aina vieläkään haluaisi myöntää sitä, mutta Mikaela, kaikkein vaikeinta onnettomuuden jälkeen oli pitää elämästä kiinni, Karoliina sanoo ääni hieman väristen ja näyttää siltä, että saattaa alkaa kohta itkemään. Minut tätini vastaus pysäyttää täydellisesti, enkä pysty välttämään herkistymistä, vaikka tietyllä tapaa olen osannut odottaa vastauksen olevan jotakin tällaista. Silti vastaus tietyllä tapaa satuttaa, sillä jossain syvällä sisimmässäni olen ehkä hieman naiivisti toivonut, ettei sama asia olisi repinyt meitä kaikkia palasiksi. Me neljä olemme kuitenkin kulkeneet samaa matkaa viimeiset seitsemäntoista vuotta.

  -Voi hitto, Karoliina… Kun mä mietin meitä neljää, tätä meidän outoa perhettä ennen Jarkkoa, musta tuntuu jopa hämmentävältä ajatella, miten samanlaisia tunteita onnettomuus on meissä kaikissa herättänyt. Sinä, minä ja ukki sekä mummi ollaan oltu toisiimme nähden tosi erilaisessa asemassa sen onnettomuuden jälkeen. Mä oon ollut lapsi, mummi ja ukki vanhemmat, sä sisko… Vaikka tavallaan jokainen meistä on menettänyt samat ihmiset, me ollaan silti käsitelty tietyllä tapaa eri ihmisten menettämistä. Äidillä ja isällä oli meidän kaikkien elämässä ihan omat roolinsa, kukaan meistä ei ole ollut toisen kanssa samassa asemassa. Ja silti, silti me ollaan kohdattu tosi samanlaisia tunteita, mutta vaan vähän eri näkökulmasta katsottuna. Koska Karoliina, kyllä mustakin on välillä tuntunut siltä, että tästä elämästä on ihan helvetin vaikea pitää kiinni, puhun varmasti liian nopeasti, enkä voi mitään kyyneleille, jotka valuvat poskilleni ja pakottavat minut laskemaan teemukin sohvapöydälle, jotta en kaataisi sitä syliini. En oikeastaan edes muista, milloin viimeksi olen nähnyt Karoliinan itkevän, mutta nyt hän itkee vieressäni niin vuolaasti, että kotiin tullessaan Jarkko tulee näkemään yhden sijasta kaksi punasilmäistä ihmistä. 

  -Kultapieni, tuu tänne. Mä rakastan sua ihan hirveästi, tätini sanoo minulle kyyneltensä lomasta ja halaa minua samalla tavalla kuin silloin, kun olin vielä pieni, palasiksi hajonnut lapsi. 

  -Mäkin rakastan sua, saan juuri ja juuri sanottua. En oikeastaan edes tiedä, miksi ihmeessä itken juuri nyt näin voimakkaasti vanhempieni kuoleman vuoksi, mutta tällä kertaa annan itseni vapauttaa padot, joita olen ehkä jo vuosia kasannut sisälleni. Minusta tuntuu siltä, että myös Karoliina on päästänyt täysin irti suojakuorestaan, ja niinpä me kaksi olemme hetken aikaa aallonpohjalla oleva parivaljakko. Kun sitten viimein rauhoitumme, katsomme toisiamme ja nauramme sitten kepeää ja kipeää, mutta aidosti puhdasta naurua kaikelle kohdatulle, jonka jälkeen olemme edelleen tässä.

Minusta tuntuu oudolta seistä Cecilian kanssa vanhan peruskoulumme pihalla keskellä joulukuista lauantaita, vaikka olemmekin tulleet paikalle varta vasten nostalgisoimaan. On melkein joulu, koulun ikkunoissa palaa jouluvaloja, kuten melkein kaikissa muissakin ikkunoissa ympäri kaupunkia. Lapsena niin suurelta tuntunut koulurakennus näyttää nyt kovin pieneltä, enkä silti voi käsittää sitä, että tässä rakennuksessa vietetyistä ajoista on kulunut jo vuosia. 

  -Viimeksi ollaan oltu tällä pihalla vähän eri näköisiä, Cecilia sanoo ja viittaa sitten ikkunaan, josta heijastuksemme näkyy. Sekin on totta: minä ja Cecilia emme enää näytä lapsilta, vaikka kummankin kasvot ovat meikittömät ja hiukset vain huolimattomasti letitetyt. 

  -Missä kohtaa meistä tuli tällaisia, muka aikuisia?

Ystäväni ei sano mitään, mutta nyökkää pienesti ja vaikuttaa sitten vaipuvan hetkeksi ajatuksiinsa, vaikka vuosien ajan minä olen ollut meistä kahdesta se, jota on saanut onkia ajatusten täyttämän valtameren pohjalta ylös.

  -Mieti nyt, Sebastiankin on jo 13-vuotias ja täyttää keväällä 14. Ja me täytetään ensi vuonna 21. Me ollaan aloitettu yläaste seitsemän ja puoli vuotta sitten. Ja nyt me sitten opiskellaan monen sadan kilometrin päässä toisistamme ja ollaan silti edelleen ystäviä, Cecilia selittää hieman hajamielisesti ensin pikkuveljestään Sebastianista, joka toden totta on jo teini, ja sitten myös itsestään ja minusta, siitä, miten uskomattoman pitkään me olemme olleet ystäviä.

  -Ja oikeastaan meidän ystävyys on tänä vuonna täysi-ikäinen. Ceci, siitä on 18 vuotta, kun me kaksivuotiaina tavattiin päiväkodissa, sanon, ja hetken aikaa me mietimme, miten kaksi niinkin erilaista lasta on voinut ystävystyä niin syvästi jo todella pienenä. Täysi-ikäiseen ystävyyteemme on mahtanut monenlaisia tapahtumia, mutta kaikkein tärkeintä sekä minulle että Cecilialle on ollut se, että toinen on aina ollut vierellä. Nyt vieressäni muistoja verestävän naisen kanssa olen kulkenut niin kotibileissä, hautausmaalla, mummolan perunakellarissa kuin yläasteen työharjoittelupaikkaa etsimässäkin. Cecilia on nähnyt sekä parhaat että hirveimmät puoleni, eikä hän ole koskaan kääntänyt selkäänsä minulle. Hän on edelleen toisinaan ärsyttävä ja rasittava, mutta niin rakastettavalla tavalla, etten osaisi olla hänelle siitä vihainen. Paitsi Cecilia, myös hänen perheensä on ollut lapsuudessani merkittävässä roolissa, enkä voisi kiitollisempi Holmien perheelle siitä, että he ovat ottaneet minut mutkattomasti osaksi elämäänsä silloin, kun Karoliina on tarvinnut kanssani apua. Muutenkin olen varsin onnellinen siitä, että Cecilia on pysynyt elämässäni kaikki nämä vuodet, vaikka ystävyys minun kanssani ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Melankoliasta ja liian syvistä ajatuksistani huolimatta hän on kuitenkin jaksanut minua, ja minä todella toivon, että saisin jakaa elämääni hänen kanssaan vielä pitkään. 

  -Ela, sä olet mun elämässä vähän niin kuin tähtitaivas. Hei, älä nyt näytä tuolta, vaan anna mun selittää! Sä olet vähän pimeä, mutta ne tähdet sussa ei loistais ilman pimeää! Ja sut haluaa nähdä aina uudestaan, sä olet ihana ja upea ja tuot lohtua vaikeisiin hetkiin. Mikaela, mä yritän tässä vaan sanoa lyyrisesti, että mä rakastan sua, Cecilia puhuu minulle, enkä minä tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa, mutta lopulta hänen sanansa ovat kuitenkin niin kauniita, että voisin alkaa vollottaa ääneen entisen koulumme pihalla.

  -Joo, säkin oot mulle tosi rakas, senkin höhlä. Kyllä mä tavallaan ymmärrän, miksi Aapo rakastaa sua niin paljon, sanon ystävälleni leikkimielisesti viimeisellä virkkeelläni härnäten ja saan hänet puistelemaan päätään. Mutta juuri tällaista ystävyytemme on aina ollut: syvää, kepeää, kipeää, ihanaa, kaunista, rosoista ja peruskallion kaltaista. Ja juuri siksi rakastan tätä ystävyyttä niin paljon – koska kenenkään toisen kanssa minulla ei olisi samanlaista ystävyyssuhdetta.

Joulu tulee ja menee, tällä kertaa perinteisesti mummolassa. Tuntuu luonnolliselta olla jälleen kaupungin ulkopuolella, vaikka edellisvuonna kaupungissa vietetty joulu on ollut suoranainen onnenpotku, jota ilman minä ja Nooa emme välttämättä olisi saaneet potkittua eteenpäin asioita välillämme. Tänä vuonna olemme kuitenkin erillämme, Nooa äitinsä ja isovanhempiensa kanssa kaupungissa, minä taas maaseudulla oman perheeni kanssa. Vaikka huomaan ikävöiväni hänen lähelleen toisinaan hyvinkin paljon, tiedän toisaalta, että hetkellinen erillään oleminen tekee vain hyvää meille molemmille. Kumpikin meistä tarvitsee omaa tilaa ja aikaa, ja vaikka joulun viettäminen perheen seurassa ei välttämättä tarjoa omaa rauhaa, on toisen näkeminen joka tapauksessa erityisen ihanaa pienen tauon jälkeen. Siitä huolimatta, että Nooa ja minä asumme samassa kaupungissa suhteellisen lähellä toisiamme, on meillä ollut syksylläkin opintojen takia viikkoja, ettemme ole ehtineet nähdä toisiamme. Toisaalta rauhallinen tahti on sopinut meille hyvin, eikä kumpikaan haaveile vielä tässä kohtaa yhteenmuutosta. Totta kai käymme ja olemme toistemme luona toisinaan useita öitä putkeen, mutta vielä on tuntunut hyvältä tietää, että tarvittaessa pääsee rauhoittumaan ihan itsekseen. Rauhoittuminen on tarpeen myös sen vuoksi, että viimeisen vuoden tapahtumat tuntuvat toisinaan hieman unenomaisilta.

Vastahan me törmättiin matkakeskuksella puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen, mietin ja tajuan samalla, kuinka tarkasti muista koko hetken. Nooan olkapäillä oli ollut sinä iltana lunta, hengitys höyrynnyt eikä teetä ollut voinut juoda huolettomasti ilman, että suu olisi palanut pahemman kerran. Miten hyvältä Nooan kanssa puhuminen oli tuntunut.

Vuoden takaisen muistelu tuntuu hieman kummalliselta, ihan kuin siitä olisi samaan aikaan pidempi ja lyhyempi aika kuin oikeasti on. Tässä me kuitenkin olemme: muuttuneina, samanlaisina, yhdessä, edelleen toistemme puolella, vaikka välillä murros tähän hetkeen onkin tehnyt kipeää. 

  -Mikaela, tulehan syömään kohta, havahdun ajatuksistani, kun mummi ilmestyy keittiöstä olohuoneeseen lempeä hymy kasvoillaan. 

  -Joo, mä tulen, vastaan ja hymyilen itsekin. Mummi ei kuitenkaan katoa heti takaisin keittiöön, vaan jää katsomaan minua, enkä minäkään voi kääntää katsettani pois hänestä. Vaikka en aina haluaisi myöntää sitä, joudun tällä kertaa toteamaan itselleni raadollisen rehellisesti, että mummi näyttää jo vanhemmalta kuin aikaisempina vuosina. Vaikka vanhempieni kuoleman aiheuttama tuska on helpottanut huomattavasti aikuistumisen myötä, en voi väittää, etteikö isovanhempieni vanheneminen kuitenkin saisi minua hieman varuilleen. On ilmeisen selvää, ettei menettämisen pelko ole tekemässä lähtöä mielestäni, vaikka toisinaan itse niin haluaisinkin. Tiedän ja ymmärrän, ettei mikään ole muutosta pysyvämpää, mutta on silti kivuliasta ajatella, että muutos on myös väistämätöntä menettämistä. 

  -Onhan kaikki hyvin? mummi kysyy minulta, kun olen hetken aikaa vain katsellut häntä ja olohuonetta, jossa olen istunut tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Jopa mummin kysymys tuntuu tutulta ja turvalliselta – se muistuttaa minua kaikessa arkisuudessaan aidosta välittämisestä.

  -Mm, on. Mä vaan mietin kaikenlaista, viimeistä vuotta, äitiä ja isää, elämää, selitän mummille rauhallisesti ja hymyilen ehkä hieman melankolisesti ennen kuin nousen sohvalta ylös. Hän tuntuu ymmärtävän, etten tällä kertaa halua avata ajatuksiani enempää, ja laskee vain kätensä olalleni rauhoittavasti, kun olen kävellyt hänen viereensä. Hän on ollut koko elämäni ajan tukenani, enkä minä haluaisi vielä ajatella aikaa, kun häntä ja ukkia ei enää ole. Siksi työnnän ajatuksen päättäväisesti pois, pyrin keskittymään tähän hetkeen.

  -Mummi, sä ja ukki ootte mulle tosi rakkaita, sanon itseäni paljon vanhemmalle naiselle, joka katsoo minua hieman haikeasti.

  -Mikaela, niin sinäkin olet meille kaikille, hän sanoo ja silittää hieman olkavarttani, kunnes vetää minut lempeästi mukanaan keittiöön ja saa minut tuntemaan itseni murheita kevyemmäksi.

En ehkä pysty sanomaan, kuinka monta tällaista joulua saan vielä viettää, mutta tämän hetken ajan yritän pitää kiinni kaikesta kauniista, muistoista ja ihmisistä, hieman kummallisesta mutta kuitenkin niin rakkaasta perheestäni. 

Tammikuu tuntuu kaikessa arkisuudessaan hyvältä. Viimeiset puolitoista ovat olleet kaikesta huolimatta raskaita, enkä minä todellakaan valita, kun loppuvuoden vuosipäivät ja juhlat ovat viimeinkin ohi. Oikeastaan minusta on mukavaa olla omassa kodissani kulkemassa hieman vaihtelevasti yliopiston, kaupan ja Nooan asunnon väliä. Vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna palapelin palikat tuntuvat olevan harvinaisen hyvin paikallaan, enkä tunne olevani enää niin yksin – eikä Nooa ole ainut syy olotilani parantumiseen. 

Fiona on kuin onkin pysynyt elämässäni.

Viime keväänä tapaamani nuori nainen on jo nyt antanut minulle ystävyydellään valtavan paljon. Hänen ansiostaan olen saanut huomata siipieni kantavan uudessa kaupungissa, vaikka välillä minusta onkin tuntunut siltä, etten ole mitään ilman ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut jo pitkään. Fiona on kuitenkin näyttänyt ja opettanut minulle, ettei ystävystyminen ole mahdotonta, kunhan en itse pelkää jatkuvasti seisovani heikon jään päällä. Fionan ja Nooan läsnäolosta johtuen myös pahin tarpeettomuuden tunne on poistunut mielestäni: pystyn luottamaan siihen, että kumpikin haluaa minut elämäänsä ja arkeensa, etten ole tiellä. Totta kai olen tärkeä osa myös Cecilian elämän palapeliä, mutta hän asuu niin kaukana, ettei edes pysty olemaan arjessa mukana – enhän minäkään ole osa hänen arkeaan. Fiona ja Nooa täyttävät elämästäni nimenomaan valtavan, arjessa kohdattavan tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunteen. Heidän ansiostaan minun ei enää tarvitse istua seitsemänä iltana viikossa asuntoni keittiössä yksin, vaan saan myös mahdollisuuden olla sosiaalinen, vaikka toisinaan kaipaankin hiljaisuutta ja yksinoloa. Ja ehkä juuri sen vuoksi elämäni tuntuu muuttuneen erityisen paljon siitä, mitä se oli vielä muutama vuosi sitten. Olen ehkä viimeinkin oppinut luottamaan enemmän itseeni, löytämään itsestäni uusia puolia ja tajuamaan sen, etten ole enää pääasiallisesti kolmevuotias tyttö päiväkodin pihalla, vaan ihminen, joka hänestä on kasvanut. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen itse alkanut ymmärtää, ettei onnettomuus määrittele minua tai elämääni. Tiedän, että onnettomuus on vaikuttanut minuun ja elämääni ja tulee myös jatkossa vaikuttamaan, mutta en silti ole vain ihminen, jonka vanhemmat kuolivat onnettomuudessa, kun olin vasta pieni lapsi. Minä olen Mikaela, musiikkia ja kitaransoittoa rakastava pohdiskelija, tytär, lapsenlapsi, kummilapsi, ystävä, tyttöystävä, opiskelija, herkkä ja turhan helposti melankoliaan taipuvainen, pitkiä kävelylenkkejä tekevä ikuinen huolestuja, joka kuitenkin osaa oikeiden ihmisten seurassa päästää irti peloistaan. Minulla on elämässäni valtavan monta roolia, enkä ole sidottu vain yhteen niistä, eikä mikään niistä sulje toista pois. Minulla on siis oikeus olla muutakin kuin tyttö päiväkodin pihalla. Minä en ole vain onnettomuuden jälkiseuraus.

Olen niin paljon muutakin – minulla on mahdollisuus olla muutakin.

En ole varma, missä kohtaa rennoista viikonlopuista Nooan kanssa jommankumman asunnolla on tullut enemmän tapa kuin poikkeus. Emme edelleenkään ole joka hetki toistemme seurassa, ja etenkin arkipäivät saattavat kulua niin, ettemme näe toisiamme ristiin menevien aikataulujen takia. Viikonloppuisin pyrimme kuitenkin näkemään toisiamme, ellei toisella meistä ole menoa, jonka takia joutuisi olemaan poissa kaupungista. Nyt olemme kuitenkin yhdessä minun asunnollani. Tammikuun lopun iltapäivä on alkanut hämärtyä hiljalleen, tunnelma on raukea eikä kummallakaan ole kiire mihinkään. Istun itse sohvannurkkaan painautuneena, kun Nooa puolestaan on painautunut minua vasten, ja jollain tavalla hänen kehonsa paino omani päällä rentouttaa minua. Tuntuu hyvältä olla hänen lähellään, pitää häntä lähellä. 

  -Aika kauas me ollaan tultu kolmen vuoden takaisesta, Nooa aloittaa keskustelun ehkä hieman yllättäen sen jälkeen, kun olemme jonkin aikaa vain olleet hiljaa. En silti ylläty siitä, mistä aiheesta hän on aloittanut keskustelun. Vaikkei Nooa ole asiaa minulle sanonutkaan suoraan, olen silti huomannut, että hän on ollut viime aikoina hieman tavallista enemmän ajatuksissaan. 

  -Tai… tiedäthän sä. Jotenkin monet asiat on tosi erilaisia nyt, hän jatkaa ja liikahtaa sylissäni hieman levottomasti.

  -Niin… tavallaan kaikki ne asiat ja tunteet, jotka oli silloin ajankohtaisia, on jotenkin tosi kaukana ja kuitenkin edelleen läsnä. Ehkä osa on vain muuttanut muotoaan ja näkyy elämässä eri tavalla, sanon hitaasti. Nooa vaikuttaa olevan kanssani samaa mieltä, enkä minä voi olla miettimättä sitä, millaista elämä oli kolme vuotta sitten. Miten paljon me molemmat kannoimme huolta sisällämme, miten paljon me kuitenkin jo silloin pidimme toisistamme huolta, vaikka aina emme osanneet huolehtia edes itsestämme. Kolmen vuoden takaiset tapahtumat ovat minulle hieman sumuisia ja väsyneitä, vaikka Nooa onkin saanut kantaa harteillaan raskainta taakkaa. 

  -Mä oon miettinyt paljon viime aikoina isää, sen kuolemaa ja äitiä. Sitä, miten sekavaa kaikki oli silloin, miten kukaan meistä ei ollut oma itsensä. Eikä minä ja äiti koskaan saatu takaisin sitä, mitä me oltiin ennen isän kuolemaa. Kun isä kuoli, oikeastaan jo ennen sitä, mä menetin sen ihmisen, joka mä olin aina ennen ollut. Mä luulen, että sä saat kiinni mun ajatuksesta. Mikaela, kun isä kuoli, musta tuntui siltä, etten mä enää tuntenut omaa perhettäni. Vaikka siitä tiedettiin etukäteen, se järkytti silti kaikkia. Etenkin äiti muuttui tosi paljon. Enkä mä oikein tiennyt enää itsekään, kuka mä olen tai mikä tai millainen musta tulee. En mä ollut enää sairaan ihmisen lapsi, musta tuli kuolleen lapsi. Ja vaikken mä olisi aina jaksanut, mun piti silti olla äidille kantava voima, kun sillä itsellään ei ollut voimia oikein mihinkään, Nooan ääni särkyy viimeisten lauseiden aikana.

  -Välillä mä oon ollut isälle vihainen siitä, että se jätti mut kahdestaan äidin kanssa, vaikka mä tiedän, ettei syöpään sairastuminen ollut isän syytä. Kyllä mä silti toisinaan ajattelen, että olisiko isä voinut tehdä jotain toisin, jotta mä olisin saanut kulkea vähän kevyempää reittiä. Ja niiden ajatusten jälkeen mulla on huono omatunto. Ehkä se syvin ajatus on se, että mulla on vaan ihan helvetin kova ikävä isää, jota mä en oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan kunnolla. Enkä mä koskaan saa tietää, millainen mä olisin, jos isä olisi ollut mun elämässä toisella tapaa läsnä, Nooa kertoo minulle, ja minä kuulen ja tunnen, miten vaikeaa aiheesta puhuminen on hänelle. Hänen sanansa saavat minut voimattomaksi, ja jälleen kerran toivon, että voisin ottaa edes osan hänen taakastaan itselleni. 

  -Voi Nooa… Kyllä mä tiedän, mistä sä puhut. On hemmetin pelottavaa, kun jokin asia järkyttää tasapainoa niin paljon, ettei mikään asia tunnu enää tutulta, eikä kukaan kuitenkaan kerro, miten tai millä aikataululla siihen uuteen normaaliin tottuu, milloin siitä tulee osa identiteettiä. Ja vaikka lapselle painotettaisiin, että saa ja pitää puhua murheista, niin eihän se lapsi välttämättä puhu, jos ja kun huomaa, että se vain lisää aikuisen taakkaa. Ja lopulta siitä lapsesta voi tulla selviytyjä, ihminen, jonka vaan oletetaan pärjäävän. Ehkä aikuiselta jää huomaamatta, että lapsi on se, joka pitelee palettia kasassa, kun vanhempi ei siihen pysty. Ihan sama, miten iso tai pieni lapsi on, ei sen silti koskaan pitäisi joutua kantamaan niin isoa vastuuta. Nooa, vaikka sä olit jo 17-vuotias, ei se silti tarkoita, että sun olisi pitänyt jaksaa kantaa aikuisen taakka. Sä olit kuitenkin edelleen lapsi, itsekin tosi haavoittuvaisessa asemassa. Et sä ole huono lapsi, jos sanot, ettet aina olisi jaksanut pitää huolta sun äidistä. Ei sun olisi pitänyt joutua sellaiseen tilanteeseen, ei sen ikäisenä. Sä oot kantanut tosi pitkään huolta sun vanhemmista, etenkin äidistä, ja se on ollut liian raskas paino sun harteilla. Se olisi ollut sitä ihan jokaiselle lapselle. Ja sulla on lupa olla vihainen sun isälle ja sairaudelle, jonka takia sä olet joutunut ottamaan liikaa vastuuta liian nuorena. Ei se poista sitä asiaa, että sä rakastit ja rakastat tietyllä tapaa edelleen isääsi. Se, mitä teidän perheelle tapahtui, oli epäreilua, eikä niin pitäisi käydä. Sä olet kuitenkin edelleen tässä. Me ollaan tässä. Ja mä lupaan olla tässä sun kanssa niin kauan kuin tarvitsee.

Jossain kohtaa sanojani Nooa on hajonnut syliini, eikä hän siksi kykene sanomaan minulle mitään, kun lopetan puhumisen. Hän vain korjaa asentoaan niin, että pystyy painamaan päänsä kaulani sivuun ja pitää minusta koko keho täristen kiinni, aivan kuin hakisi minusta turvaa. Minä pyrin parhaani mukaan olemaan hänelle turva ja annan hänen olla lähelläni juuri niin palasina kuin hän oikeasti on. Kun Nooa itkee kaulaani vasten kaikkea sitä, mitä ei aiemmin ole pystynyt suremaan, itken itsekin. Lopulta me kuitenkin rauhoitumme, enkä minä silti lakkaa silittämästä sylissäni makaavan nuoren miehen selkää. Vedän hänet takaisin tähän hetkeen lujan lempeästi pehmeillä sanoilla ja kosketuksella, jonka mukana Nooan kehon jännittyneet lihakset rentoutuvat. 

Tällaiset tilanteet muistuttavat minua siitä, mitä oikeastaan olemme pelänneet ennen suhteeseen ryhtymistä. Kumpikin meistä on edelleen hajalla, eikä toisen myrskyissä seisominen ole aina kovinkaan helppoa, vaikka kaiken järjen mukaan asioiden pitäisi ajan myötä muuttua helpommiksi. Asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin aiemmin, mutta ymmärrän silti, että valitessani suhteen Nooan kanssa olen samalla valinnut myös suhteen, jossa menneisyyden kokemukset todennäköisesti tuottavat haasteita. 

  -Aika kauas me ollaan tultu, mutta aika hemmetisti meillä on vielä edessäkin.

Nooan toteamus ei kai voisi enää sopia paremmin ajatuksiini.

  -Mä tiedän. Ei tää aina ole helppoa, ei todellakaan, mutta mennään päivä kerrallaan. Sä ja Veera voitte jo paljon aiempaa paremmin, ja munkin elämä on tasapainoisempaa. Meillä on hyvät mahdollisuudet saada tää toimimaan, sanon rauhallisesti ja saan Nooan vaihtamaan asentoaan niin, että minäkin käyn vaihteeksi istumaan sohvalle hieman aiempaa parempaan asentoon. Kun näen vieressäni istuvan miehen kasvot, en voi olla silittämättä niitä peukalollani. 

  -Kyllä mäkin luotan siihen, mutta välillä vaan tuntuu siltä, että seinät kaatuu päälle. Ja Mikaela, kiitos. Kiitos, kun oot mun tukena edelleen. Mä lupaan olla täällä sua varten samalla tavalla kuin sä oot mulle, Nooa sanoo minulle ja vetää sitten minut sitten hetkeksi itseensä kiinni. Painan pääni hänen olkapäätään vasten ja yritän vain hengittää, käsittää sen, että kaiken jälkeen olen kuitenkin tässä juuri Nooan kanssa. Elämä ei ole halunnut päästää meitä helpolla, mutta kaikista vaikeuksista huolimatta minusta tuntuu siltä, että tämä on juuri se paikka, jossa minun kuuluukin olla. Vaikka marraskuun lopun ilta vuonna 2005 tuhosi jotain kaunista, on yhden tarinan raunioista syntynyt vuosien kuluessa uskomattoman suuria ja merkittäviä ihmiselämiä, joiden takia yksikään elämä ei ole ollut merkityksetön. Kun mietin nyt Karoliinaa, mummia, ukkia, Jarkkoa, Ceciliaa, Aapoa, Fionaa ja tietenkin myös Nooaa, tajuan, ettei lopun käsite ehkä ole niin lopullinen kuin olen ajatellut. Vaikka kaikki elämässäni romahtaisi täydellisesti, en kuitenkaan itse loppuisi, vaan jäisin vielä elämään ihmisten sydämiin ja sanoihin. Raunioilla seisoessaan ihmisen pitää vain uskoa, että lopun jälkeen edessä ei ole vain tyhjyyttä, ei saa jäädä tuleen makaamaan. 

  -Nooa. Jos tää kaikki päättyisi syystä tai toisesta liian aikaisin, pitää muistaa, että lopun jälkeen tulee aina uusi alku. Meille voi käydä ihan miten vain, meistä voi tulla ihan mitä vain. Enkä mä silti haluaisi olla missään muualla tai kenenkään toisen kanssa juuri nyt, katson Nooaa syvälle silmiin puhuessani ja huomaan, kuinka kaikki rauhattomuus häviää hänen olemuksestaan. Hän ei sano minulle mitään, hymyilee vain lempeästi ja nyökkää merkiksi siitä, että hän ymmärtää. Sitten hän suutelee otsaani ja halaa minua tiukasti ja pitkään. Tammikuinen ilta on jo täysin pimeä, enkä minä enää pelkää tulevaa, vaan olen enemmän turvassa kuin koskaan aiemmin elämäni aikana.