Veitsenterällä

Yön pimeydessä olisi voinut olla helppoa kadota ja unohtua itseensä, läheiseen metsään tai vaikka kotikadulla sijaitsevaan kuppilaan, jonka olemassaolo oli jatkuvasti veitsenterällä. Yön pimeydessä olisi voinut hukkua ihmisvirtaan, omiin ajatuksiin tai niihin väreihin, jotka sekoittuivat yhä tummenevaan harmaaseen sävyyn, joka oli jokin sortin trendi juuri nyt, juuri siellä jossain, minne käyttökelvottomat ajatukset tungettiin. Yön pimeydessä kaikkea olisi voinut tehdä - olisi voinut tehdä, jos olisi aikonut luovuttaa kaiken suhteen. Sen pimeyden keskellä oli kuitenkin uskallettava tehdä vaikeita, mutta oikeita päätöksiä, sillä usein, aivan liian usein, ne helpot ja yössä kivuttomat päätökset olivat niitä kaikkein pahimpia virheitä, joita yksi pieni ihminen saattoi itselleen tehdä. Sen kylmän ja kolkon tosiasian tiesi myös se, joka oli jo kerran kadonnut ja hukkunut niin itseensä, loputtomaan ihmisvirtaan kuin aina vain tummenevaan harmaaseen sävyynkin. Hän, joka oli jo kertaalleen hukkunut ja kadonnut, tiesi todella, millaista oli maksaa virheistään kalliisti. Jos hän oli jo ennen yön pimeydessä tehtyjä virheitäkin ollut rikki revitty ja korkealta asfaltille pudotettu lasipurkki, oli hän kaikkea sitä nyt paljon enemmän ja selvemmin. Varjo entisestä, monet kuiskivat hänet tunnistaessaan, eikä kukaan, vähiten hän itse, voinut väittää vastaan. Tuntui siltä, että jokainen hänen tekemänsä virhe näkyi jollain tavalla päällepäin, kasvojen uurteina tai arpena, jota ei saanut peitettyä millään järkevällä tavalla. Hänestä, kuten kaikista muistakin hänen kohtalotovereistaan, näytti paistavan epäonnistumisen valo, vaikka tietenkään asia ei ollut mustavalkoisesti niin. Sen leiman hän kuitenkin oli saanut, eikä se suinkaan ollut hänen ainoa ongelmansa, yön pimeyttä kun ei päässyt pakoon minnekään. 

Yksi harmaan kaupungin sykkeessä itsensä kadottaneista ihmisistä oli pääsemässä takaisin jaloilleen, mutta tehtävä ei ollut helppo. Yön pimeys vaani iltaisin jokaisen kulman takana, ja se, joka joutui taistelemaan sitä vastaan, sai kulkea jatkuvasti veitsenterällä. Hän tiesi hyvin, kuinka riskialttiilla alueella hän liikkui. Vain yksi ja ainoa väärä mutta helppo päätös, ja hän putoaisi alas, hukkuisi ja kadottaisi itsensä uudelleen niin pahasti, että yön pimeys tulisi yhä todennäköisemmin viemään hänet lopullisesti mukanaan. Hän kuitenkin tiesi, että päätöksiä oli riskeistä huolimatta tehtävä, vaikka mikään päätös ei koskaan ollut tae siitä, etteikö yön pimeys enää ulottuisi lonkeroillaan kiinni niihin ihmisiin, jotka joutuivat tahtomattaan sen kanssa tanssimaan.