Riitänkö edes itselleni?

Riittämättömyys iskee yleensä aika äkkiarvaamatta ainakin omalla kohdallani. Sitä kuitenkin pohjustavat aina sellaiset tapahtumat, joissa koen itseni jollain tavalla puutteelliseksi. En ole tarpeeksi. En tee tarpeeksi. Teen väärin. Elämäni ei rakennu oikeiden asioiden ympärille. En pysty mihinkään. Unelmat jäävät saavuttamatta. En haluaisi uskoa niihin lauseisiin, mutta kuitenkin ne musertavat minua pala palalta. On vaikeaa vastustaa ilkeitä lauseita silloin, kun tuntuu siltä, etten riitä edes itselleni. Jos en riitä edes itselleni, miten koskaan voisin riittää muille? Aina sanotaan, että tärkeintä on riittää itselleen, eikä muita tarvitse miellyttää. Sen toteuttaminen ei vain ole kovinkaan helppoa. 

Pahimpina hetkinä riittämättömyys on aiheuttanut mulle valtavaa ahdistusta, jonka takia on tullut itkettyä niin keskellä metsää kuin myös pimeässä huoneessa yöllä. Sitä tunnetta on yllättävän vaikea selittää. En aina tiedä itsekään, mistä se riittämättömyys tulee - ympäriltä vai oman pääni sisältä? Välillä ahdistaa se, etten muka osaa mitään ja siksi riitä ihmisille, toisinaan taas se, että osaan jonkun asian liiankin hyvin itseni kannalta. Jos osaan jonkin asian, mä alan pelätä sitä, etten mä enää jossain kohtaa kykenekään parempaan. Aina pitäisi pystyä ylittämään itsensä, maksoi mitä maksoi. Jos mä muutaman kerran onnistun jossain, nostaako muut sitä rimaa sen jälkeen? Ja mitä sitten tapahtuu, jos mä onnistumisen jälkeen epäonnistunkin täydellisesti, en yllä sille tasolle, jolle mun muka pitäisi yltää. Sitä huomaa olevansa itseään kohtaa salakavalasti ihan älyttömän vaativa ainakin niissä asioissa, jotka on mulle tärkeitä. 

Mä huomaan, etten oo samalla tavalla joka asiassa enää perfektionisti. Uskokaa tai älkää, mutta viime lukuvuonna, lukion ykkösellä, mä sain kokeista ja kursseista sellaisia arvosanoja, jotka ois kaataneet mun maailmani vielä yläasteella. Nyt mä kuitenkin suhtauduin niihin numeroihin sillä asenteella, etten tule ainetta x pakollisten kurssien jälkeen enää opiskelemaan, joten numerolla ei ole niin suurta väliä. Toisaalta sen vastapainoksi mä myös suutuin itselleni, jos joku itselleni tärkeä kurssi meni vastoin odotuksia täysin penkin alle. MAA3-kurssi on harvinaisen hyvä esimerkki. Mä petyin sen kurssin kurssikokeen tulokseen rajummin kuin mihinkään koetulokseen koskaan aiemmin. Mä en ollut saanut nelosta matikan kokeesta sitten ala-asteen, mutta sieltä se sitten napsahti. Nelonen. Puhdas sellainen, vaikka olin käyttänyt hitosti aikaa kurssin tehtävien yms. tekemiseen. Se tuntui siltä, että joku olisi lyönyt mua mahaan ja kaatanut jäävettä mun päälle samaan aikaan. Pieni ääni mun sisällä olisi halunnut luovuttaa kokonaan pitkän matikan suhteen, mutta paljon vahvempi ääni vaati, etten mä jäisi itkemään sitä huonoa koetulosta, vaan treenaisin ensin uusintakokeseen, jonka tulosten saamisen jälkeen voisin sitten itkeä, jos siltä tuntuisi. 

Mä sisuunnuin siitä nelosesta ja ajattelin, etten mä ikinä tule antamaan itselleni anteeksi, jos se koe ei menisi uusinnassakaan läpi. Mulla oli kuusi päivää aikaa treenata. Ja mä muuten treenasin, katsoin videoita kurssin sisältöihin liittyen, tein kirjan sanallisia tehtäviä, yritin hahmottaa tilanteita ja etsin jopa netistä lisätehtäviä. Sen kuuden päivän ajan mä annoin muiden aineiden kärsiä ja keskityin vain siihen, että saan kokeesta tarpeeksi pisteitä yltääkseni edes vitoseen. Iltaisin mielessä pyöri tehokkaasti sini- ja kosinilauseet, niiden käyttökohteet ja tietysti se, miten niitä kaavoja käytetään. Sinne uusintaan mennessä mun kädet tärisi, koska mä halusin näyttää ennen kaikkea itselleni, etten mä ole niin huono matematiikassa. Kokeesta tullessa olo oli tavallaan helpottunut: mä olin antanut kaikkeni ja tiesin, etten mä olisi siinä ajassa mitenkään pystynyt parempaan suoritukseen. 

Se hemmetillinen treenaaminen ja "Prkl, mä teen tän" -asenne palkittiin. 

Kokeesta napsahti 8-, eli 3,75 numeroa parempi tulos kuin alkuperäisestä kokeesta.

Tuo MAA3-homma kertoo mun mielestä aika hyvin sen, millä tavalla mä suhtaudun epäonnistumisiin silloin, kun mä oikeasti haluaisin onnistua. Mä en riitä itselleni silloin, kun saan muka liian huonon tuloksen jostain asiasta, jonka olisin halunnut tehdä paremmin. Mun ei tarvitse saada jokaisesta kokeesta kymppiä, mutta harvemmin mulle se vitonenkaan kelpaa. Sama liittyy oikeastaan ihan kaikkeen mulle tärkeään. Kun mä kirjoitan, mä haluan kirjoittaa aina mahdollisimman hyvin. Jossain pään sisällä huutaa myös se ääni, joka sanoo, että aina jonkun asian voisi tehdä paremmin, eikä se paremmin tekeminen liity vain tuollaisiin asioihin, vaan myös muhun itseeni konkreettisesti. Välillä mä tajuan ajattelevani, etten mä riitä muille tällaisena kuin olen. Mä oon liian hiljainen, liian introvertti, oon kiinnostunut oudoista asioista ja niin edelleen. Se lista on loputon, ja mä tiedän, kuinka myrkyllinen lista se mulle itselleni on. Aina ne pahimmat pudotukset riittämättömyyden suhteen on juontaneet juurensa siitä, miten mä ajattelen muiden ihmisten näkevän mut. Välillä sitä ajatusta, etten riittäisi edes itselleni, on hirvittivän vaikea kestää, mutta onneksi sen avuttomuuden rinnalle on noussut nykyään myös vielä hieman hento tieto siitä, ettei mun edes tarvitse riittää muille kuin itselleni. Tavallaan se on ollut hirmuinen vau-elämys, toisaalta taas pelkkä toteamus. Ei se silti tarkoita, etteikö riittämättömyys silti kummittelisi mun mielessä. Siellä se on edelleen, enkä mä tiedä, voiko siitä koskaan päästä täysin eroon. Välillä se satuttaa, toisinaan sen olemassaoloa ei edes huomaa. Joka tapauksessa se on yksi raskaimmista asioista, joita kannan mun harteillani ilman mitään syytä. On oikeastaan pelottavaa ajatella, miten ankarasti itseään kohtelee niin riittämättömyyden kuin perfektionisminkin takia. Ja mä tiedän, että tästä tilanteesta on vain yksi tie ulos: on opittava olemaan itsellensä paljon nykyistä lempeämpi.

Tekstin kirjoittaminen aloitettu noin vuosi sitten.