Kätketyt haavat #8

TESSA

Seison työpaikkani vessassa altaaseen nojaten ja yritän saada hengitykseni tasaantumaan. Äskeinen on ollut jotain aivan hirveää, enkä tiedä, millä ilveellä saan raahattua itseni takaisin samaan tilaan Viktorin kanssa. Koko kehoni tärisee, kylmä hiki on noussut pintaan ja korvani soivat. On kuin joku olisi juuri ruoskinut minua selkään, tai olisi edelleen ruoskimassa. Kun nostan katseeni altaasta peiliin, näytän tuskaiselta ja ahdistuneelta. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Vihaan sydämeni pohjasta tällaisia tilanteita: sitä, etten kestä kiivasta riitelyä ja ahdistun voimakkaasti, mutta myös sitä, että olen ylipäätään joutunut tällaiseen tilanteeseen Viktorin kanssa. Syyttämällä minua väkivaltaiseksi ja tekopyhäksi henkilöksi Viktor on juuri päässyt lyömään minua pahemman kerran vyön alle. Olen itselleni vihainen siitäkin, että Viktorin sanat vaikuttavat minuun näin. Reaktioni saa minut tuntemaan, etten ole onnistunut rimpuilemaan Samuelin vaikutuspiiristä vieläkään täysin ulos. Kun suljen silmäni, palaan mielessäni myös lapsuuteen ja värähdän, kuin uusi ruoskanisku osuisi selkääni. Vain nykyhetken minä ei ole ahdistunut – myös sisäinen lapseni on tuskainen.

Lapsuus

Koti ei aina ollut turvallinen lepo- ja rentoutumispaikka. Vaikka fyysistä väkivaltaa ei yleensä tapahtunut, riitti ilmassa leijuva henkisen pahoinpitelyn, yksipuolisen riidan, huuto- ja raivokonsertin uhka pitämään minut varpaillani. Jos aistin ilmapiirissä kireyttä, yritin olla kuin en olisikaan, huomaamaton ja mahdollisimman vähän ärsytystä tai harmia aiheuttamatta. Aina se ei kuitenkaan auttanut. Vaikka huutaminen ei olisikaan kohdistunut suoraan minuun, oli sen kuunteleminen kuitenkin aivan hirveää, inhottavaa ja tavattoman pelottavaa lapsesta. Huutaminen, uhkaileminen ja haukkuminen myös väistämättä nostivat fyysisen väkivallan uhkan leijailemaan kotiin, vaikka mitään fyysistä ei olisikaan tapahtunut. Joka tapauksessa pelko ja ahdistus saivat kehoni jo lapsena tärisemään. Enkä oikeastaan edes voinut paeta minnekään, olinhan omassa kodissani. Edes omassa huoneessani pehmolelu turvanani en päässyt pakoon huutoa, sillä huuto kuului läpi seinien ja ovien. Kun kasvoin hieman, opin sullomaan kuulokkeet korviini ja soittamaan musiikkia aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella. Se vei pahimman terän pois. Toisinaan myös kävelin ulos, pysyin poissa tunnin tai pari, odotin tilanteen rauhoittumista. Mutta aivan liian usein jouduin kuuntelemaan ja toivomaan, että tilanne olisi pian ohi. Eikä kukaan kuivannut kyyneleitäni, sillä opin jostain syystä piilottamaan ne, itkemään keski- tai aamuyön pimeinä tunteina. Mutta se kerta, kun ehkä 10-vuotiaana lohdutin itkevää vanhempaani erään yksipuolisen riidan jälkeen, on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni. Pitkiin aikoihin en edes muistanut koko tapahtumaa. Jälkikäteen ajateltuna se on kuitenkin tilanne, johon yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua. 

Nykyhetki

En tiedä, kuinka kauan olen seissyt vessassa, kun lopulta tunnen itseni riittävän rauhalliseksi lähtemään takaisin työhuoneeseeni. Olen edelleen vastahakoinen palaamaan samaan tilaan Viktorin kanssa, mutta ei minulla ole vaihtoehtoja, mikäli haluan yhä jatkaa projektin parissa työskentelyä. Niinpä pyöräytän hartiani taakse, hengitän muutaman kerran syvään, lähden vessasta ja yritän näyttää mahdollisimman normaalilta ja tyyneltä kävellessäni kahvihuoneen kautta työhuoneeseeni. En kuitenkaan pysty estämään kehoni tärinää, joten vedän käteni puuskaan ja yritän vain hengittää syvään, rauhoittaa riekaleista hermostoani. Kun saavun takaisin työhuoneeseeni, Viktor istuu työtuolillaan kasvot ikkunaan päin, mutta pyörähtää tuolilla ympäri kuullessaan minut. Tuuletusikkuna on auki ja huoneen lämpötila on lokakuisen viileä – kuten myös tunnelma. Huokaisen raskaasti.

  –Pitäiskö ottaa uusi yritys? Työntekoon nimittäin, kysyn Viktorilta kävellessäni työpöydän taakse painamaan tuuletusikkunan kiinni. 

  –Noh, voishan sitä yrittää. 

Miehen äänessä ei ole tippakaan pahoittelua, ainoastaan turhautuneisuutta ja ehkä jonkinlaista periksiantoa. 

  –Mm. Ei tässä taida muitakaan vaihtoehtoja olla, jos ei hylätä tätä projektia. Ja mä sanon tän nyt: sä voit olla musta ihan mitä mieltä vaan, mut mitä jos et antais sen näkyä niin hemmetisti koko ajan? Tästä ei tule yhtään mitään, jos me kaksi käytetään työaika riitelyyn. Vaikka mä olisin sun mielestä ihmishirviö ja ihan perseestä, niin muistuttaisin siitäkin, että sun tarvitsee työskennellä mun kanssa tasan kolme kuukautta, ei yhtään pidempää. Sen jälkeen sun ei tarvitse kestää mua enää yhtään. Ja sama pätee tietty myös muhun, sanon ja yritän äskeisen huutamisen sijaan saada Viktorista niskalenkin olemalla korostetun rauhallinen. Toisella puolella pöytää istuva mies on hetken hiljaa. 

  –Niin. Enhän mä sulle kuitenkaan mitään voi. Ja mun on luultavasti ihan turha puhua kellekään täällä, kun ne on satavarmasti sun puolella. Mut sun pitää tietää, Tessa, että mua sä et pysty sumuttamaan. Mä en myöskään ala silottelemaan mun käytöstä sua kohtaan vain tän projektin takia.

  –Luuletko sä todella, että mä haluan sulta jotain ystävällisyyttä ja kunnioitusta? Mulle riittää tasan tarkkaan se, että sä pystyt työskentelemään mun kanssa ilman, että me huudetaan ja tapellaan koko ajan jostain työhön liittymättömästä asiasta. Me ei ikipäivänä saada tätä projektia maaliin, jos meininki on aina samanlaista kuin äsken! yritän edelleen olla rauhallinen, mutta viimeinen virkkeeni menee pakosta tiuskaisun puolelle.

  –Jossain asiassa sulla siis sentään on realiteetit kunnossa. Ja joo, tästä projektista mä olen kiinnostunut ja haluan suoriutua siitä kunnolla. Ihan yhtälailla sen onnistuminen vaan vaatii sunkin asenteessa tapahtuvaa muutosta, Viktor jatkaa ja onnistuu jälleen sörkkimään sisälläni olevaa ampiaispesää. Kuin ihmeen kaupalla saan kuitenkin estettyä ampiaishyökkäyksen syntymisen, vedän ehkä miljoonatta kertaa tänään syvään henkeä ja pakotan itseni nielemään ylpeyteni rippeet.

  –Niinhän mä sanoin. Vastavuoroisuuteen tän projektin onnistuminen perustuu, jos johonkin. Eli jos ja kun mä siedän sua, sä siedät mua sen aikaa, että projekti on ohi. Sen jälkeen voidaan taas jatkaa vihollislinjalla, sanon yrittäen kuulostaa jopa sovittelevalta.

  –Joo, siitä sä voit kyllä olla ihan varma, etten mä katsele sua yhtään pidempään kuin on pakko. Mutta ei kai siinä sitten. Mistä lähdetään liikkeelle? mies vastaa ja myöntyy lopulta ehdotukseeni. Hemmetti vihdoin. Tää on jo erävoitto, ajattelen ja toivon vain, että seuraavat viikot ja kuukaudet eivät ole yhtä tuskaisia kuin ensimmäinen päivä. 

Viikonloppuna olen äärimmäisen väsynyt – kolme työvuoroa on kuormittanut minua paljon normaalia enemmän, sillä olen joutunut työskentelemään niistä jokaisen aikana Viktorin kanssa. Etenkin ensimmäisen palaverin massiivinen riita tuntuu kehossani ja mielessäni vielä päivien jälkeen. Ahdistus hiipii kehooni normaalia herkemmin, jos joku korottaa jossain ääntään. Samoin nukkuminen on ollut haastavaa, ja varsinkin ennen nukahtamista mieleni on halunnut tarjoilla minulle aimo annoksen ikäviä muistoja niin lapsuudesta kuin työhuoneesta. Sanalla sanoen oloni on ollut läpi viikon kammottava, enkä valitettavasti jaksa uskoa viikonlopun parantavaan voimaan. Niinpä päädyn jälleen nuolemaan haavojani, tällä kertaa tosin Vivianin kuullen Leonan sijaan, sillä jälkimmäinen on lähtenyt tapaamaan isovanhempiaan.

  –Ihan perseestä tuo sun tilanne kyllä. On oikeasti niin huonoa tuuria tässä kohtaa, että Viktor selvästi pitää kaveriensa puolia ja huolehtii niistä ja jaksaa olla vihainen pitkään. Hyvä ystävä siis, mutta ihan väärälle ihmiselle vaan, Vivian sanoo ja katsoo minua pahoittelevasti.

  –Joo, Viktor on yksi elävä esimerkki Samuelin taidosta puhua ihmisiä pikkusormensa ympärille. Ihan turha sille on mennä “puhumaan järkeä”, kun se on niin saakelin lojaali itse paholaiselle. Vielä inhottavampaa tästä tekee se, että Viktor on valmis kostamaan paholaisen puolesta väärän tiedon perusteella. Ja sen kostonhimon mä tunnen nahoissani joka päivä, valitan ja irvistelen tuskaani korostaakseeni.

  –No mä voin kuvitella. En mä edes tiedä, miten mä voisin yrittää lohduttaa tai piristää sua. Leona varmaan kertoisi taas, että on valmis eliminoimaan ainakin paholaisen ja miksei Viktorinkin siinä sivussa. 

  –Ei sun tarvitse murehtia mun lohduttamisesta. Mulle riittää, että sä jaksat kuunnella mun valitusta yhä edelleen. Ja joo, Leona on aika pippurinen tän asian suhteen. Sulla ja mulla on ihan täysi työ pitää se erossa poliisista ja oikeuslaitoksesta, yritän lopuksi murjaista tilanteen keventäjäksi jonkinlaista vitsiä, mikä saakin Vivianin hymyilemään ilkikurisesti. 

  –No niinpä! Mut siinä suhteessa Leona ja Viktor on samanlaisia, vai mitä? Ne tekee mitä tahansa kaveriensa eteen, Vivian sanoo ja saa minut nyökyttelemään. 

  –Oot oikeassa. Vaikka pakko sanoa, että Leona ei tee mitä tahansa vaan kaveriensa eteen. Sanoisin, että se tekee myös sun eteen ihan mitä vaan. Ainakin se on ihan mennyttä naista sun edessä, sanon. Vieressäni istuva nainen jopa punastuu sanoistani hieman. 

  –Mm, en mä voi väittää vastaan. Se vaan… en mä tiedä, Leonan kanssa palaset sitten lopulta vaan loksahti paikoilleen. Hullua muuten ajatella, että meillä on ihan kohta viisivuotisvuosipäivä, Vivian sanoo kuulostaen aidosti onnelliselta. 

  –Siis eikä, niin muuten on! Pääsette taas näyttämään kaikille epäilijöille vähän pidempää keskisormea, sanon ja saan ystäväni jälleen hymyilemään. 

  –Hahah, me todellakin näytetään keskisormea. Ehkä se nyt on todistettu, että “It’s not a phase”, hän vastaa. 

  –Sitähän mäkin, ei teidän pitäis joutua todistelemaan yhtään mitään. Mut oikeesti ihanaa, että teidän suhde voi hyvin ja ehkä jopa paremmin kuin koskaan tällä hetkellä, sanon tarkoittaen jokaista sanaa.

  –Kiitos! Mäkin oon tosi iloinen siitä, että kaikki on mennyt lopulta paremmin kuin osattiin edes ajatella, Vivian sanoo, hymyilee ja tarkastelee sitten minua katseellaan. 

  –Mä en nyt tiedä, onko tää ihan hemmetin outo kysymys meidän äskeisen keskustelun jälkeen, mut entä sä? Onks sun rakkauselämässä ollut mitään tapahtumia viime aikoina? 

Jos olisin nyt juomassa, vetäisin todennäköisesti nestettä väärään kurkkuun tai purskauttaisin kaiken suustani ulos.

  –Öö, no tuota…

  –Ei sun tarvitse vastata, jos sä et halua! Anteeks, mun kysymys oli tahditon, Vivian saa nopeasti kiinni varsin yllättyneestä ilmeestäni, mutta minä kiirehdin torjumaan pahoittelut. 

  –Ei kun älä pahoittele. Mä vaan yllätyin aika paljon, kun kukaan ei ole hemmetin pitkään aikaan kysynyt multa mitään mun omaan rakkauselämään liittyvää. Mutta siis vastauksena sun kysymykseen, sellaista ei ole, ei ole ollut sitten Samuelin, enkä tiedä tuleeko ylipäätään tätä menoa, vastaan ja puistelen päätäni. Olen aiemminkin puhunut aiheesta Leonan ja Vivianin kanssa, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Valitettavasti joudun myös myöntämään itselleni, että romanttinen rakkaus ei ole minulle edelleenkään yhtään sen helpompi aihe kuin aiemminkaan. Nyt keskusteluun on jopa lipsahtanut alusta alkaen hieman toivoton sävy, minkä myös Vivian pistää merkille. 

  –Miten niin ei tule? hän kysyy varovaisesti. 

  –Yksinkertaistettuna musta tuntuu siltä, etten mä uskalla asettaa itseäni alttiiksi vaaroille ja luottaa kehenkään riittävästi. Tai kun aina on olemassa se riski, että seuraavakin vain satuttaa. Kai jotain mussa on siis pirstaloitunut sen verran pahasti, että näen ihmisissä lähinnä uhkia, huokaisen ja huomaan, että käteni tärisevät jälleen. Tää on hitto aina tällaista, mietin hieman turhautuneena vetäessäni käteni puuskaan – on tuskallista huomata, että kipeät kokemukset saavat minusta niskalenkin kerta toisensa jälkeen.

  –Mä en nyt sano, että mä tajuaisin tai ymmärtäisin, miltä susta tuntuu. Mutta sen mä sanon, että vaikka sä olisitkin nyt pirstaleina, kaikki voi vielä kääntyä paremmaksi. Ei ne säröt tietenkään välttämättä mihinkään katoa, mut… palasia voi liimata takaisin paikoilleen, Vivian puhuu harkitusti ja varovaisesti ehkä siksi, ettei halua vahingossakaan vähätellä tunteitani.

  –Tiedän. Mutta palojen liimaaminenkin alkaa musta itsestäni. Mun pitäis itse ottaa erikeepperi käteen ja alkaa hommiin, eikä jättää sitä toisten tehtäväksi. Jos mä heivaan erikeepperin toisen käteen, mä todennäköisesti vain hukutan meidät molemmat valtameren pohjaan ongelmillani. Tai en mä tiedä, tää koko parisuhdeasia tuntuu välillä ihan tuskaisen vaikealta. Ehkä sitä vaatii sen sataprosenttisen turvallisuudentunteen lisäksi itseltään liikoja niiden ongelmien käsittelyn suhteen, selitän Vivianille. Hän katsoo minua myötätuntoisesti, eikä sano hetkeen mitään. 

  –Niin. Se voisi ollakin nyt ensimmäinen askel, Tessa: että et vaatisi itseltäs niin valtavan paljon, hän sanoo lopulta lempeästi, enkä minä osaa sanoa mitään, nyökkään vain.

(Hei, tässähän on melkein juhlan tuntua xD Surullisen pitkän ajan jälkeen uusi osa on valmis ja teidän luettavana. Nyt ihan oikeasti toivon, että seuraava osa ei tulisi vasta kuukausien päästä, vaan hitusen aiemmin. Mitään en kuitenkaan uskalla luvata 🙈. Mutta oli mulla ihan oikeaa asiaakin: jos jotakuta korpeaa pitkät odotusajat tän tarinan kanssa, helpotusta tuskaan voi halutessaan hakea mun vanhoista jo valmiista tarinoista, etenkin jos ne ei oo ennestään tuttuja. Oon luonut tarinoille ihan oman "Tarinat"-sivun, johon oon kirjoittanut lyhyet kuvaukset ja lisännyt linkit ensimmäisiin osiin. Sieltä saa siis käydä kurkkimassa vanhoja tarinoita, jos ne yhtään kiinnostaa :D.)

Kätketyt haavat #7

VIKTOR

On kai pakko myöntää, että Marjatan, esihenkilöni, ehdotus tuli minulle hieman puun takaa, kun hän eräänä aamuna pyysi minut työhuoneeseensa juttelemaan. Kun kuulin projektista, ilahduin. Mutta kun kuulin nimen Tessa Haverinen, mielialani muuttui varsin synkäksi, ja yritin kiemurrella itseni tilanteesta ulos. Vähättelin omia taitojani, yhteistyökykyisyyttäni ja kunnianhimoani. Yritin varovasti vedota jopa siihen, että minä ja Tessa emme oikein tulleet toimeen. Mutta mikään ei auttanut, minun oli vain yksinkertaisesti pakko suostua Marjatan ehdotukseen. Ja nyt minä todella mietin, miten kestän työskennellä niin tekopyhän ihmisen kuin Tessan kanssa seuraavat kuukaudet.

Kun työpäivä päättyy, huokaisen helpotuksesta. Olen vain muutamaa tuntia aiemmin istunut tunnin verran samassa tilassa Tessan kanssa Marjatan ohjeistaessa meitä projektiin. En tiedä, millä sanoin kuvailisin Marjatan työhuoneessa vallinnutta tunnelmaa. Olen itse aistinut pienessä tilassa iloa ja innostusta (lähinnä Marjatan suunnalta), mutta myös hyytävää kylmyyttä, inhoa ja halveksuntaa. Olen itse katsonut Tessaa viiltävällä ja kylmällä katseella, mutta täytyy myöntää, ettei hän jää katseen kylmyydessä kakkoseksi. On suoranainen ihme, ettei esihenkilömme vaikuttanut huomaavan mitään outoa minun ja Tessan välillä. Käsittääkseni Marjatta kuitenkin on tunneälykäs ihminen, joten ehkä minä ja Tessa olemme vain onnistuneet näyttelemään riittävän hyvin hänen edessään. Myös jatkossa näyttelemisen olisi parasta sujua yhtä hyvin, sillä en halua aiheuttaa töissä ylimääräisiä ongelmia. Olen sen verran kunnianhimoinen ihminen, että olen valmis kestämään Tessaa muiden silmien edessä vain siksi, etten vaarantaisi harjoitteluni arvosanaa. Sitä paitsi olen jo pian työharjoitteluni alkamisen jälkeen päättänyt, etten käytännön syistä aio viljellä epäluottamuksen siemeniä Tessaa kohtaan työpaikalla. Ensinnäkään minua ei välttämättä uskottaisi, ja toisekseen minulle saatettaisiin vain sanoa, etteivät henkilökohtaiset kaunat kuulu työpaikalle – etenkään, kun en itse ole ollut Tessan väkivaltaisen käytöksen kohteena. Eli ei, en puhu sanaakaan Tessan kiiltokuvakuoren alla piilevästä totuudesta, vaikka välillä minun on vaikea sietää hänen yllään leijuvaa pidetyn ihmisen sädekehää. Sen sijaan pohdin edelleen sitä, pitäisikö minun kertoa Samuelille Tessasta. Asia tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä nyt, kun naisesta on tahtomattani tullut työparini. En kuitenkaan tiedä, miten kertoisin asiasta Samuelille, sillä en ole hetkeen nähnyt häntä, ja viestillä kertominen taas vain tuntuu väärältä. Mietin myös Valman kanssa käymääni keskustelua, jonka lopputulemana oli, että minun olisi ehkä parasta pysyä hiljaa. Ja niin, miksi toisaalta kertoisin Samuelille Tessan läsnäolosta harjoittelupaikallani? Tilanne on väli- ja lyhytaikainen, en ole pysyvästi samassa työpaikassa Tessan kanssa, eikä hän sitä paitsi ole tehnyt minulle vielä mitään mulkoilua pahempaa. En siis edes voisi kertoa Samuelille, että hänen ex-tyttöystävänsä on aivan yhtä hirveä kuin ennenkin. Voisin kertoa ainoastaan sen, että nainen vetää töissä suoranaisen enkelin roolia. Ehkä sellainen tieto ei hyödyttäisi Samuelia millään tavalla. Tuntuu vain vaikealta olla tekemättä tai sanomatta mitään, kun tiedän, mitä Tessa on tehnyt.

  –Mun mielestä sun ei pitäisi liikaa vaivata päätäsi sillä naisella. Ei se ole enää Samuelin tai sun murhe, vaan jonkun toisen. Okei, voi tuntua häijyltä ajatella noin, mutta se nyt on vaan fakta, ettet sä voi kuitenkaan pelastaa kaikkia ihmisiä siltä, ystäväni Aapeli kuulostaa jopa hieman turhautuneelta puhuessaan sen jälkeen, kun olen paasannut Tessasta hänelle ties kuinka monennetta kertaa tänä syksynä. 

  –Sori, mä tiedän, että tää aihe on kulunut. Ja joo, pitäis varmaan antaa olla. Mutta kun se jotenkin tuntuu niin pirun vaikealta, jatkan kuitenkin vaikerointia ja kaadan tuoppini tyhjäksi. Ja siis kyllä, olen tullut tänään istumaan töiden jälkeen lähikuppilaan, pyytänyt Aapelin paikalle ja tilannut sitten yhden keskikaljan. Työpäivän jälkeen en yksinkertaisesti ole kestänyt jäädä yksin kotiin kierimään omissa ajatuksissani.

  –Jätkä hei, sä murehdit aivan liikaa. Niinku mä sanoin jo, se nainen, sen elämä ja teot ei kuulu meille enää mitenkään. Sä voisit nyt vaikka tilata toisen kaljan ja yrittää unohtaa ihan kaiken Tessaan liittyvän. Sä et voi pelastaa tai korjata ketään murehtimalla ja vatvomalla ja vihaamalla. Et sitä Tessakaan, Aapeli sanoo ja kumoaa tuoppinsa tyhjäksi päätään pyörittäen kuin sanoen “Viktor, sä ihan todella olet toivoton tapaus”.

  –Ei mun ehkä kannata ottaa toista nyt. Töihin pitäisi huomenna aamulla taas selvitä Tessasta huolimatta.

  –No sitä suuremmalla syyllä sun pitäis yrittää päästä irti sun kostonhimosta. Se ei auta enää ketään, kun Samuel itsekin on vissiin nykyään täysin fine, Aapeli sanoo ja kuulostaa nyt jo oikeasti turhautuneelta, enkä minä syytä häntä siitä. Jos olisin hän, olisin varmasti itsekin turhautunut yhden kaverin exästä jauhavaan toiseen kaveriin.

  –Okei, mä lupaan yrittää unohtaa. Ja jos mä tilaan itelleni kokiksen, ni voidaan istua täällä vielä hetki ja puhua jostain ihan muusta, lupaan lopulta ja saan Aapelin hymyilemään. 

  –No niin sitä pitää. Ajoittain sä nimittäin kuulostat siltä, että sulla on tyyliin joku pakkomielle Tessasta. Mutta niin, ootko muuten kuullut siitä Niemisestä? Sehän on siis ihan hullu juttu…

Seuraavana aamuna olen toimistolla hieman väsyneenä yhden keskikaljan ja yhden kokiksen jälkeen. Jo pienikin alkoholimäärä yhdistettynä kofeiiniin ennen nukkumaanmenoa on selvästi vaikuttanut unenlaatuuni heikentävästi. Siksi joudun korjaamaan tilannetta töissä kahvilla, jonka toivon antavan minulle paitsi energiaa myös voimia edessä olevaa työpäivää ajatellen. Puoleen päivään asti saan tehdä rauhassa töitä, mutta lounastauon jälkeen kalenteriini on merkitty suunnittelupalaveri kaksin Tessan kanssa. En siis missään nimessä voi sanoa odottavani lounastauon jälkeistä aikaa innolla. Tessan seurassa oleminen vain on kertakaikkisen epämiellyttävää, eikä vähiten siksi, että me kaksi suurin piirtein vihaamme toisiamme. Suurin ongelmani onkin se, miten hemmetissä peitän oman inhoni ja keskityn projektiin. Muiden silmien edessä peittely vielä todennäköisesti onnistuu, mutta Tessan kanssa kahdestaan tilanne voi olla aivan toinen. Tiedän varsin hyvin, että hänen vihaamiseensa käyttämäni aika ja energia on kaikki pois projektista, jota en halua suorittaa aivan päin puuta. Ainoa vaihtoehtoni on kai vain unohtaa kaikki se, mitä Samuel on minulle Tessasta kertonut, ja omaksua enkelimäinen mielikuva hänestä. Ja mielikuvan muuttaminen tapahtuu varmaan ihan helvetin helposti ja kivasti, huokaisen mielessäni, kun lopulta lounastauon jälkeen kävelen hieman vastahakoisesti hakemaan läppärini ja muut tavarani työpöydältäni. Olemme sopineet jo Marjatan kanssa, että minä ja Tessa edistämme projektia Tessan työhuoneesta käsin, joten suuntaan siis tavaroideni kanssa sinne. Kun tulen huoneen ovelle, upouusi työparini istuukin jo pöytänsä takana.

  –Tuu sisään. Ovi kannattaa varmaan sulkea, niin ei häiritä muita, nainen sanoo minulle viileästi ja seuraa katseellaan, kun suljen oven takanani, kävelen pöydän eteen, lasken tavarani sille ja vedän sitten pöydän viereen tuodun työtuolin pöydän ääreen.

  –Tällainen työhuone sitten, sanon istuessani alas ja vilkuilen samalla hieman lisää ympärilleni. Tila ei todellakaan ole suuri, ja vaikka Tessan selän takana onkin ikkuna, tuntuu minusta silti siltä, että tila on joskus toimittanut varaston virkaa. Tessa tai Marjatta tai joku muu on kuitenkin jossain kohtaa raivannut tilan melko siistiksi työhuoneeksi, jossa on työpöydän lisäksi muutamia kaappeja ja naulakko oven vieressä.

  –No, ei täällä nyt mitään työskentelylukaalia meille tai muillekaan ole tarjolla. Sait sentään ton pyörällisen tuolin jakkaran sijasta, niin voit sillä halutessasi rullailla, Tessa sanoo ärtyneesti ja saa minut kääntämään katseeni itseensä. Hänen ilmeensä on kova, vihainen ja epäystävällinen. Hän ei selvästi koe edelleenkään minkäänlaista tarvetta nuoleskella minua – ja tunne on molemminpuolinen. 

  –Joo, ei tässä varmaan hirveästi tarvitse rullailla. Ja eiköhän me mahduta tähän ihan hyvin, jos sä vaan saat sun egon survottua hetkeks vähän pienemmäks, vastaan hänelle tietäen jo valmiiksi, että saan tulisen reaktion.

  –Siis mitä helvettiä, että munko ego se tässä on liian suuri? Sä oot ihan uskomaton, ei hitto soikoon! Eiköhän se meistä kahdesta ole sinä, jonka kannattais olla isottelematta ja miettiä asioita edes hitusen kriittisesti, Tessa rähjää minulle, mutta pitää äänenvoimakkuuden kuitenkin maltillisena. Näen naisen silmistä, että hän aidosti vihainen ja… mitä hittoa, satutettu?

  –Älä hemmetti nyt esitä jotain jeesusta, Tessa! Mä tasan tarkkaan tiedän, millainen ihminen sä oot ja mitä sä oot tehnyt Samuelille! Miten sä edes kehtaat? Ja kyllä, siinä kriittisyydessä oot ihan oikeessa. Ainut vaan, että sun itse kantsis olla kriittinen omia toimias kohtaan, en kuitenkaan tippaakaan mieti havaintoani satutetuista silmistä, vaan vastaan Tessan vihaan vihalla. 

  –Hoovee, Viktor. Sä et tiedä mistään yhtään mitään, kaikkein vähiten musta ja Samuelista. Sä vaan nielet ihan kaiken mitä se sulle syöttää. Siis ihan kaiken. Kyllä sun korkeakouluopiskelijana pitäis tietää lähdekritiikin merkitys. Ja mitä jos yritettäis nyt helvetti edes vähän tehdä niitä töitä? Ei mulle saatana makseta siitä, että mä riitelen sun kanssa, Tessa sanoo ja kiroilee kuin merimies, nousee sitten tuoliltaan, ottaa pöydältä vesipullonsa ja kävelee huoneesta ulos vihasta puhkuen. Olen satavarma siitä, että huoneen tunnelmaa voisi Tessan poistumisesta huolimatta leikata veitsellä. Nousen itsekin ylös, kävelen tuuletusikkunan luo, avaan sen ja vedän keuhkoihin raikasta lokakuun ilmaa. Annan vihan kehossani tasaantua, hengitän. Ja vaikken oikeastaan tahtoisi, pohdin silti Tessan sanoja: “Kyllä sun korkeakouluopiskelijana pitäis tietää lähdekritiikin merkitys”.

Työviikon jälkeen olen aivan totaalisen kuollut, vain ja ainoastaan Tessan takia. Ensimmäisen “palaverimme” jälkeen projektin parissa työskentely on sujunut jotenkuten, mutta välimme ovat erittäin räjähdysherkät ja jäätävät. Kuin maailman seitsemäntenä ihmeenä olemme kuitenkin onnistuneet esittämään toimivaa työparia Marjatalle ja kaikille muille. Ilmeisesti kumpikaan meistä ei halua tahrata omaa mainettaan työpaikalla toisen takia, joten parhaat näyttelijänlahjat on kaivettu esiin. Näyttelemisen ja kireän tunnelman rankkuus kuitenkin tuntuvat kehossani ja mielessäni. Lauantaiaamuna makaan puoleen päivään asti sängyssä ennen nousemista ja senkin jälkeen istun vain sohvalla Netflixiä katsoen. Vasta Valman soitto saa minut ryhdistäytymään ja heräämään kunnolla päivään – siskoni on nimittäin tulossa käymään luonani. Vaihdan siis vaatteet, siistin asuntoa ja yritän näyttää hieman pirteämmältä. 

  –Ai kauhea, sä näytät aika hirveältä, on silti Valman ensimmäinen kommentti, kun avaan hänelle asuntoni oven. 

  –Kiitti hei! Oli vähän rankka työviikko, sanon ja haukottelen leveästi vetäessäni oven kiinni.

  –Vai että rankka työviikko? Oisko nyt kuitenkin niin, että “yhdet töiden jälkeen” venyi vähän useammaksi? Valma katsoo minua huvittuneesti.

  –No olisikin niin. Mut ei, tää on nyt jotain ihan muuta kuin darraväsymystä. Mä aloitin tällä viikolla sen projektin Tessan kanssa, ja mä voin kertoa, että sen naisen kanssa työskentely vie ihan kaikki mun energiat. Ei pelkästään se, että Tessan seurassa oleminen on aika syvältä, mut päälle vielä toimivan työparin näytteleminen, niin mä olen ihan kuollut. On oikeesti ihan hemmetin rankkaa esittää, että kaikki on hyvin, kun totuus mun ja Tessan yhteistyön takana on, että jo eka palaveri kahdestaan meni riitelyksi, sanon siskolleni, kun rohjahdan sohvalle istumaan. Nyt Valma vakavoituu ja vaikuttaa kiinnostuvan asiasta. 

  –Ootte te kyllä sitkeitä, kun jaksatte vääntää siitä huolimatta, että jo eka palaveri meni riitelyksi. Anna mä arvaan, että te ette edes riidelleet siitä projektista tai töistä ylipäätään, hän sanoo ja istuu sitten viereeni sohvan toiseen päähän. 

  –Juu ei. Samuel siinä riidassa oli aiheena. Tai no, ei ehkä niinkään Samuel, vaan Tessan käytös ja syytökset puolin ja toisin. 

  –Sä varmaankin syytit Tessaa väkivaltaiseksi ja se sua taas…

  –Käytännössä naiiviksi. Se ilmaisi asian niin, että mä nielen kaiken, mitä Samuel sanoo, enkä yhtään osaa kohdistaa kritiikkiä sen sanomisiin. Siis mitä hittoa Tessa ajattelee? Samuel on mun kaveri, kai mä nyt luotan siihen enkä kyseenalaista kaikkea sitä, mitä se sanoo, puhun ja tunnen, kuinka turhautuminen ja viha nousevat jälleen esille kehossani. 

  –No joo, toki, mut toi kaveri-juttu on ehkä vähän horjuva argumentti. Se, että Samuel on ollut sulle hyvä tyyppi, ei vielä varsinaisesti ole mikään todiste. Mut totuushan on se, että sä oot sana vastaan sana -tilanteessa, jos Samuelilla tai Tessalla ei kummallakaan ole mitään vedenpitäviä raskauttavia todisteita. Eli onnea vaan, Viktor, ei ole ihan helppo tilanne, siskoni sanoo. Tiedostan hyvin, että Valma on sanoissaan oikeassa – kaveruus on tässä tilanteessa horjuva argumentti, eikä minulla, Samuelilla tai sen paremmin Tessallakaan ole sanoja parempia todisteita. 

  –Kyllä mä sen tajuan, ettei kaveruus tee kenestäkään syytöntä. Mut niin kuin sä sanoit, mulla on vain sanoja sekä Samuelilta että Tessalta. Niiden lisäks mulla on mun omat silmät. Samuel oli ihan paskana sen jälkeen, kun Tessa lähti menemään. Jos se oli pelkkää esitystä, niin jätkä veti aika hemmetin hyvin. Mut joo, en mä tiedä, mitä mun pitäisi nyt sitten tehdä. Sä oot ainakin sitä mieltä, että Samuelin juttuihin mun ei pitäisi täysin varauksettomasti luottaa?

  –En mä sano, että sun tarvii epäillä Samuelia valehtelusta. Oikeastaan ainut asia, mitä sä voit nyt tehdä, on kuunnella myös Tessan versio tapahtumista. Sen jälkeen sä nimittäin tietäisit molempien versiot ja voisit ihan vapaasti päättää, uskotko Samuelia vai Tessaa. 

  –Mut mä olisin edelleen sana vastaan sana -tilanteessa, jos Tessalla ei olisi mitään kättä pidempää Samuelia vastaan. Eli käytännössä katsoen tää tilanne on ihan toivoton. Mut Valma, nyt mä olisin erittäin iloinen, jos sä keksit jotain muuta puhuttavaa kuin Tessa ja Samuel tai mun työharjoittelu. Mä en nimittäin kestä tätä aihetta enää yhtään enempää tänään, sanon lopulta siskolleni raskaasti huokaisten ja päätäni pudistellen. Minun onnekseni pikkusiskoni ei jaksa itsekään keskustella aiheesta enää yhtään enempää, vaan kääntää keskustelun omaan elämäänsä. Muutamaksi tunniksi unohdankin Tessan, Samuelin ja työharjoittelun kokonaan, mutta kun Valma sitten lähtee luotani, huomaan ajatusteni karkaavan siihen, pitäisikö minun kaikesta huolimatta kuunnella myös Tessaa.

(Jee, uusi osa on vihdoin täällä! Toivottavasti tää on odotuksen arvoinen. Itse en ainakaan koskaan muista kirjoittaneeni näin tulenkatkuista tekstiä aiemmin :'D.)

8. osa

Mitä minulle tapahtui vuonna 2024?

Hei, on taas tämän jo perinteikkään postauksen aika! Nyt siis pääsette kurkkaamaan mun vuoteen 2024 :D

Vuonna 2024...

1. sain rauhaa siististä keittiöstä / keittokomerosta
2. kävin Idan ja Kallen keikalla
3. pidin viherkasvini (jälleen) elossa
4. selvisin englannin kurssin suullisesta esitelmästä, vaikka jännitys oli kova
5. pystyin hyödyntämään pääaine- ja kieliopinnoissa sivuaineitani ilahduttavan paljon...
6. ja sen pohjalta sain jo mahdollisen idean kanditaatintutkielmaani
7. laitoin joulu/kausivalot ikkunaan jo marraskuussa
8. sain opiskelijahaalarit
9. sain sormenpääni kipeäksi haalarimerkkejä ompelemalla
10. rakastin (ja rakastan edelleen) introvertille täydellistä Pink lazer cat'in "Hyi helvetti, ihmisiä" -haalarimerkkiä
11. suoritin ensimmäistä kertaa Exam-tentin
12. luin englanninkielistä tentti- ja kaunokirjallisuutta
13. hankin paperikalenterin ja oikeasti myös käytin sitä etenkin opintojen aikatauluttamisen apuna
14. pääsin kesätöihin siinä kohtaa, kun olin jo heittänyt hanskat tiskiin töiden löytymisen suhteen
15. hankin tuulettimen asuntooni, jonka lämpötila oli kesällä pahimmillaan 31 °C
16. kävin hiihtämässä vielä huhtikuun alkupuolella
17. ihmettelin marraskuussa kesällä hankkimani basilikan kuolemattomuutta...
18. ja jouduinkin joulukuun alussa heittämään hyvästit sille
19. leikkasin (tai siis leikkautin) hiukseni 20 senttiä aiempaa lyhyemmäksi mietittyäni asiaa aktiivisesti ainakin kaksi vuotta...
20. enkä onnekseni katunut päätöstä :'D
21. sain luettua loppuun muutaman kirjan, joiden lukemisen olin aloittanut 2–3 vuotta sitten
22. yritin pitkästä aikaa saada (kaunokirjallisuuden) lukemisesta itselleni rutiinin
23. aloin julkaista blogissa uutta novellisarjaa 1,5 vuoden tauon jälkeen
24. nautin ja kärsin kirjoittaessani
25. opiskelin edelleen pomodoro-tekniikkaa hyödyntämällä
26. söin hätävararuokana soijarouhesörsseliä (pastaa, soijarouhetta, ketsuppia ja soijakastiketta) :'D
27. lenkkeilin yksin ja kaverin kanssa
28. pelasin lukuisia Uno-pelejä kavereiden kanssa
29. kävin kerran opiskelijabileissä
30. valokuvasin auringonlaskuja
31. saunoin hirvittävän vähän (sillä vietin suurimman osan ajastani omassa kodissani, jossa minulla ei ole saunaa / saunavuoroa)
32. kuuntelin Spotifysta musiikkia 34 931 minuuttia, mikä on peräti 13 765 minuuttia viime vuotta enemmän
33. kuunnelluin artistini oli Blind Channel ja eniten kuuntelemani kappale puolestaan Blind Channelin ja RØRYn "DIE ANOTHER DAY"
34. ostin itselleni yhden joulukoristeen (joka on myös ainut joulukoristeeni jouluvalojen lisäksi :'D)
35. tein kasvislasagnea
36. pyöräilin usein (kesä)töihin ja yliopistolle
37. totesin vehnätyynyn olleen ehkä vuoden paras ostos
38. opiskelun tehokkuus vaihteli suuresti – joinain viikkoina kaikki takkusi, joinain taas suorastaan upposin opiskeluun
39. laitoin maapähkinävoita kaurapuuroon ja pidin siitä
40. pyörin toisinaan tunteja hereillä sängyssä saamatta unta
41. olin stressaantunut, ahdistunut ja rättiväsynyt...
42. mutta myös iloinen, rentoutunut ja energinen
43. painiskelin edelleen vuosien takaa tuttujen asioiden kanssa
44. pohdin paljon itseäni kirjoittajana
45. leivoin karjalanpiirakoita
46. lauloin ääneni käheäksi
47. kävin jälleen viisaudenhampaanpoistossa
48. käytin äänioikeuttani
49. lenkkeilin Fasun (perheeni suomenlapinkoiran) kanssa
50. rakastin salt & vinegar -sipsejä
51. heräsin joinain aikoina kukonlaulun aikaan, toisinaan taas vasta iltapäivällä
52. olin pari kertaa sitkeässä räkätaudissa
53. yritin valita lempeyden ja ylpeyden itseäni kohtaan piiskaamista useammin vaihtelevin tuloksin
54. katsoin Youtubesta vuosikausia vanhoja vlogeja ja yritin samalla löytää yhä aktiivisia tai uusia vloggaajia (rakastan my day tai my week -tyylistä sisältöä)
55. seurasin taitoluistelun EM-, MM-, GP- ja SM-kilpailuja (enkä sitten muuta urheilua katsonutkaan :'D)
56. pesin ikkunoita
57. venytin turhan usein opiskeluhommien palautuksen viime tippaan
58. tein joulutorttuja ja -pipareita (valmistaikinasta)
59. jatkoin "ylipitkien" esseiden kirjoittamista, sillä tiivistämistämistaitoni on suoraan sanottuna surkea
60. poltin kynttilöitä
61. keräsin mustikoita
62. ostin vihdoin kauan haaveilemani bluetooth-sankakuulokkeet
63. unelmoin hieman vaatekaapin päivitystä, mutta en lopulta saanut hankittua sinne juuri mitään (itselleni) uutta
64. kävelin yhden luontopolun läpi :'D
65. "hamstrasin" Nordqvistin piparkakku-rooibosta, sillä mielestäni se on yksi parhaista kofeiinittomista teejuomista
66. ostin parvekkeelle kesäkukaksi ruukkuruusun
67. olin huolissani terveydestä (omasta ja muiden)
68. ostin tarjoussuklaata
69. suhtauduin rakkauden mahdollisuuteen varsin epäileväisesti
70. tein omannäköisiä valintoja, epäröin, kaduin ja seisoin lopulta kuitenkin niiden takana, koin yksinäisyyttä sekä ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta, itkin silmät päästäni ja nauroin vatsani kipeäksi, elin hetkessä ja kuitenkin edelleen paljon jossain aivan muualla, kaipasin elämääni jotain muuta tai lisää, enkä vieläkään ollut valmis hukkumaan.

Huh, tällainen vuosi sitä on tullut siis elettyä. Voisin sanoa, että vuosi 2024 on ollut mulle ehkä ennen kaikkea varsin vaihteleva. Tunnetilat on heitelleet epätoivosta, surusta ja ahdistuksesta onnenhetkiin, ylpeyteen ja iloon saakka joskus jopa saman viikon, ellei peräti päivän, aikana. Oon kohdannut monia itselleni (henkisesti) kivuliaita tilanteita, joiden keskellä usko itseen ja maailmaan on ollut koetuksella. Samaan aikaan oon kokenut vahvaa elämänhalua, mikä on vaan korostunut omien ja muiden terveyshuolien takia. Tää ei siis missään nimessä ole ollut mun elämäni vaikein vuosi, mutta ei tätä voi parhaimpienkaan vuosien joukkoon laittaa. Kun mietin kulunutta vuotta, en oikeastaan ihmettele lainkaan, että mun vuoden kuunnelluin biisi oli/on just "DIE ANOTHER DAY". Etenkin kyseisen biisin kertosäkeestä löytyvät lainit 'Cause lately I've been looking hard / where is my love? / Where is my luck? / Where is my faith? / My reason to die another day ovat puhutelleet paljon. 

"DIE ANOTHER DAY" -biisin laineista itselleni tänä vuonna erityisen ajankohtaiselta on tuntunut Where is my love? - oon nimittäin pohtinut paljon romanttista rakkautta tänä vuonna. Kuten tossa ylläolevassa 70-kohtaisessa listassakin mainitsen, en enää tänä vuonna oo oikein jaksanut uskoa rakkauteen tai siihen, että se olisi mahdollista mulle. Aihepiiristä on tullut 20-vuotiaalle mulle ihanan sijaan melko kipeä, vaikka 14-vuotias minä ei sitä ehkä uskoisikaan. Oon nykyään just se tyyppi, jota ihan suunnattomasti ärsyttää, jos joku sanoo, että "rakkaus löytyy/tulee vastaan kun sitä vähiten odottaa". Toisaalta tiedostan kyllä hyvin myös sen, etten ole tehnyt rakkauselämäni eteen oikeasti yhtään mitään. Jonkun Tinderin tms. deittisovelluksen lataaminen lähinnä ahdistaa ajatuksena ulkonäkökeskeisyyden ja niistä kuultujen "kauhutarinoiden" takia. Ja no, mitä tulee ihmisten tapaamiseen oikeassa elämässä, niin sekään ei tunnu tällaiselle syvän päädyn introvertille ja jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivälle yhtään sen todennäköisemmältä reitiltä löytää rakkaus. Niinpä oon 20-vuotiaana alkanut suhtautua omaan rakkauselämääni valitettavan pessimistisesti. Ehkäpä yksi vuoden 2025 tavoitteistani voisikin olla saada usko rakkauden mahdollisuuteen takaisin :'D.

Romanttisen rakkauden pohtimisen lisäksi yksi tän vuoden suurista teemoista mun elämässä on ollut ystävyys. Tänä vuonna oon syventänyt muutamaa ystävyyssuhdetta ja iloinnut niistä, mutta pohtinut myös niitä ystävyyssuhteita, jotka on syystä tai toisesta ikään kuin kuivuneet kasaan. Oon esimerkiksi huomannut, ettei mulla oikeastaan ole lapsuudenystäviä, sillä mun vanhimmat nykyiset ystävät oon saanut lukiosta. Vaikka oon saanut viimeisen vuoden aikana yliopiston aloituksen myötä uusia kavereita, koen ehkä jollain tasolla silti, että mun elämässä olisi edelleen tilaa jollekin tai joillekin uusille ihmisille ihan kaverimielessä. Suurin syy tähän uuden ihmissuhteen kaipuuseen on ehkäpä se, että koen tällä hetkellä olevani jokseenkin yksin joidenkin kiinnostuksenkohteideni (kuten raskaamman musiikin) kanssa. Joitain asioita olisi siis yksinkertaisesti vain ihana päästä fiilistelemään toisen ihmisen kanssa. Tämänkin takia yksi mun ensi vuoden tavoitteista voisi olla uusiin ihmisiin tutustuminen, tai ainakin tutustumisen yrittäminen :'D. 

Mutta joo, tällaisia asioita oon puuhaillut, pohtinut, kokenut ja tehnyt vuonna 2024. Vuoteen on mahtunut iloa ja valoa, mutta myös huolia ja murheita. Ensi vuodelta toivoin ehkä ennen kaikkea juuri toivoa ja uskoa parempaan, sillä kuluneena vuonna nuo asiat ovat olleet ajoittain hieman hukassa. Lisäksi toivon vuodelle 2025 enemmän luovaan kirjoittamiseen kuluvia tunteja - tänä vuonna kun olen käyttänyt kirjoitustuntini lähinnä esseisiin ja oppimispäiväkirjoihin. En kuitenkaan tee edelleenkään mitään julkaisutahtiin liittyviä lupauksia. Tai no, ehkä mä yhden lupauksen uskallan tehdä! Nimittäin sellaisen, että tulen julkaisemaan Kätketyt haavat -tarinaan uuden osan jossain kohtaa tammikuuta. Uusi osa on siis jo ihan hyvällä mallilla, vaikka ei olekaan täysin valmis vielä. 

Nyt on kuitenkin aika päättää vuosi 2024 täällä blogin puolella. Toivotan teille kaikille turvallista, ihanaa ja hyvää uuttavuotta 2025! ❤️ Kiitos myös tästä vuodesta jokaiselle, joka on mun raapustuksia lukenut ja/tai kommentoinut täällä blogissa. Toivottavasti jaksatte seurailla mun kirjoituksia vielä ensi vuonnakin :D 

Kätketyt haavat #6

TESSA

Hetken aikaa minusta tuntuu siltä, että voisin vaikka menettää tajuntani, valahtaa tuolilta tiedottomana lattialle ja joutua Marjatan hereille läpsimäksi. Olen aikuisten oikeasti järkyttynyt kuulemastani. Siis sanoitko sä juuri, että tää olisi sopiva haaste mulle ja… Viktorille. Kaikista tän työpaikan ihmisistä sä tarjoat mun työpariksi sitä helvetin äijää. 
  –Tessa? Marjatan huolestunut ääni saa minut sulamaan syväjäästä, johon äskeinen paljastus on saanut minut vaipumaan. 
  –Siis joo, anteeks. Minä ja Viktor? Mä en oo ihan vakuuttunut siitä, että me oltaisiin toimiva pari vetämään minkäänlaista projektia. Tai itseäni mä lähinnä mietin. Mä en ole millään tasolla koulutettu markkinoinnin ammattilainen enkä edes opiskele sellaiseksi. Viktor on kuitenkin työharjoittelussa täällä, niin mä mietin, että oonko mä oikea henkilö tekemään jotain projektia sen kanssa. Tai se sentään on alansa opiskelija, mutta mä ihan totta olen vain markkinoinnin amatööri, saan puhetulvan ja yritän epätoivoisesti kääntää Marjatan päätä. Näen kuitenkin hänen ilmeestään, ettei hän varsinaisesti pidä siitä, että puhun itsestäni rehellisesti sanottuna täysin tunarina. 
  –Tessa hyvä, mitä mä just äsken sanoin sulle? Mä sanoin, että mä uskon suhun. Mä myös luotan sun osaamiseen, enkä mä ehdottaisi mitään tällaista, jos ajattelisin, ettet sä pystyisi siihen. Ja mä uskon myös, että sä ja Viktor olisitte oikein toimiva pari toteuttamaan tän projektin. Joo, Viktorkin on vasta opiskelija, mutta jo näiden parin viikon jälkeen mä pidän sitä tosi taitavana nuorena miehenä. Mä haluaisin tarjota sille mahdollisuuden hyödyntää omaa potentiaaliaan ihan täysillä jo täällä harjoittelussa. Ja sitä samaa mä haluan sullekin. Sä et ehkä ole suorittanut mitään tutkintoa markkinoinnista, mutta sä hoidat hommasi silti erittäin hyvin. Mä tiedän myös sen, ettet sä olisi täällä enää töissä, jos vihaisit markkinointia. Eikä sun osa-aikaisuus haittaa yhtään, sillä on tää sen verran pienehkö projekti, ettei tähän tarvita kokoaikaista työpanosta. Pystyt siis hoitamaan tämän ihan samalla tavalla opintojen ohessa kuin aikaisemmatkin työt, Marjatta puhuu ja yrittää selvästi saada minut uskomaan itseeni. Hän yrittää ilmeisesti myös aukaista minulle sitä, miksi hän haluaa juuri minun ja Viktorin toteuttavan projektin yhdessä. Jos ymmärrän oikein, Marjatta näkee minun ja Viktorin olevan sopiva työpari, sillä olemme niin sanotusti samalla taitotasolla. Pienehkössä projektissa olisi siis hänen mielestään sopivasti haastetta juuri meille – projekti tuskin olisi kummallekaan liian helppo tai liian vaikea.
  –Niin, mutta… enhän mä edes tunne Viktoria yhtään. Me ei tiedetä yhtään toistemme työtapoja, eikä sitäkään, että toimiiko meidän henkilökemiat yhteen, yritän epätoivoisesti keksiä uusia esteitä minun ja Viktorin yhteisprojektille. Luoja, olen lähestulkoon valmis rukoilemaan polvillani armoa Marjatalta, jotta vain välttyisin työskentelemästä Viktorin kanssa. 
  –Ei sun tarvitse siitä huolehtia, työn lomassa ehtii hyvin tutustumaan. Ja mitä tulee henkilökemioihin, niin ei teistä tarvitse mitään työbestiksiä tulla tän projektin aikana. Mun näkemyksen mukaan te molemmat myös tulette hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, niin en näkisi mitään syytä sille, ettettekö tulisi toimeen myös keskenänne, Marjatta kuitenkin vain liiskaa viimeisenkin toivon rippeeni. Minun ei auta kuin suostua, vaikka sieluni ja sydämeni itkevät verta. Sen myötä ainoa toivoni on Viktor. Marjatta ei nimittäin vielä ole keskustellut hänen kanssaan projektista. Miehellä on siis mahdollisuus kieltäytyä, ja minä todella toivon, että hän käyttää tilaisuutensa viisaasti. 

Neljä vuotta aikaisemmin

Suostuttelu ja kauniit sanat, tuo niin helppo keino saada minut suostumaan. 

Se päivä oli kaunis, aurinkoinen ja tuulinen. Kesän viimeiset rippeet roikkuivat ilmassa ja ensimmäiset lehdet tippuivat puista tuulen riepottelussa. Ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset häämöttivät aivan nurkan takana, mutta olin ihmeen rauhallinen ja keskityin hyppytunnilla kurssimateriaalien kertaamisen sijaan selaamaan somea ja kuuntelemaan musiikkia. Olin yksin, sillä Vivian oli oppitunnilla ja Leona kuumeen vuoksi kotona. Ja sitten hän jo olikin siinä, aina yhtä hyväntuulisena ja kohteliaana, itsevarmana.

  –Tessa, vai mitä? Samuel kysyi ja hymyili juuri sellaisella jokaisen vanhemman unelmavävyn hymyllä, joka olisi sulattanut kenet tahansa – valitettavasti myös minut. 

  –Joo, miten niin? vastasin ja yritin vastustamattomasta hymystä huolimatta kuulostaa jokseenkin välinpitämättömältä. Vaikka en varsinaisesti varonut Samuelia, suhtauduin häneen silti hieman varauksella, sillä me niin sanotusti pelasimme eri liigassa. Minä olin harmaa hiirulainen, seinäruusu, hiljainen ja no, epäsuosittu. Samuel taas oli kaikkea muuta kuin harmaa hiiri ja epäsuosittu.

  –Mä haluaisin kutsua sut bileisiin, jotka mä pidän parin viikon päästä, siis kirjoitusten jälkeen. 

  –Siis mitä? Mä? Miksi? olin aidosti yllättynyt ja päädyin esittämään Samuelille listan kysymyksiä.

  –Siis että mä haluaisin kutsua sut bileisiin. Ja miksikö? No, mä haluaisin vaan tutustua suhun vähän paremmin, hän vastasi ja hymyili edelleen valloittavasti ja viattomasti. En kuitenkaan antanut muurini murtua vielä.

  –Miksi sä muhun haluat tutustua lisää? Ja sitä paitsi… bileet ei ihan oo mun juttu, yritin puhua itseni ulos tilanteesta, mutta Samuel ei ottanut vastaväitteitäni kuuleviin korviinsa.

  –Kai sitä ihminen saa haluta uusia tuttavuuksia tehdä? Ja kaiken lisäksi sä vaikutat kiinnostavalta tyypiltä, mitä nyt oon ollut sun kanssa samoilla kursseilla, hän sanoi ja onnistui osumaan johonkin herkkään kohtaan sisälläni sanoilla “sä vaikutat kiinnostavalta tyypiltä”. Vastarintani suli hyvää tahtia samalla, kun jokin epämääräinen toivo ja lämpö levisi mieleeni.

  –No joo, tietty saa. Mut ne bileet… yksin mä en kyllä oo tulossa, vastustin silti, nyt ehkä vain periaatteesta.

  –Sun frendit on tervetulleita myös. Ja oonhan mä siellä, Samuel heitti ja sai minut nauramaan hieman. 

  –Okei, Samuel. Mä harkitsen vakavasti, lupasin ah niin karismaattiselle nuorelle miehelle ja hymyilin.

  –Mahtavaa! Mä annan sulle mun numeron, niin sä voit laittaa mulle viestiä, kun oot päättänyt.

On ehkä helppoa arvata, mitä sitten tapahtui – muutaman päivän kuluttua laitoin Samuelille viestin, jonka sisällön olin päättänyt jo hänen hymyillessään vaarallista unelmävävyhymyään minulle ensimmäistä kertaa.

Nykyhetki

Luentoon keskittyminen on tänään harvinaisen vaikeaa. Heilutan oikeaa jalkaani levottomasti, pyörittelen kynää kädessäni ja muistiinpanojen kirjoittamisen sijaan piirtelen outoja kuvioita vihkooni. Ajatukseni harhailevat jatkuvasti iltapäivän lyhyeen työvuoroon ja Viktoriin, jolla on tai on ollut mahdollisuus pelastaa meidät molemmat yhden projektin mittaiselta piinalta. En osaa lainkaan arvioida, millä todennäköisyydellä Viktor suostuu tai kieltäytyy projektista. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, että meistä kahdesta minä olen heikommilla jäillä, jos hän suostuu Marjatan ehdotukseen: Viktorilla on minuun enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla häneen, tiesi hän sitä tai ei. Hän kaiken kukkuraksi edes epäröi käyttää valtaansa. Pahimmillaan hän suostuu projektiin vain siksi, että pääsee iskemään useammin vyöni alle. Ajatus saa karvani pystyyn, sillä yhä edelleen on äärimmäisen satuttavaa kuulla, että joku todella väittää ja uskoo minun olevan paha. En tietenkään ole puhdas pulmunen, olen tehnyt virheitä, mutta… en silti väittäisi itseäni väkivaltaiseksi persoonaksi, joka aiheuttaa tuhoa ympärillään. Viktor kuitenkin näkee minut juuri niin, sillä Samuel on aikanaan päättänyt tekeytyä uhriksi, minun uhrikseni. Jollakin keinolla Samuel sai asiasta kuin asiasta leivottua minun syytäni sen sijaan, että hän olisi joskus löytänyt korjattavaa omasta toiminnastaan. Ja nyt, kun minusta ja Samuelista on jo aikaa, kärsin edelleen hänen pahemman luokan marttyyriluonteestaan. Jos minulta kysytään, tilanne on suorastaan uskomaton. En pysty ymmärtämään, miksi jokin suurempi voima on päättänyt työntää Viktorin elämääni juuri tällä kriittisellä hetkellä, kun olen jo luullut päässeeni jaloilleni. On kai vain kohtalon ivaa, että Marjatta vielä kaiken kukkuraksi haluaa minun työskentelvän tiiviisti Viktorin kanssa. 

  –Mutta meillä alkaakin näköjään aika loppua, niin lopetellaan nyt tähän ja jatketaan tästä ensi viikolla, luennoitsija päättää viimein ikuisuudelta tuntuneen luennon. Kerään nopeasti tavarani ja laitan ne reppuun, mutta jään sitten hetkeksi jumiin luentosalin puolivälissä olevan penkkirivin päähän. Alemmilta penkkiriveiltä suorastaan tulvii ihmisiä ovea kohti, enkä mahdu astumaan portaille ennen kuin ihmisvirta laantuu hieman. Odotellessani kaivan puhelimen esiin taskustani ja huomaan Leonan laittaneen viestin minulle jokin aika sitten.

~ Leona 
Sullahan on luento tänään klo 10-12? Tuutko syömään mun kanssa sen jälkeen?

~ Minä

Muuten joo, mut pitää kiirehtiä töihin, vuoro alkaa puol yhdeltä :( En kyllä oo siitä kauheen innoissani… nyt pitäis nimittäin selvitä, joudunko tekemään sen projektin Viktorin kanssa 😰

~ Leona

Ai joo, kyllähän me puhuttiin siitä vuorosta 🤦🏻‍♀️ Mut hitto, mä ihan totta pidän peukut pystyssä ja sormet ristissä sun puolesta, että se jätkä ei oo sun tuleva työpari. Ja tsemppiä myös, etenkin pahimman varalle! ❤️

Leona vastaa viestiini nopeasti ja saa minut hymyilemään hieman. Tuntuu hyvältä, ettei hän lainkaan vähättele tuskaani, mitä Marjatan ehdottamaan projektiin liittyy. En kuitenkaan ehdi jäädä pohtimaan ystävyyttämme sen enempää, sillä ihmisvirta portailla on viimein laantunut, ja pääsen lähtemään luentosalista. Ajan ripeästi pyörällä kotiin, haen jääkaapista eväät ja sitten… sitten otan jokseenkin haluttomasti suunnaksi työpaikkani, enkä pidä lainkaan sisälläni kasvavasta tunteesta.

Töissä ehdin tuskin laittaa eväät jääkaappiin ja käydä pikaisesti Alexan luona varmistamassa päivän työni, kun Marjatta jo tulee luokseni ja pyytää mukaansa työhuoneeseensa. Enkä minä voi kuin seurata ja esittää täysin rauhallista, vaikka todellisuudessa haluaisin juosta takaoven kautta tilannetta karkuun. Intuitioni velloo rauhattomana, eikä se yleensä tiedä mitään hyvää. Ja no, kun sitten hetken kuluttua Marjatta avaa minulle ja itselleen oven työhuoneeseensa, melkein jähmetyn paikalleni. Viktor. Hän istuu jo tuolilla Marjatan työpöydän edessä ja katsoo meihin päin päätään kääntäessään minua ehkä sekunnin ajan kylmästi, kunnes vääntää kasvoilleen satavarmasti tekaistun innostuneen odottavaisen hymyn. Marjatan läsnäolon vuoksi en voi mulkoilla Viktoria, vaan pakotan itsekin kasvoilleni jonkin hymyä muistuttavan ilmeen samalla, kun istahdan miehen viereen. 

  –Onpa upeaa saada teidät molemmat tähän nyt samaan aikaan puhumaan tästä projektista. Ja ennen muuta ihan mahtavaa, että te molemmat olette tähän suostuneet. Mä olen varma siitä, että te tulette olemaan loistava tiimi!

Ei, ei, ei, eiiiiiiii. Mä en tilannut tätä, mä en halunnut tätä, mä en pysty tähän, mä en selviä tästä. Mä ihan totta annan kohta Leonan eliminoida ton äijän tai Samuelin. Luoja anna mun kaikki kestää. Hemmetin kiva loppuvuosi töissä tiedossa siis, parun mielessäni kuin pikkulapsi, kun Marjatta ilmaisee myös Viktorin suostuneen projektiin. 

  –Mutta millä mielellä te itse lähdette tähän projektiin? Marjatta kysyy, enkä todellakaan tiedä, miten pystyn muodostamaan mitään positiivista sanottavaa projektista tähän hätään. Ja sitten Viktor avaa suunsa.

   –Oikein odottavaiset tunnelmat on. Mukava päästä tutustumaan Tessaan paremmin ja kehittää omaa ammattilaisuuttaan tällaisen haasteen kautta, hän sanoo ja hymyilee ensin Marjatalle. Kun katse kääntyy esihenkilöstämme minuun, hymy pysyy samana, mutta silmät ovat yhtäkkiä arktisen kylmät. 

  –Joo, mulla samat fiilikset. Oikein kiva päästä työskentelemään Viktorin kanssa, sanon ja hymyilen Marjatalle ja katson sitten tuoretta työpariani niin jäätävästi kuin suinkin vain osaan. Jossain sisälläni taistelutahtoni herää eloon. Älä luule, Viktor, että sä voisit murskata mut noin vain. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

(Niinhän tässä taas kävi, että syksy ja opinnot vei mukanaan, eikä postauksia ole pahemmin tullut 🥲 Katsotaan taas, milloin seuraava postaus sitten näkee päivänvalon :'D)

7. osa

Kätketyt haavat #5

TESSA

On varhainen aamuyö, mutta tajuan asian vasta tuijotettuani puhelimeni näyttöä pitkän aikaa. Sykkeeni on koholla, yöpaita on liimautunut kiinni ihooni ja tunnen oloni varsin stressaantuneeksi. Revin paitaa irti ihostani jokseenkin tuskaisena. Lopulta käännän puhelimen takaisin pöydälle näyttö alaspäin ja kävelen sitten keittiöön, lasken pimeydestä ja tärisevistä käsistä huolimatta onnistuneesti lasin täyteen kylmää vettä. Suljen silmäni ja kuuntelen öisen kerrostalon hiljaisuutta. Ei askeleita rappukäytävässä, ei naurunremakoita seinänaapurissa, ei edes liikenteen ääniä ulkonta. Kuulen vain oman sykkeeni ja jääkaapin hurinan. On varsin rauhallista, mutta minä en ole rauhallinen, sillä ajatukseni laukkaavat. En jaksa edes muistaa, milloin olisin viimeksi nähnyt unta Samuelista, mutta Viktorin aloitettua työharjoittelunsa olen uhrannut turhan monta hetkeä ex-poikaystäväni ajatteluun. Nyt Samuel selvästi tulee myös uniini painajaisia aiheuttaen. Lasken tyhjän lasin tiskipöydälle ja jään keittöön seisomaan, revin edelleen hikistä paitaa irti ihostani, enkä saa aikaiseksi mennä vaihtamaan paitaa kuivaan. Mietin vain untani, tai siis painajaistani – sitä, miten ahdistavia ajatuksia pelkkä uni voikaan herättää. Hetken aikaa minusta nimittäin tuntuu siltä, etten ole koskaan päässytkään pois huonosta suhteesta, vaan että elän siinä edelleen, että löydän pian takaisin sänkyyn hiipiessäni sieltä tyhjyyden sijaan Samuelin. Ajatus aiheuttaa puistatuksen kehooni ja räväytän samalla myös silmäni auki öiseen pimeyteen, muistutan itseäni siitä, että todellisuudessa olen asunnossa yksin ja täysin turvassa. Ei mitään hätää, ei ole mitään pelättävää, ei mitään varottavaa, yritän rauhoitella itseäni, vaikka tiedän, että pahimmillaan rauhoittumiseen ja sen yrittämiseen menee koko loppuyö. Jos niin kävisi, nukahtaisin kyllä todennäköisesti uudelleen, mutta uni olisi levotonta ja katkonaista ja heräisin aamulla vain entistäkin väsyneempänä. En halua enää levottomasti ja katkonaisesti nukuttuja aamuöitä Samuelin takia. Koin niitä aivan riittävästi jo suhteemme aikana, kun säpsähtelin öisin hereille ilman mitään syytä, näkemättä painajaisia. Hermostoni kai oli vain hälytystilassa, valmiina pakenemaan vieressä väijyvän uhkan tieltä. Ja nyt jokin tässä aamuöisessä tuskassa tuntuu tutulta ja kieroutuneella tavalla jopa turvalliselta. Onko se oikeastaan edes ihme? Jotkut pahat asiat alkoivat nimittäin jo kauan ennen Samuelia.

Seuraavana päivänä olen väsynyt, eikä mielialani ei ole järin korkealla. Kun Leona saapuu luokseni iltapäivällä opiskelupäivästä selvittyään, istun vain sohvannurkassa silmät kiinni ja annan hänen puhua. On mukavaa kuulla vaihteeksi asioita hänen elämästään, sillä viime viikkoina fokus on valitettavan paljon ollut minussa, minun elämässäni ja itse paholaisessa. 

  –Ja ens viikonloppuna me mennään Vivianin kanssa mun porukoiden mökille. Mutsi ja faija on siellä myös, Lukas tulee ehkä. Sen aikataulut vielä vähän epäselvät ja no, tiedäthän sä mun veljen. Se on aika spontaani tapaus, niin sen suunnitelmat ehtii muuttua vielä moneen kertaan. Mutta joo, on meitä nyt ainakin neljä laittamassa mökkiä talvikuntoon, Leona selittää ja saa minut havahtumaan omista ajatuksistani. 

  –Hmm? Tai siis niin, niin joo. Kyllähän te sen mökin talvikuntoon saatte varmasti neljästäänkin. Ja jep, Lukas on mun vastakohta, mitä tulee asioiden ja aikataulujen suunnitteluun. Milloin sä muuten oot viimeksi nähnyt sitä? Eikös se viettänyt kesänkin siellä Vaasassa kesätöiden parissa? kiirehdin vastaamaan ja onnistun ehkä vaikuttamaan siltä, etten ole täysin ulapalla keskustelustamme. 

  –Heinäkuussa mummon synttäreillä. Lukaksen vapaapäivät osui sopivasti siihen väliin, niin se ehti ja halusi sit tulla juhlimaan mummoa. Muuten se kyllä viihtyy Vaasassa aika tehokkaasti ihan tuon välimatkankin takia.

Leona ei ole koskaan suoraan myöntänyt minulle asiaa, mutta kuulen nytkin hänen äänestään, että hän kaipaa kaukana asuvaa veljeään. Hänen perheensä on tiivis ja he ovat paljon yhteyksissä – toisin kuin minun perheeni. Luulen, ettei Leona halua puhua veljeään kohtaan tuntemastaan ikävästä minulle juuri siksi, että perhetilanteeni on melko erilainen. 

  –Sä et varmaan muuten oo puhunut mitään siitä Viktor-asiasta sun perheelle? Leona lopettaa omasta perheestään puhumisen kuin seinään ja kääntää keskustelun minun perheeseeni.

  –No en tietenkään ole puhunut. Tulisi vaan entistäkin pahempi mieli, jos mä yrittäisin jotenkin selittää niille, miksi tää tilanne töissä on niin perseestä. Tai mutsi saattais ymmärtääkin, mutta… muilta saattaisi tulla taas paskaa niskaan. Tai vaikka ei tulisi paskaa niskaan, niin kaksinaismoralismi olisi sen verran vahvasti läsnä, etten mä varmaan uskoisi sanaakaan, sanon sen, minkä Leona varmasti jo muutenkin tietää. Kyllä, hän uskoo minua, puhuin sitten Samuelista tai perheestäni, mutta välillä hänen on vaikea ymmärtää, millainen suhde minulla oikeasti on perheeseeni. 

  –Anteeks, mä tiedän, että toi oli aika tyhmä kysymys. 

  –Ei se mitään. Kyllä mä tajuan, että sun tilanne on erilainen ja että sä voit ja haluat puhua sun perheelle oikeasti mistä vaan. Mut joo, tää nyt on mitä on. Valitettavasti ei voida valita näitä elämän pelikortteja itse. Ja sori, mä tiedän kuulostavani katkeralta. En mä halua, että sulle paha fiilis siitä, että sulla on hyvät välit sun perheeseen ja hyvä parisuhde Vivianin kanssa. Mä ihan totta oon iloinen sun ja teidän puolesta. Mä tiedän myös, ettei tää oo mikään perustelu, mutta tänään on ollut vähän rankka päivä. Tai oikeastaan vaan tosi väsynyt, niin siksi oon vähän syvältä nyt, puhun Leonalle anteeksipyydellen ja saan häneltä vastaukseksi ilmeen, joka sanoo “Älä turhaan pyydä anteeksi, mä ymmärrän kyllä”. 

  –Haluatko sä puhua siitä? hän kysyy minulta ilman, että minun edes tarvitsee edes mainita muuta kuin väsymys. Ja kyllä, tilanteeni todella on tällainen, että paras ystäväni olettaa kaiken johtuvan yhdestä, tai no, kahdesta henkilöstä.

  –En, en halua puhua. Mä joudun huomenna töissä taas kestämään Viktorin läsnäoloa, niin nyt mä haluaisin ajatella jotain ihan muuta. Eli jos sä vaan keksit jotain ei Viktoriin tai Samueliin tai muihin ikäviin asioihin liittyvää juteltavaa, mä olisin tosi kiitollinen siitä, pyydän. Pian Leona onkin jo kaivanut mielensä syövereistä astetta kevyemmän puheenaiheen, jonka avulla saan ajatukseni hetkittäin irti edellisestä yöstä ja kaikesta muusta menneestä. Mutta niin, vain hetkittäin. On kuin joku painelisi kipeitä mustelmiani säännöllisin väliajoin: ensin ei satu lainkaan, sitten kipu tuntuu terävänä, jää pintaan väreilemään ja lopulta katoaa vain muistuttaakseen olemassaolostaan pian uudelleen.

Lapsuus

Olisiko kauheaa tunnustaa, etten osannut edes lapsena sanoa, milloin pelkäsin omaa kotiani ensimmäistä kertaa? Oliko se silloin, kun aloitin koulun? Vai sittenkin vasta myöhemmin, ehkä kolmannella luokalla? Mutta ei, ei se voinut mennä niin… Jo aivan pieni minä oppi tunnistamaan eri ihmiset ja heidän mielentilansa vain askelista, aistimaan ruokapöydässä uhkaavana väreilevää tunnelmaa ja tulkitsemaan aikuisten kasvoilla olevia ilmeitä. Opin varomaan, yritin olla mahdollisimman huomaamaton ja olla aiheuttamatta ongelmia. Aina en tietenkään onnistunut, vaikka olisin tehnyt kaiken niin sanotusti oikein. Viha sai kipinänsä milloin mistäkin ja kenestäkin, välillä lapsestakin järjettömiltä tuntuneista asioista. Siitä, mitä kotona tapahtui, ei koskaan puhuttu kenellekään, eikä kukaan huomannut. Miten kukaan olisi edes voinut huomata? Minuun ja meihin ei jäänyt ainuttakaan jälkeä, jonka olisi silmin voinut nähdä. Ehkä siksi en itsekään tunnistanut tapahtumia vuosiin väkivallaksi. Kuitenkin se, mitä opin lapsena pelkäämään, oli ennen kaikkea henkinen pahoinpitely – tilanne, sinut huudetaan ja haukutaan alimpaan helvettiin sen ihmisen toimesta, jonka turvaan sinun olisi pitänyt pystyä luottamaan. Ja niin. Vaikka hän ei usein ollutkaan fyysisesti väkivaltainen suoraan meitä kohtaan, oli hän silti fyysisesti pelottava. Muistan ehkä aina sen, miltä lautasilla olleet aterimet kuulostivat nyrkin iskeytyessä pöytään.

Nykyhetki

Nukun Leonan kanssa vietetyn illan jälkeen yöni hieman edellistä paremmin. Samuel ja Viktor pysyvät molemmat poissa unistani, enkä näe muitakaan painajaisia. Uneni on silti jokseenkin kevyttä ja rauhatonta, enkä herää aamulla uuteen työpäivään järin pirteänä. Siksi juon hieman uhkarohkeasti ison kupillisen mustaa teetä aamupalalla toivoen, ettei kofeiini ruoki ahdistustani. Sitten olenkin tavallaan valmis lähtemään töihin ja teenkin niin. Pyöräilen töihin pilvisessä säässä ja yritän samalla unohtaa, että tulen löytämään töistä Viktorin lähes satavarmasti. Saattaa olla kamalaa sanoa näin, mutta minä todella toivon hetkittäin, että Viktor jossain kohtaa harjoitteluaan sairastuisi vaikkapa flunssaan ja olisi edes muutaman päivän töistä pois. Aamun ilonaiheeni onkin se, että onnistun luikkimaan omaan työpisteeseeni niin, etten näe vilaustakaan Viktorista. Minun ei tarvitse sen suuremmin keskustella edes Alexan kanssa, sillä olemme jakaneet tämän viikon työt keskenämme jo aiemmin. Niinpä istun hieman väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä koneeni äärellä kuulokkeet korvilla ja muun muassa luen sähköposteja ja vastailen niihin rutiininomaisesti. 

Hyvä onneni Viktorin suhteen jatkuu myös tauoilla, sillä jollain ilveellä onnistumme ajoittamaan taukomme lähes täydellisesti ristiin. Tulenkin ruokatauolta takaisin työpisteeseeni varsin tyytyväisenä päivän kulkuun ja uppoudun nopeasti takaisin työhöni. Kuulokkeet korvillani olen todella keskittyneessä tilassa ja säikähdänkin siksi pahemman kerran, kun…

  –Hei, Tessa, onko sulla siinä pahasti kesken? 

En kuule musiikin yli avautuvaa ovea, mutta sen sijaan Marjatan äänen kuulen selvästi. Vedän nopeasti kuulokkeet kaulalleni ja tuon sitten oikean käteni säikähdyksen eleenä rinnalleni.

  –Hui saa… Sori, mä säikähdin ihan tosi paljon, en yhtään kuullut avautuvaa ovea, selitän edessäni seisovalle naiselle, enkä muista edes vastata hänen kysymykseensä. 

  –Ei kuule, mähän tänne tulin äkkiarvaamatta. Olisi pitänyt koputtaa vähän reippaammin tuohon oveen, niin sä olisit kuullut. Eli pahoittelut, ei missään nimessä ollut tarkoitus säikäyttää, Marjatta kiirehtii pahoittelemaan, eikä itsekään muista toistaa kysymystään.

  –Joo, no ei se mitään. All good now. Mut sulla oli siis varmaan jotain asiaa? kysyn. Marjatta vaikuttaa äskeisen säikähdysepisodin jäljiltä hieman hämmentyneeltä, mutta pääsee kuitenkin pian takaisin kartalle. 

  –Niin, oli joo! Mut oikeastaan mä toivoisin, että sä tulisit sitä varten käymään tuolla mun työhuoneessa. Jos sulla ei mene siinä kauaa, niin tee se loppuun ja tule sitten. Tai voit toki tulla saman tien, jos haluat.

No voi helvetti, mietin, kun Marjatta pyytää minua työhuoneeseensa. Ei voi olla hyvä asia, että hän pyytää minua käymään työhuoneessaan jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Ehkä se Viktor on nyt kuitenkin… 

  –No, mulla menee tässä enää hetki, ehkä 15 tai 20 minuuttia, niin jos mä tuun sitten? sanon ja yritän karkaista niin ajatuksiltani siivet. Marjatta näyttää vihreää valoa ja lähtee sitten työpisteeltäni kohti työhuonettaan. Voin kai vain kiittää jotain ylempää voimaa siitä, ettei työni ole pahasti kesken tai muuten hankalassa vaiheessa, joten pystyn jatkamaan työtäni. Ajatukseni eivät nimittäin pysy kasassa, vaikka olenkin juuri yrittänyt katkaista siivet katastrofiajattelulta. Marjatta ei koskaan, siis ei koskaan, pyydä työntekijöitään työhuoneeseensa huvikseen. Jos sinne tulee kutsu, on hänellä yleensä jotain painavaa asiaa, jotain sellaista, jota hän ei halua jakaa kaikkien korville. Myönnän, että viime kerralla kyseessä ei ollut mikään järin vakava asia, pitihän minun vain kertoa oma näkemykseni Viktorin ensimmäisestä työpäivästä. Mutta miksi ja mistä Marjatta haluaa keskustella kanssani nyt uudelleen? Ja koska Viktor on minulle mitä on, en saa päähäni muuta kuin se, että hän on nyt päättänyt tehdä tuhoa työuralleni Marjatan yrityksessä. Sen ajatuksen saattelemana naputtelen työni valmiiksi, nousen ylös pöydän äärestä ja ravistelen kehoani kuin märkä koira. Toivon kovasti, että ravistelun mukana kehooni hiipinyt jännitys ja tärinä lentäisivät pois kuin vesi koiran turkista. Sitten kävelen hieman jäykästi kohti Marjatan toimistoa, kuulen jokaisen askeleeni ja sydämenlyöntini.

  –Hei, tule vain sisälle. Laita vaan ovi kiinni, Marjatta hymyilee minulle ja ohjaa minut istumaan alas. Kun istun, en hetkeen tiedä, mitä tekisin käsilleni. Ne tärisevät, vaikka olen vain hetki sitten ravistellut itseäni hävittääkseeni tärinän. Tuon käteni puuskaan rinnalleni, mutta päädyn laskemaan ne kuitenkin syliini.

  –Sä halusit siis puhua jostain? kysyn jälleen, pakotan ääneni rauhalliseksi.

  –Joo, niin haluisin. Tai haluan. Sullahan on mennyt töissä viime aikoina tosi hyvin. Alexa on kehunut sun työnjälkeä, eikä mullakaan ole mitään valittamista, päinvastoin. Siksi mä olen ajatellut, että mä olen valmis tarjoamaan sulle lisää haastetta. Mä nimittäin uskon suhun, Tessa. Mulla siis on yksi projekti, joka olisi nyt toteuttajia vailla. 

  –Sä meinaat, että mä toteuttaisin sen projektin? kysyn Marjatalta, enkä tiedä, mitä mieltä olen hänen ehdotuksestaan. 

  –Joo, tai olisit toinen toteuttajista. Tää ei tosiaan olisi mikään hirvittävän suuri projekti, mutta mä näen, että tämä olisi sopivan kokoinen haaste sulle ja… Viktorille. 

Älä nyt helvetti sano, että mä elän jossain vitun huonossa elokuvassa.

6. osa