Kätketyt haavat #12

TESSA

Marjatan työhuoneen seinät tuntuvat kaatuvan päälleni hetkenä minä hyvänsä. Työnantajani katsoo minua tiukasti ja pettyneesti. Tämä on katastrofi. Hän vaatii minulta vastauksia, joita en halua antaa. En halua kertoa Marjatalle, kuinka jumalattoman tuskallista on työskennellä Viktorin kanssa. En varsinkaan halua kertoa hänelle sitä, miksi Viktorin kanssa työskentely on tuskallista.
  –Tessa… mä haluaisin tosi kovasti tietää, mitä oikein on tapahtunut. Mä luulin, että sun ja Viktorin yhteistyö sujuu hyvin. Mä kuitenkin olen kuullut useammasta suunnasta, että teidän välit on toistuvasti kireät, nyt jopa siinä määrin, että ne vaikuttaa työpaikan yleiseen ilmapiiriin negatiivisesti. Asiat ei voi yksinkertaisesti jatkua näin. Ei vain siksi, että muilla olisi kiva olla työpaikalla, vaan myös siksi, että sä ja Viktor voisitte töissä mahdollisimman hyvin, Marjatta sanoo ja kuulostaa pettyneen lisäksi huolestuneelta. Haluaisin vajota tuolilta lattialle ja sieltä mahdollisimman nopeasti maan alle, jotta minun ei tarvitsisi vastata yhteenkään hänen kysymyksistään. Valitettavasti maan alle vajoaminen ei vain ole vaihtoehto.Siksi kiemurtelen ja vaikeroin mielessäni ja mitä luultavimmin myös näkyvästi.
  –Tää on… tää on vähän kiusallista myöntää, mutta… tää liittyy yksityiselämään, kakistan lopulta ja tajuan samalla hetkellä täriseväni voimakkaasti. Tilanne on kertakaikkisen hirveä. Pelkään, että olen Viktorin kanssa riitelemällä pilannut maineeni Marjatan silmissä. Pelkään, että hän antaa minulle kenkää. Pelkään, että hän alkaa huutaa minulle. Luojan kiitos niin ei tapahdu. Marjatta vain huokaisee syvään.
  –Vai niin. Yksityiselämän ongelmien kohtaaminen työpaikalla ei epäilemättä ole ihannetilanne. Yksityiselämä ei kuitenkaan saisi näkyä työpaikalla tällä tavalla, niin kuin sä varmasti jo tiedät. Sun ei tarvitse selittää mulle teidän yksityiselämän tapahtumia, mutta on melko selvää, että jonkin asian siellä on muututtava. Jos sun ja Viktorin välit ei pikaisesti korjaannu edes neutraaleiksi, mä valitettavasti joudun hajottamaan projektin teidän osalta ja siirtämään sen toisten käsiin. Sitä mä en puolestaan mielelläni tekisi, koska olen ollut tätä ilmapiiriongelmaa lukuun ottamatta tosi tyytyväinen teidän työskentelyyn, Marjatan sanat iskeytyvät yksi kerrallaan tajuntaani. Etenkin “joudun hajottamaan projektin teidän osalta” osuu minuun kovaa. En halua tuottaa Marjatalle pettymystä. Ja hitto, en halua luopua projektista. Ainut asia, josta haluan luopua, on Viktor.
  –Mä ymmärrän. Ja ainakin mulla on kyllä halua jatkaa projektin parissa työskentelyä, tää tilanne Viktorin kanssa on vain päässyt vähän… eskaloitumaan. Mä kuitenkin luulen, ettei tilanteen korjaaminen ole mahdotonta, yritän kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta, vaikka todellisuudessa koen tilanteen korjaantuvan vain suoranaisella ihmeellä. En nimittäin uskalla luottaa siihen, että Marjatan puhuttelu saisi Viktorin sietämään minua työharjoittelunsa loppuun asti. Toisaalta myös itselläni voi olla haasteita saavuttaa neutraali asenne häntä kohtaan.
  –No se on hyvä kuulla. Mä nimittäin ajattelin, että mä annan teille yhden mahdollisuuden selvittää tämän asian keskenänne. Toki, jos koette, että se ei ole toimiva vaihtoehto, voidaan yrittää myös porukalla selvitellä asioita. Ja Tessa, jos tässä on mitään sellaista, mistä mun olisi hyvä tietää, niin kerro. Mä lupaan auttaa, Marjatta sanoo, enkä oikein tiedä, miten reagoisin. En nimittäin luota pätkän vertaa siihen, että pystyisimme Viktorin kanssa kahdestaan solmimaan rauhan välillemme. Toisaalta en myöskään halua puida yksityiselämäni kurjia puolia Marjatan sekä Viktorin edessä.
  –Mä uskon, että me pystytään selvittämään tää asia myös kahdestaan Viktorin kanssa. Aikuisia ihmisiähän tässä ollaan. Ja no, mun nähdäkseni tässä ei ole asioita, joista sun työnantajana pitäisi tietää, vastaan ja toivon, että Marjatta nielee huojuvan luottamukseni kahdenvälisiin rauhanneuvotteluihin Viktorin kanssa.
  –Mun pitää tietenkin kysyä vielä Viktorin mielipide, mutta jos hän on sun kanssa samaa mieltä, voisitte maanantaina tulla molemmat samaan aikaan käymään tässä mun luona. Eli toisin sanoen voisitte huomisen tai viimeistään viikonlopun aikana puhua keskenänne ja koittaa sopia. Maanantaina katsottaisiin sitten kolmestaan, onko meillä tarvetta lisätoimenpiteille, toisella puolella pöytää istuva nainen tuntuu onnekseni luottavan sanoihini. Huokaisen helpotuksesta, vaikka tiedän, että vaikein osuus on vielä edessä: minun on hyvällä tai pahalla saatava Viktor luopumaan vihastaan minua kohtaan edes hetkeksi.

Viimeinen tunti töissä tuntuu kidutukselta. Olen Marjatan kanssa käydyn keskustelun jälkeen vereslihalla, väsynyt ja ahdistunut. Olen myös kauhuissani siitä, että joudun puhumaan Viktorin kanssa Samuelista, avaamaan kipeimpiä kohtia itsestäni ihmiselle, joka on satavarmasti valmis käyttämään niitä aseina. Mä kuolen, mietin ja painan kasvoni käsiini tuskaisena. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä minun pitäisi sanoa ja miten, jotta Viktor kyseenalaistaisi Samuelin kertomusta edes millin verran. Tai no, oikeastaan nyt olisi tärkeintä saada Viktor vain hautaamaan sotakirves hetkeksi. Mutta helvetti, sekin voi vaatia sitä, että hän kyseenalaistaa paholaisen synnittömyyden. Mutisen kirosanoja käsiini ja odotan, odotan ja odotan. Minuutit valuvat eteenpäin ahdistavan hitaasti. Toisaalta haluan ajan pysähtyvän, jotta minun ei tarvitsisi koskaan kohdata Viktoria. Lopulta kello kuitenkin on niin paljon, että minun on lähdettävä pois työhuoneestani ja yritettävä löytää Viktor. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa, sillä hän on lähdössä kanssani samaan aikaan pois töistä – on kuin hän odottaisi minua ulko-ovella. 

  –Viktor, sanon ja saan hänen huomionsa heti. Mies katsoo minua kylmästi ja vaikuttaa juuri siltä kuin olen pelännytkin. Hän nimittäin näyttää siltä, ettei aio edes harkita minun sanojeni kuuntelemista.

  –No? hän kysyy, vaikka tietää varmasti, mitä asiani koskee. Et helvetti ole tosissasi. Voisitko edes hetken olla olematta kakara ja tehdä mun kanssa yhteistyötä? mietin samalla, kun yritän pitää ilmeeni sekä sanani jokseenkin neutraaleina ollaksemme herättämättä huomiota. 

  –Etköhän sä itsekin tiedä, että meidän pitää puhua. Tänään, vastaan ja katson Viktoria tiukasti. Hän pyöräyttää silmiään kuullessaan aikatauluehdotukseni.

  –Siis oikeasti, tänään? Mistä moinen kiire?

  –Ei tää asia parane sillä, että me siirretään sen käsittely jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Sitä paitsi meillä on jo muutenkin Marjatan asettama aikaraja. Ei tässä ole ennen maanantaita kovin montaa vaihtoehtoa! Huomenna on perjantai ja mulla vapaapäivä, viikonloppuna säkään et ole täällä ja maanantaina ainut vaihtoehto on ennen töitä joskus seitsemältä aamulla. Se on siis joko tänään tai maanantaina. Ja voin muuten kertoa, että mä en todella halua tulla puhumaan sun kanssa maanantaiaamuna yhtään mistään yhtään mihinkään, jos ei ole aivan pakko, sähisen hiljaa, vaikka haluaisin jälleen kerran huutaa ja heilutella keskisormia. Armas työparini puolestaan vaikuttaa kaikin puolin kärsivältä kuunnellessaan sanojani, mutta huokaisee lopulta syvään alistuneen oloisena.

  –No hyvä on sitten, puhutaan tänään. Mut missä? Ei me varmaan tässä nimittäin sitä keskustelua haluta käydä, Viktor sanoo ja heiluttelee käsiään tehostaakseen sanojaan siitä, että työpaikan eteinen on epämieluinen paikka käydä potentiaalisesti riitaisa keskustelu. 

  –Kerrankin ollaan jostain samaa mieltä. Mut en mä tiedä, pitää keksiä nopeasti joku paikka, vastaan ja työnnyn sitten Viktorin ohi ovesta ulos, jotta emme oikeasti vahingossakaan jää riitelemään eteiseen. Mies seuraa minua ulos, jossa marraskuun alku tihkusateineen toivottaa meidät tervetulleiksi.

  –Olishan tuossa toi mun auto, Viktor ehdottaa katse parkkipaikalle suunnattuna ja saa minut tyrskähtämään.

  –Mä en ole tulossa sun autoosi, sanon. Työparini pyöräyttää silmiään.

  –Et ole tosissasi. Siis mitä sä oikein kuvittelet musta…

  –Mä mitään kuvittele, mut me tarvitaan puolueeton paikka keskustella. Sun auto ei ole sellainen, koska se on sulle tuttu ja turvallinen tila, keskeytän ennen kuin hän ehtii sanoa enempää.

  –Eihän nää nyt ole mitkään valtioiden väliset rauhanneuvottelut ole, Viktor puuskahtaa turhautuneesti.

  –Mut kahden ihmisen väliset rauhanneuvottelut nää on! Puolueettomasta paikasta on siis varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Hitto, mennään vaikka Jokipuistoon ennemmin kuin sun autoon, kivahdan ja saan työparini jälleen kerran puistelemaan päätään ja huokaisemaan uskomattoman syvään. 

  –Niin, että julkinen paikka sitten on myös eduksi vai?

  –Ehkä. Voi olla, että keskustelu pysyy asiallisempana, kun kuka tahansa voi kuulla sen. Eikä tässä nyt oikeasti ole hirveästi vaihtoehtoja. Seuraava vaihtoehto voisi olla toi kauppakeskus tuossa lähellä, sanon ja tunnen pientä voitonriemua, kun näen Viktorin silmästä hänen antavan periksi. 

  –Okei, mennään sitten Jokipuistoon.

  –Mahtavaa. Siinä puiston vieressä on kadun laidassa pysäköintimahdollisuus, niin voit jättää autosi siihen. Mä ajan sinne pyörällä, niin nähdään siinä kadun laidassa pyörätelineen luona, sanon ja näen Viktorin nyökkäävän ennen kuin marssin muka määrätietoisen näköisenä pyöräni luokse. Todellisuudessa en todellakaan tiedä, mitä olen tekemässä. Tai tiedänhän minä: hetken päästä yritän epätoivoisesti kääntää Viktor Salmentien päätä edes hitusen Samuelista pois.

Tihkusade ei lakkaa niiden minuuttien aikana, kun ajan pyörällä työpaikkani pihalta Jokipuistoon. Ahdistaa, oikeastaan ahdistaa ihan helvetisti. En edelleenkään halua, pysty tai kykene puhumaan Viktorille elämäni kipeimmistä tapahtumista, mutta minun on pakko. Kun näen työparini kaartavan autollaan kadun laitaan, haluaisin paeta tai kelata aikaa taaksepäin ja perua koko typerän projektin tai jopa irtisanoa työsuhteeni ennen kuin Viktor ehtii aloittaa harjoittelunsa. Mutta tahdonvoimani ei riitä kelaamaan aikaa taaksepäin ja säpsähdän, kun Viktor pamauttaa autonsa oven kiinni turhautuneen kuuloisesti.

  –Mulla ei ole koko päivää aikaa, niin sun ois varmaan parasta alkaa puhumaan nyt, mies sanoo tultuaan luokseni ja saa sisuskaluni kääntymään lopullisesti ympäri ahdistuksesta ja pelosta ja pahasta olosta. Tunnen oloni tavattoman haavoittuvaiseksi, vaikka en haluaisi olla haavoittuvainen. Haluaisin käpertyä kuoreen, haarniskaan tai vaikka pommisuojaan, jotta minun ei tarvitsisi asettaa itseäni iskuille alttiiksi. Viha, jolla olen tähän asti puolustautunut, tuntuu paenneen kehostani. Olen vereslihalla ja tiedän, ettei Viktor epäröi kaataa suolaa päälleni.

  –Kaikki ei ole sitä mitä sä luulet. Sä ajattelet, että mä olen paskonut Samuelin mielenterveyden ja tehnyt siitä ihmisraunion ja sitten jättänyt, mut se ei ole totta. Paitsi se on totta, että mä kyllä jätin sen. Selvästikään sä et tiedä, minkälaisen ihmisen kanssa kaveeraat. Etkä sä tiedä, mitä se teki mulle ja miksi se on mulle niin saatanan iso asia, puhun ja lähden liikkumaan kohti joen rantaa. Viktor ei sano mitään, mutta seuraa perässäni epäuskoinen katse silmissään. 

  –Lapsena sitä naiivisti ajatteli, ettei koskaan ikinä koskaan itse joutuisi paskaan parisuhteeseen, sellaiseen, jota katseli kotona. Mä oikeasti ajattelin, että voisin jotenkin välttää sen, että mä kyllä tietäisin paremmin ja osaisin varoa. Mut ei se mennyt niin. Mä olin tyhmä ja nuori ja aivan liian immarreltu tajutakseni, että Samuel on liukas kuin käsistä lipsuva saippuapala. Ja mä halusin uskoa hyvään, siihen, ettei Samuel nyt oikeasti tarkoittanut sitä, ettei se käyttänyt mun heikkouksia aseena, ettei se todella kaivaisi esille kaikkien kipeimpiä mustelmia ja painaisi niitä satuttaakseen. Se teki kaiken sen. Se sai mut häpeämään itseäni ja omaa tyhmyyttäni. Mietin, että miten vitussa mä olin ollut niin urpo, etten juossut heti alkuunsa. Mähän tiesin paremmin. Ja silti mä annoin sen tapahtua, puhun ääni ja koko keho täristen. En voi katsoa Viktoria, en vain voi. Kyyneleet polttelevat silmiäni.

  –Ensin on vain yksittäisiä ikäviä sanoja tai kommentteja, pieniä huomautuksia siitä. että mussa tai mun valinnoissa on jotain pielessä. Ne tuntuu ikävältä, mut ne pystyy vielä painamaan villaisella, tyyliin “Ei se nyt oikeasti tarkoittanut”. Ajan myötä ne alkaa kuitenkin syödä itsetuntoa, eikä tilannetta paranna se, että ne ilkeät sanat lisääntyy vaivihkaa. Mä aloin epäillä itseäni ja muokata toimintaani niin, että Samuel olisi tyytyväinen viis siitä, mitä mä itse olisin halunnut. Petollisinta väkivaltaisissa ihmisissä on se, että ne ei luovu väkivallasta, vaikka niille yrittäisi olla miten mielin kielin tahansa. Ne nimittäin löytää kyllä aina asioita, jotka on sussa pielessä tai jotka on sun syytä. Ja vaikka mä tiesin senkin, mä muistin sen turhan myöhään. Mä olin jo sen verran pahasti Samuelin kontrollissa, että ilman mun parhaita ystäviä mä en varmaan olisi pystynyt lähtemään. Samuelin jättäminen on oikein päätös, jonka mä olen tässä elämässä tehnyt, vaikka mä nyt saankin sun vihat siitä niskaani.

En kykene enää jatkamaan puhumista tai avaamaan yksityiskohtia lapsuudestani tai kivuliaasta parisuhteestani Samuelin kanssa. Yritän vain kävellä hämärtyvässä puistossa suoraan eteenpäin tärisevillä jaloillani ja olla itkemättä, sillä en haluaisi paljastaa Viktorille haavoittuvaisuuttani tarpeettoman paljon. On jo aivan riittävän kamalaa, satuttavaa ja nöyryyttävää ylipäätään kertoa Viktorin kaltaiselle paskiaiselle vuosien takaisista asioista, joiden takia olen ahdistunut, pelokas ja epävarma nuori aikuinen. Olen myös juuri tarjoillut hänelle yhden jos toisenkin aseen käytettäväksi, enkä tiedä, miten ikinä tulen kestämään luodit.

  –Mä…, Viktor yrittää sanoa jotain, mutta en pysty tai edes halua kuunnella häntä. 

  –Älä sano mitään. Sä voit mun puolesta uskoa ihan ketä tahansa, vaikka sitä helvetin Samuelia, mut nyt sulla on mahdollisuus tarkastella kriittisesti sen satuja musta. Vaikka ai niin, sun mielestä nää mun sanat on tietenkin täyttä puppua, eikä asiaa tarvitse edes harkita. Eiköhän tää siis ollut tässä. Sä voisit viikonlopun aikana ihan hitusen edes miettiä näitä asioita sun pienessä päässäsi ja pohtia, olisko sun asenteessa naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ihan ylipäätään jotain korjattavaa, saan hetkeksi jostain vihani takaisin ja käännyn kannoillani, jätän Viktorin seisomaan keskelle sateista puistokäytävää.

  –Tessa! hän huutaa perääni, mutta pysähtymisen sijaan nostan keskisormen korkealle pääni yläpuolelle.

Kotona todellisuus iskee vasten kasvojani. Puistossa kehoni vallannut adrenaliini on kadottunut ja jäljellä on vain tuttuakin tutumpi sisäelimet liiskaava ahdistus. Palelen, hikoilen kylmää hikeä, hengitän liian tiheästi, toistan mielessäni puiston tapahtumia ja lapsuutta ja suhdetta Samuelin kanssa. Itkettää, on kaikin puolin tuskainen olo. Olen juuri repinyt sieluni auki ihmiselle, jolle en todellakaan olisi halunnut paljastaa pienintäkään murusta haavoittuvaisuudestani. Samaan aikaan minusta tuntuu, etten ehkä repinytkään itseäni riittävän hajalle. Ehkä olemalla yksityiskohtaisempi, tarkempi, raaempi, kaivamalla lapsuuden arvet paremmin esille ja raaputtamalla arpikudoksen niiden päältä rikki olisin voinut saada Viktorin kääntämään päätään todennäköisemmin. Nyt on kuitenkin myöhäistä. Olen puhunut varsin pintapuolisesti elämään hiljaa hivuttautuvasta väkivallasta ja sen vaikutuksista, enkä tiedä, voiko Viktor koskaan uskoa minua niin pintapuolisen kertomuksen perusteella. Ehkä minun olisi pitänyt kanavoida enemmän väkivallan jättämiä jälkiä itsessäni: tunnen edelleen jokaisen sanan puukkona kehossani, vaikka olen jo useampi vuosi sitten päässyt pois Samuelin ja isäni päivittäisestä vaikutuspiiristä. Vuodet eivät kuitenkaan ole parantaneet mieleni mustelmia. Ne ovat minussa edelleen epämääräisenä ahdistuksena, konfliktien välttelynä, huutamisesta välittömästi jännittyvinä lihaksina, unettomina öinä, vaativuutena itseäni kohtaan, epäluulona ihmisiä kohtaan, epäuskona tervettä rakkautta kohtaan sekä niin monina muina asioina, etten varmastikaan tiedosta kaikkia. Nyt tuskani uskottavuus ja aitous on arkkiviholliseni arvioitavana. Ajatus on murskaava, tilanteen seuraukset saattavat olla murskaavia. Jos en tänään ole onnistunut vakuuttamaan Viktoria syyttömyydestäni edes hieman, olen ajautunut tilanteeseen, jossa Samuel voittaa maanantaina kaikesta vastustuksestani huolimatta pelin nimiinsä sata nolla. Kaikkien vuosien jälkeen en kaiken kukkuraksi ole lainkaan varma siitä, että kestäisin vielä yhden täydellisen murskatappion hänelle vaurioitumatta itse entistäkin pahemmin.

(Voihan Tessa </3. Mitähän Viktor mahtaa miettiä työparinsa sanomisista?)

Suoritettu: Taijanomainen lukuhaaste 2025, osa 2

Tervetuloa lukemaan Taijanomaisen lukuhaasteen käsittelypostauksen toista osaa! Jo joulukuussa julkaistussa ensimmäisessä osassa käsiteltiin haasteen kohdat 1-6. Tässä postauksessa käsitellään vihdoin jäljellä olevat kuusi teosta, eli haasteen kohdat 7-12. Sen pidemmittä puheitta aloitetaan teosten läpikäynti.

7) Lue kirja jollain muulla kuin suomen kielellä

Lily Lindon - Double booked (Head of Zeus 2022)

Tähän kohtaan oli melko helppoa löytää sopiva teos, sillä  luin ja kuuntelin viime vuoden aikana kirjoja lähes pelkästään suomeksi. Kuitenkin muutamia poikkeuksia löytyy, kuten tämä Lily Lindonin teos muutaman vuoden takaa. Teoksen keskiössä on 26-vuotias Georgina, joka ajattelee olevansa täysin hetero ja onkin  jo vuosia kestäneessä parisuhteessa miehen kanssa. Hänen elämänsä pyörii poikaystävän, töiden ja parhaan ystävän kanssa hengailun ympärillä, kunnes yksi baari-ilta saa hänet kyseenalaistamaan kaiken. 

Georgina päätyy eräänä iltana parhaan ystävänsä houkuttelemana homobaariin, jossa esiintyy lesbojen muodostama bändi nimeltä Phase. Ja kuinka ollakaan, Georgina pitää bändin rumpalia viehättävänä ja ihastuu tähän, vaikka ei millään suostu myöntämään asiaa itselleen. Erilaisten sattumusten myötä Georginasta tulee Phase-bändin kosketinsoittaja. Tämä saa Georginan varsin rutinointuneen elämän kääntymään päälaelleen, sillä hän alkaa kipuilla niin seksuaalisuutensa, parisuhteensa kuin uravalintansa kanssa. Tilannetta helpottaakseen hän päättääkin jakautua kahteen osaan ja valehdella kaikille: päivisin hän on onnellisesti parisuhteessa miehen kanssa oleva pianonsoittoa lapsille opettava Gina, kun taas iltaisin hänestä kuoriutuu lesbobändin kosketinsoittaja George. Yksinkertaistetusti Lindonin teoksessa seurataan Georginan matkaa ulos kaapista - hän joutuu teoksessa myöntämään ennen kaikkea itselleen, että on biseksuaali, ei hetero. 

Tartuin tähän teokseen itse suurella mielenkiinnolla, sillä en ollut aiemmin lukenut biseksuaalisuutta käsittelevää kaunokirjallisuutta. Valitettavasti on kuitenkin sanottava, että jossain määrin petyin Lindonin teokseen tai ainakin Georginaan. Georginan hahmo nimittäin sortuu mielestäni toistamaan biseksuaaleihin liittyviä stereotypioita. Hän esimerkiksi näyttäytyy valehtelevana ja epäluottavana kumppanina tutkiessaan seksuaalisuuttaan. Epäluotettavuus kumppanina on ehkä yksi yleisimmistä biseksuaaleihin liitetyistä stereotypioista, joten olin pettynyt törmätessäni siihen Lindonin teoksessa. Kokonaisuutena pidän Lindonin kirjaa kädenlämpöisenä lukukokemuksena. Teoksessa nimittäin on viihdyttävä idea, mutta toteutus ontuu.

8) Lue kirja joltain inspiroivalta henkilöltä

Irene Zidan - Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024)

Jos jokin haasteen kohdista tuotti päänvaivaa, niin tämä. Jostain syystä mun oli vaikea pohtia, minkä teoksen valitsisin tähän kohtaan haastetta. Lopulta tartuin Irene Zidanin teokseen Isäni appelsiininkukkien maasta, jonka kuuntelin viime kesänä. Koen Zidanin inspiroivaksi henkilöksi, sillä hän käsittelee teoksessaan tulenarkaa ja varsin ajankohtaista aihetta koskettavasti ja riipivästi. Isäni appelsiininkukkien maasta nimittäin on romaani palestiinalaisten ja israelilaisten konfliktin ylisukupolvisista vaikutuksista. 

Teoksessa Suomessa palestiinalaiselle isälle ja suomalaiselle äidille syntynyt lapsi, jo aikuistunut ja perheellistynyt Amira työskentelee toimittajana Israelin ja Gazan konfliktin kärjistyessä sodaksi lokakuussa 2023. Teoksessa käsitellään konfliktin vaikutuksia Amiran elämään palestiinalaisen isän lapsena Suomessa, kaukana konfliktialueelta. Nykyhetken lisäksi teoksessa kuvataan myös Amiran lapsuutta Suomessa sekä teini-ikäisenä isän kotiseudulle Länsirannalle tehtyä matkaa. Keskeisiksi aiheiksi nousevat ylisukupolviset traumat, kuulumattomuuden tunne, etäiseksi ja vaikeaksi muuttunut isäsuhde sekä huoli isän puolen suvusta ja kotiseudusta "siellä jossain". 

Zidanin teos on koskettava ja ajankohtainen ja nostaa esille kiinnostavan ja tärkeän näkökulman israelilaisten ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin, sotaan, palestiinalaisten kansanmurhaan liittyen. Itse pidin teoksesta, vaikka sodasta ja sodan ylisukupolvisista vaikutuksista lukeminen ei ollutkaan kevyttä puuhaa, kuten ei oikeastaan kuulukaan olla. Suosittelen siis ehdottomasti tarttumaan Zidanin esikoisromaaniin.

9) Lue dekkari

Ninni Schulman - Viimeiset leikit (Som vi lekte, Tammi 2024), kääntäjä Sirpa Hietanen

Ruotsalainen dekkaristi nimeltä Ninni Schulman oli itselleni täysin tuntematon, ennen kuin kesällä päädyin kesätöiden lomassa kuuntelemaan hänen uudehkoa Ingrid Wolt -sarjaansa. Viimeiset leikit on sarjan aloitusosa, jossa seurataan vankilasta vapautuvan väkivaltaista ex-miestään pakoilevan entisen poliisin Ingrid Woltin elämää 1980-luvun Taalainmaalla. Keskiössä on paitsi kaiken menettäneen Ingridin pyrkimys rakentaa itselleen uusi elämä myös erään lapsen vuoden takainen katoaminen, jota Ingrid päätyy selvittämään.

Kadonnut lapsi on 12-vuotias Mattias, joka poliisien tulkinnan mukaan on hukunnut. Pojan vanhemmat eivät kuitenkaan niele hukkumisteoriaa, vaan palkkaavat etsivätoimiston perustaneen Ingridin tutkimaan poikansa kohtaloa tarkemmin. Ingrid tekeekin perusteellista työtä ja pyrkii saamaan tarkan kuvan siitä, mitä Mattiaksen elämässä tapahtui ennen hänen katoamistaan. Setvittäväksi joutuvat niin pojan kaverisuhteet, leikit kuin nurmikonleikkuukäynnit outona pidetyn miehen luona. Tarinan kaikkitietävä kertoja valottaa Mattiaksen katoamista edeltäviä tapahtumia myös pojan itsensä näkökulmasta, mikä avaa lukijalle lapsuuden ja teini-iän välimaastossa kipuilevan lapsen maailmaa. Lopulta Ingridin tutkimukset ja takaumat edelliseen kesään Mattiaksen näkökulmasta johtavat ratkaisun äärelle.

Mielestäni Viimeiset leikit on ehdottomasti kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen teos. Se tarjoaa jännitystä niin Mattiaksen katoamistapauksen kuin Ingridin yksityiselämän käänteiden kautta ja pitää siten lukijaa otteessaan. Aiheensa puolesta Viimeiset leikit ei kuitenkaan ole kovin kepeää luettavaa, enkä siksi suosittele teosta kovin herkille lukijoille. Mikäli kuitenkin uskaltaa tarttua Ingrid Wolt -sarjan aloitusosaan, suosittelen myös sarjan toista osaa nimeltä Rakas Lena (Tammi 2025). Toisessa osassa selvitetään uutta rikosta ja päästään syvemmälle Ingridin henkilökohtaiseen elämään.  

10) Lue kirja, joka on kirjoitettu yli sata vuotta sitten

Fredrika Runeberg - Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar, SKS 1858), kääntäjä Arvo Lempiranta

J. L. Runebergin tuotanto on varmasti jokaiselle suomalaiselle jokseenkin tuttua, mutta hänen vaimonsa Fredrikan teokset ovat valitettavasti monille tuntemattomia. Itse tiesin jo ennen viime talvea, että myös Fredrika oli kirjailija, mutta en kuitenkaan ollut tutustunut hänen tuotantoonsa. Tilanne onneksi korjaantui eräällä kurssilla, jonka lukemistoon Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä -teos kuului. Näin pääsin tutustumaan yhteen Suomen ensimmäisistä historiallisista romaaneista. 

Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä -romaani sijoittuu 1700-luvulle isovihan aikoihin. Teoksessa seurataan leskirouva Katariina Boijen ja hänen tyttäriensä elämää isovihan aikana sekä otetaan kantaa naisten asemaan yhteiskunnassa. Teoksen alussa kasakat polttavat Boijen perheen talon ja äiti sekä tyttäret joutuvat pakenemaan. Sekavassa tilanteessa vanhempi tytär Margareta joutuu erilleen äidistään ja pikkusiskostaan Ceciliasta, mikä osoittautuu tarinan kannalta merkittäväksi käänteeksi. 

Jouduttuaan erilleen äidistään ja siskostaan Margareta kohtaa alempaan säätyluokkaan kuuluvan Maunun, jonka kanssa hän jatkaa pakomatkaansa. Pian heidän välilleen kehittyykin romanttisia tunteita, mikä saa Margaretan kyseenalaistamaan yhteiskunnan ja Katariina-äitinsä mielipiteen säätyjen mukaisesta avioitumisesta. Hän ei nimittäin suostu nielemään ajatusta siitä, että hänen pitäisi luopua rakkaudestaan Maunua kohtaan tämän alemman säädyn takia. Pikkusisko Cecilialle ei muodostu samanlaista mahdollisuutta kyseenalaistaa tai vastustaa yhteiskuntaa ja äitiään, sillä hän elää äitinsä kanssa. Teoksessa Katariina-äidin vallan alla oleminen tietyllä tapaa murskaakin Cecilian. 

Minusta Runebergin Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä -teos kannattaa ehdottomasti lisätä omalle lukulistalle. Se avaa kiinnostavasti 1700-luvun Suomessa eläneiden nuorten (aatelis)naisten maailmaa ja mahdollisuuksia. Toki romaanista on huomattavissa myös kirjoitusajankohdalle, eli 1850-luvulle tyypillisiä piirteitä, kuten nouseva kansallismielisyys. Lisäksi teos on melko nopealukuinen, sillä siinä on vain noin 200 sivua. Erinomainen välipalakirja pidempien ja raskaampien teosten väliin, sanoisin siis. 

11) Kirjasta on tehty elokuva

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla II (WSOY 1960)

Lukuhaasteen ensimmäisessä käsittelyosassa pohdin, oliko puoliksi huijausta väittää Täällä Pohjantähden alla III -teoksen sijoittuvan toisen maailmansodan aikaan. Noh, samalla linjalla jatketaan myös Pohjantähti-trilogian toisen osan kohdalla, sillä voi olla puoliksi huijausta väittää, että Täällä Pohjantähden alla II -teoksesta olisi tehty elokuva. Vuoden 1968 elokuva Täällä Pohjantähden alla nimittäin pohjautuu sekä trilogian ensimmäiseen että toiseen osaan. Oli miten oli, sallin itseni hyödyntää Pojantähti-trilogian toista osaa tässä kohtaa haastetta. 

Pohjantähti-trilogian toisessa osassa seurataan Pentinkulman ja Koskelan torpan elämää ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta aina Suomen sisällissodan jälkipyykkiin asti. Jussin ja Alman vanhin poika Akseli ottaa torpan hoitakseen ja saa Elinan kanssa ensimmäisen lapsensa Vilhon. Samaan aikaan poliittinen tilanne niin maailmalla kuin Suomen suurruhtinaskunnassa on varsin epävakaa. Kansakunnan eri osien välit tulehtuvat aina vain pahemmin ja pahemmin ja tämä näkyy myös pentinkulmalaisten keskuudessa. Viha muun muassa torpparien ja omistajien välillä kasvaa. Lopulta vuonna 1918 juuri itsenäistynyt Suomi ajautuu sisällissotaan. Akseli taistelee punaisten puolella veljiensä Aleksin ja Akun kanssa. Sota on lyhyt mutta hyvin tuhoisa. Sodan jälkipyykki on ehkä vieläkin tuhoisampaa. Kansakunta on jakautunut totaalisen kahtia ja väliin on muodostunut railo, jota ei niin vain kurota umpeen. 

Miten sen nyt sanoisi... Täällä Pohjantähden alla II on ehdottomasti yksi rankimmista teoksista, jonka olen koskaan lukenut. Teos yksinkertaisesti repi minut riekaleiksi ja sai itkemään silmät päästäni. Luojan kiitos kuuntelin trilogiaa Antti Holman lukemana, sillä varsinkaan tätä toista osaa en ajoittain olisi itse nähnyt kyyneliltäni lukea. Linna kuvaa sisällissodan julmuutta ja kauheutta punaisten näkökulmasta karvat pystyyn nostattavalla tavalla. Teosta kuunnellessa päässäni pyöri varmasti eniten "Hirveää", "Kauheaa" sekä "Toivottavasti ei koskaan ikinä uudelleen". Tuntuu uskomattomalta, että kansakuntaa pahoin repineestä sisällissodasta ja sen jälkiseurauksista ei ole kulunut kuin reilu sata vuotta. Samaan aikaan maailmalla parhaillaan tapahtuvat hirveydet saavat Linnan trilogian toisen osan tuntumaan valitettavan ajankohtaiselta. Myös suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistuminen herättää huolta - onko meillä siihen todella varaa tällaisina aikoina? Pohjantähti-trilogian toinen osa herättää siis valtavasti ajatuksia ja surua ja annankin sille ehdottoman lukusuosituksen ja samalla myös raakuusvaroituksen. Helpolla ei Linnan trilogian toinen osa nimittäin päästä lukijaansa.

12) Kirja on aloitusosa kirjasarjaan

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla I (WSOY 1959)

Lukuhaasteen viimeisenä teoksena käsittelen Pohjantähti-trilogian aloitusosaa. Jos kahden ensimmäisen osan kohdalla on pitänyt pohtia huijauksen mahdollisuutta, ei sitä tarvitse tämän kohdalla pohtia. Täällä Pohjantähden alla I on aloitus kirjasarjaan, piste xD. 

Linnan trilogian ensimmäisessä osassa seurataan Koskelan torpan alkuvaiheita sekä Jussin ja Alman elämää. Teos alkaakin tunnetuilla sanoilla "Alussa oli suo, kuokka - ja Jussi." Jussi nimittäin työskentee teoksessa ankarasti torppansa eteen. Hän muun muassa raivaa pappilan suoalueesta pellot ja kaataa metsästä tukit torppaa varten ja kaiken ohessa hoitaa myös pappilan torpparina itselleen kuuluvat tehtävät hyvin yhdessä Alman kanssa. Yksi romaanin keskeisimmästä suhteista onkin pappilan ja Koskelan torpan väen suhde: torppariuden ehdot huononevat vuosi vuodelta, eivätkä Koskelat tietenkään ole tilanteeseen tyytyväisiä. Jussi ei kuitenkaan asetu poikkiteloin kirkkoherraa vastaan ja lopulta muutosta alkaakin vaatia Akseli, Alman ja Jussin vanhin poika. Sosialismin saapuessa Pentinkulmalle Akseli uskoo, että he torppareina voisivat sen avulla parantaa asemaansa suhteessa pappilaan. Sen lisäksi, että teoksessa seurataan Akselin askeleita työväenliikkeen parissa, päästään trilogian ensimmäisessä osassa näkemään myös hänen ja Kivivuoren Elinan suhteen kehittymistä - tie avioon ei nimittäin heidänkään kohdalla ole täysin suoraviivainen. 

Kaiken kaikkiaan Täällä Pohjantähden alla I -teos on hieno aloitusosa hienoon trilogiaan. Teoksessa lukija pääsee tutustumaan paitsi Koskelan väkeen myös laajemmin Pentinkulman kyläyhteisöön, ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Kuten myöhemmissäkin osissa, myös ensimmäisessä osassa tapahtumat peilautuvat todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Esimerkiksi torppareiden ja maanomistajien kiristyvät välit sekä työväenluokan ja sosialismin nousu ovat tapahtuneet oikeasti Suomessa. Linna kuvaakin taitavasti teoksessaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kiristyvää, tulenarkaa poliittista tilannetta ja sen vaikutusta ihmisten elämään. Jännite Pentinkulmalla siis kasvaa merkittävästi kohti trilogian dramaattista toista osaa. Loppukaneettina voin kai vain sanoa, että suosittelen lämpimästi koko Pohjantähti-trilogian lukemista tai kuuntelemista. Suuri suomalainen klassikkoteos ottaa paljon lukijaltaan, mutta myös antaa valtavasti. 

Wuhuu, Taijanomaisen lukuhaasteen 2025 käsittelypostauksen toinen osa vihdoin valmis! Postaus roikkui puolivalmiina luvattoman pitkään, mutta vihdoin olen saanut kirjoitettua kaikista teoksista sen, mitä halusinkin niistä kirjoittaa. Tässä kohtaa haluan kiittää Taija-Tiiaa hauskasta lukuhaasteesta sekä kärsivällisyydestä tämän postauksen odottamisen suhteen. Lienee selvää, ettei minun koskaan pitäisi luvata mitään aikatauluihin liittyvää :'D Ja niin, jos olette lukeneet jonkin/joitakin tämän postauksen teoksista, kuulisin mielelläni ajatuksianne niistä kommenteissa! 

(Kuvalähteet: amazon.com: DB; suomalainen.com: Boije ja tyttäret, tammi.fi: VL; wsoy.fi: TPA, Isäni appelsiininkukkien maasta)

Utua

No niin, olemme tässä, kai jälleen. Tunnen hänet lähelläni, hengityksen niskassani ja kevyesti ihoani raaputtavat kynnet. On lämmintä, on hyvä olla. Silmäluomeni tuntuvat tavattoman raskailta ja ajatukseni utuisilta. Keinun unen ja valveen rajamailla mutta tiedän, että minun olisi ehkä viisaampaa repäistä itseni irti. Tässä ei pitänyt käydä näin. Ei, minun ei pitänyt hypätä lattiasta kattoon nähdessäni hänet ihmisjoukon toisella puolella hämärien valojen loisteessa. Vielä vähemmän minun piti jäädä odottamaan, että hän kääntäisi katseensa minuun ja melkein järkyttyisi näkemästään. Kaikista vähiten minun kuitenkin piti jäädä seisomaan paikoilleni, kun hän lähti tunkemaan ihmisjoukon läpi luokseni. Eikä minun tietenkään olisi pitänyt tehdä mitään siitäkään, mitä tein hänen saavuttuaan luokseni, ei kaikkien vuosien jälkeen.

On omituista, miten vuosikausien jälkeenkin edelleen löydämme toisemme, vaikka olemme varmasti molemmat yrittäneet tarkoituksella eksyttää niin itsemme kuin toisemme. Tämä nimittäin on kaukana ruusuilla tanssimisesta. Kompuroimme ja kolhimme, peräännymme ja vannomme, ettemme koskaan ikinä enää. Ja kuitenkin ensimmäisen ja toisen ja kolmannen ja neljännen ja viidennen ja yhä useamman kerran jälkeen piirtelen viileillä sormenpäilläni pehmeitä kuvioita hänen ihoonsa ja hän raaputtaa selkääni täydellisemmin kuin kukaan muu. Vietämme salaisia hetkiä keskenämme, sillä kukaan ei enää usko meihin - pitävät vain tyhminä, kun uudelleen ja uudelleen teemme saman virheen.

Silti tiedän, että jos nyt utuisten ajatusteni keskeltä avasin silmäni ja kääntyisin katsomaan häntä, katsoisin häntä pumpulinpehmeästi ja lempein kukkaissävyin, aivan kuten hänkin katsoisi minua. Olemme toistemme Akilleen kantapäät, nokkonen, johon poltamme ihomme yhä uudelleen. Mutta en revi itseäni irti, vaan jään hänen viereensä ja nukahdan rakkaani sylin suojaan.

Mitä minulle tapahtui vuonna 2025?

Tämäkin vuosi on ollut blogin puolella melko hiljainen. Siitä huolimatta yksi asia kuitenkin pysyy, nimittäin perinteikäs vuosikooste. Tänä vuonna saattekin nauttia peräti sata kohtaa sisältävästä koostesta. Olen listannut koosteeseen enemmän ja vähemmän arkisia asioita, jotka ovat aiheuttaneet minulle iloa tai päänvaivaa kuluneena vuotena. Sen pidemmittä puheitta voidaankin siirtyä suoraan koosteen pariin. 

Vuonna 2025...

1. jouduin heti alkuvuodesta suorittamaan tuholaistorjuntaa... :(((((

2. ja stressasin itseni suurin piirtein hengiltä tuholaisten takia :(((((

3. söin tammikuun pakkasilla jäätelöä 

4. luin e-kirjoja

5. tuskailin autoilun ja liukkaiden pihojen ja teiden yhdistelmää (en ole varmin talvikelin kuski)

6. itkin suurin piirtein silmät päästäni kuunnellessani Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -trilogian toista osaa

7. rakastin palsternakkaa uunijuureksissa

8. tein super hyvää pesto-tomaatti-juustomunakasta

9. seurasin jälleen taitoluistelun EM- ja MM-kisoja, enkä sitten katsonutkaan muuta urheilua 

10. kävin pitkillä kävelyillä kaverini kanssa

11. aloitin uuden asunnon etsimisen osin vastentahtoisesti

12. fiilistelin Kaija Koon "Seuraavassa elämässä" -biisin lyriikoita

13. rakastin dippivihanneksia

14. haastoin itseäni tekemällä esseitä välillä muistakin aiheista kuin omasta suosikistani (vänkään usein suosikkiaiheeni puoliväkisin kurssiin kuin kurssiin)

15. iloitsin, kun näin viherkasveissani uutta kasvustoa

16. luovutin kesätöiden saamisen suhteen

17. tilasin ja ompelin lisää haalarimerkkejä opiskelijahaalareihin

18. pelasin jälleen paljon Unoa kavereiden kanssa <3

19. käytin äänioikeuttani

20. rakastin toisinaan "mökkihöperöityä" asuntooni ja olla useampia päiviä vain yksin

21. unohdin, miltä koti ilman tuholaisia tuntuu

22. koin jonkinlaista epätoivoa maailmantilanteesta

23. "terapialauloin" ääneni käheäksi

24. tein muuttosuunnitelmaa jo kauan ennen kuin edes löysin uutta asuntoa, kiitos tuholaisten :(((

25. fiilistelin vanhoja soittolistojani 

26. rakastin syödä banaanilettuja aamupalaksi

27. ihailin auringonlaskuja ensimmäisessä omassa kodissani läpi vuoden miettien, että kaikista eniten jäisin kaipaamaan kyseisestä kodista iltapäivien ja iltojen valoa

28. luin tenttiin keskellä yötä

29. sain unirytmini totaalisen sekaisin 

30. nukuin ensimmäistä kertaa ikinä läsnäolopakolliselta luennolta pommiin (perfektionisti minussa ei pitänyt tilanteesta)

31. sain kuin ihmeen kaupalla kesätöitä sen jälkeen, kun olin jo menettänyt toivoni töiden saamisen suhteen

32. hyppäsin jälleen tuntemattomaan...

33. ja kaipasin jollain tasolla takaisin tuttuun ja turvalliseen

34. kirjoitin Kätketyt haavat -tarinaa silloin, kun olisi pitänyt opiskella :'D

35. prokrastinoin aivan liikaa

36. hoidin auton huoltamiseen liittyviä asioita ja koin itseni aikuiseksi (aina aikuisuus ei tuntunut kovin kivalta :'D)

37. heräsin kukonlaulun aikaan parin tunnin yöunien jälkeen turhan monta kertaa

38. näin kiinalaisen ultrahalpakrääsäverkkokaupan joulualemainoksia kesäkuussa :'(

39. rakastin teräksistä juomapulloa, jossa vesi säilyy tuntikausia kylmänä

40. kävin kaverini kanssa pyörälenkillä

41. kuuntelin äänikirjoja kesätöissä

42. kirjoitin ehkä ensimmäistä kertaa koskaan epäironisesti jopa positiiviseksi miellettävän runon

43. kaipasin luovaa kirjoittamista...

44. ja kirjoitin harjoituspätkiä usein silloin, kun olisi pitänyt jo nukkua

45. rakastin Ylen "Sukuni murhamysteeri" -podcastin kolmatta kautta (Kuka oli CIA-vakooja Veikko?)...

46. ja jäin miettimään tapausta pitkäksi aikaa

47. tein yllättäen ja pikavauhtia yhden kurssin kesäopintoina valtavan henkilökohtaisen pettymyksen välttämiseksi

48. kiitin itseäni edelliskesänä hankkimastani tornituulettimesta heinäkuun helteiden aikana

49. myöhästyin junasta ensimmäistä kertaa koskaan :(

50. sain hyväksytyn arvosanan tentistä, josta minun ei kaiken järjen mukaan pitänyt päästä läpi

51. nautin mehujäätelöistä

52. ilmoittauduin kandiseminaariin... 

53. ja aloitin siten kandintutkielman tekemisen

54. kävin ystäväni kanssa iltauinnilla kauniilla, mutta erittäin kivisellä rannalla (kyseessä ei ollut virallinen uimaranta)

55. osallistuin vieraslajitalkoisiin

56. olin toisinaan perin hämmentynyt parikymppisyydestäni...

57. ja toisaalta samaan aikaan hyvin sinut asian kanssa

58. iloitsin toisinaan alle 1,6 euroa maksavasta bensasta

59. olin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin totaalisen hämilläni toisesta ihmisestä ja kyseenalaistin aivan kaiken...

60. ja olin samaan aikaan asiasta innoissani kuin pikkulapsi joulupukista

61. olin iloinen pienistä voitoista

62. olin tukena ja sain tukea

63. rakastin yhdistää halloumin jonkin makean, kuten nektariinin tai viinirypäleiden, kanssa

64. tulin uskomattoman iloiseksi sanattomasta moikkauksesta (nyökkäämisestä)

65. ahdistuin edelleen ajoittain voimakkaasti mitä erinäisimmistä syistä

66. jätin viikonloppuisin herätyksen pois päältä kesätöiden aikaan ja nukuin juuri sen aikaa kuin nukutti

66. herättelin kuollutta lenkkeilyharrastusta henkiin

67. perfektionisti minussa otti turpaan, kun jouduin epämukavuusalueellani sietämään omaa epätäydellisyyttäni

68. (kesä)työt eivät seuranneet minua kotiin

69. kauhistelin hirvikärpäsiä

70. keräsin marjoja

71. tajusin olevani mukana kolmessa identtisesti nimetyssä WhatsApp-ryhmässä

72. nautin viileistä päivistä ja purevasta tuulesta poskipäillä

73. rakastin pötköttelyä

74. kävin muutamissa opiskelijatapahtumissa

75. purin ajatuksia, ahdistusta ja muita tunteita runoja kirjoittamalla

76. pohdin laulamisen merkitystä itselleni

77. ärsyynnyin parvekkeella tupakoivasta naapurista

78. jätin kääntämättä kortin... ja kaduin sitä :(

79. juoksin Cooperin testin useamman vuoden tauon jälkeen

80. onnistuin leipomaan aidosti korvapuustin näköisiä korvapuusteja

81. itkin kuunnellessani Finlandia-hymniä

82. poikkesin kävelylenkeilläni hautausmaalle

83. leivoin sokerinhimoni taltuttamiseksi mikromutakakkua yhden jos toisenkin kerran

84. pohdin itsestä huolehtimista ja sen vaikeutta

85. valutin aamukolmelta kyyneleitä ja räkää

86. luin pitkästä aikaa vapaa-ajallani fyysisiä kirjoja, jotka olin itse valinnut satunnaisesti kirjaston hyllyjen välissä haahuilemalla

87. tuskastuin kandintutkielmani keskeisten käsitteiden määrittelyyn

88. irtisanoin ensimmäisen oman kotini vuokrasopimuksen...

89. ja allekirjoitin uuden asunnon vuokrasopimuksen kaikesta huolimatta ristiriitaisin tuntein

90. kipuilin monella tapaa itseni kanssa

91. herkistyin kävellessäni tihkusateisena, harmaana ja kylmänä marraskuun puolivälin sunnuntaina viimeistä kertaa tuttua reittiä asuinalueellani sunnuntaikävelyn merkeissä

92. pakastin mitä erikoisimpia tavaroita

93. kärsin muuttoviikolla varsin kivuliaasta kynsivallintulehduksesta

94. muutin

95. katsoin Linnan juhlia

96. opettelin käyttämään pesukoneen ajastintoimintoa

97. rakastin (hetkittäin jopa tieteellistä) kirjoittamista

98. join glögiä

99. olin iloinen uuden asuntoni isosta pakastimesta

100. olin väsynyt

 

Miten sen nyt sanoisi... On ollut vähän rankka vuosi. Voi kuinka paljon mä toivonkaan, ettei mun olisi koskaan tarvinnut tietää, millaista on asua helposti ja voimakkaasti ahdistuvana ihmisenä tekstiilituholaisten kanssa 12 pitkää kuukautta. Voi kuinka paljon mä toivonkaan, että voisin jo nyt luottaa niiden jääneen taakse. Mutta ei, mun on odotettava vielä kuukausia, ennen kuin ehkä uskallan vihdoin huokaista helpotuksesta ja laskea hartiat alas. 

Tekstiilituholaiset ja tuholaistorjujana toimiminen ovat tämän vuoden aikana vaikuttaneet kaikkeen mussa ja mun elämässä. En muista päiväkään, ettenkö jossain kohtaa olisi ajatellut asiaa. Tuholaiskokemus on ollut varsin kokonaisvaltainen: se on tarkoittanut ennakointia ja suunnittelua, toimintaa ja varotoimenpiteitä, pakastimen täyteen sullomista, lukemattomia 60 asteen pyykkikoneellisia, parvekkeen hyödyntämistä, aktiivista imurointia, muovilaatikoita ja -pusseja, unettomia öitä ja päänsärkyä. Voisin melkein sanoa, että tänä vuonna kaikki mun ajatukset ja liikkeet ovat kiertäneet tuholaisten kautta. Koti ilman tuholaisia on ollut tämän vuoden suurin toive, jonka toteutumisesta en muutosta huolimatta voi vielä kuukausiin olla varma.

Tuholaisten lisäksi en oikein tiedä, mitä sanoisin tästä vuodesta. Oon voinut pahoin, itkenyt kolmelta aamuyöllä ja päivällä ja toisaalta myös kokenut valonpilkahduksia. Sain esimerkiksi kesätöitä jälleen siinä kohtaa, kun olin jo melkein luopunut toivosta. Oon myös pelannut taas kerran lukemattomia Uno-pelejä kavereiden kanssa, nauranut, kuunnellut hyvää musiikkia ja laulanut ääneni käheäksi. Lisäksi oon saanut tehdä kandidaatintutkielmaa aiheesta, josta oon aidosti ollut innoissani. Mutta niin, on ollut myös rankkaa. Sen myötäminen itselleen on vain jostain syystä ollut jälleen kerran aika kipeää. Ehkä sitä ikuisena suorittajana ruoskii itseään siitä, ettei yksinkertaisesti ole kaiken keskellä jaksanut suorittaa niin paljon kuin olisi halunnut tai muka pitänyt. 

Ehkä juuri tän vuoden rankkuuden takia pidän vuoden tärkeimpinä oppeina niitä hetkiä, kun olen huomannut, miten rankalla kädellä suhtaudun edelleen itseeni ja tekemisiini verrattuna siihen, miten monet muut suhtautuvat muhun. On ollut jopa ravistelevaa tajuta, miten tapani suhtautua omiin inhimillisiin virheisiini on jollakin tapaa kieroutunut ja vääristynyt. Oon hirvittävän iloinen siitä, että elämääni on osunut etenkin tämän ja muutaman edellisen vuoden aikana itselleen ja muille armollisia ihmisiä. He ovat nimittäin konkreettisesti osoittaneet mulle, että virheet eivät automaattisesti tarkoita maailmanloppua. Ja joo, perfektionisti mussa elää edelleen ja voi hyvin, mutta ehkä se on vihdoin ottanut edes hitusen osumaa.

Kirjoittajana mun on tietenkin mainittava jotain myös kirjoittamisesta - se kun on ollut jälleen tänä vuonna monina ahdistuksenhetkinä mun pelastusrenkaani. On suorastaan uskomatonta ajatella, että kirjoittaminen on ollut osa mua ja mun elämääni nyt jo yli 10 vuoden ajan. Kun pieni minä syksyllä 2015 alkoi kirjoittaa päiväkirjaa, ei se tyyppi varmasti koskaan ajatellut, että kirjoittaminen olisi tulevaisuudessa olennainen osa sen identiteettiä. Blogin hiljaisuudesta huolimatta olen siis kirjoittanut, purkanut mieltäni ja ylitse kuohuvia tunteitani tänäkin vuonna. Olen myös pyrkinyt kehittämään itseäni tieteellisenä kirjoittajana ja salaa haaveillut, että myös tieteellisestä tekstistäni voisi havaita oman tyylini kirjoittaa. Kymmenen kirjoittamisvuoden jälkeen en siis edelleenkään ole kyllästynyt kirjoittamaan. Vaikka ajoittain sanojen, lauseiden ja virkkeiden muodostaminen on tuntunut hyvin vaikealta ja tahmaiselta, on kirjoittaminen tarjonnut vastapainoksi myös lohtua ja flow-elämyksiä. Ilmeisesti asia on vain niin, että kerran kirjoittaja on aina kirjoittaja. 

Mutta joo, tällainen on ollut mun vuosi 2025: mieltä nakertava ja raskas, tylsä ja samaan aikaan vaiherikas. Ensi vuodelta toivon muun muassa sitä, että mun ei tarvitse toimia tuholaistorjujana tai pakata muuttolaatikoita keskellä kiireisintä opiskelurupeamaa. Eniten toivon kuitenkin, että voisin vähän paremmin. Että ahdistus väistyisi hieman useammin, että uskaltaisin yrittää ja antaa itseni olla myös haavoittuvainen ainaisen suojakuoreen käpertymisen sijaan. 

Teille kaikille mä toivon lempeää, hyvää ja turvallista uuttavuotta 2026! Toivottavasti jaksatte lukea mun tekstejä vielä tulevana vuonnakin <3

Suoritettu: Taijanomainen lukuhaaste 2025, osa 1

Lupauduin viime vuoden puolella osallistumaan Taija-Tiia-blogin vuoden 2025 lukuhaasteeseen, ja kuinkas ollakaan, lukuhaaste alkaa nyt olla taputeltu. Koska haasteessa tuli/tulee lukea 12 kirjaa, olen jakanut lukuhaastetta koskevan postauksen kahteen osaan, jotta postauksen pituus pysyy maltillisena. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen siis haasteen kohtia 1-6 ja toisessa osassa kohtia 7-12. Sen pidemmittä puheitta voidaankin aloitella teosten käsittely :D. 

1) Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla III (WSOY, 1962)

En tiedä, onko puoliksi huijausta väittää Pohjantähti-trilogian päätösosan sijoittuvan toisen maailmansodan aikaan, sillä kyseisen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti. Toisin sanoen teoksen tapahtumat sijoittuvat vain osin toisen maailmansodan aikaan, mutta ehkä tämä sääntöjen venytys sallitaan :D Samoin myös trilogian käsittely alkaa nurinkurisesti viimeisestä osasta, mutta ehkä hieman outo käsittelyjärjestyskin sallitaan tässä yhteydessä. 

Kuuntelin itse koko Pohjantähti-trilogian alkuvuodesta Antti Holman lukemana ja kiinnyin Linnan luomaan Pentinkulman kylään ihmisineen yli 50 tuntisen kuuntelurupeaman aikana. Vielä ennen kuin siirryn käsittelemään lyhyesti trilogian päätösosaa, annan Holmalle kunniamaininnan erinomaisesta lukijasuorituksesta - äänikirjan lukijana hän onnistuu herättämään pentinkulmalaiset miltei käsinkosketeltavasti henkiin sekä koskettamaan lukijaa syvästi. Mennäänpä sitten itse asiaan. 

Linnan trilogian päätösosa on vaikuttava läpileikkaus Suomen historiaan itsenäistymisen jälkeisistä poliittisesti epävakaista vuosista, kahtiajakautuneesta kansasta, vuosien 1939-1944 sodista aina 1950-luvun alkuun saakka. Kuten muissakin Pohjantähti-trilogian osissa, myös kolmannessa osassa tarinan keskiössä on Koskelan torppa ja perhe. Tarinassa seurataan sisällissodan runteleman Koskelan perheen elämää, hiljaista elintason nousua sekä jonkinlaista suvantovaihetta talvi- ja jatkosotaan saakka, jolloin uusi alamäki alkaa: Akselin ja Elinan kolme vanhinta poikaa, Vilho, Eero ja Voitto, joutuvat sotaan. Linna kuvaakin koskettavasti sodan vaikutuksia tavallisten ihmisten ja perheiden elämään. Näkyville tulee muun muassa sotaan turtuminen ja väsyminen, toivo ja epätoivo sekä repivä suru. 

Kaiken kaikkiaan Pohjantähti-trilogian kolmas osa on vaikuttava, hieno ja koskettava päätös 1880-luvulta 1950-luvulle kulkevaan tarinaan. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan koko Pohjantähti-trilogiaan joko lukemalla tai kuuntelemalla. Tulen mitä todennäköisemmin palaamaan Linnan suurteokseen itsekin tulevaisuudessa.

2) Kirjassa on alle 300 sivua 

Runar Schildt - Asmodeus ja kolmetoista sielua (Asmodeus och tretton själarna, Love 1991, alkuperäinen teos 1915), kääntäjä Liisa Ryömä

Itselleni varsin tuntemattomaksi jääneen Runar Schildtin Asmodeus ja kolmetoista sielua on teos, jota ei pituutensa (tai lyhyytensä) vuoksi voi kutsua romaaniksi. Kyseessä on pikemminkin novelli tai maksimissaan pienoisromaani, mutta eipä takerruta teoksen mittaan sen pidemmäksi aikaa. Lukukokemuksena Asmodeus ja kolmetoista sielua on nimittäin varsin miellyttävä ja kiinnostava. Tarina kertoo Asmodeus-nimisestä demonista, joka matkaa 1910-luvun Helsinkiin ostamaan sieluja paholaiselle. Teoksessa siis seurataan Asmodeuksen nopeahkon osto-operaation edistymistä. Aikaa ostaa sieluja on vain kolme päivää, mutta sieluja sen sijaan pitäisi saada hankittua peräti 13. 

Schildtin teoksessa erityisen kiinnostavaa on se, miten ja mihin hintaan Asmodeus saa ihmiset jäämään loukkuunsa, myymään sielunsa paholaiselle. Teoksen tyylilaji on satiiri, ja sen voi huomata esimerkiksi juuri niistä asioista, joiden vuoksi ihmiset myyvät sielunsa Asmodeukselle - yksi myy sielunsa postimerkin tähden, toinen saadakseen koston. Asmodeuksen uhrit ovat siis valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa asian. 

Mikäli sieluja ostelevasta Asmodeuksesta kertova teos ei ole ennestään tuttu, suosittelen sen lukemista. Lyhyehkö tarina on oikein viihdyttävä ja toimii loistavasti esimerkiksi pienenä välipalana pidempien ja/tai raskaampien teosten välissä. Itselläni Schildtin teos toimi nopealukuisena välikevennyksenä keskellä Pohjantähti-trilogian kuuntelurupeamaa.

3) Lue kirja joltain naiskirjailijalta 

Rosa Liksom - Yhden yön pysäkki (WSOY 2022, alkuperäinen teos 1985)

Rosa Liksom on kirjailija, jonka nimen olen viimeisten vuosien aikana kuullut useaan otteeseen erityisesti Hytti nro 6 -elokuvan yhteydessä. On kuitenkin myönnettävä, etten ollut tutustunut hänen runsaaseen tuotantoonsa ennen kuin erään kurssin kaunokirjallisuuslistassa oli merkintä LIKSOM, ROSA: Yhden yön pysäkki. Niinpä päädyin Liksomin esikoisteoksen pariin vihdoin alkuvuodesta kurssin pakottamana. 

Kuuntelin itse Yhden yön pysäkki -novellikokoelman äänikirjana, mutta luulen, että teos olisi ehdottomasti toiminut paremmin e-kirjana tai fyysisenä kirjana. Syynä tähän on se, että teoksen novellit eivät ole äänikirjassa kovin selvärajaisia - novellit on nimittäin esimerkiksi otsikoitu pelkän alkusanan mukaan, jolloin novellista toiseen siirtyminen meni toisiaan hieman ohi. E-kirjasta tai fyysisestä kirjasta novellien vaihtumisen seuraaminen olisi todennäköisesti ollut siis helpompaa. 

Vaikka äänikirja ei ehkä mielestäni ollut paras valinta Yhden yön pysäkki -teokseen tutustumiseen, pidin silti teoksen novelleista. Liksomin kirjoitustyyliä ei missään tapauksessa voi kuvailla silottelevaksi tai silitteleväksi, sillä Yhden yön pysäkki -teoksen novellit ovat usein jopa jollain tapaa raakoja. Novelleissa käsitellään muun muassa kuolemaa, väkivaltaa ja päihteitä, eli elämän kurjia puolia. Aihepiirin ja raakuuden takia en suosittelisi Liksomin esikoisteosta kovin nuorille tai herkille lukijoille, mutta jos sietää lukea niin sanotusti rumempaakin tekstiä, voi novelleista varmasti saada jotain irti. Julkaisuajankohtanaan Liksomin Yhden yön pysäkki on myös ollut arvostettu teos: se on esimerkiksi voittanut vuonna 1985 J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnon. 

4) Kirjan nimessä on jokin väri 

Ilmari Kianto - Punainen viiva (Otava 2021, alkuperäinen teos 1909)

Kiannon Punainen viiva käsittelee punaista väriä politiikassa. Toisin sanoen teos sijoittuu vuoteen 1907, Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien alle. Teoksen keskiössä on köyhä ja varsin kurjissa oloissa erämaassa elävä Romppasen perhe, jonka vanhemmat Topi ja Riika ovat pääsemässä äänestämään ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa. Punainen viiva kuvaakin Topin ja Riikan tutustumista politiikkaan, vaaleihin ja erityisesti sosiaalidemokraattisen puolueen vaalisanomaan.

Kiannon teos on mielenkiintoinen kuvaus 1900-luvun alun suomalaisesta yhteiskunnasta ja etenkin sen huono-osaisista jäsenistä, joille aukeaa mahdollisuus vaikuttaa omaan asemaansa äänestämällä. Punainen viiva ei kuitenkaan ole neutraali teos aiheesta, sillä itse tulkitsen, että teos kritisoi paitsi sosiaalidemokraattien lupauksia köyhälle kansalle myös ihmisten uskoa äänestämisen tehokkuuteen. Romppasen perheen tarina on nimittäin varsin karu siitä huolimatta, että Topi ja Riika käyttävät äänioikeuttaan.

Mielestäni Punainen viiva on lukemisen arvoinen teos. Se kuvaa yhteiskunnallisesti kiinnostavaa ja merkittävää aikaa Suomen historiassa oman tulkintani mukaan kriittisestä näkökulmasta. Mahdollisesta kriittisyydestään huolimatta Kiannon teos kuitenkin avaa köyhän kansan elämää ja ajatuksia sekä syitä äänestää paremman tulevaisuuden puolesta. 

5) Lue kirja sellaiselta kirjailijalta, jonka tuotantoon et ole aiemmin tutustunut

Johannes Linnankoski - Pakolaiset (Saga Egmont 2020, alkuperäinen teos 1908)

Kun alkuvuodesta törmäsin kirjailijaan nimeltä Johannes Linnankoski, ei minulla ollut minkäänlaista käsitystä hänestä itsestään tai hänen teoksistaan - en nimittäin ollut kuullut hänestä koskaan ennen. Lienee siis selvää, miksi olen valinnut juuri Linnankosken tähän kohtaan haastetta. Mutta ei sen enempää minun tietämättömyydestäni Linnankosken suhteen, vaan siirrytään itse Pakolaiset-teoksen käsittelyyn.

Pelkän teoksen nimen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Sana pakolaiset viittaa omissa mielikuvissani vahvasti maahanmuuttoon. Minusta kuitenkin tuntui hieman oudolta, että suomalainen kirjailija olisi 1900-luvun alussa käsitellyt tällaista pakolaisuutta omassa teoksessaan. Jo takakansitekstistä selvisikin, että Linnankoski ei käsittele ainakaan maahanmuuttoa. Pakolaiset-teoksen keskiössä on nimittäin jo varsin varttuneeseen ikään ehtinyt Juha ja hänen nuori vaimonsa Manta sekä Mantan perhe.

Melko pian teoksessa selviää, että Juha, Manta ja Mantan perhe lähtevät ikään kuin pakoon Hämeestä Savoon 1900-luvun alussa vallinneiden moraalikäsitysten vuoksi. Manta on nimittäin raskaana Juhan tietämättä toiselle miehelle, eikä Mantan isä Kustaa kestä ajatusta siitä, että asia paljastuisi heidät tunteville ihmisille. Savoon pakenemalla he siis pyrkivät estämään totuuden paljastumisen ja siten pelastamaan maineensa. Kuten arvata saattaa, ei Savoon pakeneminen kuitenkaan ole oikotie onneen.

Linnankosken Pakolaiset kuvaa hyvin 1900-luvun alun suomalaisen yhteiskunnan moraalikäsityksiä ja niiden vaikutuksia ihmisten elämään. Teoksesta on helppoa päätellä, että reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen raskaus on ollut suoranainen katastrofi. Pakolaiset herättää myös ajattelemaan nuorten naisten asemaa tuon ajan maailmassa: nuori Manta nimittäin joutuu menemään naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä varsinaisesti hypi riemusta. Joka tapauksessa Pakolaiset on kiinnostava kuvaus 1900-luvun alun moraalikäsityksistä sekä oikeasta ja väärästä. 

6) Tietokirja tai opas

Zacharias Topelius - Maamme kirja (Boken om Vårt Land, WSOY 1985, alkuperäinen teos 1899/1875), kääntäjä Paavo Kajander

Kun bongasin haasteesta kohdan "Tietokirja tai opas", en millään malttanut olla käyttämättä alkuvuodesta lukemaani Topeliuksen 150 vuotta vanhaa oppikirjaa kyseisen kohdan täyttämiseksi. Joten tässä sitä ollaan, väittämässä Maamme kirjaa tietokirjaksi vuonna 2025 xD. No ei vaiskaan, nykylukijalle lienee päivänselvää, ettei Maamme kirjaa voi pitää järin pätevänä oppimateriaalina tai tiedonlähteenä. Aikanaan se on kuitenkin ollut sellainen, sillä kyseistä teosta on käytetty kouluissa oppikirjana ilmeisesti 1940-luvulle asti.

Maamme kirjassa käsitellään hyvin laajasti erilaisia teemoja, kuten historiaa, maantiedettä, ihmisiä ja kulttuuria. Toisin sanoen Topeliuksen teos istuu varsin hyvin omaan romantiikan ja nationalismin värittämään aikakauteensa, ja olenkin joskus kuullut sanottavan, että Topelius ikään kuin luo Suomelle ja suomalaisille historian Maamme kirjassa. Sitä ei ole vaikea uskoa, sillä teoksessa käydään läpi juurta jaksain niin sodat kuin savolaisten, karjalaisten ja muiden kansakunnan osien ominaispiirteet. 

Lukukokemuksena Topeliuksen oppi/tietokirja 1870-luvulta on mielestäni ihan mielenkiintoinen. En voi väittää, että Maamme kirja olisi noussut suosikkikirjojeni joukkoon, mutta ei lukeminen pääasiassa ollut myöskään pakkopullaa. Jos jotain, niin ainakin Maamme kirjassa pääsi hieman jyvälle siitä, millainen 1800-luvun lopun maailmankuva on ollut. 

No niin, Taijanomaisen lukuhaasteen ensimmäisen puoliskon kirjat on nyt käyty läpi. Mikäli olette itse tutustuneet joihinkin mainitsemistani kirjoista, olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän ajatuksianne kommenteissa :D Seuraavassa osassa käsitelläänkin sitten lukuhaasteen toisen puoliskon kirjoja.

Kuvalähteet: kirjasampo.fi (Asmodeus), phpoint.fi (MK), suomalainen.com (PV, Pakolaiset), wsoy.fi (TPA & YYP)

Kätketyt haavat #11

VIKTOR

Järjellä ajateltuna tiedän, että Tessa on oikeassa – meidän molempien pitäisi yrittää enemmän, jotta kaikki ei työpaikalla hajoaisi käsiin. Juuri nyt olen kuitenkin liian kiihdyksissäni hyväksyäkseni sen, että Tessa on jossain asiassa oikeassa. Joudun istumaan hetken aikaa työpaikan parkkipaikalla ratin takana vain hengittämässä syvään sisään ja ulos, jotta en suutuspäissäni ajaisi holtittomasti. On kerrassaan uskomatonta, miten helposti Tessa saa minut suuttumaan. Tämän päiväinen ärsyttää minua erityisesti siksi, että olin etukäteen päättänyt olla hiilestymättä ja pysyä rauhallisena, neutraalina ja jopa asteen verran ystävällisenä en Tessan, vaan Alexan vuoksi. Vakaat päätökseni ja lupaukseni Tessan seurassa käyttäytymiseen liittyen ovat kuitenkin hetki sitten osoittautuneet täysin tyhjiksi ja turhiksi. Hänen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja kaikki itsehillintäni katoaa. Puhun veitsenterävällä äänellä, piikittelen ja heittäydyn tahallani ymmärtämättömäksi vain saadakseni myös Tessan ärtymään. Ihan helvetin lapsellista, mietin, kun viimein käynnistän auton ja lähden ajamaan pienempää katua kohti suurempaa tietä ja valtatielle vievää liittymää.

Seuraavana päivänä töissä on huomattavasti mukavampaa kuin edellisenä. Tessa ei ole töissä, projektia ei tarvitse edistää ja saan tehtäväksi vain mieluisia töitä. Pystyn suorastaan rentoutumaan töissä, kun Tessa ei ole paikalla. Päivästä tulisi vielä parempi vain sillä, että kukaan työkavereistani ei mainitsisi työpariani nimeltä koko päivänä. Pienehkössä yrityksessä moinen taitaa kuitenkin olla pelkkää toiveajattelua, sillä kuulen päivän aikana hänen nimensä useampaan otteeseen jonkun suusta. Ihan oikeasti, ei sitä nyt joka toinen minuutti tarvitse mainita, mietin, kun lounastauolla istuessani kuulen jälleen jonkun mainitsevan Tessan nimeltä. Enkä oikeastaan ärsyynny edes siitä, että kuulen hänen nimensä jatkuvasti töissä, vaan siitä, että hän ylipäätään on tämän kokoluokan piikki lihassani. En vain edelleenkään voi mitään sille, että olen tavattoman vihainen hänen tekosistaan Samuelia kohtaan. Kenenkään ei pitäisi päästä toisen satuttamisesta kuin koira veräjästä, mutta Tessalle on käynyt juuri niin.

  –Hei, Viktor, Tessa ei vissiin oo tänään tulossa töihin? havahdun Tessaan kohdistuvista ajatuksistani lounaani ääreltä, kun Erja tulee kysymään minulta… helvetti Tessasta. 

  –Ei mun käsittääkseni. Tai ainakaan ei olla edistämässä projektia tänään. Miten niin, jos saan kysyä? vastaan Erjalle ja koitan kuulostaa mahdollisimman neutraalilta äskeisistä ajatuksistani huolimatta. Tiedän, että hänen seurassaan minun olisi parempi olla aiheuttamatta uutta kohtausta Tessaan liittyen, sillä hän on jo aiemmin todistanut takkuavaa yhteistyötämme. Minä siis todella taistelen pitääkseni kehonkieleni kasassa. 

  –Joo, no ei mulla sinänsä mitään tärkeää asiaa ole sille. Tessa kävi tuossa yksi päivä kysymässä multa vähän jeesiä siihen teidän projektiin liittyen, mutta mäkään en osannut heti antaa vastausta, vaan piti vähän kaivella, Erja vastaa ja katsoo minua hieman kummastuneena, kun rypistän kulmiani hämmentyneenä. Ei se mulle ole mistään avuntarpeesta oo puhunut, mietin jälleen kerran hieman ärsyyntyen. 

  –Okei, joo. Voi olla parempi, että puhut asiasta suoraan Tessalle, etkä mun kautta. Se ei ole nimittäin puhunut mulle tästä. Mut se tulee huomenna töihin, kun ollaan sovittu palaveri projektiin liittyen. Siinähän nää sitten selviää, koitan pelastaa tilanteen ja kiroan mielessäni sitä, ettei Tessa ole kommunikoinut kanssani. Vaikka hänen ongelmansa liittyisikin vain ja ainoastaan hänen omaan osuuteensa projektistamme, olisi silti mukava tietää niistä.

  –Hyvä tietää! Ja noi kommunikaatiokatkokset on aika perus, niitä nyt toisinaan sattuu. Miten teillä on muuten sujunut sen projektin kanssa noin niin kuin yleisellä tasolla? Erja kysyy, enkä minä tiedä, repisinkö mieluummin pääni irti vai vastaisin hänen kysymykseensä. Miksi, oi miksi sä kysyt tuota? pohdin ja yritän muodostaa kunnolliselta kuulostavan vastauksen päässäni.

  –No… ihan hyvin on mennyt. Kumpikin hoitaa oman osuutensa ja niin edelleen, melkein mutisen ja olen turhankin varma siitä, ettei Erja niele vastaustani. Hänen silmissään välähtää epäilys, mutta hän ei luojan kiitos sano asiasta mitään.

  –Kiva kuulla, että hommat rullaa. Ja niinhän se on, että yhteistyö paranee usein ajan myötä, hän tyytyy sanomaan ja toteaa sitten vain, että ruokatunti on hänen osaltaan kulunut ja työt odottavat. En voisi olla kiitollisempi siitä, ettei Erja voi jäädä hiillostamaan minua enää pidemmäksi aikaa. Vaikka en lainkaan pidä Tessasta ja hänen kanssaan työskentelystä, pidän silti vielä vähemmän siitä ajatuksesta, että joutuisin selittelemään huonoja välejä häneen työkavereilleni tai esihenkilölleni. Tai no, voisin minä puhuakin Tessan pimeästä puolesta muille, jos minulla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada heidät uskomaan minua. Mutta koska nainen on kietonut kaikki työpaikallaan pikkusormensa ympärille, en halua edes yrittää – todennäköisesti minä vain häviäisin taistelun ja tuhoaisin mahdollisuuteni hyvään arvosanaan harjoittelusta. Ja siksi mä valitsen kärsiä väliaikaisesti. Onneks kohta ollaan jo voiton puolella, mietin ja palaan sitten itsekin töiden pariin.

Kireä kuin viulunkieli, mietin, kun seuraavana aamuna törmään työpaikan taukohuoneessa eväitään jääkaappiin laittavaan Tessaan. Hän ei tervehdi minua sanoin, vaan mulkaisee ja suuntaa kulkunsa työhuoneeseensa sanaakaan sanomatta. On kuin hän osoittaisi mieltään parin päivän takaisten tapahtumien johdosta, kun en parkkipaikalla suostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Huokaisen raskaasti ja yritän miettiä, miten pystyn hallitsemaan itseni kiukuttelevan Tessan kanssa kohta alkavassa palaverissa, kun hän käy hermoilleni jo ennen kuin olemme vaihtaneet sanaakaan tänään. Voin kai vain kiittää ylempiä voimia siitä, ettei Erja, Alexa tai sen pahemmin kukaan muukaan ole tulossa tänään kanssamme palaveriin. Meidän ei siis tarvitse edes esittää, että yhteistyömme olisi sujuvaa ja kaunista. Päädyn siis jälleen kerran luopumaan yrityksestäni pysyä asiallisena Tessan seurassa.

  –Onks sulla jotain ongelmia tän projektin kanssa? kivahdan naiselle, kun raahaudun pian hänen jälkeensä pieneen työhuoneeseen tavaroideni kanssa. Pöydän takana istuva Tessa vain rypistää kulmiaan ja vaikuttaa perin tyytymättömältä äänensävyyni. 

  –No ei ole muita ongelmia kuin sä ja sun asenne, hän sähähtää.

  –Ei ihan siltä vaikuta! Erja kävi eilen kyselemässä multa susta ja sanoi, että sulla oli ollut joku projektiin liittyvä ongelma, johon sä tarvitsit siltä apua. Tuli vähän puskista, kun se kertoi siitä. Vaikutti Erjan silmissä siis ihan varmasti just siltä, että meidän kommunikaatio ja yhteistyö toimii kuin rasvattu, sanon ja näen huolen välähtävän Tessan silmissä, ennen kuin hän pyöräyttää niitä turhautumisen merkiksi. 

  –Ei se koske sua pätkän vertaa! Se mun kysymys Erjalle liittyi mun osuuteen siitä hiton kyselystä. Tai tarkemmin yhteen ohjelmaan, jolla mä toteutan sen kyselyn. Mä en ajatellut, että sua varsinaisesti kiinnostaisi sellainen ongelma. Sitä paitsi sä oot ihan itse antanut sellaisen vaikutelman, että sä et halua kommunikoida mistään ylimääräisestä. Turha siis itkeä nyt, kun mä toteutan sun harrasta toivetta, hän puhkuu vihaa, mutta ei huuda. Voisin kuitenkin vannoa, että hän melkein kohottaa toisen kätensä läppärinsä näppäimistöltä ja näyttää minulle keskisormea. Ilma välillämme on jälleen raskasta, enkä voi mitään kipinöille, jotka syttyvät ilmiliekkeihin Tessan ylimielisistä sanoista.

  –Jos se liittyy projektiin, se liittyy myös muhun! Mun pitää tietää, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Sä et tee tätä yksin, vaan kaksin mun kanssa, eli myös multa voidaan tulla kysymään asioita, jotka meidän työnjaossa kuuluu sulle. Näyttää ihan helvetin tyhmältä, jos mä en tän projektin yhteydessä tiedä, mitä sä oot milloinkin puuhaamassa, ehdin juuri sanoa sanottavani, kun ovelta kuuluu koputus, alas painuva kahva ja pari askelta. Voi helvetti, mietin ja käännyn osin kauhuissani katsomaan selkäni taakse.

  –Anteeks, mä oon tosi pahoillani! Mä luulin, että sä oot, Tessa, yksin nyt aamulla. Mä voin kyllä tulla myöhemmin takaisin, jos teillä on jotain kesken, Erja katsoo ovelta vuoroin minua ja Tessaa pahoitteleva ja tarkkaileva ilme kasvoillaan. 

  –Ei kun ei se mitään, ei me vielä ehditty aloittaa, Tessa ehtii sanoa ennen minua, mutta ei saa kasvoilleen taiottua minkäänlaista hymyä.

  –Joo, no hyvä, jos en pahasti keskeyttänyt. Eikä mulla silleen mitään kiireellistä ole. Mä vaan löysin eilen siihen sun kysymykseen vastauksen, mut sen nyt ehtii vähän myöhemminkin. Tuota… mä en tiedä, onko tää outo kysymys, mut onks kaikki hyvin? Tai kun te ootte nyt molemmat jotenkin tosi… vakavia, Erja jatkaa ja saa Tessan ilmeen vain synkkenemään. Ei vittu, me kustaan tää tässä ja nyt, mietin ja pakotan sitten itseni puhumaan.

  –Ei tässä mitään, kaikki ihan okei. Pieniä epäselvyyksiä vaan, mutta ne on nyt ihan okei, yritän nostaa varsin jäykiltä tuntuvia huuliani jonkinlaiseen hymyyn. 

  –Varmasti? Erja ei kuitenkaan tällä kertaa päästä huolestaan irti noin vain.

  –Ihan varmasti. Ei meillä tässä mitään hätää oo, eikö niin, Viktor? Asiat selviää puhumalla ja työt jatkuu, Tessa jatkaa siitä, mihin minä jäin, ja vääntää huulilleen varsin väkinäisen näköisen hymyn. Minä vain nyökyttelen tukeakseni työparini sanoja. Erjan ilme ei kuitenkaan kirkastu, mutta hän ei myöskään onneksemme kysy jatkokysymyksiä. Torjuntavoitto, huokaisen helpotuksesta.

  –Niinhän se on, että parantamalla kommunikaatiota asiat yleensä hoituu. Jos tuut, Tessa, käymään vaikka itse mun luona sitten, kun ehdit, niin mä en häiritse teitä tämän enempää, kollegamme sanoo ja ottaa jalat alleen epäilemättä varsin epämiellyttävältä tuntuvasta tilanteesta. Kun ovi painuu kiinni, käännyn katsomaan Tessaa, joka on painanut päänsä käsiensä väliin ja mutisee jotain hiljaa.

  –Täähän meni nätisti, totean ääni sarkasmia tihkuen. Tessa nostaa katseensa ja toisen kätensä ja sen jälkeen vielä keskisormensa.

  –Hoovee, Viktor. Sä et voi syyttää pelkästään mua tästä. Ymmärrätkö sä yhtään, kuinka helvetin kusessa me ollaan nyt? Tää on pieni yritys, ja kun yksi tai kaksi tyyppiä todistaa jotain, siitä tietää kohta kaikki. Alexalla ja varsinkaan Erjalla ei ole mitään syytä olla hiljaa havainnoistaan, koska me vaikutetaan niiden työilmapiiriin negatiivisesti, pöydän toisella puolella istuva nainen ei oikeastaan enää edes kuulosta vihaiselta, vaan äärimmäisen pettyneeltä ja väsyneeltä. Kun katson hänen silmiään, voisin vannoa, että näen niissä hetken aikaa kiilteleviä kyyneleitä. Jokin sisälläni liikahtaa, enkä saa sanaa suustani ennen kuin Tessa pakottaa minut takaisin palaverin todellisuuteen ja projektin äärelle.

Lounastauolla tunnelma minun ja työparini välillä on edelleen kireä. On suorastaan kohtalon ivaa, että päädymme aamuisen katastrofin jälkeen tulemaan tauolle samaan aikaan. Tilanteesta tekee vielä hirveämmän se, että pian minun ja Tessan jälkeen taukohuoneeseen saapuvat niin Alexa, Erja, Tuula kuin Hetakin, joista varsinkin kaksi ensin mainittua ovat minun ja Tessan kannalta epätoivottua lounasseuraa. Tai oikeastaan he ovat epätoivottua lounasseuraa ainoastaan silloin, kun minä ja Tessa olemme samaan aikaan lounaalla. Uskon nimittäin, että yksinään kummallakaan meistä ei ole vaikeuksia heidän kanssaan.

  –Onpa kiva, että osuttiin nyt pitkästi aikaa kaikki kuusi samaan aikaan ruokatunnille. Tuntuu, että te kaksi ootte aina niin eri aikaan syömässä, ettei teidän kanssa koskaan voi jutella samaan aikaan, Heta puhuu ensimmäisenä ja saa minut tajuamaan samalla sekunnilla kaksi asiaa. Yksi: aina eri aikaan tauolle tuleminen on epäilyttävää pienessä yrityksessä. Kaksi: istumme Tessan kanssa aivan eri puolilla taukohuonetta, vaikka olemme vielä hetki sitten olleet huoneessa kahdestaan. On sanomattakin selvää, että eri puolilla taukohuonetta istuminen ei mitä luultavimmin välitä kuvaa hyvin toimivasta työsuhteesta minun ja Tessan välillä. Haluaisin haudata kasvoni käsiini ja huutaa, mutta sen sijaan minun on vain hammasta purren yritettävä jälleen kerran pelastaa tilanne.

  –Niin, no meillä on ilmeisesti vähän erilainen ruokailu- ja työrytmi, niin ei sen takia usein osuta samaan aikaan tauoille, Tessa koittaa tavoitella rentoa sävyä puheeseensa, mutta kuulostaa lähinnä vaivautuneelta selitellessään tilannetta ja luo minuun epätoivoisen katseen.

  –Haha, niin että se ei mitenkään liity siihen, että projekti vähän hiertää teidän välejä vai? Erja murjaisee ja saa värin pakenemaan sekä minun että Tessan kasvoilta. Taukohuone hiljenee, vain jääkaappi hurisee taustalla. Erjan vitsiksi tarkoitetut sanat eivät tunnu vitsiltä, ne tuntuvat veitsenterävältä totuudelta. Yskäisen.

  –Ei tietenkään. Mehän tullaan… mehän tullaan oikein mukavasti juttuun. Siis toki välillä on jotain pientä eripuraa, mutta ei mitään vakavaa, puhun ja tunnen vain kaivavani itselleni sekä Tessalle entistä syvempää kuoppaan. Olisi pitänyt tarttua siihen vitsiin, eikä alkaa selitellä, tajuan ja vilkaisen Tessaa. Näen, että hän on tajunnut saman asian.

  –No, se nyt oli sellainen heitto, Erja toteaa vaivautuneesti naurahtaen ja vaihtaa puheenaihetta. Vaikka kukaan ei enää sanallakaan mainitse minun ja Tessan yhteistyötä tai sen sujumattomuutta, taukohuoneessa tuntuu puhaltavan pakkastuuli. Keskustelu on hiljaista, väritöntä ja jopa varovaista. Aterimet kolahtelevat lautasia ja rasioita vasten luonnottoman kovaa. Minä ja Tessa emme katso toisiamme ja osallistumme keskusteluun vain kysyttäessä. Kun taukoni lopulta loppuu, kiiruhdan pois huoneesta ja pyrin sulkeutumaan omiin oloihini tietokoneeni äärelle muutaman viimeisen työtunnin ajaksi. Ajatukseni eivät kuitenkaan pysy työssä, vaan mietin jatkuvasti, miten olisin voinut omalla toiminnallani estää äskeisen kohtauksen taukohuoneessa. Voi helvetin Tessa! Ja voi helvetti mä ja mun tarpeeni pitää omieni puolta, kiroan mielessäni. Kun sitten hetkeä ennen työpäiväni päättymistä epätoivottu hahmo ilmestyy silmäkulmaani, lienee selvää, etten ylläty asiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Marjatan näkeminen seisauttaisi veriäni.

  –Viktor. Tulisitko vähän juttelemaan?

Kerrassaan loistava suoritus tänään projektin parissa, eikö?

(Aijai, Viktorin ja Tessan kulissit todella ovat kovilla, eikä yhteistyö näytä sitten millään sujuvan. Mitä veikkaatte, onnistuvatko he puhumaan itsensä ulos tästä sopasta?)

(Ja niin, ihanaa olla takaisin blogin parissa kuukausien tauon jälleen! Kulunut syksy on ollut vaiherikas ja vaikka olen kirjoittanut, on kirjoittaminen kuitenkin ollut kaukana luovasta. Toivon kovasti, että tämän postauksen myötä luova kirjoittaminen löytää taas hiljalleen aikansa ja paikkansa arjestani - olen nimittäin todella kaivannut sitä! Sen verran uskallan luvata, että tämän postauksen lisäksi saatte nauttia joulukuussa ainakin yhdestä postauksesta. Blogiani pidempään seuranneet saattavatkin arvata, mikä postaus odottaa julkaisuaan :D)

12. osa