Utua

No niin, olemme tässä, kai jälleen. Tunnen hänet lähelläni, hengityksen niskassani ja kevyesti ihoani raaputtavat kynnet. On lämmintä, on hyvä olla. Silmäluomeni tuntuvat tavattoman raskailta ja ajatukseni utuisilta. Keinun unen ja valveen rajamailla mutta tiedän, että minun olisi ehkä viisaampaa repäistä itseni irti. Tässä ei pitänyt käydä näin. Ei, minun ei pitänyt hypätä lattiasta kattoon nähdessäni hänet ihmisjoukon toisella puolella hämärien valojen loisteessa. Vielä vähemmän minun piti jäädä odottamaan, että hän kääntäisi katseensa minuun ja melkein järkyttyisi näkemästään. Kaikista vähiten minun kuitenkin piti jäädä seisomaan paikoilleni, kun hän lähti tunkemaan ihmisjoukon läpi luokseni. Eikä minun tietenkään olisi pitänyt tehdä mitään siitäkään, mitä tein hänen saavuttuaan luokseni, ei kaikkien vuosien jälkeen.

On omituista, miten vuosikausien jälkeenkin edelleen löydämme toisemme, vaikka olemme varmasti molemmat yrittäneet tarkoituksella eksyttää niin itsemme kuin toisemme. Tämä nimittäin on kaukana ruusuilla tanssimisesta. Kompuroimme ja kolhimme, peräännymme ja vannomme, ettemme koskaan ikinä enää. Ja kuitenkin ensimmäisen ja toisen ja kolmannen ja neljännen ja viidennen ja yhä useamman kerran jälkeen piirtelen viileillä sormenpäilläni pehmeitä kuvioita hänen ihoonsa ja hän raaputtaa selkääni täydellisemmin kuin kukaan muu. Vietämme salaisia hetkiä keskenämme, sillä kukaan ei enää usko meihin - pitävät vain tyhminä, kun uudelleen ja uudelleen teemme saman virheen.

Silti tiedän, että jos nyt utuisten ajatusteni keskeltä avasin silmäni ja kääntyisin katsomaan häntä, katsoisin häntä pumpulinpehmeästi ja lempein kukkaissävyin, aivan kuten hänkin katsoisi minua. Olemme toistemme Akilleen kantapäät, nokkonen, johon poltamme ihomme yhä uudelleen. Mutta en revi itseäni irti, vaan jään hänen viereensä ja nukahdan rakkaani sylin suojaan.