Mitä minulle tapahtui vuonna 2025?

Tämäkin vuosi on ollut blogin puolella melko hiljainen. Siitä huolimatta yksi asia kuitenkin pysyy, nimittäin perinteikäs vuosikooste. Tänä vuonna saattekin nauttia peräti sata kohtaa sisältävästä koostesta. Olen listannut koosteeseen enemmän ja vähemmän arkisia asioita, jotka ovat aiheuttaneet minulle iloa tai päänvaivaa kuluneena vuotena. Sen pidemmittä puheitta voidaankin siirtyä suoraan koosteen pariin. 

Vuonna 2025...

1. jouduin heti alkuvuodesta suorittamaan tuholaistorjuntaa... :(((((

2. ja stressasin itseni suurin piirtein hengiltä tuholaisten takia :(((((

3. söin tammikuun pakkasilla jäätelöä 

4. luin e-kirjoja

5. tuskailin autoilun ja liukkaiden pihojen ja teiden yhdistelmää (en ole varmin talvikelin kuski)

6. itkin suurin piirtein silmät päästäni kuunnellessani Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -trilogian toista osaa

7. rakastin palsternakkaa uunijuureksissa

8. tein super hyvää pesto-tomaatti-juustomunakasta

9. seurasin jälleen taitoluistelun EM- ja MM-kisoja, enkä sitten katsonutkaan muuta urheilua 

10. kävin pitkillä kävelyillä kaverini kanssa

11. aloitin uuden asunnon etsimisen osin vastentahtoisesti

12. fiilistelin Kaija Koon "Seuraavassa elämässä" -biisin lyriikoita

13. rakastin dippivihanneksia

14. haastoin itseäni tekemällä esseitä välillä muistakin aiheista kuin omasta suosikistani (vänkään usein suosikkiaiheeni puoliväkisin kurssiin kuin kurssiin)

15. iloitsin, kun näin viherkasveissani uutta kasvustoa

16. luovutin kesätöiden saamisen suhteen

17. tilasin ja ompelin lisää haalarimerkkejä opiskelijahaalareihin

18. pelasin jälleen paljon Unoa kavereiden kanssa <3

19. käytin äänioikeuttani

20. rakastin toisinaan "mökkihöperöityä" asuntooni ja olla useampia päiviä vain yksin

21. unohdin, miltä koti ilman tuholaisia tuntuu

22. koin jonkinlaista epätoivoa maailmantilanteesta

23. "terapialauloin" ääneni käheäksi

24. tein muuttosuunnitelmaa jo kauan ennen kuin edes löysin uutta asuntoa, kiitos tuholaisten :(((

25. fiilistelin vanhoja soittolistojani 

26. rakastin syödä banaanilettuja aamupalaksi

27. ihailin auringonlaskuja ensimmäisessä omassa kodissani läpi vuoden miettien, että kaikista eniten jäisin kaipaamaan kyseisestä kodista iltapäivien ja iltojen valoa

28. luin tenttiin keskellä yötä

29. sain unirytmini totaalisen sekaisin 

30. nukuin ensimmäistä kertaa ikinä läsnäolopakolliselta luennolta pommiin (perfektionisti minussa ei pitänyt tilanteesta)

31. sain kuin ihmeen kaupalla kesätöitä sen jälkeen, kun olin jo menettänyt toivoni töiden saamisen suhteen

32. hyppäsin jälleen tuntemattomaan...

33. ja kaipasin jollain tasolla takaisin tuttuun ja turvalliseen

34. kirjoitin Kätketyt haavat -tarinaa silloin, kun olisi pitänyt opiskella :'D

35. prokrastinoin aivan liikaa

36. hoidin auton huoltamiseen liittyviä asioita ja koin itseni aikuiseksi (aina aikuisuus ei tuntunut kovin kivalta :'D)

37. heräsin kukonlaulun aikaan parin tunnin yöunien jälkeen turhan monta kertaa

38. näin kiinalaisen ultrahalpakrääsäverkkokaupan joulualemainoksia kesäkuussa :'(

39. rakastin teräksistä juomapulloa, jossa vesi säilyy tuntikausia kylmänä

40. kävin kaverini kanssa pyörälenkillä

41. kuuntelin äänikirjoja kesätöissä

42. kirjoitin ehkä ensimmäistä kertaa koskaan epäironisesti jopa positiiviseksi miellettävän runon

43. kaipasin luovaa kirjoittamista...

44. ja kirjoitin harjoituspätkiä usein silloin, kun olisi pitänyt jo nukkua

45. rakastin Ylen "Sukuni murhamysteeri" -podcastin kolmatta kautta (Kuka oli CIA-vakooja Veikko?)...

46. ja jäin miettimään tapausta pitkäksi aikaa

47. tein yllättäen ja pikavauhtia yhden kurssin kesäopintoina valtavan henkilökohtaisen pettymyksen välttämiseksi

48. kiitin itseäni edelliskesänä hankkimastani tornituulettimesta heinäkuun helteiden aikana

49. myöhästyin junasta ensimmäistä kertaa koskaan :(

50. sain hyväksytyn arvosanan tentistä, josta minun ei kaiken järjen mukaan pitänyt päästä läpi

51. nautin mehujäätelöistä

52. ilmoittauduin kandiseminaariin... 

53. ja aloitin siten kandintutkielman tekemisen

54. kävin ystäväni kanssa iltauinnilla kauniilla, mutta erittäin kivisellä rannalla (kyseessä ei ollut virallinen uimaranta)

55. osallistuin vieraslajitalkoisiin

56. olin toisinaan perin hämmentynyt parikymppisyydestäni...

57. ja toisaalta samaan aikaan hyvin sinut asian kanssa

58. iloitsin toisinaan alle 1,6 euroa maksavasta bensasta

59. olin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin totaalisen hämilläni toisesta ihmisestä ja kyseenalaistin aivan kaiken...

60. ja olin samaan aikaan asiasta innoissani kuin pikkulapsi joulupukista

61. olin iloinen pienistä voitoista

62. olin tukena ja sain tukea

63. rakastin yhdistää halloumin jonkin makean, kuten nektariinin tai viinirypäleiden, kanssa

64. tulin uskomattoman iloiseksi sanattomasta moikkauksesta (nyökkäämisestä)

65. ahdistuin edelleen ajoittain voimakkaasti mitä erinäisimmistä syistä

66. jätin viikonloppuisin herätyksen pois päältä kesätöiden aikaan ja nukuin juuri sen aikaa kuin nukutti

66. herättelin kuollutta lenkkeilyharrastusta henkiin

67. perfektionisti minussa otti turpaan, kun jouduin epämukavuusalueellani sietämään omaa epätäydellisyyttäni

68. (kesä)työt eivät seuranneet minua kotiin

69. kauhistelin hirvikärpäsiä

70. keräsin marjoja

71. tajusin olevani mukana kolmessa identtisesti nimetyssä WhatsApp-ryhmässä

72. nautin viileistä päivistä ja purevasta tuulesta poskipäillä

73. rakastin pötköttelyä

74. kävin muutamissa opiskelijatapahtumissa

75. purin ajatuksia, ahdistusta ja muita tunteita runoja kirjoittamalla

76. pohdin laulamisen merkitystä itselleni

77. ärsyynnyin parvekkeella tupakoivasta naapurista

78. jätin kääntämättä kortin... ja kaduin sitä :(

79. juoksin Cooperin testin useamman vuoden tauon jälkeen

80. onnistuin leipomaan aidosti korvapuustin näköisiä korvapuusteja

81. itkin kuunnellessani Finlandia-hymniä

82. poikkesin kävelylenkeilläni hautausmaalle

83. leivoin sokerinhimoni taltuttamiseksi mikromutakakkua yhden jos toisenkin kerran

84. pohdin itsestä huolehtimista ja sen vaikeutta

85. valutin aamukolmelta kyyneleitä ja räkää

86. luin pitkästä aikaa vapaa-ajallani fyysisiä kirjoja, jotka olin itse valinnut satunnaisesti kirjaston hyllyjen välissä haahuilemalla

87. tuskastuin kandintutkielmani keskeisten käsitteiden määrittelyyn

88. irtisanoin ensimmäisen oman kotini vuokrasopimuksen...

89. ja allekirjoitin uuden asunnon vuokrasopimuksen kaikesta huolimatta ristiriitaisin tuntein

90. kipuilin monella tapaa itseni kanssa

91. herkistyin kävellessäni tihkusateisena, harmaana ja kylmänä marraskuun puolivälin sunnuntaina viimeistä kertaa tuttua reittiä asuinalueellani sunnuntaikävelyn merkeissä

92. pakastin mitä erikoisimpia tavaroita

93. kärsin muuttoviikolla varsin kivuliaasta kynsivallintulehduksesta

94. muutin

95. katsoin Linnan juhlia

96. opettelin käyttämään pesukoneen ajastintoimintoa

97. rakastin (hetkittäin jopa tieteellistä) kirjoittamista

98. join glögiä

99. olin iloinen uuden asuntoni isosta pakastimesta

100. olin väsynyt

 

Miten sen nyt sanoisi... On ollut vähän rankka vuosi. Voi kuinka paljon mä toivonkaan, ettei mun olisi koskaan tarvinnut tietää, millaista on asua helposti ja voimakkaasti ahdistuvana ihmisenä tekstiilituholaisten kanssa 12 pitkää kuukautta. Voi kuinka paljon mä toivonkaan, että voisin jo nyt luottaa niiden jääneen taakse. Mutta ei, mun on odotettava vielä kuukausia, ennen kuin ehkä uskallan vihdoin huokaista helpotuksesta ja laskea hartiat alas. 

Tekstiilituholaiset ja tuholaistorjujana toimiminen ovat tämän vuoden aikana vaikuttaneet kaikkeen mussa ja mun elämässä. En muista päiväkään, ettenkö jossain kohtaa olisi ajatellut asiaa. Tuholaiskokemus on ollut varsin kokonaisvaltainen: se on tarkoittanut ennakointia ja suunnittelua, toimintaa ja varotoimenpiteitä, pakastimen täyteen sullomista, lukemattomia 60 asteen pyykkikoneellisia, parvekkeen hyödyntämistä, aktiivista imurointia, muovilaatikoita ja -pusseja, unettomia öitä ja päänsärkyä. Voisin melkein sanoa, että tänä vuonna kaikki mun ajatukset ja liikkeet ovat kiertäneet tuholaisten kautta. Koti ilman tuholaisia on ollut tämän vuoden suurin toive, jonka toteutumisesta en muutosta huolimatta voi vielä kuukausiin olla varma.

Tuholaisten lisäksi en oikein tiedä, mitä sanoisin tästä vuodesta. Oon voinut pahoin, itkenyt kolmelta aamuyöllä ja päivällä ja toisaalta myös kokenut valonpilkahduksia. Sain esimerkiksi kesätöitä jälleen siinä kohtaa, kun olin jo melkein luopunut toivosta. Oon myös pelannut taas kerran lukemattomia Uno-pelejä kavereiden kanssa, nauranut, kuunnellut hyvää musiikkia ja laulanut ääneni käheäksi. Lisäksi oon saanut tehdä kandidaatintutkielmaa aiheesta, josta oon aidosti ollut innoissani. Mutta niin, on ollut myös rankkaa. Sen myötäminen itselleen on vain jostain syystä ollut jälleen kerran aika kipeää. Ehkä sitä ikuisena suorittajana ruoskii itseään siitä, ettei yksinkertaisesti ole kaiken keskellä jaksanut suorittaa niin paljon kuin olisi halunnut tai muka pitänyt. 

Ehkä juuri tän vuoden rankkuuden takia pidän vuoden tärkeimpinä oppeina niitä hetkiä, kun olen huomannut, miten rankalla kädellä suhtaudun edelleen itseeni ja tekemisiini verrattuna siihen, miten monet muut suhtautuvat muhun. On ollut jopa ravistelevaa tajuta, miten tapani suhtautua omiin inhimillisiin virheisiini on jollakin tapaa kieroutunut ja vääristynyt. Oon hirvittävän iloinen siitä, että elämääni on osunut etenkin tämän ja muutaman edellisen vuoden aikana itselleen ja muille armollisia ihmisiä. He ovat nimittäin konkreettisesti osoittaneet mulle, että virheet eivät automaattisesti tarkoita maailmanloppua. Ja joo, perfektionisti mussa elää edelleen ja voi hyvin, mutta ehkä se on vihdoin ottanut edes hitusen osumaa.

Kirjoittajana mun on tietenkin mainittava jotain myös kirjoittamisesta - se kun on ollut jälleen tänä vuonna monina ahdistuksenhetkinä mun pelastusrenkaani. On suorastaan uskomatonta ajatella, että kirjoittaminen on ollut osa mua ja mun elämääni nyt jo yli 10 vuoden ajan. Kun pieni minä syksyllä 2015 alkoi kirjoittaa päiväkirjaa, ei se tyyppi varmasti koskaan ajatellut, että kirjoittaminen olisi tulevaisuudessa olennainen osa sen identiteettiä. Blogin hiljaisuudesta huolimatta olen siis kirjoittanut, purkanut mieltäni ja ylitse kuohuvia tunteitani tänäkin vuonna. Olen myös pyrkinyt kehittämään itseäni tieteellisenä kirjoittajana ja salaa haaveillut, että myös tieteellisestä tekstistäni voisi havaita oman tyylini kirjoittaa. Kymmenen kirjoittamisvuoden jälkeen en siis edelleenkään ole kyllästynyt kirjoittamaan. Vaikka ajoittain sanojen, lauseiden ja virkkeiden muodostaminen on tuntunut hyvin vaikealta ja tahmaiselta, on kirjoittaminen tarjonnut vastapainoksi myös lohtua ja flow-elämyksiä. Ilmeisesti asia on vain niin, että kerran kirjoittaja on aina kirjoittaja. 

Mutta joo, tällainen on ollut mun vuosi 2025: mieltä nakertava ja raskas, tylsä ja samaan aikaan vaiherikas. Ensi vuodelta toivon muun muassa sitä, että mun ei tarvitse toimia tuholaistorjujana tai pakata muuttolaatikoita keskellä kiireisintä opiskelurupeamaa. Eniten toivon kuitenkin, että voisin vähän paremmin. Että ahdistus väistyisi hieman useammin, että uskaltaisin yrittää ja antaa itseni olla myös haavoittuvainen ainaisen suojakuoreen käpertymisen sijaan. 

Teille kaikille mä toivon lempeää, hyvää ja turvallista uuttavuotta 2026! Toivottavasti jaksatte lukea mun tekstejä vielä tulevana vuonnakin <3

Suoritettu: Taijanomainen lukuhaaste 2025, osa 1

Lupauduin viime vuoden puolella osallistumaan Taija-Tiia-blogin vuoden 2025 lukuhaasteeseen, ja kuinkas ollakaan, lukuhaaste alkaa nyt olla taputeltu. Koska haasteessa tuli/tulee lukea 12 kirjaa, olen jakanut lukuhaastetta koskevan postauksen kahteen osaan, jotta postauksen pituus pysyy maltillisena. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen siis haasteen kohtia 1-6 ja toisessa osassa kohtia 7-12. Sen pidemmittä puheitta voidaankin aloitella teosten käsittely :D. 

1) Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla III (WSOY, 1962)

En tiedä, onko puoliksi huijausta väittää Pohjantähti-trilogian päätösosan sijoittuvan toisen maailmansodan aikaan, sillä kyseisen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti. Toisin sanoen teoksen tapahtumat sijoittuvat vain osin toisen maailmansodan aikaan, mutta ehkä tämä sääntöjen venytys sallitaan :D Samoin myös trilogian käsittely alkaa nurinkurisesti viimeisestä osasta, mutta ehkä hieman outo käsittelyjärjestyskin sallitaan tässä yhteydessä. 

Kuuntelin itse koko Pohjantähti-trilogian alkuvuodesta Antti Holman lukemana ja kiinnyin Linnan luomaan Pentinkulman kylään ihmisineen yli 50 tuntisen kuuntelurupeaman aikana. Vielä ennen kuin siirryn käsittelemään lyhyesti trilogian päätösosaa, annan Holmalle kunniamaininnan erinomaisesta lukijasuorituksesta - äänikirjan lukijana hän onnistuu herättämään pentinkulmalaiset miltei käsinkosketeltavasti henkiin sekä koskettamaan lukijaa syvästi. Mennäänpä sitten itse asiaan. 

Linnan trilogian päätösosa on vaikuttava läpileikkaus Suomen historiaan itsenäistymisen jälkeisistä poliittisesti epävakaista vuosista, kahtiajakautuneesta kansasta, vuosien 1939-1944 sodista aina 1950-luvun alkuun saakka. Kuten muissakin Pohjantähti-trilogian osissa, myös kolmannessa osassa tarinan keskiössä on Koskelan torppa ja perhe. Tarinassa seurataan sisällissodan runteleman Koskelan perheen elämää, hiljaista elintason nousua sekä jonkinlaista suvantovaihetta talvi- ja jatkosotaan saakka, jolloin uusi alamäki alkaa: Akselin ja Elinan kolme vanhinta poikaa, Vilho, Eero ja Voitto, joutuvat sotaan. Linna kuvaakin koskettavasti sodan vaikutuksia tavallisten ihmisten ja perheiden elämään. Näkyville tulee muun muassa sotaan turtuminen ja väsyminen, toivo ja epätoivo sekä repivä suru. 

Kaiken kaikkiaan Pohjantähti-trilogian kolmas osa on vaikuttava, hieno ja koskettava päätös 1880-luvulta 1950-luvulle kulkevaan tarinaan. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan koko Pohjantähti-trilogiaan joko lukemalla tai kuuntelemalla. Tulen mitä todennäköisemmin palaamaan Linnan suurteokseen itsekin tulevaisuudessa.

2) Kirjassa on alle 300 sivua 

Runar Schildt - Asmodeus ja kolmetoista sielua (Asmodeus och tretton själarna, Love 1991, alkuperäinen teos 1915), kääntäjä Liisa Ryömä

Itselleni varsin tuntemattomaksi jääneen Runar Schildtin Asmodeus ja kolmetoista sielua on teos, jota ei pituutensa (tai lyhyytensä) vuoksi voi kutsua romaaniksi. Kyseessä on pikemminkin novelli tai maksimissaan pienoisromaani, mutta eipä takerruta teoksen mittaan sen pidemmäksi aikaa. Lukukokemuksena Asmodeus ja kolmetoista sielua on nimittäin varsin miellyttävä ja kiinnostava. Tarina kertoo Asmodeus-nimisestä demonista, joka matkaa 1910-luvun Helsinkiin ostamaan sieluja paholaiselle. Teoksessa siis seurataan Asmodeuksen nopeahkon osto-operaation edistymistä. Aikaa ostaa sieluja on vain kolme päivää, mutta sieluja sen sijaan pitäisi saada hankittua peräti 13. 

Schildtin teoksessa erityisen kiinnostavaa on se, miten ja mihin hintaan Asmodeus saa ihmiset jäämään loukkuunsa, myymään sielunsa paholaiselle. Teoksen tyylilaji on satiiri, ja sen voi huomata esimerkiksi juuri niistä asioista, joiden vuoksi ihmiset myyvät sielunsa Asmodeukselle - yksi myy sielunsa postimerkin tähden, toinen saadakseen koston. Asmodeuksen uhrit ovat siis valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa asian. 

Mikäli sieluja ostelevasta Asmodeuksesta kertova teos ei ole ennestään tuttu, suosittelen sen lukemista. Lyhyehkö tarina on oikein viihdyttävä ja toimii loistavasti esimerkiksi pienenä välipalana pidempien ja/tai raskaampien teosten välissä. Itselläni Schildtin teos toimi nopealukuisena välikevennyksenä keskellä Pohjantähti-trilogian kuuntelurupeamaa.

3) Lue kirja joltain naiskirjailijalta 

Rosa Liksom - Yhden yön pysäkki (WSOY 2022, alkuperäinen teos 1985)

Rosa Liksom on kirjailija, jonka nimen olen viimeisten vuosien aikana kuullut useaan otteeseen erityisesti Hytti nro 6 -elokuvan yhteydessä. On kuitenkin myönnettävä, etten ollut tutustunut hänen runsaaseen tuotantoonsa ennen kuin erään kurssin kaunokirjallisuuslistassa oli merkintä LIKSOM, ROSA: Yhden yön pysäkki. Niinpä päädyin Liksomin esikoisteoksen pariin vihdoin alkuvuodesta kurssin pakottamana. 

Kuuntelin itse Yhden yön pysäkki -novellikokoelman äänikirjana, mutta luulen, että teos olisi ehdottomasti toiminut paremmin e-kirjana tai fyysisenä kirjana. Syynä tähän on se, että teoksen novellit eivät ole äänikirjassa kovin selvärajaisia - novellit on nimittäin esimerkiksi otsikoitu pelkän alkusanan mukaan, jolloin novellista toiseen siirtyminen meni toisiaan hieman ohi. E-kirjasta tai fyysisestä kirjasta novellien vaihtumisen seuraaminen olisi todennäköisesti ollut siis helpompaa. 

Vaikka äänikirja ei ehkä mielestäni ollut paras valinta Yhden yön pysäkki -teokseen tutustumiseen, pidin silti teoksen novelleista. Liksomin kirjoitustyyliä ei missään tapauksessa voi kuvailla silottelevaksi tai silitteleväksi, sillä Yhden yön pysäkki -teoksen novellit ovat usein jopa jollain tapaa raakoja. Novelleissa käsitellään muun muassa kuolemaa, väkivaltaa ja päihteitä, eli elämän kurjia puolia. Aihepiirin ja raakuuden takia en suosittelisi Liksomin esikoisteosta kovin nuorille tai herkille lukijoille, mutta jos sietää lukea niin sanotusti rumempaakin tekstiä, voi novelleista varmasti saada jotain irti. Julkaisuajankohtanaan Liksomin Yhden yön pysäkki on myös ollut arvostettu teos: se on esimerkiksi voittanut vuonna 1985 J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnon. 

4) Kirjan nimessä on jokin väri 

Ilmari Kianto - Punainen viiva (Otava 2021, alkuperäinen teos 1909)

Kiannon Punainen viiva käsittelee punaista väriä politiikassa. Toisin sanoen teos sijoittuu vuoteen 1907, Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien alle. Teoksen keskiössä on köyhä ja varsin kurjissa oloissa erämaassa elävä Romppasen perhe, jonka vanhemmat Topi ja Riika ovat pääsemässä äänestämään ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa. Punainen viiva kuvaakin Topin ja Riikan tutustumista politiikkaan, vaaleihin ja erityisesti sosiaalidemokraattisen puolueen vaalisanomaan.

Kiannon teos on mielenkiintoinen kuvaus 1900-luvun alun suomalaisesta yhteiskunnasta ja etenkin sen huono-osaisista jäsenistä, joille aukeaa mahdollisuus vaikuttaa omaan asemaansa äänestämällä. Punainen viiva ei kuitenkaan ole neutraali teos aiheesta, sillä itse tulkitsen, että teos kritisoi paitsi sosiaalidemokraattien lupauksia köyhälle kansalle myös ihmisten uskoa äänestämisen tehokkuuteen. Romppasen perheen tarina on nimittäin varsin karu siitä huolimatta, että Topi ja Riika käyttävät äänioikeuttaan.

Mielestäni Punainen viiva on lukemisen arvoinen teos. Se kuvaa yhteiskunnallisesti kiinnostavaa ja merkittävää aikaa Suomen historiassa oman tulkintani mukaan kriittisestä näkökulmasta. Mahdollisesta kriittisyydestään huolimatta Kiannon teos kuitenkin avaa köyhän kansan elämää ja ajatuksia sekä syitä äänestää paremman tulevaisuuden puolesta. 

5) Lue kirja sellaiselta kirjailijalta, jonka tuotantoon et ole aiemmin tutustunut

Johannes Linnankoski - Pakolaiset (Saga Egmont 2020, alkuperäinen teos 1908)

Kun alkuvuodesta törmäsin kirjailijaan nimeltä Johannes Linnankoski, ei minulla ollut minkäänlaista käsitystä hänestä itsestään tai hänen teoksistaan - en nimittäin ollut kuullut hänestä koskaan ennen. Lienee siis selvää, miksi olen valinnut juuri Linnankosken tähän kohtaan haastetta. Mutta ei sen enempää minun tietämättömyydestäni Linnankosken suhteen, vaan siirrytään itse Pakolaiset-teoksen käsittelyyn.

Pelkän teoksen nimen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Sana pakolaiset viittaa omissa mielikuvissani vahvasti maahanmuuttoon. Minusta kuitenkin tuntui hieman oudolta, että suomalainen kirjailija olisi 1900-luvun alussa käsitellyt tällaista pakolaisuutta omassa teoksessaan. Jo takakansitekstistä selvisikin, että Linnankoski ei käsittele ainakaan maahanmuuttoa. Pakolaiset-teoksen keskiössä on nimittäin jo varsin varttuneeseen ikään ehtinyt Juha ja hänen nuori vaimonsa Manta sekä Mantan perhe.

Melko pian teoksessa selviää, että Juha, Manta ja Mantan perhe lähtevät ikään kuin pakoon Hämeestä Savoon 1900-luvun alussa vallinneiden moraalikäsitysten vuoksi. Manta on nimittäin raskaana Juhan tietämättä toiselle miehelle, eikä Mantan isä Kustaa kestä ajatusta siitä, että asia paljastuisi heidät tunteville ihmisille. Savoon pakenemalla he siis pyrkivät estämään totuuden paljastumisen ja siten pelastamaan maineensa. Kuten arvata saattaa, ei Savoon pakeneminen kuitenkaan ole oikotie onneen.

Linnankosken Pakolaiset kuvaa hyvin 1900-luvun alun suomalaisen yhteiskunnan moraalikäsityksiä ja niiden vaikutuksia ihmisten elämään. Teoksesta on helppoa päätellä, että reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen raskaus on ollut suoranainen katastrofi. Pakolaiset herättää myös ajattelemaan nuorten naisten asemaa tuon ajan maailmassa: nuori Manta nimittäin joutuu menemään naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä varsinaisesti hypi riemusta. Joka tapauksessa Pakolaiset on kiinnostava kuvaus 1900-luvun alun moraalikäsityksistä sekä oikeasta ja väärästä. 

6) Tietokirja tai opas

Zacharias Topelius - Maamme kirja (Boken om Vårt Land, WSOY 1985, alkuperäinen teos 1899/1875), kääntäjä Paavo Kajander

Kun bongasin haasteesta kohdan "Tietokirja tai opas", en millään malttanut olla käyttämättä alkuvuodesta lukemaani Topeliuksen 150 vuotta vanhaa oppikirjaa kyseisen kohdan täyttämiseksi. Joten tässä sitä ollaan, väittämässä Maamme kirjaa tietokirjaksi vuonna 2025 xD. No ei vaiskaan, nykylukijalle lienee päivänselvää, ettei Maamme kirjaa voi pitää järin pätevänä oppimateriaalina tai tiedonlähteenä. Aikanaan se on kuitenkin ollut sellainen, sillä kyseistä teosta on käytetty kouluissa oppikirjana ilmeisesti 1940-luvulle asti.

Maamme kirjassa käsitellään hyvin laajasti erilaisia teemoja, kuten historiaa, maantiedettä, ihmisiä ja kulttuuria. Toisin sanoen Topeliuksen teos istuu varsin hyvin omaan romantiikan ja nationalismin värittämään aikakauteensa, ja olenkin joskus kuullut sanottavan, että Topelius ikään kuin luo Suomelle ja suomalaisille historian Maamme kirjassa. Sitä ei ole vaikea uskoa, sillä teoksessa käydään läpi juurta jaksain niin sodat kuin savolaisten, karjalaisten ja muiden kansakunnan osien ominaispiirteet. 

Lukukokemuksena Topeliuksen oppi/tietokirja 1870-luvulta on mielestäni ihan mielenkiintoinen. En voi väittää, että Maamme kirja olisi noussut suosikkikirjojeni joukkoon, mutta ei lukeminen pääasiassa ollut myöskään pakkopullaa. Jos jotain, niin ainakin Maamme kirjassa pääsi hieman jyvälle siitä, millainen 1800-luvun lopun maailmankuva on ollut. 

No niin, Taijanomaisen lukuhaasteen ensimmäisen puoliskon kirjat on nyt käyty läpi. Mikäli olette itse tutustuneet joihinkin mainitsemistani kirjoista, olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän ajatuksianne kommenteissa :D Seuraavassa osassa käsitelläänkin sitten lukuhaasteen toisen puoliskon kirjoja.

Kuvalähteet: kirjasampo.fi (Asmodeus), phpoint.fi (MK), suomalainen.com (PV, Pakolaiset), wsoy.fi (TPA & YYP)

Kätketyt haavat #11

VIKTOR

Järjellä ajateltuna tiedän, että Tessa on oikeassa – meidän molempien pitäisi yrittää enemmän, jotta kaikki ei työpaikalla hajoaisi käsiin. Juuri nyt olen kuitenkin liian kiihdyksissäni hyväksyäkseni sen, että Tessa on jossain asiassa oikeassa. Joudun istumaan hetken aikaa työpaikan parkkipaikalla ratin takana vain hengittämässä syvään sisään ja ulos, jotta en suutuspäissäni ajaisi holtittomasti. On kerrassaan uskomatonta, miten helposti Tessa saa minut suuttumaan. Tämän päiväinen ärsyttää minua erityisesti siksi, että olin etukäteen päättänyt olla hiilestymättä ja pysyä rauhallisena, neutraalina ja jopa asteen verran ystävällisenä en Tessan, vaan Alexan vuoksi. Vakaat päätökseni ja lupaukseni Tessan seurassa käyttäytymiseen liittyen ovat kuitenkin hetki sitten osoittautuneet täysin tyhjiksi ja turhiksi. Hänen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja kaikki itsehillintäni katoaa. Puhun veitsenterävällä äänellä, piikittelen ja heittäydyn tahallani ymmärtämättömäksi vain saadakseni myös Tessan ärtymään. Ihan helvetin lapsellista, mietin, kun viimein käynnistän auton ja lähden ajamaan pienempää katua kohti suurempaa tietä ja valtatielle vievää liittymää.

Seuraavana päivänä töissä on huomattavasti mukavampaa kuin edellisenä. Tessa ei ole töissä, projektia ei tarvitse edistää ja saan tehtäväksi vain mieluisia töitä. Pystyn suorastaan rentoutumaan töissä, kun Tessa ei ole paikalla. Päivästä tulisi vielä parempi vain sillä, että kukaan työkavereistani ei mainitsisi työpariani nimeltä koko päivänä. Pienehkössä yrityksessä moinen taitaa kuitenkin olla pelkkää toiveajattelua, sillä kuulen päivän aikana hänen nimensä useampaan otteeseen jonkun suusta. Ihan oikeasti, ei sitä nyt joka toinen minuutti tarvitse mainita, mietin, kun lounastauolla istuessani kuulen jälleen jonkun mainitsevan Tessan nimeltä. Enkä oikeastaan ärsyynny edes siitä, että kuulen hänen nimensä jatkuvasti töissä, vaan siitä, että hän ylipäätään on tämän kokoluokan piikki lihassani. En vain edelleenkään voi mitään sille, että olen tavattoman vihainen hänen tekosistaan Samuelia kohtaan. Kenenkään ei pitäisi päästä toisen satuttamisesta kuin koira veräjästä, mutta Tessalle on käynyt juuri niin.

  –Hei, Viktor, Tessa ei vissiin oo tänään tulossa töihin? havahdun Tessaan kohdistuvista ajatuksistani lounaani ääreltä, kun Erja tulee kysymään minulta… helvetti Tessasta. 

  –Ei mun käsittääkseni. Tai ainakaan ei olla edistämässä projektia tänään. Miten niin, jos saan kysyä? vastaan Erjalle ja koitan kuulostaa mahdollisimman neutraalilta äskeisistä ajatuksistani huolimatta. Tiedän, että hänen seurassaan minun olisi parempi olla aiheuttamatta uutta kohtausta Tessaan liittyen, sillä hän on jo aiemmin todistanut takkuavaa yhteistyötämme. Minä siis todella taistelen pitääkseni kehonkieleni kasassa. 

  –Joo, no ei mulla sinänsä mitään tärkeää asiaa ole sille. Tessa kävi tuossa yksi päivä kysymässä multa vähän jeesiä siihen teidän projektiin liittyen, mutta mäkään en osannut heti antaa vastausta, vaan piti vähän kaivella, Erja vastaa ja katsoo minua hieman kummastuneena, kun rypistän kulmiani hämmentyneenä. Ei se mulle ole mistään avuntarpeesta oo puhunut, mietin jälleen kerran hieman ärsyyntyen. 

  –Okei, joo. Voi olla parempi, että puhut asiasta suoraan Tessalle, etkä mun kautta. Se ei ole nimittäin puhunut mulle tästä. Mut se tulee huomenna töihin, kun ollaan sovittu palaveri projektiin liittyen. Siinähän nää sitten selviää, koitan pelastaa tilanteen ja kiroan mielessäni sitä, ettei Tessa ole kommunikoinut kanssani. Vaikka hänen ongelmansa liittyisikin vain ja ainoastaan hänen omaan osuuteensa projektistamme, olisi silti mukava tietää niistä.

  –Hyvä tietää! Ja noi kommunikaatiokatkokset on aika perus, niitä nyt toisinaan sattuu. Miten teillä on muuten sujunut sen projektin kanssa noin niin kuin yleisellä tasolla? Erja kysyy, enkä minä tiedä, repisinkö mieluummin pääni irti vai vastaisin hänen kysymykseensä. Miksi, oi miksi sä kysyt tuota? pohdin ja yritän muodostaa kunnolliselta kuulostavan vastauksen päässäni.

  –No… ihan hyvin on mennyt. Kumpikin hoitaa oman osuutensa ja niin edelleen, melkein mutisen ja olen turhankin varma siitä, ettei Erja niele vastaustani. Hänen silmissään välähtää epäilys, mutta hän ei luojan kiitos sano asiasta mitään.

  –Kiva kuulla, että hommat rullaa. Ja niinhän se on, että yhteistyö paranee usein ajan myötä, hän tyytyy sanomaan ja toteaa sitten vain, että ruokatunti on hänen osaltaan kulunut ja työt odottavat. En voisi olla kiitollisempi siitä, ettei Erja voi jäädä hiillostamaan minua enää pidemmäksi aikaa. Vaikka en lainkaan pidä Tessasta ja hänen kanssaan työskentelystä, pidän silti vielä vähemmän siitä ajatuksesta, että joutuisin selittelemään huonoja välejä häneen työkavereilleni tai esihenkilölleni. Tai no, voisin minä puhuakin Tessan pimeästä puolesta muille, jos minulla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada heidät uskomaan minua. Mutta koska nainen on kietonut kaikki työpaikallaan pikkusormensa ympärille, en halua edes yrittää – todennäköisesti minä vain häviäisin taistelun ja tuhoaisin mahdollisuuteni hyvään arvosanaan harjoittelusta. Ja siksi mä valitsen kärsiä väliaikaisesti. Onneks kohta ollaan jo voiton puolella, mietin ja palaan sitten itsekin töiden pariin.

Kireä kuin viulunkieli, mietin, kun seuraavana aamuna törmään työpaikan taukohuoneessa eväitään jääkaappiin laittavaan Tessaan. Hän ei tervehdi minua sanoin, vaan mulkaisee ja suuntaa kulkunsa työhuoneeseensa sanaakaan sanomatta. On kuin hän osoittaisi mieltään parin päivän takaisten tapahtumien johdosta, kun en parkkipaikalla suostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Huokaisen raskaasti ja yritän miettiä, miten pystyn hallitsemaan itseni kiukuttelevan Tessan kanssa kohta alkavassa palaverissa, kun hän käy hermoilleni jo ennen kuin olemme vaihtaneet sanaakaan tänään. Voin kai vain kiittää ylempiä voimia siitä, ettei Erja, Alexa tai sen pahemmin kukaan muukaan ole tulossa tänään kanssamme palaveriin. Meidän ei siis tarvitse edes esittää, että yhteistyömme olisi sujuvaa ja kaunista. Päädyn siis jälleen kerran luopumaan yrityksestäni pysyä asiallisena Tessan seurassa.

  –Onks sulla jotain ongelmia tän projektin kanssa? kivahdan naiselle, kun raahaudun pian hänen jälkeensä pieneen työhuoneeseen tavaroideni kanssa. Pöydän takana istuva Tessa vain rypistää kulmiaan ja vaikuttaa perin tyytymättömältä äänensävyyni. 

  –No ei ole muita ongelmia kuin sä ja sun asenne, hän sähähtää.

  –Ei ihan siltä vaikuta! Erja kävi eilen kyselemässä multa susta ja sanoi, että sulla oli ollut joku projektiin liittyvä ongelma, johon sä tarvitsit siltä apua. Tuli vähän puskista, kun se kertoi siitä. Vaikutti Erjan silmissä siis ihan varmasti just siltä, että meidän kommunikaatio ja yhteistyö toimii kuin rasvattu, sanon ja näen huolen välähtävän Tessan silmissä, ennen kuin hän pyöräyttää niitä turhautumisen merkiksi. 

  –Ei se koske sua pätkän vertaa! Se mun kysymys Erjalle liittyi mun osuuteen siitä hiton kyselystä. Tai tarkemmin yhteen ohjelmaan, jolla mä toteutan sen kyselyn. Mä en ajatellut, että sua varsinaisesti kiinnostaisi sellainen ongelma. Sitä paitsi sä oot ihan itse antanut sellaisen vaikutelman, että sä et halua kommunikoida mistään ylimääräisestä. Turha siis itkeä nyt, kun mä toteutan sun harrasta toivetta, hän puhkuu vihaa, mutta ei huuda. Voisin kuitenkin vannoa, että hän melkein kohottaa toisen kätensä läppärinsä näppäimistöltä ja näyttää minulle keskisormea. Ilma välillämme on jälleen raskasta, enkä voi mitään kipinöille, jotka syttyvät ilmiliekkeihin Tessan ylimielisistä sanoista.

  –Jos se liittyy projektiin, se liittyy myös muhun! Mun pitää tietää, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Sä et tee tätä yksin, vaan kaksin mun kanssa, eli myös multa voidaan tulla kysymään asioita, jotka meidän työnjaossa kuuluu sulle. Näyttää ihan helvetin tyhmältä, jos mä en tän projektin yhteydessä tiedä, mitä sä oot milloinkin puuhaamassa, ehdin juuri sanoa sanottavani, kun ovelta kuuluu koputus, alas painuva kahva ja pari askelta. Voi helvetti, mietin ja käännyn osin kauhuissani katsomaan selkäni taakse.

  –Anteeks, mä oon tosi pahoillani! Mä luulin, että sä oot, Tessa, yksin nyt aamulla. Mä voin kyllä tulla myöhemmin takaisin, jos teillä on jotain kesken, Erja katsoo ovelta vuoroin minua ja Tessaa pahoitteleva ja tarkkaileva ilme kasvoillaan. 

  –Ei kun ei se mitään, ei me vielä ehditty aloittaa, Tessa ehtii sanoa ennen minua, mutta ei saa kasvoilleen taiottua minkäänlaista hymyä.

  –Joo, no hyvä, jos en pahasti keskeyttänyt. Eikä mulla silleen mitään kiireellistä ole. Mä vaan löysin eilen siihen sun kysymykseen vastauksen, mut sen nyt ehtii vähän myöhemminkin. Tuota… mä en tiedä, onko tää outo kysymys, mut onks kaikki hyvin? Tai kun te ootte nyt molemmat jotenkin tosi… vakavia, Erja jatkaa ja saa Tessan ilmeen vain synkkenemään. Ei vittu, me kustaan tää tässä ja nyt, mietin ja pakotan sitten itseni puhumaan.

  –Ei tässä mitään, kaikki ihan okei. Pieniä epäselvyyksiä vaan, mutta ne on nyt ihan okei, yritän nostaa varsin jäykiltä tuntuvia huuliani jonkinlaiseen hymyyn. 

  –Varmasti? Erja ei kuitenkaan tällä kertaa päästä huolestaan irti noin vain.

  –Ihan varmasti. Ei meillä tässä mitään hätää oo, eikö niin, Viktor? Asiat selviää puhumalla ja työt jatkuu, Tessa jatkaa siitä, mihin minä jäin, ja vääntää huulilleen varsin väkinäisen näköisen hymyn. Minä vain nyökyttelen tukeakseni työparini sanoja. Erjan ilme ei kuitenkaan kirkastu, mutta hän ei myöskään onneksemme kysy jatkokysymyksiä. Torjuntavoitto, huokaisen helpotuksesta.

  –Niinhän se on, että parantamalla kommunikaatiota asiat yleensä hoituu. Jos tuut, Tessa, käymään vaikka itse mun luona sitten, kun ehdit, niin mä en häiritse teitä tämän enempää, kollegamme sanoo ja ottaa jalat alleen epäilemättä varsin epämiellyttävältä tuntuvasta tilanteesta. Kun ovi painuu kiinni, käännyn katsomaan Tessaa, joka on painanut päänsä käsiensä väliin ja mutisee jotain hiljaa.

  –Täähän meni nätisti, totean ääni sarkasmia tihkuen. Tessa nostaa katseensa ja toisen kätensä ja sen jälkeen vielä keskisormensa.

  –Hoovee, Viktor. Sä et voi syyttää pelkästään mua tästä. Ymmärrätkö sä yhtään, kuinka helvetin kusessa me ollaan nyt? Tää on pieni yritys, ja kun yksi tai kaksi tyyppiä todistaa jotain, siitä tietää kohta kaikki. Alexalla ja varsinkaan Erjalla ei ole mitään syytä olla hiljaa havainnoistaan, koska me vaikutetaan niiden työilmapiiriin negatiivisesti, pöydän toisella puolella istuva nainen ei oikeastaan enää edes kuulosta vihaiselta, vaan äärimmäisen pettyneeltä ja väsyneeltä. Kun katson hänen silmiään, voisin vannoa, että näen niissä hetken aikaa kiilteleviä kyyneleitä. Jokin sisälläni liikahtaa, enkä saa sanaa suustani ennen kuin Tessa pakottaa minut takaisin palaverin todellisuuteen ja projektin äärelle.

Lounastauolla tunnelma minun ja työparini välillä on edelleen kireä. On suorastaan kohtalon ivaa, että päädymme aamuisen katastrofin jälkeen tulemaan tauolle samaan aikaan. Tilanteesta tekee vielä hirveämmän se, että pian minun ja Tessan jälkeen taukohuoneeseen saapuvat niin Alexa, Erja, Tuula kuin Hetakin, joista varsinkin kaksi ensin mainittua ovat minun ja Tessan kannalta epätoivottua lounasseuraa. Tai oikeastaan he ovat epätoivottua lounasseuraa ainoastaan silloin, kun minä ja Tessa olemme samaan aikaan lounaalla. Uskon nimittäin, että yksinään kummallakaan meistä ei ole vaikeuksia heidän kanssaan.

  –Onpa kiva, että osuttiin nyt pitkästi aikaa kaikki kuusi samaan aikaan ruokatunnille. Tuntuu, että te kaksi ootte aina niin eri aikaan syömässä, ettei teidän kanssa koskaan voi jutella samaan aikaan, Heta puhuu ensimmäisenä ja saa minut tajuamaan samalla sekunnilla kaksi asiaa. Yksi: aina eri aikaan tauolle tuleminen on epäilyttävää pienessä yrityksessä. Kaksi: istumme Tessan kanssa aivan eri puolilla taukohuonetta, vaikka olemme vielä hetki sitten olleet huoneessa kahdestaan. On sanomattakin selvää, että eri puolilla taukohuonetta istuminen ei mitä luultavimmin välitä kuvaa hyvin toimivasta työsuhteesta minun ja Tessan välillä. Haluaisin haudata kasvoni käsiini ja huutaa, mutta sen sijaan minun on vain hammasta purren yritettävä jälleen kerran pelastaa tilanne.

  –Niin, no meillä on ilmeisesti vähän erilainen ruokailu- ja työrytmi, niin ei sen takia usein osuta samaan aikaan tauoille, Tessa koittaa tavoitella rentoa sävyä puheeseensa, mutta kuulostaa lähinnä vaivautuneelta selitellessään tilannetta ja luo minuun epätoivoisen katseen.

  –Haha, niin että se ei mitenkään liity siihen, että projekti vähän hiertää teidän välejä vai? Erja murjaisee ja saa värin pakenemaan sekä minun että Tessan kasvoilta. Taukohuone hiljenee, vain jääkaappi hurisee taustalla. Erjan vitsiksi tarkoitetut sanat eivät tunnu vitsiltä, ne tuntuvat veitsenterävältä totuudelta. Yskäisen.

  –Ei tietenkään. Mehän tullaan… mehän tullaan oikein mukavasti juttuun. Siis toki välillä on jotain pientä eripuraa, mutta ei mitään vakavaa, puhun ja tunnen vain kaivavani itselleni sekä Tessalle entistä syvempää kuoppaan. Olisi pitänyt tarttua siihen vitsiin, eikä alkaa selitellä, tajuan ja vilkaisen Tessaa. Näen, että hän on tajunnut saman asian.

  –No, se nyt oli sellainen heitto, Erja toteaa vaivautuneesti naurahtaen ja vaihtaa puheenaihetta. Vaikka kukaan ei enää sanallakaan mainitse minun ja Tessan yhteistyötä tai sen sujumattomuutta, taukohuoneessa tuntuu puhaltavan pakkastuuli. Keskustelu on hiljaista, väritöntä ja jopa varovaista. Aterimet kolahtelevat lautasia ja rasioita vasten luonnottoman kovaa. Minä ja Tessa emme katso toisiamme ja osallistumme keskusteluun vain kysyttäessä. Kun taukoni lopulta loppuu, kiiruhdan pois huoneesta ja pyrin sulkeutumaan omiin oloihini tietokoneeni äärelle muutaman viimeisen työtunnin ajaksi. Ajatukseni eivät kuitenkaan pysy työssä, vaan mietin jatkuvasti, miten olisin voinut omalla toiminnallani estää äskeisen kohtauksen taukohuoneessa. Voi helvetin Tessa! Ja voi helvetti mä ja mun tarpeeni pitää omieni puolta, kiroan mielessäni. Kun sitten hetkeä ennen työpäiväni päättymistä epätoivottu hahmo ilmestyy silmäkulmaani, lienee selvää, etten ylläty asiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Marjatan näkeminen seisauttaisi veriäni.

  –Viktor. Tulisitko vähän juttelemaan?

Kerrassaan loistava suoritus tänään projektin parissa, eikö?

(Aijai, Viktorin ja Tessan kulissit todella ovat kovilla, eikä yhteistyö näytä sitten millään sujuvan. Mitä veikkaatte, onnistuvatko he puhumaan itsensä ulos tästä sopasta?)

(Ja niin, ihanaa olla takaisin blogin parissa kuukausien tauon jälleen! Kulunut syksy on ollut vaiherikas ja vaikka olen kirjoittanut, on kirjoittaminen kuitenkin ollut kaukana luovasta. Toivon kovasti, että tämän postauksen myötä luova kirjoittaminen löytää taas hiljalleen aikansa ja paikkansa arjestani - olen nimittäin todella kaivannut sitä! Sen verran uskallan luvata, että tämän postauksen lisäksi saatte nauttia joulukuussa ainakin yhdestä postauksesta. Blogiani pidempään seuranneet saattavatkin arvata, mikä postaus odottaa julkaisuaan :D)