Kauas, pois

Tuuli humisee puiden paljaissa oksissa, muutamia lumihiutaleita leijailee levottomana maahan, on hiljaista. Tekisi mieli huutaa. Tekisi mieli huutaa niin, että kurkkuun sattuu, että ääni hajoaa vihaisiksi sirpaleiksi pitkin tätä lumen peittämää peltoaukeaa. En kuitenkaan huuda, päästä pienintäkään ääntä, joka muistuttaisi huutoa. Sydän lyö rinnassani ontosti, hengitän hieman nykien. Tuuli ja pakkanen pureutuvat lapasten läpi, mutta en käännä selkääni niille. Kylmyys vyöryy luihini sisältä, ei ulkoa. Puristan käsissäni olevia sauvoja lujemmin, katselen kiihtyvää lumisadetta ja haluaisin vain päästä kauas, niin kauas kuin voin. En kuitenkaan liiku mihinkään, pysyn paikallani ja olen hiljaa purevassa tuulessa ja pakkasessa, vaikka haluaisin huutaa ääneni käheäksi. Olen vain niin tavattoman väsynyt, että pieni osa minusta haluaisi heittäytyä makaamaan kovalle hangelle. En vain ymmärrä, miten kukaan voi olla niin ilkeä. En käsitä, millä oikeudella joku käyttää minua vastaan sanoja, joiden merkitystä tuskin itse edes ymmärtää.

Eikö hän ymmärrä, etten muutu huutamalla? Minähän vain juoksen kauemmas, aina vain, koko ajan.

Työnnän silmille valuneen pipon takaisin oikealle paikalleen, haluaisin unohtaa, mutta en pysty. Lumisade on kiihtynyt, hiutaleet tekevät aiempaa raivokkaampaa liikettä pudotessaan maahan. En huuda vieläkään, vaikka haluaisin. En myöskään anna itseni heittäytyä hangelle makaamaan, vaan piiskaan itseni pysymään pystyssä, repimään raivosta, järkytyksestä, pahasta olosta ja pettymyksestä voimaa. Sellainen minä olen, raivon ja pettymyksen aihe, musta lammas. Tartun itseeni kiinni, yritän olla lempeä, mutta taakka on turhan raskas kannettavaksi. Sanat painavat, ne painavat helvetillisen paljon, enkä tiedä, kuinka paljon lisäpainoa jaksan kantaa. 

Lapasten läpi tunkeva kylmyys on turruttanut käteni kipeiksi ja kankeiksi, kun viimein lähden liikkeelle keskeltä peltoaukeaa. Sukset luistavat melkein yllättävän kevyesti kovalla hangella, enkä minä epäröi iskeä suksia ja sauvoja maahan, kun kerrytän itselleni vauhtia. Jos äsken olen vain halunnut huutaa, nyt minä todella teen niin. Kiroan ja raivoan, kun nousen raskasta mäkeä vauhtia hidastamatta, maistan veren suussani. Puren hampaat yhteen, kokoan kaiken raivoni liikkeeseen ja hetken, pienen hetken olen vapaa sanoista, jotka repivät minut kappaleiksi, saavat minut vihaiseksi, pettyneeksi ja äärimmäisen väsyneeksi.

Pienen hetken ajan kuljen sinne, minne haluan – kauas, pois. 

Ruusunpiikkejä käsivarsilla 4 vuotta

Siis kyllä, tämä on totta – Ruusunpiikkejä käsivarsilla täyttää tänään neljä vuotta! Pakko myöntää, että tietyllä tapaa tuo luku kuulostaa oudolta. Musta tuntuu nimittäin siltä, että tää blogi olisi ollut osa mun elämää jo paljon pidempään, mutta samalla tuntuu myös siltä, ettei ekasta postauksesta voi olla vielä neljää vuotta. Niin tai näin, perinteisen vuosipostauksen tekeminen tuntuu kuitenkin tärkeältä mulle, vaikkei 4-vuotispäivä sinänsä mikään erityinen juhlavuosi olekaan :D.

Neljän vuoden aikana mä olen ehtinyt julkaista reilusti yli 200 postausta. Vuosittainen postaustahti ei tosin ole ollut kovin tasainen: ekana vuonna postauksia tuli yli 100, mutta sen jälkeisinä vuosina ei ole päästy läheskään samanlaisiin lukuihin. Postaustahti on hidastunut valtavasti alkuajoista ja etenkin viime vuosi oli melkoista hiljaiseloa. Viimevuotisen hiljaiselon syitä löytynee enemmän vuoden koostepostauksesta, joten tänään ei niinkään takerruta siihen, miten tiheään tahtiin olen vuosien aikana kirjoittanut tai ollut kirjoittamatta. Sen sijaan haluan pohtia sitä, miten tekstini ovat muuttuneet neljässä vuodessa – muussa kuin teknisessä mielessä, vaikka selvää kehitystä sillä saralla onkin tapahtunut. Teknisen näkökulman sijaan aion nimittäin käsitellä tekstieni aiheita kuluneiden vuosien ajalta.

Vuonna 2019 mä olin kahdeksannella oleva 14-vuotias, joka katseli reunalta rotkon pohjalle ja lopulta kai putosikin sinne. 2019 on mun mielessä edelleen aika synkkä vuosi: muistan olleeni silloin palasina ja rikki. Ja sen vuoden aiheuttamat mustelmat kyllä vaikuttaa voimakkaasti myös sen vuoden teksteihin. Siksi mä en oikeastaan enää nykyään itse lue niitä – imen niissä olevan tunteen itseeni edelleen aika herkästi. Kun mä aloitin tän blogin kirjoittamisen, kirjoitin tosi avoimesti omista tunteistani. Tekstejä syntyi niin ahdistuksesta, ilosta, surusta kuin kaikesta siltä väliltä. Tää blogi ja kirjoittaminen olivat mulle valtavan tärkeitä henkireikiä vuonna 2019, kun olin itse aika sekaisin. Enää en kuitenkaan jakaisi julkiseksi kaikkea sitä, mitä silloin jaoin. Eikä se silti tarkoita, että Ruusunpiikkejä käsivarsilla ei olisi enää blogi mun tunteista ja ajatuksista. Se on sitä, mutta eri tavalla.

Jonkinlaista muutosta nimenomaan omista tunteista kirjoittamisessa tapahtui jo toisena blogivuonna. Omiin tunteisiin vahvasti pohjautuvien tekstien väheneminen kielii mun mielestä siitä, ettei mulla oo ollut enää yhtä suurta tarvetta oksentaa pahaa oloa ulos pääni sisältä. Mun elämästä putosi etenkin peruskoulun loppumisen myötä valtava taakka ja toisaalta mä olin myös oppinut käsittelemään ahdistavia asioita aiempaa paremmin. Vuonna 2020 mun blogista tulikin jo selvemmin fiktiivisten tekstien julkaisupaikka, vaikka jonkin verran omaan elämään liittyvää pohdintaa julkaisinkin.

Etenkin viimeisten kahden vuoden, siis kolmannen ja neljännen blogivuoden, aikana mä olen kirjoittanut oikeastaan yhä vähemmän tekstiä, joka pohjautuu suoraan johonkin oman elämäni tilanteeseen. Kaikista eniten oon avannut omia tunteitani runoissa, mutta niissäkin usein kärjistetysti. Ja kuten ootte ehkä huomanneet, mun runot eivät todellakaan kerro kauniista kesäpäivistä, hattarasta ja onnellisista ihmisistä. Mä en varmaan koskaan ole kirjoittanut tosissani positiivista runoa ja oikeastaan positiivisen runon kirjoittaminen on mulle todella vieras ajatus. Runojen sävystä voi päätellä, että mä uin välillä vieläkin aika syvissä vesissä, halusin tai en. Mitä tulee siis mun tunteista kirjoittamiseen, en kirjoita niitä enää proosan muotoon, vaan väännän siniharmaista ajatuksista runoja. Ja muistutan nyt vielä: mun runot eivät kerro kaikkea mun tilanteesta, vaan ne avaavat usein jotain tiettyä synkkää hetkeä, yksittäisen jäävuoren huippua. Kaikkien runojen pohjalta siis löytyy kuitenkin mun oma tunne, vaikkei runo olekaan yhtä todellisuuden kanssa.

Ehkä voisin sanoa, että suurin muutos on tapahtunut siis nimenomaan siinä, mistä kirjoitan ja miten. Kirjoitan edelleen itseäni kiinnostavista asioista ja käsittelen kyllä tunteitani, mutta en niin suoraan. Muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut vain henkilökohtaisten tekstien saralla, vaan myös fiktiivisten tekstien kohdalla. Jos multa kysytään, tarinani ovat nykyään syvempiä ja moniulottoisempia (onpa olevinaan hieno sana :D). Tai ainakin mä pyrin siihen, että ne olisivat sitä, kun kirjoita ihmisistä, tunteista ja ihmissuhteista – koska kaikki suhteet eivät ole romanttisia, mutta voivat silti olla raastavan kipeitä ja kauniita.

Neljässä vuodessa sekä kirjoittaja että tekstit ja niiden aiheet ovat muuttuneet, mutta tää blogi on edelleen olemassa. Alkavasta viidennestä blogivuodesta mä en osaa vielä sanoa paljoa, muuta kuin sen, että seuraavien kuukausien aikana kirjoitustahti todennäköisesti pysyy hitaana. Mutta ehkä ehdin ja jaksan kirjoittaa taas enemmän, kun kevään yo-kirjoitukset (ja lukio ylipäätään) ovat ohi. 

Ennen kuin mä lopetan tän synttäripostauksen, haluan kiittää teitä, jotka ootte lukeneet mun enemmän ja vähemmän hyviä raapustuksia vuosien varrella 💙 Toivon, että ootte saaneet jotain irti mun melankolian ja ironian sävyttämistä tarinoista, runoista ja pohdinnoista. Musta ois myös tosi kiva kuulla, jos teille on jäänyt erityisesti mieleen jokin tarina, runo, pohdinta tai vaikka tarinasarjan osa. Eli jos sellasia löytyy, saa kertoa kommenteissa! 

Katsotaan, mitä blogin viides vuosi tuo tullessaan – jos ei muuta, niin ainakin toivottavasti uuden tarinan jossain kohtaa 🤔