sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Mitä minulle tapahtui vuonna 2023?

Vuosi lähenee loppuaan ja blogi on tänä vuonna ollut todella hiljainen. Yksi kuitenkin on ja pysyy hiljaiselosta huolimatta, nimittäin jokavuotinen vuosikatsaus. Alla olevasta 70 kohdan listasta voi lukea, mitä kirjoittaja eli minä olen tänä vuonna puuhaillut. 


Vuonna 2023…

  1. osallistuin abiristeilylle 

  2. valmistuin ylioppilaaksi arvosanoin B–C–M–E–E–E

  3. olin itseeni (ja YTL:ään) äärimmäisen pettynyt, kun äidinkielen ylioppilaskokeen laudatur jäi yhden pisteen päähän

  4. olin iltaihmisenä kesätöissä paikassa, jossa työt alkoivat aina klo 6 aamulla :’D 

  5. muutin omilleni

  6. aloitin yliopisto-opinnot

  7. matkustin junalla useamman kerran…

  8. ja nautin junalla matkustamisen helppoudesta

  9. sain parkkisakot :(

  10. sain uusia kavereita…

  11. mutta koin silti ajoittain syvää yksinäisyyttä

  12. olin edelleen ahdistunut

  13. olin kadottanut kirjoitusintoni

  14. rakastin Paul Eliaksen Post sinä -albumia

  15. kuuntelin edelleen musiikkia kansanmusiikista inspiroituneesta popista aina suhteellisen raskaaseen metalliin asti

  16. kuuntelin musiikkia Spotifysta noin 21 000 minuuttia, mikä on noin 3 000 minuuttia edellistä vuotta vähemmän :( 

  17. musiikin kuuntelun sijaan kulutin ahkerasti alkuvuodesta YouTuben study with me -videoita, jotta jaksoin keskittyä opiskeluun

  18. kuuntelin Spotifyn mukaan eniten muun muassa suomalaista poppia, vaihtoehtometallia ja metalcorea

  19. opettelin sekä sisä- että alaviitteiden käyttöä johtuen pää- ja sivuaineideni eriävistä viittauskäytännöistä

  20. jouduin katsomaan opetusvideoita YouTubesta, kun en millään saanut sivunumerointia alkamaan kolmannelta sivulta Wordissa

  21.  pelkäsin valinneeni väärän alan, kun opinnot syksyn alussa tuntuivat kovin tahmeilta

  22. luin tai kuuntelin yhteensä 18 suomalaista klassikkoa erään kurssin takia syksyn aikana

  23. totuttelin elämään kerrostalossa

  24. kotiuduin asuntooni jopa hämmentävän nopeasti

  25. äänestin eduskuntavaaleissa… 

  26. ja olin opiskelijana huolissani kaikkien opiskelijoiden tulevaisuudesta leikkausten takia

  27. raahasin viikoittain kotiin kilokaupalla kasviksia, hedelmiä ja juureksia, jotta saisin 500 gramman päivittäisin tavoitteen täyteen :’D 

  28. kuuntelin valtavasti äänikirjoja kesätöissä ollessani

  29. söin kampus/opiskelijaravintoloissa lounasta

  30. olin väsynyt

  31. yritin (jälleen) pyristellä irti perfektionismista vaihtelevin tuloksin

  32. jouduin rasvaamaan rasvaisella voiteella kuivia jalkojani 

  33. kävin koiran kanssa lenkkeilemässä

  34. hiihdin Lapissa huhtikuussa 3 päivän aikana noin 50 kilometriä…

  35. ja haaveilin luistelutyylin suksista luistellessani ikivanhoilla pertsan suksilla :’D

  36. opin (ehkä) vihdoin, miten pitää iho kosteutettuna

  37. tiskasin käsin, sillä asunnossani ei ole astianpesukonetta

  38. kävin sitseillä, vaikken alkoholia käytäkään

  39. osallistuin ainejärjestön tapahtumiin

  40. tein ihanan helppoa ja hyvää linssikeittoa

  41. olin pitkästä aikaa yötä kummitätini luona

  42. kirjoitin (jälleen) synkillä hetkillä vielä synkempiä runoja, joita en koskaan julkaissut

  43. ostin heijastinvaljaat 

  44. epäilin omaa osaamistani monessa asiassa – usein turhaan

  45. jouduin ostamaan uuden puhelimen, kun vanha alkoi osoittaa lähestyvän hajoamisen merkkejä

  46. opettelin puhdistamaan lattiakaivon 

  47. olin syksyllä kipeänä vain kerran, vaikka monet opiskelukaverit sairastelivat useamman kerran

  48. kävin muutaman kerran ratsastamassa

  49. nautin yksin asumisesta

  50. ostin joulu/kausivalot asuntooni ja muistin myös pitää niitä päällä :’D

  51. yritin toisinaan opetella soittamaan kitaraa sujuvammin

  52. lauloin (naapurien iloksi) asunnossani (kuitenkin hiljaisuutta kunnioittaen)

  53. tutustuin uuteen kotikaupunkiini

  54. kuvasin auringonlaskuja asuntoni ikkunoista

  55. kävin pitkillä kävelyillä

  56. kävin kaverini kanssa katsomassa Barbie-elokuvan 

  57. sisustin ja järjestelin asuntoani

  58.  yritin opetella rentoutumaan

  59. nukuin toisinaan niin pitkään kuin huvitti

  60. kirjoitin esseitä ja muita opiskelujuttuja liian usein vielä puolenyön aikaan :’D

  61. pohdin, miten saisin ruokalaskun summan pysymään mahdollisimman pienenä monipuolisuudesta tinkimättä 

  62. en saanut hankittua avaimiin oikeasti kivaa avaimenperää, vaan pidin niissä kotikotoa löytynyttä random avaimenperää :’D

  63. pelasin tietokoneella Simsiä

  64. pelasin kavereiden kanssa Unoa enemmän kuin vuosiin

  65. tapoin kaverilta viime vuonna lahjaksi saadun joulutähden yllättäen vasta lokakuussa 

  66. luin ja/tai kuuntelin vuoden aikana yhteensä 37 kirjaa, eli onnistuin tavoitteessani lukea tai kuunnella vähintään 26 kirjaa

  67. loppuvuoden huipennuksena kävin yllättäen yläviisaudenhampaanpoistossa, kun hammas otti ja tulehtui 

  68. totesin, etten tiedä, olenko nyt sitten aikuinen

  69. yritin elää arvojeni mukaan

  70. halusin pois ja jäädä, kuunnella ja tulla kuulluksi, rakastaa ja tulla rakastetuksi, pärjätä yksin ja saada apua, ilmaista mielipiteitä ja olla hiljaa, tuntea ja olla tuntematta, suoriutua ja olla suoriutumatta, itkeä ja nauraa, pelätä ja toivoa, elää ja hengittää, ennen kaikkea juuri elää.


Huh, taas yksi vuosi paketissa. Vuosi, jolloin en kirjoittanut juuri mitään tänne blogiin. Voisi kai sanoa, että tänä vuonna on jälleen ollut melko tuulista ja myrskylyhtyä on kaivattu yhtenä jos toisenakin hetkenä. Silti on ollut paljon myös hyviä hetkiä, hetkiä, joita voin kai sitten vanhana kiikkustuolissa muistella onnellisena. 


Tuntuu hieman oudolta ajatella, että tänä vuonna on tapahtunut niin paljon asioita: penkkarit, abiristeily, viimeiset ylioppilaskokeet, ylioppilaaksi valmistuminen, kesätyöt, muutto omilleen ja maalta kaupunkiin, niin sanotulle kolmannelle asteelle eli korkeakouluun eli mun tapauksessa yliopistoon siirtyminen, uudet ja vanhat kaverit, opiskelijatapahtumat ja tietysti niin, niin monet erilaiset tunteet monien asioiden äärellä. Välillä kaikkien näiden asioiden keskellä on ollut tosi vaikea olla, ja se vuosien takaa tuttu ahdistuneisuus on saanut mut pyörimään valveilla öisin 120 senttiä leveällä sängyllä. Oon itkenyt ja kiroillut, tuskastunut, rauhoittunut ja nähnyt taas valoa. Valon hetkillä mä olen ollut hemmetin ylpeä itsestäni, etenkin siitä, etten oo vieläkään luovuttanut.



Sanoisin, että tää vuosi 2023 on ollut monenkirjava, hetkiä huipulla ja myös siellä rotkon pohjalla makaamista. Mun toive vuodelle 2024 on, että se sisältäisi vähemmän päiviä, tunteja, minuutteja ja sekunteja mielen rotkon reunalla ja pohjalla. Toivon myös, että saisin vihdoin edistettyä asiaa konkreettisesti, sillä näiden vuosien aikana oon oppinut, ettei (oikeasti) mitättömistä asioista ahdistuminen ole normaalia. Avun hakeminen se vasta pelottavalta kuulostaakin, mutta tiedän, että se on ainut vaihtoehto. 


Mitä sitten haluan sanoa teille lukijoille? No, ensiksi pahoittelen sitä, etten ole kirjoittanut mitään. Ja toiseksi, kiitän kuitenkin siitä, että olette lukeneet vähäisiä tekstejäni <3 Toivon mukaan tekstejä syntyisi edes hieman enemmän ensi vuonna.


Viimeiseksi: hyvää, turvallista ja onnellista uuttavuotta 2024 kaikille! <3

lauantai 4. marraskuuta 2023

Kirjoittajan paras päivä

Tiedättekö, mä olen vihdoin, pitkästä pitkästä pitkästä aikaa kohdannut kirjoittajan parhaan päivän: mä olen saanut kirjoitettua.

Kun mä reilu vuosi sitten syyskuun lopulla sain valmiiksi Lopun jälkeen -tarinan, mä menetin sen mukana kirjoitusintoni ihan täysin. Mä tavallaan lamaannuin kirjoittamisen suhteen monesta syystä. Ehkä siksi, että LJ oli mun tähänastisen "kirjoitusuran" suurin projekti, jonka parissa mä työskentelin melkein kolme vuotta. Ehkä myös siksi, että lukion toisen vuoden kevät, sitä seurannut kesä ja abivuoden syksy kevättä unohtamatta olivat aika raskaita ja työntäytteisiä. Oli kursseja, oikeastaan ihan valtavasti kursseja, toukokuulle siirtyneet vanhojentanssit ja sitten vielä ylioppilaskirjoituksiin lukeminen kesällä ja syyskuussa niihin osallistuminen. Ja tuon jälkeen mä en juurikaan ehtinyt levätä, sillä lukio-opinnot jatkuivat normaaliin tahtiin helmikuuhun asti – sillä lisämausteella, että kevään yo-kokeisiin piti valmistautua samaan aikaan. Mä väsyin. Kun kevään kirjoitukset oli lopulta ohi, mä olin oikeasti hemmetin väsynyt ja kaikkeni lukio-opinnoille antanut. Jopa ilmeisesti luovuus katosi musta tuon vuoden aikana, eikä millään ole meinannut tulla takaisin. 

Kesällä mä olin vielä kaksi kuukautta kesätöissä arkisin klo 6.00 – 14.30 ja heräsin töiden takia aamuisin ennen viittä. Eipä siinä väsymys päässyt väistymään tai luovuus kukkimaan, vaikka työpaikka ja -kaverit olivatkin kivoja. Ja no, mitäs vielä. Elokuun alusta asti valmistelin muuttoa ja lopulta elokuun puolivälin jälkeen sullottiin tavarat kahteen autoon ja otettiin suunnaksi uusi kaupunki 300 kilometrin päässä kotoa. Loput elokuusta meni muuttokaaoksen raivaamiseen, asettumiseen ja tarvittavien tavaroiden hankintaan. Syyskuun alussa mä aloitin yliopisto-opinnot. Opintoja tuli valittua ensimmäiselle syksylle 28 opintopisteen verran. Ei sinänsä liian vaativa suoritus, mutta täytyy myöntää, että itsenäisen työn määrä ja aikataulutuksen tärkeys ovat päässeet yllättämään. Yhden opintopisteen eteen joutuu oikeasti työskentelemään yllättävän paljon, etenkin, kun joutuu samaan aikaan opettelemaan esimerkiksi esseen viittauskäytäntöjä ja tieteellisen tekstin lukemista. 


Että niin. En mä tiedä, onko sittenkään varsinainen yllätys, että luova kirjoittaminen on takunnut ja tuntunut satunnaisten runojen kirjoittamista lukuun ottamatta lähinnä puulta. Aika ja energia ovat menneet johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Ja voi hemmetti, miten vieraalta on tuntunut, kun en ole pystynyt kirjoittamaan mitään pitkää fiktiivistä tekstiä yli vuoteen. Mä olen ollut yli vuoden kirjoittaja, joka ei juurikaan kirjoita, vaikka haluaisi. Koska kyllä, mä olen monesti yrittänyt kirjoittaa uutta tarinaa, mutta koskaan siitä ei ole tullut mitään. 

Siksi mä olen kohdannut kirjoittajan parhaan päivän – vihdoin. Viime yönä mä sain kirjoitettua ensimmäistä kertaa aikoihin uutta tarinaa, jolla on ehkä jopa mahdollisuuksia kasvaa valmiiksi asti. Mä tunsin intoa, kun mä muodostin sanoja Docs-tiedostoon. Ja kun mä nyt mietin tuota, mua vähän jopa itkettää, vaikka se naurettavalta kuulostaakin. Mutta oikeasti. Kirjoitusinnon palaaminen on mulle kuin saisin palan itsestäni takaisin. Hetkittäin on nimittäin tuntunut siltä, etten koskaan tule saavuttamaan unelmaa omasta kirjasta, jos palo luovaa kirjoittamista kohtaan ei koskaan palaisikaan. Mutta nyt se on näyttänyt mulle, että se kaikki on vielä mussa. Se sama palo, joka mussa ehkä lopullisesti syttyi syksyllä 2017, kun raapustin lyijytäytekynällä A5-vihkoon ensimmäiset tarinani. Se on mussa vieläkin. Ja mä olen niin onnellinen, että sille vihdoin on ilmeisesti taas tilaa mun elämässä.

Vielä mä en uskalla luvata mitään uudesta tarinasta, koska oon kirjoittanut sitä vasta parin sivun verran ja kaikki juonesta lähtien on vielä niin auki. Mutta niin kuin LJ:n epilogin kommenttikentässä vuosi sitten kirjoitin, tämä uusi tarina saattaa onnistuessaan olla hieman erilainen, vaikka samaan aikaan niin samanlainen kuin aiemmatkin. Toivon kovasti, että tarina saa nyt siivet selkäänsä – jotta mun kirjoittamattomuudesta johtuva identiteettikriisi loppuisi ja jotta saisin vihdoin jakaa jotain uutta luettavaa myös teille <3

Eipä siis auta kuin hakata näppäimistöä ja toivoa parasta :'D.

torstai 31. elokuuta 2023

Omillaan

Elokuu, kesä loppusuoralla ja elämäni ensimmäiset muuttolaatikot oman huoneen lattialla. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A. Mä ihan oikeasti muutan pois kotikylästä, kauas kotikylästä. Niin kauas, etten varmasti tule käymään kotona joka viikonloppu tai edes joka toinen, kun se ei olisi taloudellisesti järkevää. Edes opiskelijahintaiset junaliput eivät ole niin halpoja.


Tää paljon puhuttu uusi alku tuntuu aika jännittävältä, pelottavalta ja innostavalta. Pelottaa, jos tän alan opinnot ei tunnukaan yhtään omilta tai jos naapurit onkin hirveän meluisia. Jännittää, miten tuun pärjäämään vuokrayksiössäni ja yliopisto-opinnoissa. Molempiin ja etenkin jälkimmäiseen liittyy paljon uutta opeteltavaa, enkä vielä tiedä, miten tulen ikinä sisäistämään kaiken. Mä en pidä epävarmuudesta, mutta tiedän jo nyt, että ekat viikot niin yliopistolla kuin asunnolla tulee olemaan sitä täynnä. 


On tää kaikki silti innostavaa ja kivaa. Pääsen sisustamaan kämppää itseni näköiseksi budjetin ja vuokranantajan määrittelemissä rajoissa, luoda itselleni sopivaa arkea, nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin huvittaa, opiskella ja nähdä, miten mun omat siipeni kantavat. Ja nyt saan aloittaa myös puhtaalta pöydältä: uusi kaupunki, uudet ihmiset. Kukaan ei tiedä musta mitään eikä oleta musta vielä mitään – aika virkistävää, eikö? 


No, jos ihan totta puhutaan, mä nautin suuresti myös siitä, ettei mun tarvitse muuttaa ihan ypöyksin kauas kotoa, vaan saan samaan kaupunkiin yhden hyvän kaverin. Siellä me voidaan toivon mukaan olla toistemme tukena ja apuna, ennen kuin kotiudutaan uuteen paikkaan paremmin. Musta ainakin tuntuisi tosi yksinäiseltä ja pelottavalta muuttaa vieraaseen paikkaan ilman ketään. On siis vain ihanaa, että joku tuttu tyyppi asuu samassa kaupungissa – etenkin, kun introverttina lämpenen hitaasti uusille ihmisille.



Yläpuolella oleva kursivoitu teksti on kirjoitettu muutama päivä ennen muuttoa. Tää ei-kursivoitu teksti on taas kirjoitettu viikko muuton jälkeen. Täällä mä nyt olen, kaukana kotikylästä, omillani. Muuttokaaos alkaa hiljalleen vähentyä kämpässä ja sen myötä tää alkaa tuntua jo vähän enemmän kodilta. Totta kai monet asiat hakee vielä paikkaansa ja huomaan joka päivä tarvitsevani vielä joitain tavaroita, mutta kyllä täällä pystyy jo elämään. 


Ekana iltana, kun muuttoapuna toimineet vanhemmat ja isoveli olivat lähteneet pois, musta tuntui hetken aikaa tosi yksinäiseltä ja avuttomalta. Ehkä ahdistikin vähän, kun katsoin parvekkeelta tutun auton lipuvan pois. Liikenteen äänet kuuluivat häiritsevän läheltä ja rappukäytävästä kuuluvat naapurien ovien kolahdukset saivat mut säpsähtämään. Vieras paikka, vieraat äänet ja täysi kaaos asunnossa saivat mut epäröimään, ja hetken aikaa mietin, oliko tää mun elämäni suurin virhe. 


Oikeastaan mä olen jopa vähän yllättynyt siitä, että mun katastrofiajattelu kesti vain hetken – siis oikeasti hetken. Heti silloin ekana iltana mä lähdin kaverini kanssa käymään paikallisessa Cittarissa. Ehkä just se, etten mä ollut koko iltaa yksin, rauhoitti mua, sillä huomasin konkreettisesti, etten ole täällä oman onneni nojassa. Sillä sitä mä ehkä jännitin eniten tässä muutossa, vaikka melko introvertti tapaus olenkin. 


Että sellaista. Pieni kotikylä vaihtui kuin vaihtuikin suhteelliseen isoon kaupunkiin. En mä vielä näin lyhyen ajan jälkeen tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaikka ihan kohtuullisesti täällä viihdynkin. Ja no, kotikylääkin kaipaan hetkittäin. Sieltä kaipaan ehkä eniten hiljaisuutta, sitä kun mistään ei oikeasti kuulu mitään. Täällä harvemmin on niin hiljaista, vaikken mä (lyhyellä kokemuksella sanottuna) millään kovin meluisalla alueella asu. Välillä mä myös haluaisin päästä rapsuttamaan Fasua, meidän 3-vuotiasta lapinkoiraa. Sen rapsuttamista mä joudun kuitenkin odottamaan siihen asti, että menen käymään kotikotona. Perheenjäsenten kanssa sentään onneksi pystyy puhumaan puhelimessa ja laittamaan viestejä.


Vaikka muutto onkin on nyt pääpiirteissään ohi, uusia asioita mun elämään on tulossa vielä paljon. Ihan nurkan ja muutaman päivän takana odottaa yliopisto-opintojen aloitus, a-p-u-a. Jännittävää, pelottavaa, innostavaa. Tästä voi tulla ihan mitä tahansa. Eniten mä kuitenkin toivon, että tästä tulee hyvä elämänvaihe – sellainen, jota voi hymyillen myöhemmin muistella.

perjantai 14. heinäkuuta 2023

Sadepisarat

Kun havahdun yöllä hereille, sade ropisee rauhallisesti kattoa vasten. Raolleen jääneiden verhojen välistä näen, miten pisarat valuvat hitaasti alas ikkunaa pitkin. Rauhallisen vesisateen lisäksi myös kaupunki tuntuu rauhalliselta, sillä avoimesta tuuletusikkunasta kuuluu vain tasainen ropina. Autot ja ihmiset eivät syystä tai toisesta ole liikkeellä, eivät ainakaan tällä puolella kaupunkia. Seurattuani jonkin aikaa valuvia vesipisaroita vilkaisen yöpöydälläni olevaa kelloa, jonka digitaalinen näyttö osoittaa aikaa 1.38. Olen kirjaimellisesti hereillä keskellä yötä, mutta uni on kadonnut käteni ulottumattomiin. Hengitän syvään ulos ja mietin, mitä tekisin: jäisinkö sänkyyn odottamaan unen paluuta, nousisinko hetkeksi ylös vai käpertyisinkö sängyn toisella puolella nukkuvan ihmisen syliin. Hän nukkuu levollisen ja hellyyttävän näköisenä, eikä näytä kantavan mitään murheita unissaan – ja hyvä niin. Toisaalta hän on myös päivisin meistä kahdesta se, joka ei ahdistu turhasta, vaan pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Minä sen sijaan murehdin kaikkea, enkä osaa päästää huolestani noin vain irti. Ollessani hänen kanssaan murheeni tuntuvat kuitenkin pienemmiltä, sillä hänen rauhallisuutensa tyynnyttää sisälläni riehuvan myrskytuulen. 

Mutta nyt en ole ahdistunut tai surullinen, olen vain hereillä tuijottamassa ikkunaa pitkin valuvia pisaroira. 

Katselen vielä hetken sadetta ja häntä, mutta päätän sitten nousta ylös sängystä. Hiivin hiljaa pois makuuhuoneesta ja varon astumasta niihin kohtiin, joissa lattia narisee eniten. Makuuhuoneesta pois päästyäni suuntaan parvekkeelle – jokin sateisessa kesäyössä vetää minua puoleensa. 


Parvekkeella sateen ropina ja kaupungin äänet kuuluvat selvemmin, vaikka kaupunki tuntuu edelleen normaalia hiljaisemmalta. Ei ihmisten ääniä, vain kauempaa kuuluvaa liikenteen huminaa. Istun parvekkeen nurkkaan asetetulle nojatuolille, vedän polvet rintaa vasten ja katselen vastapäistä taloa sekä vieressä olevaa puistoa. Talon ikkunoissa ei juurikaan näy valoja, ja puiston puiset penkit ovat tyhjillään. Maisemassa on jotain koukuttavaa ja rauhoittavaa, mielenkiintoistakin. Ympärillä voisi tapahtua mitä tahansa, hyvää tai pahaa, kenties risririitaista, mutta mitään ei tapahdu. Oloni on turvallinen, aidosti turvallinen, vaikka aiemmin olen tuntenut levottomuutta istuessani yksin parvekkeella sateisena yönä. Etenkin kaupungin äänet meluisimpina öinä ovat vain vuosi tai pari sitten saaneet minut ahdistumaan ja pysymään poissa kaiken sen keskeltä, mutta viime aikoina olen viimein alkanut tuntea rauhaa sisälläni ilman, että kukaan on ollut rauhoittamassa minua. Vaikka pidän eniten tällaisista rauhallisista ja hiljaisista öistä, en enää pelkää meteliä samalla tavalla kuin aiemmin. Vuosien sitkeä työ, terapia ja hän ovat opettaneet minulle, etteivät melu tai toisten ihmisten kiivaalta kuulostava keskustelu ole uhkia, vaan asioita, joiden voin antaa olla. Turvattomuus on alkanut väistyä, vaikka joskus olen ajatellut sulkeutuvani iäksi neljän seinän sisään, pois näkyvistä. 

Vesisade kiihtyy hieman, mutta kesäyö ei silti tunnu liian kylmältä, vaan mukavan viileältä kehoani vasten. Hengitän, mietin mennyttä ja tätä hetkeä, sitä, miten erilaista elämäni on nyt. Se tuntuu hyvältä – se, etten enää polje paikoillaan menneisyyden tapahtumissa. 

  –Hei, mitä sä täällä teet? Kello on vasta vähän yli kaksi, hän sanoo ilmestyessään yhtäkkiä parvekkeelle ja saa minut säpsähtämään hieman. Olen ollut niin ajatuksissani ja uppoutunut sateiseen kesäyöhön, etten ole kuullut edes parvekkeen oven avautumista. Nyt kuitenkin käännän katseeni häneen, enkä voi olla huomaamatta sitä, kuinka uniselta ja suloiselta hän näyttää.

  –Mä heräsin enkä saanut unta, niin tulin istumaan tänne, selitän juuri ja juuri parvekkeen puolella seisovalle ihmiselle. Hänen ilmeensä pehmenee entisestään, kun kerron syyn öiselle parvekehetkelle. 

  –Pieni…, hän sanoo hiljaa ja kävelee luokseni, ottaa kasvoni käsiensä väliin. Minä painan päätäni hänen käsiään vasten ja nautin kosketuksesta. Haluan kuitenkin hänen tietävän, ettei minulla ole mitään hätää. Ei nyt, ei tässä.

  –Mä lupaan, kaikki on hyvin. Mä vaan heräsin ilman painajaisia tai ahdistusta, sanon ja hymyilen hieman. 

  –Niin… mut sä saat kyllä herättää mut ilman mitään syytäkin, jos haluat. Vaikka tietenkin sä saat olla myös yksin, hän pitelee kasvojani edelleen ja vastaa hymyyni lempeästi ja hieman unisen näköisenä, valmiina palaamaan makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Hänen unisuutensa ja järkkymätön rauhallisuutensa hiipivät hiljaa kehooni ja ennen kuin huomaankaan, olen valmis käpertymään hänen viereensä peitteen alle.

  –Mentäiskö takaisin nukkumaan?


Sängyllä hän työntää kätensä pehmeästi hiuksiini ja saa minut melkein kehräämään silkasta mielihyvästä. Tuntuu hyvältä olla niin lähellä häntä. Vasta nyt lämmön levitessä kehooni huomaan, että parvekkeella on oikeastaan ollut melko viileää. Kun painan hieman kylmät jalkani hänen jalkojaan vasten, hän älähtää pienesti.

  –Hei! Senkin… sä varastat kaiken lämmön mun ruumiista.

  –Hmm… mut sä kuitenkin tykkäät siitä, nauran pehmeästi, kun hän rutistaa minut tiukemmin itseään vasten.

  –No ei susta voi olla tykkäämättä. Oikeastaan se on vaan älyttömän söpöä, että sä tykkäät olla mun lähellä, hän sanoo ja suukottaa päätäni, saa minut hymyilemään. Hän vain on sellainen – ihana ja äärimmäisen rakas. 

  –Väsyttääkö sua? hän kysyy huomatessaan, etten minä ole jatkanut keskustelua sen pidemmälle.

  –Ehkä vähän, mutisen silmät kiinni hänen rintaansa vasten. Ja minä todella olen väsynyt, hän on saanut minut rentoutumaan unen rajamaille asti ilman, että olen tiedostanut koko asiaa. Vaikka sade ropisee edelleen kattoon, on parvekkeella kehooni tarttunut viileys väistynyt nyt lämmön tieltä. Hän kuiskaa minulle vielä jotain, mutta en saa enää sanoista selvää. Vaivun pehmeään uneen sadepisaroiden täyttämän yön tallentuessa onnelliseksi hetkeksi muistoihini, joita saatan vaalia vuosien jälkeen ensilumen sataessa maahan. 

lauantai 3. kesäkuuta 2023

Ohi on lukio 2020–2023

3.6.2023 tuntui vasta äsken, siis melkein kolme vuotta sitten elokuussa, varsin kaukaiselta päivämäärältä. Ennen kesäkuun kolmatta vuonna 2023 oli edessä pitkä tie: tuhansia oppitunteja, lukuisia kurssikokeita ja koeviikkoja, stressiä, onnistumisia, pettymyksiä, wanhat, ylioppilaskokeisiin lukemista, ajokilometrejä ja yhteensä 84 kurssia. 

Oli.

Se on imperfekti.

Tänään mä painan valkolakin päähäni, todistusvalinnalla saatu opiskelupaikka taskussa ja yksiön vuokraaminen mielessä. 

Tänään mä päästän irti tästä tutusta kouluympäristöstä, parhaasta sohvannurkasta lukion käytävällä, opettajista, kaikesta. Elokuussa mua odottaa uusi, pelottava ja kuitenkin innostava, elämänvaihe kaukana kotikylästä. 


Mulle lukioaika tuskin jää mieleen elämäni parhaina hetkinä. Mä olen ollut ahdistunut ja syvän melankolinen, tuntenut yksinäisyyttä ja pelännyt pitkän matikan kurssikokeita. Mä olen ollut niin tavattoman pettynyt itseeni, suoriutumiseeni ja epätäydellisyyteeni, että olen itkenyt keskiyön kyyneliä, vaikka heikko ääni perfektionistin rinnalla on sanonut, ettei mun pitäis olla pettynyt, vaan ylpeä itsestäni. En vieläkään osaa olla lempeä itseäni kohtaan, vaan mieluummin piiskaan itseäni niin sanotusta alisuoriutumisesta. 


On lukiossa ollut paljon hyvääkin, moninkertaisesti enemmän kuin yläasteessa. Oon saanut uusia kavereita, opiskellut mielenkiintoisia aineita, tuntenut oloni vapautuneeksi, uskaltanut yrittää, oppinut tuntemaan itseni paremmin ja osoittanut itselleni, että pystyn mihin vain. Mä olen saanut laulaa muutamissa ylioppilasjuhlissa (en omissani :’D), oon pitänyt äikän puhekurssilla pitkän puheen ja oppinut puhumaan sitä pitäessäni hitusen rauhallisemmin (puhun normaalisti ja etenkin jännittäessäni todella nopeasti, vaikkakin hyvin artikuloiden), oon uskaltanut laajentaa maailmankatsomustani, kuunnellut myös eriäviä mielipiteitä ja ymmärtänyt, että mielipiteitä ja ajatuksiaan saa muuttaa. 


Mä selvisin jopa pitkästä matikasta, vaikka usein ajattelin, että lyhyt matematiikka olisi ollut mulle helpompaa ja kivempaa opiskeltavaa. Pitkä matikka stressasi mua, aiheutti ahdistusta ja koeviikoilla myös huonosti nukuttuja öitä. Mun matikan kurssien keskiarvo on 6 ja ylioppilaskirjoituksista sain lopulta arvosanan B – ja uskokaa tai älkää, pitkän matikan B:stä mä olen aidosti ylpeä. Tuokin arvosana vaati multa kovasti töitä, ja se on yksi ainoista saamistani ylioppilaskokeiden arvosanoista, joista en ajattele, että olisin pystynyt parempaan. Samaan aikaan ajattelen kuitenkin, että pitkän matikan B ei korvaa näitä kolmea vuotta, joiden aikana matikan opiskelu on tuottanut tuskaa. Lyhyt matikka olisi tehnyt mun opiskelusta vähemmän stressaavaa, mutta minkäs teet: itsepäisyys puski mut jatkamaan, vaikka lyhyeen siirtyminen olisi voinut olla parempi ratkaisu.


Tänään mä yritän olla itsestäni kokonaisvaltaisesti ylpeä, sillä nää kolme vuotta, 84 kurssia, kuusi ylioppilaskoetta ja monet muut asiat on vaatineet multa paljon. Mun arvosanat lukion aikana on vaihdelleet vitosen ja kympin välillä, mut ne ei muuta mun arvoa mitenkään. Mun arvoa ei muuta se, ettei mun yo-todistuksessa tavoitteista, toiveista ja mahdollisuuksista huolimatta lopulta ole yhtään laudaturia. Sen mä yritän muistaa: sen, että mä olen arvokas, vaikka perfektionistin asettamat tavoitteet eivät ole täyttyneet. 


Viimeiseksi mä haluan onnitella jokaista tänä keväänä valmistuvaa ylioppilasta ja ammattilaista: olette kaikki tehneet kovan työn, jota on syytä juhlia ♡


Ohi on lukio 2020–2023.

Kiitos kaikesta.

perjantai 28. huhtikuuta 2023

Kaikki hyvin, terveisin särkynyt

Aurinko on valaissut rivitalokompleksin etupihan, kun astun risteävältä kadulta oikealle tielle. Asfaltti ympärilläni hohkaa lämpöä, jota se on imenyt itseensä taivaalla loistavasta valopallosta. Asfaltin ja auringon lämmöstä huolimatta minulla on hieman kylmä ja päädyn vetämään -90-luvun farkkutakkia tiukemmin ympärilleni, vaikka tärisevien käsien takia niinkin yksinkertaisen asian tekeminen tuntuu vaikealta. Kun olen saanut takin tiukemmin ympärilleni, pysähdyn hetkeksi seisomaan keskelle katua, yritän rauhoittaa sydämeni, jonka kivuliaan kiivaan pamppailun tunnen rinnassani. Oikea pihatie on aivan edessäni, ja juuri siksi minun on seisottava keskellä katua vielä hetki, yritettävä estää kylmän hien puskemista pintaan. Sisälläni vellova ahdistuneisuus antaa minun kuitenkin ymmärtää, että vastaan taisteleminen on turhaa. Jaksa nyt vielä hetki, pakotan ahdistuksen kauemmas, vaikka tunnen sen jäävän ilkkumaan aivan selkäni taakse, valmiina hyppäämään parrasvaloihin. Edelleen tärisevin, nyt jo hikisin, käsin kaivan puhelimen farkkutakin taskusta ja avaan etukameran, yritän tarkastella sen kautta kasvojani, vaikka kirkkaassa auringonpaisteessa en näe näytöstä juuri mitään. Turhautuneena tungen puhelimen takaisin taskuun ja kyyristyn sitten kadun laitaan pysäköidyn punaisen Toyotan viereen, katson itseäni auton sivupeilistä. Pyyhin peukaloilla silmäkulmiani, kiristän löystynyttä hiuslenkkiä ja työnnän kasvoille valahtaneet hiukset korvan taakse ja toivon sitten, ettei silmistäni voi nähdä kehossani velloavia tunteita. Nousen ylös auton vierestä, yritän rentouttaa kasvojeni lihakset ja vedän vielä kerran katkonaisesti henkeä – sitten minun on käveltävä kohti oikeaa pihatietä. Pihatielle talven jäljiltä jäänyt hiekoitushiekka rapisee kengissäni, kun astelen teennäisen rennosti kohti valkoisen rivitalon oikeanpuoleista päätyhuoneistoa, asuntoa, jossa hän asuu. Vaikka olen käynyt hänen luonaan lukemattomia kertoja, en koskaan aiemmin ole tullut paikalle ilmoittamatta, sillä kynnys yllätysvierailun tekemiseen on ollut liian suuri. Kuitenkin nyt, tänään, kaikkien vakuuttelujen jälkeen ja ahdistuksen liiskatessa sisäelimeni, en ole pystynyt kirjoittamaan viestiä ja kysymään “Oletko kotona tänään?”, vaan päättänyt toimia lupaa kysymättä. Ja nyt, ehkä viisitoista minuuttia kotoa lähtemisen jälkeen, olen tässä, hänen ovensa takana. 


Seison hetken oven takana tekemättä mitään ja mietin, kääntyisinkö sittenkin vain pois. En ole nähnyt asunnon etupihan puoleisissa ikkunoissa mitään liikettä, joten todennäköisesti hän ei ole edes huomannut minua. Voisin siis vielä paeta, ajattelen, kun nostan tärisevää kättäni kohti ovikelloa. Lopulta pakotan itseni soittamaan kelloa ja muistutan itseäni siitä, että tulin tänne tavatakseni hänet, en siksi, että voisin vielä ovella paeta. Kun kuulen ovikellon soivan sisällä asunnossa, haluaisin kuitenkin hypätä nurkan taakse piiloon. Eikö tämä ole melko säälittävää? ajatus tulvii päähäni, kun mietin sitä tosiasiaa, että tulin hänen ovelleen, jotta minun ei tarvitsisi kestää ahdistustani yksin. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä ottaa jalat alleen: asunnon sisältä kuuluu askelia ja pian, liian pian, ovi edessäni aukeaa.

Hän näyttää yllättyneeltä ja hieman liian huolittelemattomalta siihen nähden, että kello on jo yli puolenpäivän tänä aurinkoisena lauantaina.

  –Ai moi! Mä en osannut odottaa, että sä tulisit… Vai oonko mä unohtanut jotain? Oltiinko me sovittu jotain? hän kysyy minulta, kun viimein saa karistettua yllättyneen ilmeen kasvoiltaan.

  –Joo, mä… Sori, etten mä ilmoittanut. Ei me oltu sovittu mitään, mä vaan…, yritän selittää hänelle, mutta en saa sanottua oikeastaan mitään. Ja sitten näen sen, kun vilkaisen edessäni seisovan ihmisen olan yli asuntoon. Sohvalla on nainen, yhtä huolittelemattoman näköisenä kuin hänkin, eikä minulla mene kauaa ymmärtää, mistä on kyse. Pettymys rysähtää ahdistuksen ja muiden ikävien tunteiden sekaan kehooni kovin raskaasti, joudun puremaan kieltäni kovaa, jotta en alkaisi itkeä tässä, hänen edessään.

  –Onhan kaikki kunnossa? hän tietenkin kysyy ja tarkastelee kasvojani, jotka yritän väkisin pitää rauhallisina.

  –Siis joo, on! Sulla on jo näköjään joku vieras, niin mä lähden tästä häiritsemästä. Mä olin vain… kävelyllä täällä, tiedäthän sä, hieno ilma ja kaikkea, viittaan nopeasti selkäni taakse ja kiitän itseäni siitä, että saan ääneni pidettyä tasaisena. En todellakaan halua, että hän saa tietää, kuinka epätoivoisesti tarvitsen häntä nyt. En voi paljastaa asiaa nyt, kun näen naisen hänen asunnossaan. En nyt, kun hänen päivänsä on varmasti täynnä vaaleanpunaista hattaraa ilman minun rakoilevaa mielenterveyttäni.

  –Aika pitkä kävelylenkki sulle tulee kyllä. Onks sulla edes mitään vettä mukana? Sä tarvitset sitä, jos sä aiot kävellä takaisinkin! Aurinko paistaa niin lämpimästi, että sä saat nestehukan, jos et juo. Voit ihan oikeasti tulla käymään tässä sisällä, hän huolehtii, enkä tiedä, millä voimilla pidän kyyneleet poissa poskiltani. Kyllä mä haluaisin tulla sisälle, mutta en pysty nyt, ajattelen ja vedän kasvoilleni väkinäisen hymyn.

  –Kiitos, mut ei kiitos. Mulla on lompakko, mä voin käydä kaupassa ostamassa vettä. Kaikki on ihan hyvin, mä vain poikkesin katsomassa, oletko sä kotona. Mut sulla on jo seuraa, enkä mä todellakaan halua häiritä ja pilata tunnelmaa. Mä lähden nyt takaisin kotiin, niin laitetaan viestiä tai jotain… 

  –No jos sä oot varma, että kaikki on hyvin ja ettet sä halua tulla sisälle? Ihan totta, et sä häiritsisi, hän yrittää vielä, mutta minä torjun hänen ehdotuksensa päättäväisesti, yritän vain selvitä ulos tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

  –Sä tiedät itsekin, ettei tuo ole totta. Tai ainakaan sun seuralainen ei välttämättä ole samaa mieltä. Sori vielä, että tulin ilmoittamatta keskeyttämään teidän päivän. Toivottavasti saatte jatkaa kivaa päivää nyt keskeytyksettömänä, sanon ja tiedän, etten voi jäädä ovelle enää pidemmäksi aikaa, tai kyynelkanavani tulvivat väistämättä. 

  –Okei. Pidä säkin kiva päivä ja osta se vesipullo kaupasta! Laitetaan viestiä ja nähdään vaikka joku päivä ensi viikolla, hän sanoo iloisesti, ja minä tiedän, ettei hän ole huomannut mitään, ei edes täriseviä käsiäni. Jostain syystä sekin loukkaa, vaikka olenkin halunnut koko ajan, ettei hän huomaisi mitään, ennen kuin olisin kahdestaan hänen kanssaan asunnon turvassa. Tapahtumaketjussa on vain yksi mutta: en koskaan mene asuntoon sisälle ja vaikka menisin, en silti olisi siellä hänen kanssaan kahden.

  –Joo, nähdään, sanon ja käännyn sitten nopeasti pois ovelta, pois hänen luotaan, pois paikasta, jonka turvaan olin uskaltanut luottaa liikaa. Kun ovi takanani painuu kiinni, juoksen, juoksen niin kovaa kuin pystyn ja yritän estää itseäni itkemästä valtoimenaan keskellä katua. En tajua, miksi minulla on yhtäkkiä niin paha mieli hänen vuokseen. Tai tajuanhan minä, en vain haluaisi myöntää asiaa. Kun pääsen hänen lähikauppansa parkkipaikalle, jonka kauimmaiseen ja varjoisimpaan nurkkaan olen parkkeerannut oman autoni hetkeä aiemmin, etsin entistäkin enemmän tärisevin käsin ja sumein silmin autonavaimia farkkutakin taskuista. Autoon sisälle päästessäni en enää tiedä, mihin voisin luottaa.


En tiedä, kuinka kauan istun ratin takana itkemässä vavisuttavaa itkua, joka repii minut kappaleiksi. En pysty antamaan itselleni anteeksi tunteitani häntä kohtaan ja toivon silti, että joku, että hän silittäisi selkääni juuri nyt ja lupaisi kaiken vielä järjestyvän. Hänen kätensä ovat rauhoitelleet minua niin useasti aiemminkin, saaneet ahdistuksen ja kyyneleet loppumaan. Juuri nyt mieleeni tunkee kuitenkin ajatus hänestä ja naisesta olohuoneen sohvalla. Typerä, typerä, typerä, toistelen mielessäni, kun mietin heitä ja minua ja häntä. Olisihan minun pitänyt tietää, että häneen ihastuminen oli äärimmäisen vaarallista juuri tämän takia: miksi ihmeessä hänellä olisi muita kuin kaverillisia tunteita minua kohtaan? Vaikka olen koko ajan tiennyt olevani liian surullinen ja ahdistunut, liian rikkinäinen ollakseni hänen arvoisensa, tunnen oloni silti kauheaksi, sillä hän on herättänyt minussa toivoa. Nainen olohuoneessa on kuitenkin juuri todistanut minulle, että olen toivonut liikaa ja tulkinnut hänen toimintaansa niin kivuliaan väärin, etten enää tiedä, voinko nähdä häntä seuraavalla viikolla, ensi kuussa tai koskaan. En ole hänelle samalla tavalla tärkeä kuin hän on minulle ja tunnen itseni sen vuoksi hieman arvottomaksi, vaikka tiedän hänen edelleen välittävän. Hän puhui siitä helvetin vesipullosta ja kysyi, onko kaikki hyvin, ajattelen, kun kurottaudun etsimään hansikaslokerosta nenäliinapakettia. Itkuni alkaa hiljalleen hiipua, vaikka tiedän kyllä, että lisää kyyneliä ja ahdistusta on tulossa. Haluaisin tietää jo valmiiksi, miten selitän hänelle tulevaisuudessa yllättävät kyyneleeni, jos päädyn vielä tapaamaan häntä. Tiedän, etten voi kertoa hänelle itkeväni siksi, että hän on särkenyt sydämeni: ei hän edes tiedä, että niin on tapahtunut. Ehkä minun on valehdeltava itkeväni onnesta, hah. Tai vain yleisen ahdistuneisuuden vuoksi. Mutta kun hän kysyisi, mikä minua ahdistaa, en voisi vastata mitään. 

Eikä särkyneen sydämen aiheuttama itkuisuus varmasti ole ainoa ongelmani. Miten voin selittää hänelle sen, että tulen jatkossa etääntymään hänestä yhä kauemmas ja kauemmas, koska hänen lähellään minun olisi liian kivuliasta olla? Vielä suurempana ongelmana tulevaisuudessa on se, miten tulen pärjäämään itse, kun en enää soita hänelle kertoakseni elämäni hyvistä ja huonoista asioista. Hän ei ehkä koskaan tule ymmärtämään, miksi roolini hänen elämässään pienenee lopulta mitättömän pieneksi. Ja vaikka tiedän, että tietyllä tapaa hänellä on oikeus kuulla selitys, ajattelen kuitenkin, että on parempi, ettei hän tiedä tunteistani. Niin hän ei joudu kantamaan taakkaa särkemisestäni – ja minulla on edelleen pieni mahdollisuus pitää hänet elämässäni.