Lopun jälkeen #38

Jos väittäisin, että olisin ollut Nooan lähdön jälkeen tyyni kuin järvi täysin tuulettomana yönä, valehtelisin. Olen totta puhuen ollut enemmänkin levoton ja samaan aikaan melkein poikkeuksellisen iloinen, enkä oikein tiedä itsekään, miten päin olisin. On yllättävän vaikeaa peitellä positiivisia tunteita sen jälkeen, kun on tottunut pitämään lähinnä negatiiviset ajatuksensa itsellään. 

  -Sä olet kyllä tänään poikkeuksellisen aurinkoisella tuulella, Fiona, kurssikaverini, huomauttaa eräänä iltapäivänä, kun olemme istuneet alas projektin pariin, jota päädyimme työstämään yhdessä muutama viikko sitten.

  -Mitä? nostan katseeni hieman hämmentyneenä tietokoneen näppäimistöltä toisella puolella pöytää istuvan ihmisen silmiin.

  -Että sä olet hymyillyt tänään aika paljon. Tai oikeastaan sä oot ollut koko viikon melkein Naantalin aurinko, hän sanoo ja hymyilee sitten itsekin.

  -No, en mä nyt tiedä… mä mitenkään erityisen paljon hymyile…, yritän kieltää asian, vaikka olen huomannut itsekin jotain outoa pirteyttä itsessäni ainaisen melankolian sijaan. Nooan kanssa vietetty viikonloppu on ehkä saanut minut enemmän sekaisin kuin mikään muu asia pitkään aikaan, mutta positiivinen vaikutus on joka tapauksessa ollut negatiivista suurempi.

  -Joo, niin varmaan. Okei, me ollaan tunnettu vasta pari viikkoa, mutta on mullakin nyt silmät päässä, Mikaela. Joko sä oot alkanut vetää jotain aineita, tai sitten viikonloppuna tapahtui jotain sellaista, minkä takia sä melkein säteilet, Fiona virnistää ja saa minutkin nauramaan hieman.

  -Eli joko mä olen aineissa, tai sitten mulla on ollut paras viikonloppu ikinä. En mä tiedä, eikö ihminen nyt voi olla positiivinen ihan vaan muutenkin? kysyn, enkä varsinaisesti onnistu piilottamaan kasvoilleni ilmestynyttä virnettä. Fiona on selvästi tarkkanäköinen, eikä se oikeastaan haittaa minua. Totta puhuen olen vain iloinen asiasta, sillä toisella puolella pöytää istuva nuori nainen on ensimmäinen tässä kaupungissa tapaamani ihminen, jonka kanssa koen olevani samalla aaltopituudella – uskon ja toivon, että meistä voi tulla vielä ystäviä.

  -Onhan siihen positiivisuuteen oltava joku syy, Fiona toteaa ja katsoo minua sitten ilmeellä, joka muistuttaa minua Ceciliasta, joka onnistuu yleisesti ottaen aina puristamaan haluamansa tiedon ulos minusta. Ja koska Fiona ja Cecilia vaikuttavat olevan ainakin joissain asioissa samanlaisia, päätän avata asiaa Fionalle osittain senkin takia, etten ole voinut tai uskaltanut puhua minusta ja Nooasta vielä kenellekään. En todellakaan halua tehdä minusta ja Nooasta samanlaista salaisuutta kuin minä ja Konsta olimme, mutta haluan antaa meille vielä hieman aikaa siihen, että pohdimme asioita vain kahdestaan. 

  -No joo, et sä nyt ihan väärässä ole. On mulla syy… tai oikeastaan tyyppi, sanon, ja viimeistään sen jälkeen on varmaa, etten saa hymyä pyyhittyä kasvoiltani vielä moneen tuntiin. Viime viikkojen ja etenkin edellisen viikonlopun tapahtumat ovat saaneet minut täysin sekaisin, enkä minä edes osaa olla juuri nyt edes pahoillani asiasta. 

  -Haluaisitko sä kertoa mulle joskus siitä tyypistä vähän enemmän? Eikä tää ole nyt mikään yksipuolinen kauppa! Mä voin kertoa jotain itsestäni vastalahjana, Fiona hymyilee minulle ja näyttää vieläkin iloisemmalta, kun suostun hänen ehdotukseensa nyökkäämällä. 

  -Se on sitten sovittu? kysyn ja ojennan oikean käteni pöydän yli, jolloin nuori nainen pöydän toisella puolella tarttuu käteeni kiinni ja ravistaa sitä kevyesti sopimuksen merkiksi.

  -Sovittu, hän sanoo, eikä aikaakaan, kun tiedämme molemmat jo vähän enemmän toisistamme.

Huhtikuu etenee nopeasti kohti loppua. Kuun puolivälin jälkeen ilma täyttyy kunnolla siitepölystä samalla, kun kadut sulavat lumesta ja jäästä, jonka peitossa ne ovat olleet viimeiset kuukaudet, enkä minäkään voi olla ostamatta apteekista allergialääkettä, joka hillitsee allergiaoireita, joista en oikeastaan ole edes aiemmin kärsinyt lukuun ottamatta vuosia, jolloin siitepölyä on ollut ilmassa erittäin paljon. Oireeni eivät ole edes pahimmat päästä, mutta sen verran Niagaran lailla vuotavat silmät ja nenä ärsyttävät, että syön allergialääkettä ihan mielelläni. Kuun puolivälin jälkeen ehdin myös käydä hieman yllättäen kotikaupungissa moikkaamassa Karoliinaa, Jarkkoa ja Ceciliaa, jonka takia minä oikeastaan edes kehtaan lähteä lyhyellä varoitusajalla viikonlopun ajaksi kotiin – olen viimeisen vuoden aikana nähnyt häntä niin harvoin, että asia tuntuu melkein epätodelliselta. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan voi tilanteelle, ajalle tai kilometreille mitään, joten jossain kohtaa meidän on vain sopeuduttava siihen, että näemme toisiamme nyt ehkä kerran kolmessa kuukaudessa. Välillä tuntuu, että opiskelu kaukana kotikaupungista on kamalaa juuri siksi, että Cecilia on niin kaukana. Me kaksi olemme viettäneet 17 vuotta elämästämme niin, että toinen on aina lähellä, ja siksi satojen kilometrien pitkäaikainen etäisyys tuntuu edelleen hurjalta, vaikka tiedän, että jatkossakin etäisyys tulee olemaan meille normi. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen opiskeluvuosi vieraalla paikkakunnalla on siis ollut raskas ja ajoittain yksinäinen, mutta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että jostain seinän raosta alkaa tulvia huoneeseen valoa: olen löytänyt elämääni Fionan, jonka kanssa olemme selvästi alkaneet muodostaa ystävyyttä, ja lisäksi Nooan muutto samaan kaupunkiin kanssani lähestyy koko ajan. Ja ei, ei Nooan muutto ole ainoa asia, joka saa minut hymyilemään, kun ajattelen häntä. Viimeiset viikot ovat tuntuneet hullun pitkiltä ja lyhyiltä samaan aikaan, asiat ovat edenneet paljon lyhyessä ajassa, enkä minä tiedä aina itsekään, miten ja mihin tilanne seuraavaksi etenee. Sen jälkeen, kun Nooa oli viikonlopun luonani, olemme olleet jollain tavalla yhteydessä melkein päivittäin, mutta kaikista syvimmät, kauneimmat, kipeimmät ja vaikeimmat keskustelut ovat jääneet käymättä puhelimen välityksellä, enkä totta puhuen edes haluaisi keskustella jostain näin tärkeästä puhelimessa, ja kaikesta päätellen Nooa on kanssani samaa mieltä. Me siis puhumme, mutta emme meistä, emme ainakaan niin tosissaan ja vakavasti, kuin meidän on jossain kohtaa pakko puhua. Uskon vahvasti siihen, että sekä minä että Nooa tiedämme, mitä haluamme, eikä tietämättömyys sen suhteen olekaan tässä pelottava asia. Pelottavaa on se, miten toteutamme kaiken, miten pystymme luottamaan itsemme, toisiimme ja ennen kaikkea elämään, sen kantokykyyn. Ystävinä olemme voineet välttää kaikista kipeimmät pelkomme, ne kysymykset, joita emme ehkä edes haluaisi miettiä, mutta jos päästämme toisemme vielä lähemmäs, meidän on välttämätöntä puhua kaikesta, jotta emme kompastuisi heti omiin jalkoihimme. Luurangot kaapissa eivät jää huomaamatta, ne on otettava esille.

Joku voisi varmasti sanoa, että tunteiden syventyminen ja syventäminen on kaunista ja ihanaa, mutta minulle asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen. Jossain hattaran ja poutapilvien keskellä on myös synkkiä sadepilviä ja nurkan takana vaanivia myrskyjä, joiden takia elämään on välillä vaikea luottaa. Kyse ei siis niinkään ole siitä, ettenkö luottaisi Nooaan tai hän minuun, vaan enemmänkin siitä, luotammeko me kaksi itseemme ja elämään. En kuitenkaan haluaisi antaa pelolle valtaa, vaan edetä pienin askelin ja tarpeeksi hitaasti. Sekä minä että Nooa tarvitsemme aikaa, tiedän sen. 

Eikä kysymyksiin voi vastata tai ongelmia ratkaista ilman keskustelua.

Huhtikuun ensimmäisestä viikonlopusta tuntuu olevan ikuisuus, kun seison asemalaiturilla toukokuun kolmantena perjantaina odottamassa vihdoin ja viimein jälleen paikalle saapuvaa Nooaa. Viimeiset viikot ovat olleet outoja, ihania ja kamalia samaan aikaan, vaikka jollain tapaa välimatka onkin tuntunut tarpeelliselta. Osittain kuluneen kuukauden tunnetilojen vaihtelua selittää varmasti sekin, etten ole puhunut Nooasta juuri mitään kenellekään muulle kuin Fionalle, josta on nopeasti tullut minulle melko läheinen. Yleensä mielen päällä olevista asioista puhuminen helpottaa, mutta nyt olen yhdessä Nooan kanssa päättänyt olla puhumatta meistä, siitä, mitä välillämme on. Fionalle olen puhunut siksi, että hän on tietyllä tapaa tilanteen ulkopuolella – tai ainakaan asia ei vielä kosketa häntä niin läheisesti kuin esimerkiksi Ceciliaa ja Aapoa, joiden takia olemme oikeastaan päättäneet olla puhumatta. Cecilia ja Aapo ovat ne ihmiset, joihin minun ja Nooan suhde vaikuttaa eniten heti meidän itsemme jälkeen, enkä minä tai sen pahemmin Nooakaan halua aiheuttaa heille turhaa päänvaivaa tuomalla heitä mukaan tilanteeseen nyt, kun emme ole vielä edes itse varmoja siitä, mitä aiomme.

Tämän viikonlopun jälkeen sen pitäisi kuitenkin olla selvää.

Vilkaisen hieman hermostuneena kelloa, joka tuntuu etenevän harvinaisen hidasta vauhtia, enkä taaskaan tiedä, olisinko älyttömän innoissani vai haluaisinko kuitenkin vain paeta paikalta. Juuri nyt junan odottaminen tuntuu melko tuskalliselta, ja minun on vaikea pysyä paikoillani, vaikka tiedän, ettei ympyrän kiertäminen asemalaiturilla saa junaa paikalle yhtään nopeammin. Yritän muistuttaa itseäni rauhallisesta hengittämisestä, mutta turhaan, sillä minua jännittää aivan liikaa, jotta pystyisin edes harkitsemaan kunnolla rauhoittumista saati sitten siihen keskittymistä. Olen ehkä ollut jännittynyt myös huhtikuussa odottaessani Nooaa saapuvaksi, mutta nyt, kun sydämeni hakkaa melkein kivuliaan kovaa rinnassani, olen satavarma siitä, että jännitykseni on nyt paljon pahempaa. En ole hermoraunio Nooan takia, vaan siksi, että meidän täytyy keskustella, puhua vakavasti seuraavista askelista ja siitä, haluammeko varmasti ottaa ne omista peloistamme huolimatta. Haluaisin olla varma siitä, että kahden menettämistä pelkäävän ihmisen suhde toimii, mutta päässäni huutava ääni tekee harvinaisen selväksi sen, ettei niin ole. Jos Nooa ja minä annamme itsemme rakastua toisiimme, tiedän, että otamme samalla harteillemme taakan siitä, ettei kumpikaan usko ikuisuuteen tai hattarapilviin. Meidän on oltava valmiita luopumaan ja uhraamaan ystävyytemme, sillä kaiken järjen mukaan on mahdollista, että tuhoamme toisemme epävarmuuden tuskalla.

En minä sitä silti halua.

Sekä minun että Nooan on tehtävä töitä itsemme ja toistemme eteen, jotta voimme rakentaa luottamusta maailmaa kohtaan – ilman luottamusta kaikki hajoaa käsiin nanosekunnissa. 

Kun juna pysähtyy oikean laiturin kohdalla, pystyn jo hengittämään syvemmin ja paremmin, odottamisen loppuminen rauhoittaa ylikierroksilla käyvää mieltäni. Astun laiturilla muutaman askeleen taaksepäin, väistyn junasta tulevien ihmisten tieltä ja etsin väkijoukosta todennäköisesti armeijan lomapukuun pukeutunutta Nooaa, joka on taas saanut matkustaa tiukkaa tahtia pitäen päästyään kasarmilta viikonlopuksi lomaa viettämään. Kun sitten havaitsen etsimäni nuoren miehen väkijoukon perällä, minusta tuntuu siltä, että sydämeni pysähtyy hetkeksi. Siinä hän on, kaikkien näiden viikkojen ja kuukausien jälkeen. Jos asiat ovat edetäkseen, ne etenevät nyt, tämän viikonlopun aikana, tiedän sen. Ja ehkä siksi Nooa ei sano mitään tullessaan luokseni, vaan halaa minua yhtä tiukasti kuin viimeksi lähtiessään. 

Pieni yksiö lauantaiaamuna tuntuu hieman liian lämpimältä, joten avaan tuuletusikkunan raolleen samalla, kun Nooa keskittyy kuuntelemaan sohvalla istuessaan kadulta kuuluvia, ikkunan auetessa voimistuvia ääniä. Edellinen ilta on jälleen mennyt lähinnä matkustamisesta palautuessa, mutta nyt kummankin energiataso tuntuu olevan riittävän korkea keskustelun käymistä varten. Jään hetkeksi seisomaan ikkunan eteen ja katson Nooaa, joka kääntää katseensa minuun ja hymyilee lempeästi, vaikka pystyn aistimaan hänen olemuksestaan, etten minä ole ainoa, jota jännittää ja jopa pelottaa puhua tästä, meistä kahdesta. On melkein absurdia ajatella, että nyt, yli kahden ja puolen vuoden jälkeen, olemme tässä tilanteessa, johon olisimme saattaneet toisessa todellisuudessa päätyä jo aiemmin. 

  -Meidän pitäisi puhua, avaan keskustelun vielä ikkunan luona seisoessani ja tunnen, kuinka sydämeni alkaa hakata jälleen kovempaa tahtia rinnassani. 

  -Niin pitäisi, meistä, Nooa katsoo minua silmiin ja saa minut siirtymään ikkunan luota sohvalle. Keskustelun jatkaminen tuntuu vaikealta, eikä kumpikaan sano hetkeen mitään. On niin paljon asioita, joista haluan puhua, mutta samaan aikaan niiden esille ottaminen tuntuu kauhealta ja peruuttamattomalta – keskustelun jälkeen en voi enää saada asioita sanomattomaksi, enkä voi kuin toivoa, etten mene sössimään mitään nyt, kun sitä vähiten toivon.

  -Mä… Pitäis varmaan lähteä liikkeelle ihan alusta, mut mä en oo varma siitä, mikä se alku on. Mut varmaan se perusajatus tässä on se, että mulla on aika hiton suuria tunteita sua kohtaan, Nooa. Ja kai tässä kohtaa pitää tunnustaa vielä sekin, ettei se varsinaisesti ole mikään uusi asia, ne tunteet nimittäin, puhun hieman sekavasti ja tunnustan sitten asian, joka on pyörinyt mieleni pohjalla kaksi vuotta, vaikka olen yrittänyt kieltää asian itseltäni siinä täysin onnistumatta. Vieressäni istuva Nooa katsoo minua hieman levottomasti, enkä pysty päättelemään mistään, mitä hän ajattelee. Hän istuu hetken vain hiljaa ja näyttää pohtivan, miten asettelisi ajatuksensa ja sanansa, miten pystyisi puhumaan minulle rauhoittavaan sävyyn asiasta, jonka suhteen ei kai itsekään ole tyyni.

  -Mikaela…

Nooan ääni pakottaa minut katsomaan häntä suoraan silmiin, joita olen kyllä aiemminkin tuijottanut luvattoman paljon. Nyt ne kuitenkin näyttävät rehellisemmiltä ja syvemmiltä kuin koskaan aiemmin, ne ovat täynnä jotain kaunista ja kipeää, enkä minä pysty kääntämään katsettani pois, vaikka hetkellinen pakokauhu on saada vallan mielestäni.

  -Mä oon ihan hemmetin ihastunut suhun, musta tuntuu siltä, ettei mun päähän välillä mahdu mitään muuta kuin sä ja me ja tää kaikki. Ja se on pelottavaa, oikeastaan helvetin pelottavaa, mut samaan aikaan musta tuntuu siltä, että mä oon tiennyt melkein koko ajan, että tää tilanne tulee jossain kohtaa eteen. Mä en vaan halunnut ajatella sitä niin silloin kaksi vuotta sitten, Nooa puhuu minulle hitaasti, eikä minulta jää huomaamatta, että hänen kätensä tärisevät. Minulla menee jonkin aikaa siihen, että saan pilkottua vieressäni istuvan miehen sanojen sisällön riittävän pieniin palasiin, mutta sitten kaikki palapelin palaset liikahtavat, ja ennen niin kovin sekavalta näyttänyt kuva järjestäytyy silmieni edessä kokonaisuudeksi, jota pystyn ymmärtämään. Ja sitten tilanne rentoutuu, eikä minua pelota enää niin paljoa, ettenkö pystyisi keskustelemaan Nooan kanssa kaikista niistä ajatuksista ja tunteista, jotka ovat saaneet minut pysymään toisinaan melkein kivuliaan kaukana ihmisestä, joka on jo pitkään ollut ainoa, jonka kanssa kaukaisuuten tuijottaminen täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä ei ole tuntunut typerältä.

Viisi viikkoa myöhemmin

Kotikaupunki näyttää kesäkuun auringossa kauniimmalta kuin ehkä vuosiin, ja minusta tuntuu hyvältä kääntää avainta kotikotini ovessa, jonne olen tullut jäädäkseni kesän ajaksi.  Olen tullut takaisin kotiin kesäksi ennen kaikkea siksi, että olen saanut täältä kesätöitä, mutta myös siksi, että ainakin tämän kesän ajan kaikki itselleni tärkeimmät ihmiset mummia, ukkia ja Fionaa lukuun ottamatta ovat vielä tänä kesänä tässä kaupungissa. Nyt vanha kotini on ihmisistä tyhjä, mutta asia ei häiritse minua, sillä tiedän tarkalleen, missä Jarkko ja Karoliina ovat. Jätän kengät jaloistani eteiseen ja kävelen sitten hitaasti käytävää pitkin olohuoneeseen ja annan katseeni vaeltaa talon seinillä, joita minulla on kerrankin aikaa tutkia kunnolla. En pysty olemaan hymyilemättä, kun tajuan, kuinka selvästi talosta näkee sen, että siinä asuu tätini lisäksi myös Jarkko. Totta puhuen olen havainnostani vain iloinen, ja jollain tavalla Jarkon tavarat Karoliinan tavaroiden seassa saavat kaiken vanhassa kodissani tuntumaan luonnollisemmalta siinä missä oma elämäni on kuluneiden viikkojen aikana muuttunut niin paljon, että kaikkeen uuteen ja outoon on vielä totuttelemista. 

Reilun kuukauden takainen viikonloppu asunnollani tuntuu edelleen hieman unenomaiselta ajatella, enkä todellakaan pysty palauttamaan mieleeni kaikkea sitä, mitä kahden päivänä aikana on ehtinyt tapahtua. Eikä jokaisella pikkuasialla kai lopulta edes ole väliä, kunhan vain muistan ne tärkeimmät asiat.

Nooa.

Hänen ajattelunsa saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi, tyytyväiseksi ja rauhalliseksi, vaikka perhoset lentävätkin vatsassani villisti aina, kun suutelemme.

Me kaksi, yhdessä.

Ajatus tuntuu mielettömältä ja toisinaan liian suurelta käsittää, mutta se silti totta, me olemme yhdessä, minä ja Nooa, kaksi elämää pelkäävää. Viiden viikon takainen viikonloppu on ollut monella tapaa hyvin raskas, mutta lopputulos on toivottu: olemme uskaltaneet luottaa siihen, ettemme pilaa kaikkea antamalla tilaa sille, mitä tunnemme. Olen puhunut Nooan kanssa kaikista syvimmistä peloistani ja siitä, että lopulta ainoa syy, miksi epäröin suhteen aloittamista hänen kanssaan, on pelko siitä, että hajottaisin ja menettäisin hänet kokonaan suhteemme vuoksi. Nooa on ottanut pelkoni ja ajatukseni vastaan lujalla lempeydellä ja lämmöllä, eikä hän silti ole jättänyt kertomatta minulle omista epävarmuuksistaan, tietynlaisesta kuolemanpelosta. Hän on pakottanut minut katsomaan riskejä suoraan silmiin, jotta ymmärtäisin, mitä suhde hänen kanssaan voi tarkoittaa. Hän pelkää, etten jaksa seistä hänen rinnallaan, jos hän sairastuu samalla tavalla kuin isänsä. Hän pelkää isänsä kohtaloa, enkä minä syytä häntä siitä, pelkäänhän itsekin jollain tavalla sitä, mitä vanhemmilleni tapahtui.

Valokuvat pöydällä muistuttavat minua nytkin onnettomuudesta, joka on aikaa sitten repinyt niin monien ihmisten sydämet täysin riekaleiksi. 

Huokaisen kerran syvään ja mietin sitten keskustelua, jonka olen käynyt Nooan kanssa asian tiimoilta.

“Nooa, mä tiedän, että elämä on epäreilua ja epävarmaa, eikä luottaminen siksi ole mullekaan kauhean helppoa. Mä voin joutua auto-onnettomuuteen heti huomenna, tai sä voit kohonneella riskillä sairastua syöpään. Usko tai älä, mutta mä oon miettinyt tätä asiaa tosi paljon ja päätynyt vain yhteen lopputulokseen. Jos mun pitäisi päättää, olisinko mä sun kanssa vain yhden päivän vai en ollenkaan, mä olisin mieluummin sun kanssa sen yhden päivän ajan kuin en ollenkaan. Koska sä olet sen arvoinen. Koska sä olet mulle tosi tärkeä. Koska sun takia mun elämässä on värejä, joita mä koskaan edes kuvitellut näkeväni.”

Heti sanojeni jälkeen Nooa ei ollut sanonut minulle mitään, vaan oli painanut päänsä hiljaa olkapäätäni vasten, eikä hiljaisuus silloin edes ahdistanut minua, se oli vain tuntunut luonnolliselta. Ne keskustelut, joita kävimme sen viikonlopun aikana, olivat jokainen jollain tavalla raskaita, ja välillä minusta tuntuu siltä, etten ole vieläkään täysin toipunut niistä kaikista. Minä ja Nooa olemme vielä niin alussa, vahvistuva side välillämme aiheuttaa kasvukipuja, mutta hiljalleen kaiken epävarmuuden keskellä on alkanut olla jotain tyyniä hetkiä, joiden aikana maailma on tasapainossa. Ja ehkä juuri siinä onkin suurin haaste: tähän hetkeen keskittyminen. Kummankaan meistä ei pitäisi maalailla kauhukuvia tulevaisuudesta, vaan rauhoittaa mieli siihen tilanteeseen, joka on edessä lähitulevaisuudessa. Jos kaikki on nyt hyvin, ei kai pitäisi panikoida ennakkoon huomisen puolesta.

Havahdun ajatuksistani, kun puhelimeni alkaa väristä taskussani.

  -Moi! Cecilian ääni puhelimessa kuulostaa ihanan tutulta ja turvalliselta.

  -No moi. Mikä tilanne? kysyn ja viittaan tilanteella siihen, millä aikataululla ystäväni on tulossa paikalle, sillä olemme jo aiemmin sopineet, että hän tulee käymään luonani. Cecilia ei vastaa heti, ja hetken aikaa puhelimesta kuuluu vain hiekan rahinaa ja ensin aukeavan, sitten sulkeutuvan auton oven ääntä.

  -Mä oon just lähdössä. Tai odotan tässä autossa Sebastiania, pitää käydä viemässä se jollekin frendille. Äidin ehto sille, että saan käyttää sen autoa. Mulla menee varmaan puoli tuntia. Sä oot siis kotona? Tarvitseeko mun tuoda mitään? Cecilia selittää ja laskee sitten puhelimen ilmeisesti kojelaudalle vetääkseen turvavyön kiinni.

  -Joo, kotona oon. Eikä tarvitse tuoda mitään, eiköhän tuolla kaapeissa ole sen verran jotain, että me kaksi selvitään jonkin aikaa hengissä. Saadaan olla ihan rauhassa, Karoliina on Jarkon kanssa käymässä Jarkon vanhemmilla, ja ne tulee vasta huomenna takaisin, totean rauhalliseen sävyyn ja mietin sitten, miten hassulta tuntuu pohtia sitä, saako kotona olla rauhassa – ilmeisesti kymmenen kuukautta yksin pienessä yksiössä on tehnyt tehtävänsä.

  -Nooakaan ei ole siellä? ystäväni kysyy vielä, enkä minä hätkähdä kysymystä – toukokuisen viikonlopun jälkeen olemme alkaneet puhua avoimesti meistä. Juuri nyt mies ei kuitenkaan ole kanssani. Nooa ja Aapo ovat molemmat edellisellä viikolla päättäneet varusmiespalveluksensa, ja nyt kumpikin on kai koittanut ottaa hieman rennommin.

  -Ei. Nooa on käymässä vanhojen kavereidensa luona ja tulee takaisin maanantaina, kerron Cecilialle ja joudun toteamaan mielessäni, että pari päivää Nooasta erossa tuntuu nyt pidemmältä ajalta kuin koskaan aiemmin.

  -Selviäthän sä varmasti sinne asti? Cecilia kysyy minulta hieman huvittuneena.

  -Älä viitsi! Kumpikohan meistä on se, joka on valittanut jollain tavalla ikävää armeijassa olevaa pariaan kohtaan viimeisen vuoden ajan jokaisessa puhelussa? piruilen itsekin hyväntahtoisesti ja saan ystäväni inttämään hetkeksi vastaan, jonka jälkeen hän myöntää kuitenkin avoimesti sen, ettei kulunut vuosi ole aina ollut kauhean ruusuinen. Sitten puhelun taustalta kuitenkin kuuluu jälleen avautuvan ja sulkeutuvan auton oven ääntä.

  -No joo, Sebastian tuli tähän nyt vihdoin, niin mä tulen sinne puolen tunnin päästä. Ja sitten puhutaan ja itketään ja nauretaan kaikkien näiden kuukausien edestä, Cecilia sanoo ja kuulostaa pitkästä aikaa täysin itseltään, iloiselta ja energiseltä. Sanomme nopeat heipat, jonka jälkeen hän lopettaa puhelun ja jättää minulle vielä hieman aikaa kaiken pohtimiseen. Vaikka olen viime aikoina pohtinut erityisen paljon Nooaa ja meitä, mietin kuitenkin nyt Ceciliaa, sitä, miten valtavan suuri merkitys hänellä on ollut elämässäni. Me kaksi olemme seisseet toistemme vieressä kaksivuotiaista asti, enkä minä edes osaa kuvitella elämää, jossa Ceciliaa ei olisi. Hänen kanssaan olen sekoillut ja tehnyt asioita, joita en kenenkään muun kanssa ikinä olisi uskaltanut tehdä, mutta ehkä juuri sen takia hän onkin opettanut minulle elämästä niin paljon ja enemmänkin. Cecilian kanssa en useimmiten pelkää elämää, vaan uskallan luottaa sen kantokykyyn edes hetkittäin. En tiedä, sanonko hänelle tarpeeksi usein, miten paljon tyhjempää elämäni olisi ilman hänen ihanaa ja toisinaan myös ärsyttävää seuraa. Tänään aion kuitenkin kertoa Cecialle heti ensitöikseni, että rakastan häntä koko sydämelläni, että minulla on aina aikaa myös hänelle, olin sitten missä tai kenen kanssa tahansa.