Lopun jälkeen #33

Kesä menee nopeasti. Heinäkuun alussa sekä Aapo että Nooa aloittavat armeijan, minä ja Cecilia taas valmistaudumme omilla tahoillamme omilleen muuttamiseen. Käyn katsomassa Jarkon kanssa asuntoja kaupungissa, josta pitäisi jossain kohtaa tulla minulle uusi koti, paikka, jossa en kokisi itseäni ulkopuoliseksi tai turistiksi. Yritän muutenkin totuttaa itseäni muka aikuismaiseen elämään pesemällä itse kaikki vaatteeni, laittamalla ruokaa, menemällä vaihtelevan onnistuneesti ajoissa nukkumaan ja käymällä kaupassa oikeilla ostoksilla. En todellakaan tiedä, auttavatko kyseiset asiat minua ollenkaan, mutta minusta tuntuu siltä, niiden tekemättä jättäminen olisi itselleni huonompi asia.

  -Saatko sä oikeasti tietää siitä kämpästä vasta elokuun alussa? Mikaela, mun mielestä sä pelaat vähän riskialtista peliä. Mä tiedän, että ne kaupungin kämpät saattaa joskus olla ihan hirveitä luukkuja, mut yksityisellä puolella opiskelijat ei välttämättä ole niitä, joille se kämppä ensimmäisenä vuokrataan, Cecilia huolehtii eräänä iltana, kun puhumme asunnoista, tulevista kodeistamme. Tiedostan kyllä, että yksityisen puolen asuntomarkkinoilla opiskelijan asema on yleensä hieman heikohko, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kaupungin opiskelijasuntoihin on yleensä tunkua, ja siitä johtuen asuntoa saattaisi joutua jonottamaan ikuisuuden.

  -Mä oon hakenut montaa eri asuntoa vähän eri puolilta kaupunkia. Totta kai on aina se riski, että käy huonosti, mutta mä pitäisin silti jonkinlaisena ihmeenä sitä, jos sitä laitakaupunginkaan asuntoa ei vuokrattaisi mulle, sanon ja naurahdan muistikuvalle hieman rähjäisestä asunnosta, vaikka oikeastaan ajatus siitä kauhistuttaa minua. Olen hakenut kyseisen asunnon vuokralaiseksi lähinnä vain varasuunnitelmana, jos paremmat vaihtoehdot lipuisivat ulottumattomiin. 

  -No se nyt on ihan hirveä vaihtoehto! Cecilia parahtaa ja katsoo minua huolestuneesti, enkä minä varsinaisesti ihmettele hänen ilmettään.

  -Joo, niin on, mut ota ihan rauhassa nyt. Mä saan tietää siitä kämpästä, johon mä haluaisin päästä, jotain viikon kuluttua. Se vuokranantaja vaikutti aika varmalta, enkä mä muutenkaan usko, että opiskelijakaupungin jokainen vuokranantaja välttelee opiskelijoita, muistutan Ceciliaa, joka huolehtii minun tilanteestani kuin kanaemo tipuistaan. Hän on itse saanut tietää asunnostaan jo lähestulkoon kuukausi sitten, joten sinänsä ymmärrän, miksi minun asunnottomuuteni painaa hänen mieltään. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, luulen, että ystäväni huolehtii minusta ja asunnostani niin paljon vain siksi, ettei velloisi jatkuvasti ikävissään – Aapon armeijaan lähteminen on selvästi jopa odotettua kovempi pala hänelle. 

  -Mun pitäisi varmaan sisustaa omaa kämppää jo nyt, Cecilia kääntää puheenaiheen omaan asuntoonsa heti, kun huomaa ilmeen kasvoillani. Minun pahaksi onnekseni hän tuntee minut niin hyvin, ettei minun aina tarvitse sanoa mitään, kun hän jo tietää, mitä ajattelen. 

  -Niin, olisihan se varmaan ihan hyvä. Ceci, se on vaan kaksi viikkoa, sä näet Aapon ihan kohta uudestaan, lohdutan kuitenkin ystävääni, vaikka ilme hänen kasvoillaan kieltää minua tekemästä niin. 

  -Ei se ole vain kaksi viikkoa, Ela! Mä oon tottunut näkemään Aapoa harva se päivä, en olemaan siitä erossa viikkoja, hän parahtaa ja näyttää pohtivan ennen puhumisen jatkamista, alkaisiko mököttää minulle vai ei. 

  -Sitä paitsi, tää tilanne ei tule helpottumaan syksyllä. Mä muutan sadan kilometrin päähän täältä, enkä mä välttämättä voi tulla aina Aapon lomilla tänne, jos mun aikataulut ei anna periksi. Ja Aapo, sen perhe ja kaverit asuu täällä, pakkohan sen on joskus niidenkin kanssa olla. Eikö sulla sitten muka ole yhtään ikävä Nooaa? Cecilia tykittää minulle ajatuksiaan niin kovalla tahdilla, etten edes ehdi rekisteröidä niistä jokaista. Hänen huomatuksensa Nooasta huomaan kuitenkin. Se särähtää korviini monesta eri syystä, muttei vähiten siksi, etten ole viime aikoina edes ehtinyt miettiä Nooaa, kun olen järjestellyt omaa elämääni. Meinaan jo melkein sanoa sanat “Totta kai mulla on ikävä Nooaa”, mutta nielaisen ne viime hetkellä. Minun on pakko pysähtyä miettimään omia tunteitani, ennen kuin voin vastata Cecilialle yhtään mitään. 

  -Mä… ei Nooa ole sama asia mulle kuin Aapo sulle, vastaan hieman hädissäni, kun ystäväni katse alkaa käydä sietämättömän uteliaaksi. 

  -No ei tietenkään ole, höhlä! Mä tarkoitin sitä, että te kuitenkin olitte aika läheisiä. Tai ootte. Ei kai teidän ystävyys mihinkään ole kadonnut, Cecilia kuitenkin sanoo ilman ainuttakaan vihjausta ei-toivottuun suuntaan, ja minä olen kiitollinen siitä, että hän on tietämättään pelannut minulle hieman lisäaikaa miettiä vastausta tarkemmin.

Nooa.

Yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että jotain olennaista puuttuu. Nooa on ollut kiinteä osa elämääni melkein kaksi vuotta. Koko sen ajan hän on ollut enemmän ja vähemmän ajatuksissani kiinni ilman, että olen pystynyt repäisemään häntä irti. Enkä minä edes halua päästää irti. Yllättäen muistan myös sen tunteen, joka näyttäytyi minulle hetken välähdyksenä sinä kesäkuisena ja helteisenä päivänä mummolan pihamaalla. En edelleenkään tiedä, mitä tunne yrittää sanoa, mutta Nooa… Olen lähes satavarma siitä, että nuori mies liittyy kuvioon vahvasti.

  -No ainakin mä toivon niin. Ceci, Nooa on mulle tärkeä. On mulla välillä sitä ikävä, päädyn sanomaan, kun kaikki järkevät ajatukseni ovat juuttuneet kiinni jonnekin syvälle mieleeni.

  -Ja sä oot Nooalle tärkeä. Oikeastaan te ootte aika söpöjä, Cecilia sanoo virnistäen. Vaikka minä tiedän, ettei hän ole tosissaan sanojensa kanssa, jokin vanha ja puoliksi haudattu tunne nostaa päätään. Ja vaikka en edes suostu myöntämään asiaa itsellenikään, tiedän alitajuntaisesti, että Nooa on edelleen ainut, jonka vuoksi voisin tehdä melkein mitä tahansa.

Tää asunto ei enää kaiu kovin pahasti, ajattelen melkolailla kuukautta myöhemmin asunnossa, johon olen muuttanut paria viikkoa aiemmin. Pieni ja kompakti asunto muutaman kilometrin päässä yliopistolta saa toimittaa ensiasunnon virkaa, enkä totta puhuen voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen. Asuinalue on suhteellisen rauhallinen, asunto on muutama vuosi sitten remontoitu, ja uskon selviäväni vuokrasta ilman, että minun pitää laskea jokainen sentti jokaisesta ostoksestani. Tietenkään en voi elää täysin huolettomasti, mutta paniikkia rahasta ei pitäisi tulla, ellen sitten yhtäkkiä joutuisi ylimääräisen kymppitonnin laskun maksajaksi.

Syyskuisen illan viileys hiipii sisään asuntoon ikkunasta, jonka olen aiemmin iltapäivällä aukaissut. Vedän sohvalla hieman yksinäisen näköisenä lojuvan hupparin niskaani ja menen sitten sulkemaan ikkunan, mutta ennen sitä kuuntelen kaupungin ääniä, jotka ovat jollain tavalla erilaisia kuin kotikaupungissa. Hukuttaudun mielessäni ohi ajavien autojen ääniin, puiden lehtien havinaan ja tuuleen, jonka takia ilma tuntuu niin viileältä. Omiin ajatuksiin hukkuminen tuntuu edelleen turvalliselta, vaikka monet muut asiat ovat muuttuneet elämässäni. On outoa ajatella, että se elämä, joka minulle rakennettiin käytännössä lasinsirpaleista melkein 16 vuotta sitten, on nyt tavallaan mennyttä. En ole enää se pieni tyttö, jonka elämä piti järjestellä uusiksi muutaman tuhoisan minuutin takia. Tai tavallaan minä olen, se pieni ja hämmentynyt lapsi asuu edelleen sisälläni. Mutta enää minä en ole Karoliinan, mummin ja ukin vastuulla. Muka aikuinen, tuhahdan mielessäni, sillä minusta ei tunnu lainkaan siltä, että olisin aikuinen. Sama ontto tunne, joka on kaikunut sisälläni lähestulkoon aina, kaikuu edelleen minussa, ehkä jopa kovempaa kuin aiemmin. Muut ikäiseni tuntuvat olevan vain innoissaan siitä, että pääsevät muuttamaan pois kotoa ja kantamaan huolensa omilla harteillaan, mutta minua asia pelottaa hieman, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ehkä mä vaan pelkään niin hitosti menettämistä, mietin samalla kun vedän avoimen ikkunan vihdoin kiinni. Kadun äänet ja mieltäni oudolla tapaa rauhoittava tuuli jäävät asunnon ulkopuolelle, enkä olen varma siitä, pidänkö hiljaisuudesta, joka laskeutuu asuntoon, kotiini, ikkunan sulkemisen jälkeen. Tämä hiljaisuus ei ole sellaista, johon olisin tottunut kotikotona. Tämä hiljaisuus saa minut säikkymään kaikkea mahdollista rappukäytävästä kuuluviin ääniin aina omiin ajatuksiini asti. Ja mä kun luulin muistavani, millaista on asua kerrostalossa, ajattelen, kun säpsähdän melkein hengiltä kolahdusta, joka kuuluu todennäköisesti toisesta samassa kerroksessa olevan asunnon ovesta – muutamassa viikossa olen ehtinyt havaita, että vielä toistaiseksi minulle tuntematon naapuri tapaa vetää asuntonsa oven melkein raivokkaasti kiinni, vaikka hän ei muuten pidäkään minkäänlaista melua. Säikähdyksestä toivuttuani yritän saada itseni rauhoittumaan painamalla silmäni kiinni pienen hetken ajaksi. Kun suljen silmäni, pystyn kuulemaan hyvin, miten rauhattomasti sydämeni hakkaa syvällä rinnassani. En pysty täyttämään asunnon hiljaisuutta itse millään, joka oikeasti auttaisi omaan rauhattomuuteeni. Se, ettei asunto olisi niin pelottavan hiljainen, vaatisi kotiini toisen ihmisen. Jonkun, jonka kanssa saisin vain olla minä puhtaasti oma itseni ilman suojamuuria ympärilläni.

Avaan silmäni hitaasti vain havaitakseni, että hämärä on laskeutunut kaupungin ympärille. Yksiöni on melkein sysipimeä, eikä se ainakaan paranna jo muutenkin heikkoa henkistä olotilaani. Otan puhelimeni sohvapöydältä ja epäröin vain hetken, ennen kuin valitsen Karoliinan numeron ja soitan hänelle.

  -Moi, sanon varovaisesti, kun tätini vastaa puheluun.

  -No moi, Mikaela! hän vastaa ja kuulostaa siltä kuin olisin soittanut hieman huonoon aikaan.

  -Tota… häiritsenkö mä sua jotenkin nyt? minun on pakko kysyä, kun Karoliina ei itse jatka puhumista. Hetken aikaa näen silmissäni kauhukuvan siitä, että olisin keskeyttänyt jotain sellaista, minkä todistajaksi en todellakaan haluaisi joutua, vaikka tiedän, että riski siihen Jarkon läsnäollessa on olemassa.

  -Et, herranjumala Mikaela, et! Mä vaan yritän tasata hengitystä vähän. Mä olen lenkillä! tätini kiirehtii korjaamaan ajatuksiani, kun tajuaa, mitä minä tarkoitan kysymykselläni. 

  -Hyvä! Tai siis… joo… Anteeks Karo, mä oon vaan vähän väsynyt, sanon, ja sitten me molemmat purskahdamme nauruun. Nyt sydämeni hakkaa säikähdyksen sijaan hieman hävettävän ilon vuoksi kovaa. 

  -Jep… No, mitä sulle kuuluu? Miten sun päivä meni? Karoliina toipuu naurukohtauksesta ensin ja huokaisee hetken hiljaisuuden jälkeen syvään pitääkseen itsensä kasassa. On rauhoittaa kuulla hänen ääntään, sillä edellisestä kerrasta tuntuu olevan ikuisuus, vaikka oikeasti olen puhunut hänen kanssaan viimeksi eilen iltapäivällä.

  -Mitäs tässä, ihan hyvää mulle kuuluu. Vähän oli ehkä raskasta istua tänään luennolla, totean, enkä edes valehtele, kun mainitsen luennosta, vaikka muuten sanani kiertävät totuutta melko kaukaa. En vain halua huolestuttaa tätiäni, joka asuu useiden satojen kilometrien päässä itsestäni. Nyt hänen harhauttamisensa on paljon helpompaa, sillä vaikka olisin videopuhelussa hänen kanssaan, hän ei silti kykene tarkkailemaan kasvojani niin perusteellisesti kuin normaalisti.

  -Kiva kuulla! Ja kyllä ne luennot siitä helpottuu, kun niihin tottuu. Mites muuten, onko sulla jääkaapissa ruokaa? Toimiiko asunnossa kaikki niin kuin pitää? Entä sun naapurit? Ootko sä tavannut niitä? nainen puhelun toisessa päässä päättää alkaa holhota minua, mutta juuri nyt asia ei edes ärsytä minua.

  -On ruokaa ja asuntokin on ihan kunnossa. Naapureita en oo nähnyt hirveästi, paitsi tuossa alakerrassa asuvan mummon mä tapasin eilen, kun tulin kotiin. Mä pidin sille ovea auki, kun sillä oli kädet täynnä kauppakasseja, sanon ja pystyn melkein näkemään silmissäni, kuinka hänen kasvoilleen nousee tyytyväinen hymy siitä tiedosta, että hän on onnistunut kasvattamaan nuoren, joka auttaa vanhuksia.

  -Hyvä, jos kaikki on kunnossa. Täällä on jotenkin niin tyhjää ilman sua, vaikka tietysti se on ihan normaalia, ettet sä asu enää kotona, Karoliina sanoo viimeisen virkkeensä hieman surumielisesti, vaikka yrittää kuulostaa reippaalta. Minun sydämeni puristuu kasaan, enkä oikein tiedä, miten vastaisin, joten päädyn selittämään vain jotain typerää siitä, miten tätini varmasti tottuu poissaolooni pian.

  -Muista kuitenkin se, että olit sä missä tahansa, sä olet silti mulle aina valtavan rakas, Mikaela, Karoliina sanoo minulle puhelun päätteeksi niin painokkaasti, etten voi kuin uskoa hänen sanojaan.

  -Niin säkin oot mulle, Karo. Sano Jarkolle terveisiä! sanon vielä, ennen kuin katkaisen puhelun ja nousen sohvalta ylös laittamaan valot päälle. Painan valokatkaisimen ylös, suljen sälekaihtimet ja verhot ja käyn sitten istumaan hiljaisen asuntoni pienen ruokapöydän ääreen järsimään omenaa. Vaikka kaupunki, jossa nyt asun, on kaunis ja täynnä elämää, minusta tuntuu kuitenkin vielä siltä, etten minä ole osa sen elämää, enkä ole ihan varma siitä, luotanko siihen, että koti-ikäväni helpottuisi noin vain.