Kätketyt haavat #10

TESSA

Kun saavun töihin eräänä lokakuun lopun aamuna, joudun toteamaan, että syksy on todella saapunut kaupunkiin. Pyöräillessä navakka pohjoistuuli on pureutunut lapasten läpi käsiini, ja nyt yritän hieman epätoivoisesti lämmittää kohmeisia käsiäni istumalla niiden päällä ennen tietokoneen avaamista. Ja jos puhutaan totta, haluan tänään muutenkin viivytellä edes hieman töiden aloittamista, ikään kuin voisin sillä tavalla paeta myöhemmin päivällä odottavaa kaksituntista projektin ja Viktorin seurassa. Tai no, minun on myönnettävä, että itse projektissa ei ole mitään vikaa, vaan päinvastoin, minä oikeastaan pidän sen parissa työskentelystä. Viktor kuitenkin tuo suurehkon negatiivisen kertoimen kaikkeen projektiin liittyvään, joten päädyn aina kiristelemään hampaitani. Erjan silmien alla tapahtuneen jälkeen tunnelma minun ja Viktorin välillä tuntuu valitettavasti myös kiristyneen, vaikka avoimia riitoja onkin ollut aiempaa vähemmän. Vihanpitomme on siis siirtynyt riidoista yksittäisiin sanoihin, hiljaisuuteen ja kotipakastinta kylmempiin katseisiin. Samaan aikaan tunnelma välillämme on kuin rajua ukkosmyrskyä edeltävä painostava ilma – eskaloituvan tilanteen ja sitä seuraavan pahimmista pahimman riidan uhka leijailee huoneessa aina, kun olemme kahden. Pelkään kuitenkin pahoin, että pian lähestyvän ukkosmyrskyn havaitsee myös joku muu kuin minä ja Viktor. Jos niin käy, olemme suoraan sanottuna kusessa, emmekä ehkä pysty puhumaan itseämme ja toisiamme ulos tilanteesta. Pahinta tilanteessa Viktorin sietämisen lisäksi on tieto siitä, että Marjatta aidosti ja oikeasti uskoo meidän pystyvän loistavaan yhteistyöhön. Tiedän tasan tarkkaan, että hän tulee pettymään, jos emme suoriudu projektista kunnialla. Työparini kannalta Marjatan pettymys ei tosin ehkä ole niin suuri ongelma, sillä asia saattaisi näkyä lievimmillään vain hieman heikompana arvosanana harjoittelusta. Toisin on minun laitani, sillä olen vakituisessa työsuhteessa Marjatan yrityksessä ja ansaitsen leipääni paksuntavia euroja täällä. Minulla ei tosin sanoen ole pahemmin varaa koetella pomoni luottamusta, sillä haluan pitää kiinni lisätuloistani.
  –Hei, tulin nyt vielä varmistamaan, että työnjako on taas selkeä molemmille. Eli mä teen sitä suunnitelmaa ja sä vastailet asiakkaiden sähköposteihin. Jos jää aikaa ennen lounasta, voisit myös keräillä niitä infoja, joista viime viikolla puhuttiin, vähän kasaan jo valmiiks. Mut ne ei oo kiireellisiä, kun me paneudutaan niihin syvemmin vasta loppuviikosta, Alexa ilmestyy työhuoneeni ovelle juuri, kun olen lopettanut käsieni päällä istumisen ja avannut läppärini.
  –Huomenta! Ja joo, aamupäivän työnjako on selvä. Eikös me iltapäivällä sitten oteta Viktor messiin ja katsotaan meidän projektin tuotekehitysosuutta yhdessä? kysyn ja selaan kalenteristani oikean aukeaman auki. Tämän päivän ruutuun olen kirjoittanut tekstin “Töissä klo 8–16” lisäksi “Projektin tuotekehityksen läpikäynti klo 14–16”.
  –Joo, on! Mihin aikaan me oltiin sovittu sen olevan muuten? Mä olen jostain syystä merkinnyt vain, että se on iltapäivällä, Alexa sanoo ja pyörittelee päätään pahoittelevasti.
  –No sattuuhan näitä merkintävirheitä. Mä oon ainakin merkinnyt kellonajaksi kahdesta neljään, mut voit varmistaa vielä Viktorilta, että sekin on samassa aikataulussa. En nimittäin ihmettelis, vaikka olisin laittanut tänne ihan mitä sattuu itsekin, sanon kun vilkaisen kalenteriani vielä uudelleen.
  –Sehän se olisikin, jos yhdellä ei ole aikaa merkittynä ollenkaan ja kahdella muulla taas olisi eri ajat ylhäällä. Mutta kiitos, mä taidan nyt luottaa sun kalenteriin. Mielenkiintoista myös päästä iltapäivällä vähän kurkkimaan sun ja Viktorin projektia. Oon kuullut useammalta tyypiltä Marjatta mukaan lukien, että ne on vaikuttuneita teidän työstä, Alexa alkaa jostain syystä miltei ylistää minun ja Viktorin projektia sekä yhteistyötämme, vaikkei ole vielä vielä kertaakaan todistanut omin silmin projektin etenemistä. Voi nyt helvetti. Mulla ja Viktorilla menee tosi kivasti, juu. Eihän me melkein kuin revitä toistemme päät irti joka ainoa kerta, kun ollaan kahdestaan, mietin samalla, kun yritän vetää parhaan tekohymyni kasvoille.
  –Eipäs nyt innostuta vielä ihan liikaa, kun mikä tahansa voi mennä vielä pieleen. Mut kiitos luottamuksesta, mä ja Viktor… me yritetään olla luottamuksen arvoisia, vastaan ja huokaisen helpotuksesta, kun Alexa sitten lähtee pienestä työhuoneestani ja sulkee pyynnöstäni oven perässään. Sen sijaan, että alkaisin heti kahlata sähköposteja läpi, painan hetkeksi pääni käsieni väliin. On vain niin raskasta jatkuvasti vilkuilla olkansa yli, vetää tekohymy kasvoille ja esittää, että Viktorin kanssa työskentely on tai tulee olemaan millään muotoa miellyttävää nyt tai tulevaisuudessa. Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä joko otan projektin, tai sitten jätän sen. Ja koska olen jo ottanut projektin, en ehkä enää voi perääntyä. Täytyy siis vain kärsiä, ajattelen nostaessani pääni viimein pois käsieni välistä. Niinpä alistun kohtalooni ja alan käydä sähköposteja, vaikka se tarkoittaakin sitä, että iltapäivä Viktorin seurassa lähestyy vääjäämättä.

Iltapäivällä hakkaan oikeaa jalkaani työpöytäni alla hermostuksissani. Kello ei vielä ole kahta, mutta hieman Viktorin tapoihin tottuneena osaan odottaa, että hän ilmestyy työhuoneeseeni tuota pikaa muka availemaan oikeita tiedostoja tietokoneelta valmiiksi. Jos minulta kysytään, mies ei todellakaan tule työhuoneeseeni minuuttiakaan aikaisemmin hitaasti avautuvien tiedostojen takia, vaan siksi, että saisi rauhassa mulkoilla minua ennen varsinaisen työskentelyn aloittelua. Etenkin tänään kyseinen vaihtoehto tuntuu luontevalta, sillä Alexan läsnäollessa hän tuskin kehtaa antaa minulle syyttä pahaa silmää. Sitten käytävästä kuuluukin jo askelia, ja Viktor astuu huoneeseen sylissään tietokone, kalenteri ja vesipullo – jokaisen toimistollamme työskentelevän vakiovarustus.
  –Mitäs sulle? hän kysyy minulta laskiessaan tavaransa omalle puolelleen pöytää ja katsoo minua jopa neutraali ilme kasvoillaan. Olen melkein järkyttynyt siitä, että hän on tänään valmis esittämään ystävällistä jopa silloin, kun olemme kahden.
  –Ai nytkö mun kuulumiset kiinnostaa? en kuitenkaan lähde mukaan Viktorin tarpeettomaan ystävällisyyteen ja jätän vastaamatta hänen kysymykseensä, mikä saattaa olla virhe.
  –Ajattelin, että olisi ollut hyvä vähän rentouttaa tunnelmaa ennen Alexan saapumista, mutta ei tietenkään ole pakko, mies pyöräyttää silmiään, ja minä tunnen nahoissani tunnelman kiristyvän. Et ole tosissasi. Sä et ala murjottamaan mulle siksi, etten lähtenyt mukaan sun ystävällisyysteatteriin ennen aikojaan, ajattelen ja huokaisen raskaasti päätäni pyörittäen. En kuitenkaan voi jäädä märehtimään asiaa pitkäksi aikaa tai vetää kasvoilleni ärtymystä kielivää ilmettä, sillä Alexa saapuu paikalle vain joitain sekunteja sen jälkeen, kun olen päättänyt raskaan huokaisuni.
  –No niin, onpa kiva päästä tekemään vähän töitä teidän molempien kanssa, Alexa sanoo. Hänen iloisuutensa on tavattoman epäsopivan kuuloista siihen nähden, että minä ja Viktor olemme jälleen kerran sotatantereella keskenämme. En oikeastaan edes pysty ymmärtämään, miksi on niin hemmetin vaikeaa olla sopusointuisesti Viktorin kanssa. Olen nimittäin peitellyt vihaani lukemattomia kertoja aikaisemminkin niin lapsena kuin nyt aikuisena. Jokin miehessä vain saa minut nanosekunneissa raivon partaalle itsehillintä riekaleiksi revittynä.
  –Mm, no kyllä. Mut eiköhän aloitella, ettei veny työpäivä ylipitkäksi tämän takia, saan kuitenkin vastattua asiallisesti Alexalle, joka hymyilee edelleen melkein kivuliaan leveästi tyynen pinnan alla kuohuvaan myrskyyn nähden. Melkein toivon, että hän huomaisi minun ja Viktorin välisen kitkan, tekisi jotain, tulisi väliimme kuin erotuomari. Ehkä sitten voisin taas rentoutua töissä, unohtaa munankuorilla kävelyn ja selvitä Samuelista viimein voittajana. Älä edes mieti, päädyn palauttamaan itseni todellisuuteen. Jos Alexa huomaisi jotain outoa, siitä ei olisi apua. Joutuisin vain Marjatan juttusille aiheen tiimoilta, ja sitä kautta saisin mainehaitan – perin epätoivottava asia niin nykyisen työpaikan säilymisen kuin tulevaisuudessa uuden työpaikan löytymisen kannalta.
  –Ja sit teidän pitäis suunnitella, tehdä ja toteuttaa se kysely. Tärkeintä on nyt miettiä, että mitä halutaan selvittää ja keneltä. Sanoisin, että mitä-osio on enemmän Viktorin heiniä. Sä voisit pohtia sitä, mitkä tiedot ois olennaisia tuotekehityksen kannalta ja millaisilla kysymyksillä saadaan ne tiedot irti asiakkaista. Tessa, sä voisit puolestaan lähestyä kyselyä kohderyhmän kannalta, eli mieti, millainen kysely houkuttaa meidän kohderyhmää vastaamaan. Ja tietysti lyötte vielä viisaat päänne yhteen ja mietitte, miten saatte omat osa-alueenne toimimaan hyvin yhdessä, havahdun ajatuksistani, kun Alexa on jo jonkin aikaa puhunut projektiimme liittyvästä kyselystä. Yritä nyt edes keskittyä, patistan itseäni ja koitan muodostaa Alexan äskeisistä sanoista järkevän kokonaisuuden päässäni. Viktor vaikuttaa olevan minua paremmin kärryillä, sillä hän nyökyttelee markkinoinnin ammattilaisen sanoille ja saa myös avattua suunsa minua ennen.
  –Joo, tuo kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta. Luultavasti helpompi myös miettiä erikseen tätä kyselyä ja kysymyksiä, ettei toinen heti ole sörkkimässä oman osaamisalueensa ulkopuolelle, hän sanoo ja kuulostaa jälleen kerran siltä, että on enemmän kuin tyytyväinen päästessään edistämään projektia edes hetken aikaa ilman minua.
  –Niin, mutta täytyyhän meidän joka tapauksessa neuvotella. Oikeastaan niiden kysymysten suhteen pallo on ensin pelkästään sulla, kun mä en todellakaan osaa tyhjästä keksiä meidän asiakkaille helposti lähestyttäviä kysymyksiä meidän tuotteisiin ja tuotekehitykseen liittyen. Eli ihan alkuun mä varmaan lähden pohtimaan kyselyn niin sanottua markkinointia ja muotoa, että sitten aikanaan meillä ois mahdollisuus saada plussan puolella oleva vastausprosentti, vastaan Viktorille ja tiedän kuulostavani joltain aivan muulta kuin rennolta ja iloiselta. Minua ärsyttää se, että mies näkee kyselyssä ilmeisesti mahdollisuuden täyteen sooloiluun, vaikka todellisuudessa hän mitä luultavimmin tarvitsee minun näkökulmaani saadakseen kysymyksistä paremmin toimivia.
  –Siis sä heität kysymykset pelkästään mun vastuulle? hän päättää olla ilmeisesti olla myös tahallaan tyhmä, ja saan oikeasti taistella hieman, ettei ärtymykseni ala kiehumaan kattilasta yli. Mitä vit… et ole tosissasi, mutisen vain mielessäni ja avaan suuni uudelleen korostetun rauhallisesti.
  –En mä niin sanonut. Sehän on vain suoraan sanottuna turhaa työtä, jos mä yritän miettiä asiakasnäkökulmasta jotain tuotekehitykseen liittyviä kysymyksiä, kun mä en oikeastaan tiedä tuotekehityksestä yhtään mitään. Kun sä suunnittelet alustavat kysymykset itsekseen tuotekehityksen näkökulmasta, mä voin tarkastella niitä asiakasnäkökulmasta. Jos kysymyksissä on esimerkiksi jargoniaa, me voidaan yhdessä pohtia, miten saadaan kysymys muotoiltua asiakkaalle ymmärrettävään muotoon, väännän asiani Viktorille enemmän tai vähemmän rautalangasta.
  –Tessa on ihan oikeassa. Sun on ihan järkevää pohtia alkuun kysymyksiä itsekseen, ja yhdessä voitte sitten katsoa varsinaista kysymyksenasettelua. Kyllähän tässä joka tapauksessa molemmille riittää puuhaa, kun Tessan pitää suunnitella sopiva kyselymuoto ja yrittää järjestää tän kyselyn niin sanottu markkinointi mahdollisimman tehokkaaksi. Siitä voisittekin puhua Marjatan kanssa, että oisko kyselyyn mahdollista sisällyttää joku vastausporkkana, vai mennäänkö ihan ihmisten auttamishalun kautta. Jos sinne jonkin porkkanan laittaa, niin se toki vaatii omat järjestelynsä. Mut voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos Marjatta innostuu ajatuksesta, Alexa sanoo tyynnyttelevään sävyyn ja katsoo vuoroin Viktoria ja minua hieman kummastuneen näköisenä – tiedän paremmin kuin hyvin mokanneeni jälleen. Hänen sanansa nimittäin tuntuvat erotuomarilta kahden tappelevan esiteinin välillä, enkä voi kuin hävetä tilannetta. Minä, kuitenkin reilusti parinkympin puolella oleva aikuinen, vajoan Viktorin seurassa vähintään kymmen vuotta nuoremman ihmisen tasolle, käyttäydyn huonosti ja annan jälleen yhden ulkopuolisen todistaa kuinka “loistavaa” yhteistyö välillämme on. Tästä ei tule yhtään mitään. Miten helvetissä mun pitäisi pystyä pelastamaan tää projekti, kun ihan kaikki mun yritykset tulla edes kaksisesti toimeen Viktorin kanssa hajoaa käsiin, mietin. Armas työparinikaan ei enää Alexan jonkinlaisen väliintulon jälkeen jatka riidan haastamista kanssani, vaan pyrkii olemaan Alexalle mieliksi ja käyttäytyy jopa arkkivihollistaan, eli minua, kohtaan paremmin kuin ehkä kertaakaan aiemmin kuluneen syksyn aikana. Ilmeisesti harjoittelupaikka on hänelle kullanarvoinen aarre, josta hän ei halua luopua kirveelläkään. Kun palaveri on lopulta ohi, Viktor kerää tavaransa tuttuun tapaansa pikavauhtia kasaan ja häipyy työhuoneestani. Alexa ja minä sen sijaan olemme hieman hitaampia ja keräämme tavaroitamme jokseenkin kiusallisen, jopa pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa.
  –Tessa…, pöydän toisella puolella oleva nainen aloittaa. Eieieieiei, älä kysy siitä mitään, ÄLÄ KYSY MITÄÄN. Alexa, oo kiltti, äläkä kysy mitään, rukoilen mielessäni, mutta turhaan.
  –Tuota, onks kaikki sun ja Viktorin välillä ihan fine? En mä muuten, mutta… miten mä sen nyt sanoisin. Tässä oli äsken aika painostava ja riitaisa tunnelma teidän välillä, hän sanoo juuri kaiken sen, mitä en ikipäivänä haluaisi kuulla. Kiroan mielessäni myös sitä, että kelvoton työparini on taas jättänyt minut setvimään välejämme ulkopuoliselle henkilölle aivan yksin.
  –Niin, no… Ehkä tässä on vain ollut vähän vaikeaa tottua toisen työskentelytapoihin ja muuhun. Meidän henkilökemiat ei myöskään ihan täydellisesti kohtaa ainakaan vielä, niin sekin aiheuttaa välillä ärsytystä puolin ja toisin. Mut isossa kuvassa kaikki on okei, että ihan sellaista pientä työparin välistä kahinointia on ilmassa. Ja suuret pahoittelut siitä, että sä jouduit todistamaan sitä, ei todellakaan ollut kummankaan tarkoitus mitään kohtausta järjestää, yritän parhaani mukaan vakuuttaa Alexan siitä, ettei mitään todellista ongelmaa ole. En anna ääneni hajota tai käsieni tärinän näkyä. Nainen ei kuitenkaan vaikuta aivan sataprosenttisen vakuuttuneelta, vaikka hän ei kysele enempää ja sanoo jotain ympäripyöreää erilaisten ihmisten yhteistyöstä ja sen ajoittaisesta hankaluudesta. Kun hän lähtee työhuoneestani, päässäni jyskyttää kipeästi vain yksi ajatus: minun on puhuttava Viktorin kanssa. Nyt heti.

Viktor on jo ehtinyt parkkipaikalle ja kävelee kohti autoaan, kun viimein ehdin hänen peräänsä.
  –VIKTOR! huudan ehkä tarpeettoman kovaan ääneen, mutta ainakin saan miehen kääntymään ympäri ja katsomaan minua.
  –No mitä? hän kysyy ääni ärtymystä tihkuen.
  –Mitäpä lottoat? Tällä kertaa hiton Alexa kyseli multa sun ja mun väleistä, kun “ne on niin riitaisen tuntuiset”. Ei tää voi jatkua näin enää yhtään pidempään! Tajuatko sä yhtään, miltä paska yhteistyö sun ja mun välillä näyttää meidän työpaikalla? Mä voin kertoa, että se näyttää karsealta. Sen lisäksi, että me näytetään molemmat kelvottomilta työntekijöiltä, me myös pilataan riitelyllä ja kireällä tunnelmalla muiden työolosuhteet. Eikä pidä unohtaa sitä, että me kustaan myös tuo projekti, jos yhteistyön tekeminen on näin helvetin vaikeaa, kävelen lähemmäs miestä ja lasken äänenvoimakkuutta selvästi. Olen kuitenkin edelleen perin vihainen ja myös kuulostan siltä, joten voin vain toivoa, ettei kukaan kuule keskusteluamme.
  –Sun kanssa kun on niin helppoa tehdä yhteistyötä. Sähän itse jatkuvasti provosoit mua tavalla tai toisella, että onko mikään ihme, jos on vaikeaa pitää rauha maassa, Viktor vastaa minulle, enkä minä ole uskoa korviani. Hän ei yksinkertaisesti voi väittää, että jatkuvat riitamme johtuisivat vain minusta. Tunnen itseni jopa loukatuksi hänen väitteensä takia.
  –Sä et tosissasi vajoa tolle tasolle. On tosi epäreilua syyttää provosoinnista vain mua, kun sä teet sitä itsekin ihan koko ajan, näköjään jopa muiden silmien edessä. Me ei kumpikaan olla mitään pikkulapsia, jotka saa raivokohtauksia kaupan leluosastolla kehittymättömän tunnesäätelyn takia. Sä pystyt peittämään negatiiviset tuntemuksesi mua kohtaan, jos sä edes vähän enemmän yrittäisit. Sama pätee muhun, munkin on pakko yrittää sietää sua, etten mä sössi ihan kaikkea omalta osaltani, jatkan, vaikka keskustelu Viktorin kanssa tuntuu lähinnä pään hakkaamiselta seinään.
  –Jep, sä teet ihan mitä tahansa sen eteen, ettei sun timanttinen maine kärsi. Oikeastaan mua ei haittaisi, jos totuus pääsisikin paljastumaan. Mua sä et nimittäin vaan pysty sumuttamaan, Tessa. Ihan turha yrittää, mies vain naurahtaa vihaisesti ja kääntyy kannoillaan. Enää en jaksa lähteä hänen peräänsä, vaan jään seisomaan hetkeksi paikalleni loittonevaa selkää katseellani seuraten. Sieluni itkee verta, ahdistus tarraa kiinni sisäelimiini, olen voimaton. Viktorin lähellä olen aina vaaravyöhykkeellä, ainakin niin kauan, kun hän luulee tietävänsä totuuden minusta ja Samuelista. Sisimmässäni tiedän, että minun pitäisi saada Viktorin pää kääntymään, jotta asiat kääntyisivät parempaan. On kuitenkin täysin eri asia, pystynkö tekemään sen ennen kuin myrskytuhot ovat liian suuret.

(Jee, vihdoin uusi osa on täällä! Kesä ei todellakaan ole kirjoittamisen osalta mennyt niin kuin suunnittelin, mutta jotain nyt sentään sain naputeltua kasaan. Pidän pienen pientä toivonliekkiä yllä sen suhteen, ettei seuraavan osan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen menisi kuukausia aikaa :'D.)

Olisitpa

Menetettyjä mahdollisuuksia

kaikki katseet vuosia sitten

mielikuvitusta, toiveajattelua, harhoja

kenties

mutta harhailen niihin

haikeana, kitkeränä, katkerana

hymyilen

voi pieni minä, olisitpa tiennyt

Pilvilinnojen rakentaja

on kadonnut satoihin päiviin

etsin

löydän sirpaleita sieltä täältä

mutta enemmän hattara

on vaihtunut epäilykseen

voi pieni minä, olisitpa säilyttänyt

Milloin hiillos

on jo liian musta

milloin on myöhäistä puhaltaa ja toivoa

tai ehkä tulitikut tai liekinheitin

olisivat tehokkaampia

liikaakin

varma palovamma

voi pieni minä, olisitpa edelleen