TESSA
On varhainen aamuyö, mutta tajuan asian vasta tuijotettuani puhelimeni näyttöä pitkän aikaa. Sykkeeni on koholla, yöpaita on liimautunut kiinni ihooni ja tunnen oloni varsin stressaantuneeksi. Revin paitaa irti ihostani jokseenkin tuskaisena. Lopulta käännän puhelimen takaisin pöydälle näyttö alaspäin ja kävelen sitten keittiöön, lasken pimeydestä ja tärisevistä käsistä huolimatta onnistuneesti lasin täyteen kylmää vettä. Suljen silmäni ja kuuntelen öisen kerrostalon hiljaisuutta. Ei askeleita rappukäytävässä, ei naurunremakoita seinänaapurissa, ei edes liikenteen ääniä ulkonta. Kuulen vain oman sykkeeni ja jääkaapin hurinan. On varsin rauhallista, mutta minä en ole rauhallinen, sillä ajatukseni laukkaavat. En jaksa edes muistaa, milloin olisin viimeksi nähnyt unta Samuelista, mutta Viktorin aloitettua työharjoittelunsa olen uhrannut turhan monta hetkeä ex-poikaystäväni ajatteluun. Nyt Samuel selvästi tulee myös uniini painajaisia aiheuttaen. Lasken tyhjän lasin tiskipöydälle ja jään keittöön seisomaan, revin edelleen hikistä paitaa irti ihostani, enkä saa aikaiseksi mennä vaihtamaan paitaa kuivaan. Mietin vain untani, tai siis painajaistani – sitä, miten ahdistavia ajatuksia pelkkä uni voikaan herättää. Hetken aikaa minusta nimittäin tuntuu siltä, etten ole koskaan päässytkään pois huonosta suhteesta, vaan että elän siinä edelleen, että löydän pian takaisin sänkyyn hiipiessäni sieltä tyhjyyden sijaan Samuelin. Ajatus aiheuttaa puistatuksen kehooni ja räväytän samalla myös silmäni auki öiseen pimeyteen, muistutan itseäni siitä, että todellisuudessa olen asunnossa yksin ja täysin turvassa. Ei mitään hätää, ei ole mitään pelättävää, ei mitään varottavaa, yritän rauhoitella itseäni, vaikka tiedän, että pahimmillaan rauhoittumiseen ja sen yrittämiseen menee koko loppuyö. Jos niin kävisi, nukahtaisin kyllä todennäköisesti uudelleen, mutta uni olisi levotonta ja katkonaista ja heräisin aamulla vain entistäkin väsyneempänä. En halua enää levottomasti ja katkonaisesti nukuttuja aamuöitä Samuelin takia. Koin niitä aivan riittävästi jo suhteemme aikana, kun säpsähtelin öisin hereille ilman mitään syytä, näkemättä painajaisia. Hermostoni kai oli vain hälytystilassa, valmiina pakenemaan vieressä väijyvän uhkan tieltä. Ja nyt jokin tässä aamuöisessä tuskassa tuntuu tutulta ja kieroutuneella tavalla jopa turvalliselta. Onko se oikeastaan edes ihme? Jotkut pahat asiat alkoivat nimittäin jo kauan ennen Samuelia.
Seuraavana päivänä olen väsynyt, eikä mielialani ei ole järin korkealla. Kun Leona saapuu luokseni iltapäivällä opiskelupäivästä selvittyään, istun vain sohvannurkassa silmät kiinni ja annan hänen puhua. On mukavaa kuulla vaihteeksi asioita hänen elämästään, sillä viime viikkoina fokus on valitettavan paljon ollut minussa, minun elämässäni ja itse paholaisessa.
–Ja ens viikonloppuna me mennään Vivianin kanssa mun porukoiden mökille. Mutsi ja faija on siellä myös, Lukas tulee ehkä. Sen aikataulut vielä vähän epäselvät ja no, tiedäthän sä mun veljen. Se on aika spontaani tapaus, niin sen suunnitelmat ehtii muuttua vielä moneen kertaan. Mutta joo, on meitä nyt ainakin neljä laittamassa mökkiä talvikuntoon, Leona selittää ja saa minut havahtumaan omista ajatuksistani.
–Hmm? Tai siis niin, niin joo. Kyllähän te sen mökin talvikuntoon saatte varmasti neljästäänkin. Ja jep, Lukas on mun vastakohta, mitä tulee asioiden ja aikataulujen suunnitteluun. Milloin sä muuten oot viimeksi nähnyt sitä? Eikös se viettänyt kesänkin siellä Vaasassa kesätöiden parissa? kiirehdin vastaamaan ja onnistun ehkä vaikuttamaan siltä, etten ole täysin ulapalla keskustelustamme.
–Heinäkuussa mummon synttäreillä. Lukaksen vapaapäivät osui sopivasti siihen väliin, niin se ehti ja halusi sit tulla juhlimaan mummoa. Muuten se kyllä viihtyy Vaasassa aika tehokkaasti ihan tuon välimatkankin takia.
Leona ei ole koskaan suoraan myöntänyt minulle asiaa, mutta kuulen nytkin hänen äänestään, että hän kaipaa kaukana asuvaa veljeään. Hänen perheensä on tiivis ja he ovat paljon yhteyksissä – toisin kuin minun perheeni. Luulen, ettei Leona halua puhua veljeään kohtaan tuntemastaan ikävästä minulle juuri siksi, että perhetilanteeni on melko erilainen.
–Sä et varmaan muuten oo puhunut mitään siitä Viktor-asiasta sun perheelle? Leona lopettaa omasta perheestään puhumisen kuin seinään ja kääntää keskustelun minun perheeseeni.
–No en tietenkään ole puhunut. Tulisi vaan entistäkin pahempi mieli, jos mä yrittäisin jotenkin selittää niille, miksi tää tilanne töissä on niin perseestä. Tai mutsi saattais ymmärtääkin, mutta… muilta saattaisi tulla taas paskaa niskaan. Tai vaikka ei tulisi paskaa niskaan, niin kaksinaismoralismi olisi sen verran vahvasti läsnä, etten mä varmaan uskoisi sanaakaan, sanon sen, minkä Leona varmasti jo muutenkin tietää. Kyllä, hän uskoo minua, puhuin sitten Samuelista tai perheestäni, mutta välillä hänen on vaikea ymmärtää, millainen suhde minulla oikeasti on perheeseeni.
–Anteeks, mä tiedän, että toi oli aika tyhmä kysymys.
–Ei se mitään. Kyllä mä tajuan, että sun tilanne on erilainen ja että sä voit ja haluat puhua sun perheelle oikeasti mistä vaan. Mut joo, tää nyt on mitä on. Valitettavasti ei voida valita näitä elämän pelikortteja itse. Ja sori, mä tiedän kuulostavani katkeralta. En mä halua, että sulle paha fiilis siitä, että sulla on hyvät välit sun perheeseen ja hyvä parisuhde Vivianin kanssa. Mä ihan totta oon iloinen sun ja teidän puolesta. Mä tiedän myös, ettei tää oo mikään perustelu, mutta tänään on ollut vähän rankka päivä. Tai oikeastaan vaan tosi väsynyt, niin siksi oon vähän syvältä nyt, puhun Leonalle anteeksipyydellen ja saan häneltä vastaukseksi ilmeen, joka sanoo “Älä turhaan pyydä anteeksi, mä ymmärrän kyllä”.
–Haluatko sä puhua siitä? hän kysyy minulta ilman, että minun edes tarvitsee edes mainita muuta kuin väsymys. Ja kyllä, tilanteeni todella on tällainen, että paras ystäväni olettaa kaiken johtuvan yhdestä, tai no, kahdesta henkilöstä.
–En, en halua puhua. Mä joudun huomenna töissä taas kestämään Viktorin läsnäoloa, niin nyt mä haluaisin ajatella jotain ihan muuta. Eli jos sä vaan keksit jotain ei Viktoriin tai Samueliin tai muihin ikäviin asioihin liittyvää juteltavaa, mä olisin tosi kiitollinen siitä, pyydän. Pian Leona onkin jo kaivanut mielensä syövereistä astetta kevyemmän puheenaiheen, jonka avulla saan ajatukseni hetkittäin irti edellisestä yöstä ja kaikesta muusta menneestä. Mutta niin, vain hetkittäin. On kuin joku painelisi kipeitä mustelmiani säännöllisin väliajoin: ensin ei satu lainkaan, sitten kipu tuntuu terävänä, jää pintaan väreilemään ja lopulta katoaa vain muistuttaakseen olemassaolostaan pian uudelleen.
Lapsuus
Olisiko kauheaa tunnustaa, etten osannut edes lapsena sanoa, milloin pelkäsin omaa kotiani ensimmäistä kertaa? Oliko se silloin, kun aloitin koulun? Vai sittenkin vasta myöhemmin, ehkä kolmannella luokalla? Mutta ei, ei se voinut mennä niin… Jo aivan pieni minä oppi tunnistamaan eri ihmiset ja heidän mielentilansa vain askelista, aistimaan ruokapöydässä uhkaavana väreilevää tunnelmaa ja tulkitsemaan aikuisten kasvoilla olevia ilmeitä. Opin varomaan, yritin olla mahdollisimman huomaamaton ja olla aiheuttamatta ongelmia. Aina en tietenkään onnistunut, vaikka olisin tehnyt kaiken niin sanotusti oikein. Viha sai kipinänsä milloin mistäkin ja kenestäkin, välillä lapsestakin järjettömiltä tuntuneista asioista. Siitä, mitä kotona tapahtui, ei koskaan puhuttu kenellekään, eikä kukaan huomannut. Miten kukaan olisi edes voinut huomata? Minuun ja meihin ei jäänyt ainuttakaan jälkeä, jonka olisi silmin voinut nähdä. Ehkä siksi en itsekään tunnistanut tapahtumia vuosiin väkivallaksi. Kuitenkin se, mitä opin lapsena pelkäämään, oli ennen kaikkea henkinen pahoinpitely – tilanne, sinut huudetaan ja haukutaan alimpaan helvettiin sen ihmisen toimesta, jonka turvaan sinun olisi pitänyt pystyä luottamaan. Ja niin. Vaikka hän ei usein ollutkaan fyysisesti väkivaltainen suoraan meitä kohtaan, oli hän silti fyysisesti pelottava. Muistan ehkä aina sen, miltä lautasilla olleet aterimet kuulostivat nyrkin iskeytyessä pöytään.
Nykyhetki
Nukun Leonan kanssa vietetyn illan jälkeen yöni hieman edellistä paremmin. Samuel ja Viktor pysyvät molemmat poissa unistani, enkä näe muitakaan painajaisia. Uneni on silti jokseenkin kevyttä ja rauhatonta, enkä herää aamulla uuteen työpäivään järin pirteänä. Siksi juon hieman uhkarohkeasti ison kupillisen mustaa teetä aamupalalla toivoen, ettei kofeiini ruoki ahdistustani. Sitten olenkin tavallaan valmis lähtemään töihin ja teenkin niin. Pyöräilen töihin pilvisessä säässä ja yritän samalla unohtaa, että tulen löytämään töistä Viktorin lähes satavarmasti. Saattaa olla kamalaa sanoa näin, mutta minä todella toivon hetkittäin, että Viktor jossain kohtaa harjoitteluaan sairastuisi vaikkapa flunssaan ja olisi edes muutaman päivän töistä pois. Aamun ilonaiheeni onkin se, että onnistun luikkimaan omaan työpisteeseeni niin, etten näe vilaustakaan Viktorista. Minun ei tarvitse sen suuremmin keskustella edes Alexan kanssa, sillä olemme jakaneet tämän viikon työt keskenämme jo aiemmin. Niinpä istun hieman väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä koneeni äärellä kuulokkeet korvilla ja muun muassa luen sähköposteja ja vastailen niihin rutiininomaisesti.
Hyvä onneni Viktorin suhteen jatkuu myös tauoilla, sillä jollain ilveellä onnistumme ajoittamaan taukomme lähes täydellisesti ristiin. Tulenkin ruokatauolta takaisin työpisteeseeni varsin tyytyväisenä päivän kulkuun ja uppoudun nopeasti takaisin työhöni. Kuulokkeet korvillani olen todella keskittyneessä tilassa ja säikähdänkin siksi pahemman kerran, kun…
–Hei, Tessa, onko sulla siinä pahasti kesken?
En kuule musiikin yli avautuvaa ovea, mutta sen sijaan Marjatan äänen kuulen selvästi. Vedän nopeasti kuulokkeet kaulalleni ja tuon sitten oikean käteni säikähdyksen eleenä rinnalleni.
–Hui saa… Sori, mä säikähdin ihan tosi paljon, en yhtään kuullut avautuvaa ovea, selitän edessäni seisovalle naiselle, enkä muista edes vastata hänen kysymykseensä.
–Ei kuule, mähän tänne tulin äkkiarvaamatta. Olisi pitänyt koputtaa vähän reippaammin tuohon oveen, niin sä olisit kuullut. Eli pahoittelut, ei missään nimessä ollut tarkoitus säikäyttää, Marjatta kiirehtii pahoittelemaan, eikä itsekään muista toistaa kysymystään.
–Joo, no ei se mitään. All good now. Mut sulla oli siis varmaan jotain asiaa? kysyn. Marjatta vaikuttaa äskeisen säikähdysepisodin jäljiltä hieman hämmentyneeltä, mutta pääsee kuitenkin pian takaisin kartalle.
–Niin, oli joo! Mut oikeastaan mä toivoisin, että sä tulisit sitä varten käymään tuolla mun työhuoneessa. Jos sulla ei mene siinä kauaa, niin tee se loppuun ja tule sitten. Tai voit toki tulla saman tien, jos haluat.
No voi helvetti, mietin, kun Marjatta pyytää minua työhuoneeseensa. Ei voi olla hyvä asia, että hän pyytää minua käymään työhuoneessaan jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Ehkä se Viktor on nyt kuitenkin…
–No, mulla menee tässä enää hetki, ehkä 15 tai 20 minuuttia, niin jos mä tuun sitten? sanon ja yritän karkaista niin ajatuksiltani siivet. Marjatta näyttää vihreää valoa ja lähtee sitten työpisteeltäni kohti työhuonettaan. Voin kai vain kiittää jotain ylempää voimaa siitä, ettei työni ole pahasti kesken tai muuten hankalassa vaiheessa, joten pystyn jatkamaan työtäni. Ajatukseni eivät nimittäin pysy kasassa, vaikka olenkin juuri yrittänyt katkaista siivet katastrofiajattelulta. Marjatta ei koskaan, siis ei koskaan, pyydä työntekijöitään työhuoneeseensa huvikseen. Jos sinne tulee kutsu, on hänellä yleensä jotain painavaa asiaa, jotain sellaista, jota hän ei halua jakaa kaikkien korville. Myönnän, että viime kerralla kyseessä ei ollut mikään järin vakava asia, pitihän minun vain kertoa oma näkemykseni Viktorin ensimmäisestä työpäivästä. Mutta miksi ja mistä Marjatta haluaa keskustella kanssani nyt uudelleen? Ja koska Viktor on minulle mitä on, en saa päähäni muuta kuin se, että hän on nyt päättänyt tehdä tuhoa työuralleni Marjatan yrityksessä. Sen ajatuksen saattelemana naputtelen työni valmiiksi, nousen ylös pöydän äärestä ja ravistelen kehoani kuin märkä koira. Toivon kovasti, että ravistelun mukana kehooni hiipinyt jännitys ja tärinä lentäisivät pois kuin vesi koiran turkista. Sitten kävelen hieman jäykästi kohti Marjatan toimistoa, kuulen jokaisen askeleeni ja sydämenlyöntini.
–Hei, tule vain sisälle. Laita vaan ovi kiinni, Marjatta hymyilee minulle ja ohjaa minut istumaan alas. Kun istun, en hetkeen tiedä, mitä tekisin käsilleni. Ne tärisevät, vaikka olen vain hetki sitten ravistellut itseäni hävittääkseeni tärinän. Tuon käteni puuskaan rinnalleni, mutta päädyn laskemaan ne kuitenkin syliini.
–Sä halusit siis puhua jostain? kysyn jälleen, pakotan ääneni rauhalliseksi.
–Joo, niin haluisin. Tai haluan. Sullahan on mennyt töissä viime aikoina tosi hyvin. Alexa on kehunut sun työnjälkeä, eikä mullakaan ole mitään valittamista, päinvastoin. Siksi mä olen ajatellut, että mä olen valmis tarjoamaan sulle lisää haastetta. Mä nimittäin uskon suhun, Tessa. Mulla siis on yksi projekti, joka olisi nyt toteuttajia vailla.
–Sä meinaat, että mä toteuttaisin sen projektin? kysyn Marjatalta, enkä tiedä, mitä mieltä olen hänen ehdotuksestaan.
–Joo, tai olisit toinen toteuttajista. Tää ei tosiaan olisi mikään hirvittävän suuri projekti, mutta mä näen, että tämä olisi sopivan kokoinen haaste sulle ja… Viktorille.
Älä nyt helvetti sano, että mä elän jossain vitun huonossa elokuvassa.
