Kätketyt haavat #6

TESSA

Hetken aikaa minusta tuntuu siltä, että voisin vaikka menettää tajuntani, valahtaa tuolilta tiedottomana lattialle ja joutua Marjatan hereille läpsimäksi. Olen aikuisten oikeasti järkyttynyt kuulemastani. Siis sanoitko sä juuri, että tää olisi sopiva haaste mulle ja… Viktorille. Kaikista tän työpaikan ihmisistä sä tarjoat mun työpariksi sitä helvetin äijää. 
  –Tessa? Marjatan huolestunut ääni saa minut sulamaan syväjäästä, johon äskeinen paljastus on saanut minut vaipumaan. 
  –Siis joo, anteeks. Minä ja Viktor? Mä en oo ihan vakuuttunut siitä, että me oltaisiin toimiva pari vetämään minkäänlaista projektia. Tai itseäni mä lähinnä mietin. Mä en ole millään tasolla koulutettu markkinoinnin ammattilainen enkä edes opiskele sellaiseksi. Viktor on kuitenkin työharjoittelussa täällä, niin mä mietin, että oonko mä oikea henkilö tekemään jotain projektia sen kanssa. Tai se sentään on alansa opiskelija, mutta mä ihan totta olen vain markkinoinnin amatööri, saan puhetulvan ja yritän epätoivoisesti kääntää Marjatan päätä. Näen kuitenkin hänen ilmeestään, ettei hän varsinaisesti pidä siitä, että puhun itsestäni rehellisesti sanottuna täysin tunarina. 
  –Tessa hyvä, mitä mä just äsken sanoin sulle? Mä sanoin, että mä uskon suhun. Mä myös luotan sun osaamiseen, enkä mä ehdottaisi mitään tällaista, jos ajattelisin, ettet sä pystyisi siihen. Ja mä uskon myös, että sä ja Viktor olisitte oikein toimiva pari toteuttamaan tän projektin. Joo, Viktorkin on vasta opiskelija, mutta jo näiden parin viikon jälkeen mä pidän sitä tosi taitavana nuorena miehenä. Mä haluaisin tarjota sille mahdollisuuden hyödyntää omaa potentiaaliaan ihan täysillä jo täällä harjoittelussa. Ja sitä samaa mä haluan sullekin. Sä et ehkä ole suorittanut mitään tutkintoa markkinoinnista, mutta sä hoidat hommasi silti erittäin hyvin. Mä tiedän myös sen, ettet sä olisi täällä enää töissä, jos vihaisit markkinointia. Eikä sun osa-aikaisuus haittaa yhtään, sillä on tää sen verran pienehkö projekti, ettei tähän tarvita kokoaikaista työpanosta. Pystyt siis hoitamaan tämän ihan samalla tavalla opintojen ohessa kuin aikaisemmatkin työt, Marjatta puhuu ja yrittää selvästi saada minut uskomaan itseeni. Hän yrittää ilmeisesti myös aukaista minulle sitä, miksi hän haluaa juuri minun ja Viktorin toteuttavan projektin yhdessä. Jos ymmärrän oikein, Marjatta näkee minun ja Viktorin olevan sopiva työpari, sillä olemme niin sanotusti samalla taitotasolla. Pienehkössä projektissa olisi siis hänen mielestään sopivasti haastetta juuri meille – projekti tuskin olisi kummallekaan liian helppo tai liian vaikea.
  –Niin, mutta… enhän mä edes tunne Viktoria yhtään. Me ei tiedetä yhtään toistemme työtapoja, eikä sitäkään, että toimiiko meidän henkilökemiat yhteen, yritän epätoivoisesti keksiä uusia esteitä minun ja Viktorin yhteisprojektille. Luoja, olen lähestulkoon valmis rukoilemaan polvillani armoa Marjatalta, jotta vain välttyisin työskentelemästä Viktorin kanssa. 
  –Ei sun tarvitse siitä huolehtia, työn lomassa ehtii hyvin tutustumaan. Ja mitä tulee henkilökemioihin, niin ei teistä tarvitse mitään työbestiksiä tulla tän projektin aikana. Mun näkemyksen mukaan te molemmat myös tulette hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, niin en näkisi mitään syytä sille, ettettekö tulisi toimeen myös keskenänne, Marjatta kuitenkin vain liiskaa viimeisenkin toivon rippeeni. Minun ei auta kuin suostua, vaikka sieluni ja sydämeni itkevät verta. Sen myötä ainoa toivoni on Viktor. Marjatta ei nimittäin vielä ole keskustellut hänen kanssaan projektista. Miehellä on siis mahdollisuus kieltäytyä, ja minä todella toivon, että hän käyttää tilaisuutensa viisaasti. 

Neljä vuotta aikaisemmin

Suostuttelu ja kauniit sanat, tuo niin helppo keino saada minut suostumaan. 

Se päivä oli kaunis, aurinkoinen ja tuulinen. Kesän viimeiset rippeet roikkuivat ilmassa ja ensimmäiset lehdet tippuivat puista tuulen riepottelussa. Ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset häämöttivät aivan nurkan takana, mutta olin ihmeen rauhallinen ja keskityin hyppytunnilla kurssimateriaalien kertaamisen sijaan selaamaan somea ja kuuntelemaan musiikkia. Olin yksin, sillä Vivian oli oppitunnilla ja Leona kuumeen vuoksi kotona. Ja sitten hän jo olikin siinä, aina yhtä hyväntuulisena ja kohteliaana, itsevarmana.

  –Tessa, vai mitä? Samuel kysyi ja hymyili juuri sellaisella jokaisen vanhemman unelmavävyn hymyllä, joka olisi sulattanut kenet tahansa – valitettavasti myös minut. 

  –Joo, miten niin? vastasin ja yritin vastustamattomasta hymystä huolimatta kuulostaa jokseenkin välinpitämättömältä. Vaikka en varsinaisesti varonut Samuelia, suhtauduin häneen silti hieman varauksella, sillä me niin sanotusti pelasimme eri liigassa. Minä olin harmaa hiirulainen, seinäruusu, hiljainen ja no, epäsuosittu. Samuel taas oli kaikkea muuta kuin harmaa hiiri ja epäsuosittu.

  –Mä haluaisin kutsua sut bileisiin, jotka mä pidän parin viikon päästä, siis kirjoitusten jälkeen. 

  –Siis mitä? Mä? Miksi? olin aidosti yllättynyt ja päädyin esittämään Samuelille listan kysymyksiä.

  –Siis että mä haluaisin kutsua sut bileisiin. Ja miksikö? No, mä haluaisin vaan tutustua suhun vähän paremmin, hän vastasi ja hymyili edelleen valloittavasti ja viattomasti. En kuitenkaan antanut muurini murtua vielä.

  –Miksi sä muhun haluat tutustua lisää? Ja sitä paitsi… bileet ei ihan oo mun juttu, yritin puhua itseni ulos tilanteesta, mutta Samuel ei ottanut vastaväitteitäni kuuleviin korviinsa.

  –Kai sitä ihminen saa haluta uusia tuttavuuksia tehdä? Ja kaiken lisäksi sä vaikutat kiinnostavalta tyypiltä, mitä nyt oon ollut sun kanssa samoilla kursseilla, hän sanoi ja onnistui osumaan johonkin herkkään kohtaan sisälläni sanoilla “sä vaikutat kiinnostavalta tyypiltä”. Vastarintani suli hyvää tahtia samalla, kun jokin epämääräinen toivo ja lämpö levisi mieleeni.

  –No joo, tietty saa. Mut ne bileet… yksin mä en kyllä oo tulossa, vastustin silti, nyt ehkä vain periaatteesta.

  –Sun frendit on tervetulleita myös. Ja oonhan mä siellä, Samuel heitti ja sai minut nauramaan hieman. 

  –Okei, Samuel. Mä harkitsen vakavasti, lupasin ah niin karismaattiselle nuorelle miehelle ja hymyilin.

  –Mahtavaa! Mä annan sulle mun numeron, niin sä voit laittaa mulle viestiä, kun oot päättänyt.

On ehkä helppoa arvata, mitä sitten tapahtui – muutaman päivän kuluttua laitoin Samuelille viestin, jonka sisällön olin päättänyt jo hänen hymyillessään vaarallista unelmävävyhymyään minulle ensimmäistä kertaa.

Nykyhetki

Luentoon keskittyminen on tänään harvinaisen vaikeaa. Heilutan oikeaa jalkaani levottomasti, pyörittelen kynää kädessäni ja muistiinpanojen kirjoittamisen sijaan piirtelen outoja kuvioita vihkooni. Ajatukseni harhailevat jatkuvasti iltapäivän lyhyeen työvuoroon ja Viktoriin, jolla on tai on ollut mahdollisuus pelastaa meidät molemmat yhden projektin mittaiselta piinalta. En osaa lainkaan arvioida, millä todennäköisyydellä Viktor suostuu tai kieltäytyy projektista. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, että meistä kahdesta minä olen heikommilla jäillä, jos hän suostuu Marjatan ehdotukseen: Viktorilla on minuun enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla häneen, tiesi hän sitä tai ei. Hän kaiken kukkuraksi edes epäröi käyttää valtaansa. Pahimmillaan hän suostuu projektiin vain siksi, että pääsee iskemään useammin vyöni alle. Ajatus saa karvani pystyyn, sillä yhä edelleen on äärimmäisen satuttavaa kuulla, että joku todella väittää ja uskoo minun olevan paha. En tietenkään ole puhdas pulmunen, olen tehnyt virheitä, mutta… en silti väittäisi itseäni väkivaltaiseksi persoonaksi, joka aiheuttaa tuhoa ympärillään. Viktor kuitenkin näkee minut juuri niin, sillä Samuel on aikanaan päättänyt tekeytyä uhriksi, minun uhrikseni. Jollakin keinolla Samuel sai asiasta kuin asiasta leivottua minun syytäni sen sijaan, että hän olisi joskus löytänyt korjattavaa omasta toiminnastaan. Ja nyt, kun minusta ja Samuelista on jo aikaa, kärsin edelleen hänen pahemman luokan marttyyriluonteestaan. Jos minulta kysytään, tilanne on suorastaan uskomaton. En pysty ymmärtämään, miksi jokin suurempi voima on päättänyt työntää Viktorin elämääni juuri tällä kriittisellä hetkellä, kun olen jo luullut päässeeni jaloilleni. On kai vain kohtalon ivaa, että Marjatta vielä kaiken kukkuraksi haluaa minun työskentelvän tiiviisti Viktorin kanssa. 

  –Mutta meillä alkaakin näköjään aika loppua, niin lopetellaan nyt tähän ja jatketaan tästä ensi viikolla, luennoitsija päättää viimein ikuisuudelta tuntuneen luennon. Kerään nopeasti tavarani ja laitan ne reppuun, mutta jään sitten hetkeksi jumiin luentosalin puolivälissä olevan penkkirivin päähän. Alemmilta penkkiriveiltä suorastaan tulvii ihmisiä ovea kohti, enkä mahdu astumaan portaille ennen kuin ihmisvirta laantuu hieman. Odotellessani kaivan puhelimen esiin taskustani ja huomaan Leonan laittaneen viestin minulle jokin aika sitten.

~ Leona 
Sullahan on luento tänään klo 10-12? Tuutko syömään mun kanssa sen jälkeen?

~ Minä

Muuten joo, mut pitää kiirehtiä töihin, vuoro alkaa puol yhdeltä :( En kyllä oo siitä kauheen innoissani… nyt pitäis nimittäin selvitä, joudunko tekemään sen projektin Viktorin kanssa 😰

~ Leona

Ai joo, kyllähän me puhuttiin siitä vuorosta 🤦🏻‍♀️ Mut hitto, mä ihan totta pidän peukut pystyssä ja sormet ristissä sun puolesta, että se jätkä ei oo sun tuleva työpari. Ja tsemppiä myös, etenkin pahimman varalle! ❤️

Leona vastaa viestiini nopeasti ja saa minut hymyilemään hieman. Tuntuu hyvältä, ettei hän lainkaan vähättele tuskaani, mitä Marjatan ehdottamaan projektiin liittyy. En kuitenkaan ehdi jäädä pohtimaan ystävyyttämme sen enempää, sillä ihmisvirta portailla on viimein laantunut, ja pääsen lähtemään luentosalista. Ajan ripeästi pyörällä kotiin, haen jääkaapista eväät ja sitten… sitten otan jokseenkin haluttomasti suunnaksi työpaikkani, enkä pidä lainkaan sisälläni kasvavasta tunteesta.

Töissä ehdin tuskin laittaa eväät jääkaappiin ja käydä pikaisesti Alexan luona varmistamassa päivän työni, kun Marjatta jo tulee luokseni ja pyytää mukaansa työhuoneeseensa. Enkä minä voi kuin seurata ja esittää täysin rauhallista, vaikka todellisuudessa haluaisin juosta takaoven kautta tilannetta karkuun. Intuitioni velloo rauhattomana, eikä se yleensä tiedä mitään hyvää. Ja no, kun sitten hetken kuluttua Marjatta avaa minulle ja itselleen oven työhuoneeseensa, melkein jähmetyn paikalleni. Viktor. Hän istuu jo tuolilla Marjatan työpöydän edessä ja katsoo meihin päin päätään kääntäessään minua ehkä sekunnin ajan kylmästi, kunnes vääntää kasvoilleen satavarmasti tekaistun innostuneen odottavaisen hymyn. Marjatan läsnäolon vuoksi en voi mulkoilla Viktoria, vaan pakotan itsekin kasvoilleni jonkin hymyä muistuttavan ilmeen samalla, kun istahdan miehen viereen. 

  –Onpa upeaa saada teidät molemmat tähän nyt samaan aikaan puhumaan tästä projektista. Ja ennen muuta ihan mahtavaa, että te molemmat olette tähän suostuneet. Mä olen varma siitä, että te tulette olemaan loistava tiimi!

Ei, ei, ei, eiiiiiiii. Mä en tilannut tätä, mä en halunnut tätä, mä en pysty tähän, mä en selviä tästä. Mä ihan totta annan kohta Leonan eliminoida ton äijän tai Samuelin. Luoja anna mun kaikki kestää. Hemmetin kiva loppuvuosi töissä tiedossa siis, parun mielessäni kuin pikkulapsi, kun Marjatta ilmaisee myös Viktorin suostuneen projektiin. 

  –Mutta millä mielellä te itse lähdette tähän projektiin? Marjatta kysyy, enkä todellakaan tiedä, miten pystyn muodostamaan mitään positiivista sanottavaa projektista tähän hätään. Ja sitten Viktor avaa suunsa.

   –Oikein odottavaiset tunnelmat on. Mukava päästä tutustumaan Tessaan paremmin ja kehittää omaa ammattilaisuuttaan tällaisen haasteen kautta, hän sanoo ja hymyilee ensin Marjatalle. Kun katse kääntyy esihenkilöstämme minuun, hymy pysyy samana, mutta silmät ovat yhtäkkiä arktisen kylmät. 

  –Joo, mulla samat fiilikset. Oikein kiva päästä työskentelemään Viktorin kanssa, sanon ja hymyilen Marjatalle ja katson sitten tuoretta työpariani niin jäätävästi kuin suinkin vain osaan. Jossain sisälläni taistelutahtoni herää eloon. Älä luule, Viktor, että sä voisit murskata mut noin vain. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

(Niinhän tässä taas kävi, että syksy ja opinnot vei mukanaan, eikä postauksia ole pahemmin tullut 🥲 Katsotaan taas, milloin seuraava postaus sitten näkee päivänvalon :'D)

Kätketyt haavat #5

TESSA

On varhainen aamuyö, mutta tajuan asian vasta tuijotettuani puhelimeni näyttöä pitkän aikaa. Sykkeeni on koholla, yöpaita on liimautunut kiinni ihooni ja tunnen oloni varsin stressaantuneeksi. Revin paitaa irti ihostani jokseenkin tuskaisena. Lopulta käännän puhelimen takaisin pöydälle näyttö alaspäin ja kävelen sitten keittiöön, lasken pimeydestä ja tärisevistä käsistä huolimatta onnistuneesti lasin täyteen kylmää vettä. Suljen silmäni ja kuuntelen öisen kerrostalon hiljaisuutta. Ei askeleita rappukäytävässä, ei naurunremakoita seinänaapurissa, ei edes liikenteen ääniä ulkonta. Kuulen vain oman sykkeeni ja jääkaapin hurinan. On varsin rauhallista, mutta minä en ole rauhallinen, sillä ajatukseni laukkaavat. En jaksa edes muistaa, milloin olisin viimeksi nähnyt unta Samuelista, mutta Viktorin aloitettua työharjoittelunsa olen uhrannut turhan monta hetkeä ex-poikaystäväni ajatteluun. Nyt Samuel selvästi tulee myös uniini painajaisia aiheuttaen. Lasken tyhjän lasin tiskipöydälle ja jään keittöön seisomaan, revin edelleen hikistä paitaa irti ihostani, enkä saa aikaiseksi mennä vaihtamaan paitaa kuivaan. Mietin vain untani, tai siis painajaistani – sitä, miten ahdistavia ajatuksia pelkkä uni voikaan herättää. Hetken aikaa minusta nimittäin tuntuu siltä, etten ole koskaan päässytkään pois huonosta suhteesta, vaan että elän siinä edelleen, että löydän pian takaisin sänkyyn hiipiessäni sieltä tyhjyyden sijaan Samuelin. Ajatus aiheuttaa puistatuksen kehooni ja räväytän samalla myös silmäni auki öiseen pimeyteen, muistutan itseäni siitä, että todellisuudessa olen asunnossa yksin ja täysin turvassa. Ei mitään hätää, ei ole mitään pelättävää, ei mitään varottavaa, yritän rauhoitella itseäni, vaikka tiedän, että pahimmillaan rauhoittumiseen ja sen yrittämiseen menee koko loppuyö. Jos niin kävisi, nukahtaisin kyllä todennäköisesti uudelleen, mutta uni olisi levotonta ja katkonaista ja heräisin aamulla vain entistäkin väsyneempänä. En halua enää levottomasti ja katkonaisesti nukuttuja aamuöitä Samuelin takia. Koin niitä aivan riittävästi jo suhteemme aikana, kun säpsähtelin öisin hereille ilman mitään syytä, näkemättä painajaisia. Hermostoni kai oli vain hälytystilassa, valmiina pakenemaan vieressä väijyvän uhkan tieltä. Ja nyt jokin tässä aamuöisessä tuskassa tuntuu tutulta ja kieroutuneella tavalla jopa turvalliselta. Onko se oikeastaan edes ihme? Jotkut pahat asiat alkoivat nimittäin jo kauan ennen Samuelia.

Seuraavana päivänä olen väsynyt, eikä mielialani ei ole järin korkealla. Kun Leona saapuu luokseni iltapäivällä opiskelupäivästä selvittyään, istun vain sohvannurkassa silmät kiinni ja annan hänen puhua. On mukavaa kuulla vaihteeksi asioita hänen elämästään, sillä viime viikkoina fokus on valitettavan paljon ollut minussa, minun elämässäni ja itse paholaisessa. 

  –Ja ens viikonloppuna me mennään Vivianin kanssa mun porukoiden mökille. Mutsi ja faija on siellä myös, Lukas tulee ehkä. Sen aikataulut vielä vähän epäselvät ja no, tiedäthän sä mun veljen. Se on aika spontaani tapaus, niin sen suunnitelmat ehtii muuttua vielä moneen kertaan. Mutta joo, on meitä nyt ainakin neljä laittamassa mökkiä talvikuntoon, Leona selittää ja saa minut havahtumaan omista ajatuksistani. 

  –Hmm? Tai siis niin, niin joo. Kyllähän te sen mökin talvikuntoon saatte varmasti neljästäänkin. Ja jep, Lukas on mun vastakohta, mitä tulee asioiden ja aikataulujen suunnitteluun. Milloin sä muuten oot viimeksi nähnyt sitä? Eikös se viettänyt kesänkin siellä Vaasassa kesätöiden parissa? kiirehdin vastaamaan ja onnistun ehkä vaikuttamaan siltä, etten ole täysin ulapalla keskustelustamme. 

  –Heinäkuussa mummon synttäreillä. Lukaksen vapaapäivät osui sopivasti siihen väliin, niin se ehti ja halusi sit tulla juhlimaan mummoa. Muuten se kyllä viihtyy Vaasassa aika tehokkaasti ihan tuon välimatkankin takia.

Leona ei ole koskaan suoraan myöntänyt minulle asiaa, mutta kuulen nytkin hänen äänestään, että hän kaipaa kaukana asuvaa veljeään. Hänen perheensä on tiivis ja he ovat paljon yhteyksissä – toisin kuin minun perheeni. Luulen, ettei Leona halua puhua veljeään kohtaan tuntemastaan ikävästä minulle juuri siksi, että perhetilanteeni on melko erilainen. 

  –Sä et varmaan muuten oo puhunut mitään siitä Viktor-asiasta sun perheelle? Leona lopettaa omasta perheestään puhumisen kuin seinään ja kääntää keskustelun minun perheeseeni.

  –No en tietenkään ole puhunut. Tulisi vaan entistäkin pahempi mieli, jos mä yrittäisin jotenkin selittää niille, miksi tää tilanne töissä on niin perseestä. Tai mutsi saattais ymmärtääkin, mutta… muilta saattaisi tulla taas paskaa niskaan. Tai vaikka ei tulisi paskaa niskaan, niin kaksinaismoralismi olisi sen verran vahvasti läsnä, etten mä varmaan uskoisi sanaakaan, sanon sen, minkä Leona varmasti jo muutenkin tietää. Kyllä, hän uskoo minua, puhuin sitten Samuelista tai perheestäni, mutta välillä hänen on vaikea ymmärtää, millainen suhde minulla oikeasti on perheeseeni. 

  –Anteeks, mä tiedän, että toi oli aika tyhmä kysymys. 

  –Ei se mitään. Kyllä mä tajuan, että sun tilanne on erilainen ja että sä voit ja haluat puhua sun perheelle oikeasti mistä vaan. Mut joo, tää nyt on mitä on. Valitettavasti ei voida valita näitä elämän pelikortteja itse. Ja sori, mä tiedän kuulostavani katkeralta. En mä halua, että sulle paha fiilis siitä, että sulla on hyvät välit sun perheeseen ja hyvä parisuhde Vivianin kanssa. Mä ihan totta oon iloinen sun ja teidän puolesta. Mä tiedän myös, ettei tää oo mikään perustelu, mutta tänään on ollut vähän rankka päivä. Tai oikeastaan vaan tosi väsynyt, niin siksi oon vähän syvältä nyt, puhun Leonalle anteeksipyydellen ja saan häneltä vastaukseksi ilmeen, joka sanoo “Älä turhaan pyydä anteeksi, mä ymmärrän kyllä”. 

  –Haluatko sä puhua siitä? hän kysyy minulta ilman, että minun edes tarvitsee edes mainita muuta kuin väsymys. Ja kyllä, tilanteeni todella on tällainen, että paras ystäväni olettaa kaiken johtuvan yhdestä, tai no, kahdesta henkilöstä.

  –En, en halua puhua. Mä joudun huomenna töissä taas kestämään Viktorin läsnäoloa, niin nyt mä haluaisin ajatella jotain ihan muuta. Eli jos sä vaan keksit jotain ei Viktoriin tai Samueliin tai muihin ikäviin asioihin liittyvää juteltavaa, mä olisin tosi kiitollinen siitä, pyydän. Pian Leona onkin jo kaivanut mielensä syövereistä astetta kevyemmän puheenaiheen, jonka avulla saan ajatukseni hetkittäin irti edellisestä yöstä ja kaikesta muusta menneestä. Mutta niin, vain hetkittäin. On kuin joku painelisi kipeitä mustelmiani säännöllisin väliajoin: ensin ei satu lainkaan, sitten kipu tuntuu terävänä, jää pintaan väreilemään ja lopulta katoaa vain muistuttaakseen olemassaolostaan pian uudelleen.

Lapsuus

Olisiko kauheaa tunnustaa, etten osannut edes lapsena sanoa, milloin pelkäsin omaa kotiani ensimmäistä kertaa? Oliko se silloin, kun aloitin koulun? Vai sittenkin vasta myöhemmin, ehkä kolmannella luokalla? Mutta ei, ei se voinut mennä niin… Jo aivan pieni minä oppi tunnistamaan eri ihmiset ja heidän mielentilansa vain askelista, aistimaan ruokapöydässä uhkaavana väreilevää tunnelmaa ja tulkitsemaan aikuisten kasvoilla olevia ilmeitä. Opin varomaan, yritin olla mahdollisimman huomaamaton ja olla aiheuttamatta ongelmia. Aina en tietenkään onnistunut, vaikka olisin tehnyt kaiken niin sanotusti oikein. Viha sai kipinänsä milloin mistäkin ja kenestäkin, välillä lapsestakin järjettömiltä tuntuneista asioista. Siitä, mitä kotona tapahtui, ei koskaan puhuttu kenellekään, eikä kukaan huomannut. Miten kukaan olisi edes voinut huomata? Minuun ja meihin ei jäänyt ainuttakaan jälkeä, jonka olisi silmin voinut nähdä. Ehkä siksi en itsekään tunnistanut tapahtumia vuosiin väkivallaksi. Kuitenkin se, mitä opin lapsena pelkäämään, oli ennen kaikkea henkinen pahoinpitely – tilanne, sinut huudetaan ja haukutaan alimpaan helvettiin sen ihmisen toimesta, jonka turvaan sinun olisi pitänyt pystyä luottamaan. Ja niin. Vaikka hän ei usein ollutkaan fyysisesti väkivaltainen suoraan meitä kohtaan, oli hän silti fyysisesti pelottava. Muistan ehkä aina sen, miltä lautasilla olleet aterimet kuulostivat nyrkin iskeytyessä pöytään.

Nykyhetki

Nukun Leonan kanssa vietetyn illan jälkeen yöni hieman edellistä paremmin. Samuel ja Viktor pysyvät molemmat poissa unistani, enkä näe muitakaan painajaisia. Uneni on silti jokseenkin kevyttä ja rauhatonta, enkä herää aamulla uuteen työpäivään järin pirteänä. Siksi juon hieman uhkarohkeasti ison kupillisen mustaa teetä aamupalalla toivoen, ettei kofeiini ruoki ahdistustani. Sitten olenkin tavallaan valmis lähtemään töihin ja teenkin niin. Pyöräilen töihin pilvisessä säässä ja yritän samalla unohtaa, että tulen löytämään töistä Viktorin lähes satavarmasti. Saattaa olla kamalaa sanoa näin, mutta minä todella toivon hetkittäin, että Viktor jossain kohtaa harjoitteluaan sairastuisi vaikkapa flunssaan ja olisi edes muutaman päivän töistä pois. Aamun ilonaiheeni onkin se, että onnistun luikkimaan omaan työpisteeseeni niin, etten näe vilaustakaan Viktorista. Minun ei tarvitse sen suuremmin keskustella edes Alexan kanssa, sillä olemme jakaneet tämän viikon työt keskenämme jo aiemmin. Niinpä istun hieman väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä koneeni äärellä kuulokkeet korvilla ja muun muassa luen sähköposteja ja vastailen niihin rutiininomaisesti. 

Hyvä onneni Viktorin suhteen jatkuu myös tauoilla, sillä jollain ilveellä onnistumme ajoittamaan taukomme lähes täydellisesti ristiin. Tulenkin ruokatauolta takaisin työpisteeseeni varsin tyytyväisenä päivän kulkuun ja uppoudun nopeasti takaisin työhöni. Kuulokkeet korvillani olen todella keskittyneessä tilassa ja säikähdänkin siksi pahemman kerran, kun…

  –Hei, Tessa, onko sulla siinä pahasti kesken? 

En kuule musiikin yli avautuvaa ovea, mutta sen sijaan Marjatan äänen kuulen selvästi. Vedän nopeasti kuulokkeet kaulalleni ja tuon sitten oikean käteni säikähdyksen eleenä rinnalleni.

  –Hui saa… Sori, mä säikähdin ihan tosi paljon, en yhtään kuullut avautuvaa ovea, selitän edessäni seisovalle naiselle, enkä muista edes vastata hänen kysymykseensä. 

  –Ei kuule, mähän tänne tulin äkkiarvaamatta. Olisi pitänyt koputtaa vähän reippaammin tuohon oveen, niin sä olisit kuullut. Eli pahoittelut, ei missään nimessä ollut tarkoitus säikäyttää, Marjatta kiirehtii pahoittelemaan, eikä itsekään muista toistaa kysymystään.

  –Joo, no ei se mitään. All good now. Mut sulla oli siis varmaan jotain asiaa? kysyn. Marjatta vaikuttaa äskeisen säikähdysepisodin jäljiltä hieman hämmentyneeltä, mutta pääsee kuitenkin pian takaisin kartalle. 

  –Niin, oli joo! Mut oikeastaan mä toivoisin, että sä tulisit sitä varten käymään tuolla mun työhuoneessa. Jos sulla ei mene siinä kauaa, niin tee se loppuun ja tule sitten. Tai voit toki tulla saman tien, jos haluat.

No voi helvetti, mietin, kun Marjatta pyytää minua työhuoneeseensa. Ei voi olla hyvä asia, että hän pyytää minua käymään työhuoneessaan jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Ehkä se Viktor on nyt kuitenkin… 

  –No, mulla menee tässä enää hetki, ehkä 15 tai 20 minuuttia, niin jos mä tuun sitten? sanon ja yritän karkaista niin ajatuksiltani siivet. Marjatta näyttää vihreää valoa ja lähtee sitten työpisteeltäni kohti työhuonettaan. Voin kai vain kiittää jotain ylempää voimaa siitä, ettei työni ole pahasti kesken tai muuten hankalassa vaiheessa, joten pystyn jatkamaan työtäni. Ajatukseni eivät nimittäin pysy kasassa, vaikka olenkin juuri yrittänyt katkaista siivet katastrofiajattelulta. Marjatta ei koskaan, siis ei koskaan, pyydä työntekijöitään työhuoneeseensa huvikseen. Jos sinne tulee kutsu, on hänellä yleensä jotain painavaa asiaa, jotain sellaista, jota hän ei halua jakaa kaikkien korville. Myönnän, että viime kerralla kyseessä ei ollut mikään järin vakava asia, pitihän minun vain kertoa oma näkemykseni Viktorin ensimmäisestä työpäivästä. Mutta miksi ja mistä Marjatta haluaa keskustella kanssani nyt uudelleen? Ja koska Viktor on minulle mitä on, en saa päähäni muuta kuin se, että hän on nyt päättänyt tehdä tuhoa työuralleni Marjatan yrityksessä. Sen ajatuksen saattelemana naputtelen työni valmiiksi, nousen ylös pöydän äärestä ja ravistelen kehoani kuin märkä koira. Toivon kovasti, että ravistelun mukana kehooni hiipinyt jännitys ja tärinä lentäisivät pois kuin vesi koiran turkista. Sitten kävelen hieman jäykästi kohti Marjatan toimistoa, kuulen jokaisen askeleeni ja sydämenlyöntini.

  –Hei, tule vain sisälle. Laita vaan ovi kiinni, Marjatta hymyilee minulle ja ohjaa minut istumaan alas. Kun istun, en hetkeen tiedä, mitä tekisin käsilleni. Ne tärisevät, vaikka olen vain hetki sitten ravistellut itseäni hävittääkseeni tärinän. Tuon käteni puuskaan rinnalleni, mutta päädyn laskemaan ne kuitenkin syliini.

  –Sä halusit siis puhua jostain? kysyn jälleen, pakotan ääneni rauhalliseksi.

  –Joo, niin haluisin. Tai haluan. Sullahan on mennyt töissä viime aikoina tosi hyvin. Alexa on kehunut sun työnjälkeä, eikä mullakaan ole mitään valittamista, päinvastoin. Siksi mä olen ajatellut, että mä olen valmis tarjoamaan sulle lisää haastetta. Mä nimittäin uskon suhun, Tessa. Mulla siis on yksi projekti, joka olisi nyt toteuttajia vailla. 

  –Sä meinaat, että mä toteuttaisin sen projektin? kysyn Marjatalta, enkä tiedä, mitä mieltä olen hänen ehdotuksestaan. 

  –Joo, tai olisit toinen toteuttajista. Tää ei tosiaan olisi mikään hirvittävän suuri projekti, mutta mä näen, että tämä olisi sopivan kokoinen haaste sulle ja… Viktorille. 

Älä nyt helvetti sano, että mä elän jossain vitun huonossa elokuvassa.

6. osa

Kepeän kipeää

Päätäni särkee
I’m feeling low
surkumieli, liidän matalalla
sillä alut ja loput
ovat vaikeita
en pidä muutoksista
ja menetyksistä
tauoista
jotka eivät ehkä sittenkään
ole vain taukoja

Voi olla
että löydän itseni
samasta paikkaa uudelleen
mikä helpotus ja ilo
mutta
kuka tietää, käykö niin
vai onko edessä jälleen
uusi alku

Ja niin
onko sekään viisasta
jos löydän itseni uudelleen 
samasta paikkaa
heitänkö silloin hukkaan
uuden mahdollisuuden
jotain huikeaa
avaimia tulevaisuuteen

Mutta ehkä tänään
pitäisi keskittyä lähitulevaisuuteen
vaikka tiedän murehtivani
tätä jonkin aikaa
kaipaavani tuttua ja turvallista
kunnes syksyn mittaan
tästä tulee jälleen 
tuttua ja turvallista
pienetkin muutokset 
vain vaativat aikaa

Ja niin mietin
mennyttä kesää
kuinka haasteista ja vaikeuksista huolimatta
viihdyin niin hyvin
että irtipäästäminen
ainakin hetkeksi
on jokseenkin kipeää

Kätketyt haavat #4

VIKTOR

Kun hän lähti, hän todellakin lähti. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli mennyt – ei edes Samuel. Aluksi hän oli ollut tilanteesta järkyttynyt, mutta oli ollut lopulta kuitenkin helpottunut. Oli nimittäin vain hyvä asia, että hän pääsi eroon naisesta, joka teki hänen elämästään suurin piirtein maanpäällisen helvetin. Väkivaltaisia ihmisiä kohtaan minulta ei todellakaan herunut ymmärrystä, oli väkivaltainen henkilö sitten mies, nainen tai joku muu. Eikä kyllä heru vieläkään. Väkivalta on yksiselitteisen väärin tekijästä ja muodosta riippumatta, eikä se kuulu minkäänlaisiin ihmissuhteisiin. Olen valtavan pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat kohtamaan väkivaltaa ihmissuhteissaan, oli kyseessä sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen tai vaikka hengellinen väkivalta tai kaikkien yhdistelmä. Mutta niin. Tessa todella vain lähti ja katosi muutamia vuosia sitten jälkiä jättämättä. 
Siksi olikin melkoinen yllätys kohdata hänet sinä syyskuisena maanantaina työharjoitteluni alkaessa. 

Naputan tahtia etusormella rattia vasten. On syyskuun loppu, iltapäivä, puolipilvistä ja tuulista, siis melko viileää. Olen laittanut auton ilmastoinnin pois päältä todettuani, ettei se enää tässä kohtaa syksyä ole tarpeellinen asia. Maantiellä on melko rauhallista, vaikka kolmen jälkeen iltapäivällä arkipäivänä liikennettä luulisi olevan. Ei tosin sillä, että asia minua erityisesti haittaisi – pidän auton ajamisesta eniten silloin, kun tiet eivät ole ruuhkaisia. Tällaisina hetkinä minulla nimittäin on aikaa myös ajatella, siis ajatella muutakin kuin liikennettä. Usein mietin päivän tai viikon tapahtumia, tulevia tai menneitä. Totta kai mietin paljon muutakin: ihmisiä, opintoja, elämää, maailman tapahtumia, uutisia ja myös bensan litrahintaa, ajettuja kilometrejä ja niiden tarpeellisuutta. Mutta viime aikoina… viime aikoina olen miettinyt paljon mennyttä ja sitä, pitäisikö menneestä puhua vai ei. Sitä minä todella olen pohtinut viimeisten viikkojen aikana saamatta itseltäni vastausta. Olen yrittänyt pohtia, saako menneisyyden kaivelulla enemmän vahinkoa kuin hyvää aikaan, kun kyse on tällaisesta asiasta. Tai ihmisestä… Tai no, asiasta. En tiedä, miten Samuel reagoisi, jos nyt ilmoittaisin hänelle, että By the way, sun hullu exäksi työskentelee osa-aikaisena vakkarina mun harjoittelupaikassani. Olen suorastaan järkyttynyt siitä, kuinka läheltä olen Tessan lopulta löytänyt. Ja ei, en todellakaan ole etsinyt häntä, mutta etenkin alkuun pohdimme Samuelin ja muiden kanssa, mihin nainen kykeni lähtemään niin nopeasti jälkiä jättämättä. Vaikka no, eipä tuon kai pitäisi olla mikään yllätys, kun on kyse Tessan kaltaisesta ihmisestä. Jo silloin, kun hän oli Samuelin kanssa suhteessa, hän piti oman kumppaninsa vähintäänkin käden mitan päässä omista asioistaan, mukaan lukien ystävistään ja perheenjäsenistään. Samuelin mukaan Tessa ei ollut ollut halukas tutustuttamaan itselleen tärkeitä ihmisiä Samuelille tai toisin päin. Ainakin osittain sen vuoksi naisen oli helppoa lähteä ja kadota jäljettömiin, kun Samuel ei tiennyt juuri mitään hänen elämästään. Lähtiessään Tessa oli jättänyt heidän yhteisen asuntonsa sohvapöydälle vain lyhyen, syyllistävän vanhaan kirjekuoreen kirjoitetun viestin ja avaimensa asuntoon. Hän ei koskaan tarjoutunut selittämään varsin äkillistä lähtöään Samuelille, sillä heti lähtönsä jälkeen hän oli myös estänyt entisen kumppaninsa kaikissa mahdollisissa viestipalveluissa ja sen lisäksi vaihtanut käyttäjänimensä, sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Aluksi Samuel oli totta kai hyvin järkyttynyt kaikesta, mutta hiljalleen järkytys alkoi vaihtua helpotukseksi. Samaan aikaan Samuel paljasti myös meille, ystävilleen ja perheelleen, totuuden Tessasta ja suhteessa kokemastaan väkivallasta. Vaikka alkuun olinkin ollut vihainen siitä, että Tessa oli törkeällä tavalla jättänyt ystäväni, tulin väkivallasta kuultuani aivan toisiin aatoksiin. Olen edelleen sitä mieltä, että Tessan halukkuus lähteä oli Samuelin kannalta suoranainen onnenpotku. Usein väkivaltaisista suhteista nimittäin on varsin vaikeaa pyristellä irti, mutta nyt Samuelin ei itse tarvinnut jaksaa pyristellä irti suhteesta vähäisillä voimavaroillaan, sillä Tessa päätti suhteen eikä koskaan tullut edes anomaan anteeksiantoa. Oikeastaan melkoinen lottovoitto Samuelin kannalta, sillä niin paskassa suhteessa edestakaisin soutaminen jäi kokonaan pois. Melko pian Tessan lähdön jälkeen hän pääsikin kiinni paranemisprosessiin ja elää nyt hyvää, tasapainoista elämää. Siksi en tiedä, kertoisinko Tessasta hänelle vain en. Pelkään, että jos kerron naisesta hänelle, hän saa päähänsä jotain typerää ja alkaa kinuta vastauksia jo haudattuihin kysymyksiin. Toisaalta kertominen voisi auttaa häntä saavuttamaan vielä jonkin tason mielenrauhan suhteen, kun hän saisi tietää, ettei Tessa todellakaan ole enää tulossa hänen peräänsä. Minä nimittäin luotan siihen, ettei Tessa enää aio mennä Samuelin perään – ymmärsin sen sillä hetkellä, kun näin hänen silmiensä muuttuvan hieman hämärässä eteisessä sekunneissa kylmiksi kuin keväisin räystäältä roikkuvat suurensuuret jääpuikot. Silmien perusteella hän halusi päästä minusta eroon aivan samalla tavalla, kuin hän oli halunnut päästä eroon Samuelista vain muutamaa vuotta aiemmin.

Työpaikalla Tessa vaikuttaa olevan varsin pidetty henkilö. Hän ei ole töissä läheskään päivittäin, mutta siitä huolimatta hänen nimensä mainitaan töissä useamman kerran päivässä jopa täysin työhön liittymättömissä konteksteissa. Mitä Tessaan itseensä tulee, hän ei juurikaan tuo itseään esille töissä. Hän pitää matalaa profiilia, vetäytyy usein omaan rauhaansa työskentelemään ja tulee toimeen kaikkien kanssa. Kaikesta päätellen hän on töissä pidetty henkilö, joka ei herätä minkäänlaisia epäilyksiä.  Totta puhuen minun on toisinaan hieman vaikeaa olla sanomatta mitään, kun tiedän, millainen henkilö hän todellisuudessa on. Mutta toisaalta, mitä minä voisin naisen maineelle työpaikalla tehdä – minulla ei nimittäin ole pitäviä todisteita Tessaa vastaan. Ja no, varsin usein työnantajat eivät ole järin kiinnostuneita työntekijöidensä ihmissuhteista ja muusta yksityiselämästä, mikäli työnteko edelleen sujuu hyvin. Tessan kohdalla työnteon sujuvuudessa tuskin on mitään ongelmia. Jos olisi, hänestä ei varmasti puhuttaisi töissä niin positiiviseen sävyyn kuin nyt. Kun mietin Tessan mainetta ja menestystä työpaikalla, pohdin samalla jälleen myös Samuelille kertomista. En ole varma, miten mies reagoisi kuullessaan, että hänen väkivaltainen exänsä menestyy elämässä edelleen – aivan kuin kyseinen nainen ei koskaan olisi tehnyt mitään pahaa.

  –Mitä mieltä sä muuten olet: pitäiskö kaverille kertoa, jos on nykyään sen exän kanssa samassa työpaikassa?

Pikkusiskoni Valman pää suorastaan ponnahtaa ylös, kun hän kääntyy katsomaan puhelimensa sijaan minua.

  –Siis mitä sä selität? Valma kysyy ja näyttää hyvin hämmentyneeltä, siis juuri siltä, että on äsken keskittynyt minun kysymykseni sijaan puhelimeensa. Pikkusiskoni on fiksu 21-vuotias, jolla on vahva oikeudentaju ja halu kuunnella muita ihmisiä, mutta toisinaan Instagram ja Tiktok voittavat ainakin isoveljen höpinät. 

  –Siis että pitäiskö sun mielestä kertoa kaverille, jos on sen kaverin exän kanssa samassa työpaikassa? toistan kysymykseni ja nappaan sohvapöydältä käsiini kynän ikään kuin stressileluksi. 

  –Hmmh, paha sanoa. Kai se riippuu siitä, onko sillä kaverilla joku erityinen syy olla tietoinen exänsä nykyliikkeistä. Tai no, ei edes oikeastaan, kai siitä voi muutenkin vain mainita. Miksi sä edes kysyt? Valma vastaa ympäripyöreästi ja pyytää minua sitten kertomaan, miksi olen kysynyt häneltä sellaisen kysymyksen. 

  –Sun vastaus ei ollut nyt kovin hyödyllinen. Ja miksi mä sit kysyn tästä asiasta? Noh, mielenkiinnosta. Ja… saattaa siihen olla joku toinenkin syy, kiemurtelen hieman Valman kysymykseen vastatessani ja pyörittelen kynää käsissäni aiempaa nopeammin. 

  –Hemmetit sä tällaisia asioita kysyt multa silkasta mielenkiinnosta. Viktor, mitä siellä sun duunipaikalla oikein tapahtuu? Ootko sä nyt jo mennyt säätämään jonkun työkaverin kanssa vai mitä hittoa? Valma pysyy epäluuloisena ja saa viimeisimmällä kysymyksellään minut jopa järkyttymään hieman. 

  –EN! Ei tässä nyt oo kyse mistään sellaisesta! Valma kuuntele, mä oon samassa työpaikassa Samuelin exän kanssa. En kai mä nyt ikipäivänä alkaisi säätää Tessan kanssa, kun tiedän, että se on väkivaltainen, ikään kuin puolustaudun melko kiivaasti ja tulen samalla lipsauttaneeksi Valmalle totuuden. Hän katsoo minua hetken edelleen hämmentyneenä, mutta sitten hän vaikuttaa tajuavan, keistä puhun puhuessani Samuelista ja Tessasta. Sen myötä Valman ilme muuttuu, mutta ei aivan sellaiseksi kuin voisi luulla. 

  –Ahaa, okei. Nyt se sitten on löytynyt, Tessa nimittäin? Sehän oli teiltä kadoksissa, vai mitä? Ja nyt sä olet huolissasi siitä, pitäisikö Samuelille kertoa Tessan sijainnista? Valma esittää liudan kysymyksiä todennäköisesti vain ostaakseen itselleen lisää aikaa – sen vuoksi en vastaa yhteenkään hänen kysymykseensä. Näen myös hänen ilmestään, että hän suhtautuu ajatukseen väkivaltaisesta naisesta syystä tai toisesta epäluuloisesti. Tai no, jos nyt oikein ajatellaan…

  –Mä en mitenkään halua vähätellä miesten kokemaa väkivaltaa, mut tiedäthän säkin tän maan tilastot lähisuhdeväkivallan osalta. Mieti nyt, Suomessa naisen tappaa useimmin oma mies! Sit mua kiinnostais myös tietää, miten hyvin sä oikeastaan edes tunsit tai tunnet sen Tessan? Äläkä hei katso mua noin, veli-hyvä. Mä vaan pohdin, onko sun ollut mahdollista muodostaa mitään omaa mielipidettä siitä ihmisestä. Vaikka joo, sekin on kohtuu yleisessä tiedossa, että väkivaltaiset tyypit on usein kaikille muille paitsi sille väkivallan kohteelle tai kohteille jotain Naantalin aurinkoja, pikkusiskoni selittää minulle auki omaa näkökulmaansa ja onnistuu myös saamaan minut puolustuskannalle. 

  –Joo, kyllä mä tiedän Suomen lähisuhdeväkivaltatilastot. Ei ne ole kovin mairittelevaa luettavaa miesten kannalta. Mutta, niin kuin sä itse sanoit, miehetkin kohtaa parisuhteissa väkivaltaa. Ja sitä paitsi, Samuel on mun kaveri ja mä luotan siihen. Ja toisekseen, miksi se haluaisi tekeytyä väkivallan uhriksi? Eihän kukaan nyt halua olla väkivallan uhri. Mitä tulee Samuelin vaikutukseen mun Tessaa koskevaan mielipiteeseen, niin totta kai se on vaikuttanut siihen, en mä sitä kiellä. Niiden parisuhteen aikana mä en tosin pitänyt sitä naista mitenkään väkivaltaisena, kun en tiennyt asioiden todellista laitaa. Joka tapauksessa tää keskustelu ei muuten ole vieläkään vastannut mun alkuperäiseen kysymykseen, puolustan jälleen omaa näkökulmaani ja Samuelia melko kiivaasti, ikään kuin olisin loukkaantunut Valman kyseenalaistavista sanoista. Tiedän kuitenkin, ettei Valma aio pyytää minulta anteeksi mitään, eikä oikeastaan edes tarvitse – kai hänellä täytyy olla oikeus kyseenalaistaa ja vaatia minulta, noh, eräänlaista faktantarkistusta. Onkin täysin eri asia, suostunko vielä ajattelemaan asiaa mistään muusta kuin Samuelin esittämästä näkökulmasta.

  –No, vastataan sitten siihen sun polttavaan kysymykseen.Mä olen sitä mieltä, ettei sulla ole mitään syytä kertoa Samuelille Tessan nykyisestä työpaikasta. Paitsi jos sun ja Tessan suhde ei pysy ammatillisena. Silloin olisi ehkä ihan hyvä mainita kaverille asiasta. Mut muuten mä ihan todella luulen, että väkivaltaisesta exästä kuuleminen vaikuttaa paljon todennäköisemmin negatiivisesti kuin positiivisesti Samueliin, Valma lopultakin vastaa kysymykseeni kertomalla oman mielipiteensä. Kiitän häntä mielipiteestä ja jaksan vielä kerran mainita hänelle jotain siitä, etten ikinä sekaantuisi Tessaan. Sen jälkeen keskustelumme kääntyy kuitenkin hiljalleen pois Samuelista ja Tessasta. Ja vaikken vielä tajuakaan asiaa, on täysin mahdollista, että jo pikkusiskoni kyseenalaistavat sanat ovat saaneet jotain liikkeelle mielessäni.

5. osa

Kätketyt haavat #3

TESSA

Neljä vuotta aiemmin
Mitä voisin sanoa? Olin lukiossa, tarkemmin sanottuna aloittanut juuri abivuoden, siis 19-vuotias. Nuori minä varmasti olinkin, mutten missään nimessä naiivi. En luottanut helposti ja uskoin valitettavasti mieluummin pahaa kuin hyvää, jos en voinut olla varma. En kuitenkaan ollut missään määrin huligaani, vaan perinteisesti kilttinä tyttönä pidetty nuori nainen, joka panosti opiskeluun, ei käynyt bileissä tai aiheuttanut missään tai kenellekään ongelmia. Varsinkin kaikenlaisesta draamasta pysyttelin kaukana. Minulla oli myös muutama hyvä ystävä, joiden kanssa vietin aikaa sekä koulussa että vapaa-ajalla. Olin siis hiljainen ja kai aika huomaamatonkin, mutta silti yleisesti positiiviseksi tapaukseksi ajateltu ihminen. Ulospäin minusta ei näkynyt merkkiäkään siitä, että jokin olisi vinossa. Kuitenkin kiiltävän ulkokuoren alla oli jotain, jota en halunnut paljastaa juuri kenellekään – en edes Leonalle ja Vivianille. Tai no, muihin ihmisiin nähden he tiesivätkin paljon. Tai he tiesivät kaunistellun totuuden, kun muut eivät tienneet sitäkään. En vain osannut tai halunnut puhua siitä, mitä peittelin. Ennen kaikkea halusin vain paeta ja unohtaa jo silloin. Pakenemisen ja unohtamisen lisäksi olin valtavan nälkäinen myös pehmeän huomion, siis rakastetuksi tulemisen, suhteen. Ja niin pahalta kuin se tuntuukin myöntää, nälkäni rakastetuksi tulemista kohtaan koitui jonkinlaiseksi kohtalokseni, sillä myös hänen kiiltävän kuorensa alla oli jotain varsin synkkää.

Nykyhetki

Vasta, kun vilkaisen ranteessani uskollisesti olevaa älykelloa, ymmärrän puhuneeni Leonan melko pitkään. Syyskuinen ilta on pimentynyt jo jonkin aikaa sitten, ja nyt katuvalot loistavat oranssia valoaan ympäristöönsä. Minä puolestani mietin edelleen sitä, miten yksi ihminen ja hänen tekosensa voivat vaikuttaa minuun ja elämääni vielä vuosien jälkeenkin.

  –Mä tiedän, että tää on laiha lohtu, mut onneks Viktor ei sentään ole itse paholainen, Leona sanoo palatessaan keittiöstä olohuoneeseen kahden höyryävän kuuman teekupin kanssa ja sulkee samalla raollaan olevan parvekkeen oven. 

  –No sehän tästä vielä puuttuisikin, että mä joutuisin tekemisiin Samuelin kanssa. Mä vaan olisin mieluummin pysytellyt kaukana ihan kaikista Samuelin elämään kuuluvista ihmisistä. Leona, sun olisi pitänyt tänään olla aistimassa tunnelmaa toimistolla. Siellä oli nimittäin yhtä lämmin tunnelma kuin Siperiassa talvella. Ja mä voin kertoa, että Siperian kylmyyttä ei kukaan meidän toimistoporukasta tule ohittamaan huomaamatta, puhun synkällä äänellä Leonalle, joka ojentaa toisen teekupeista minulle, mutisee jotain juoman kuumuudesta ja vastaa sitten. 

  –Kieltämättä paskamainen tilanne. On sekin nyt helvetti, että Samuel uhriutuu ja mustamaalaa sua ihmisille. Vaikka toisaalta, mikäs ihme se nyt edes on. Sen paholaisen egon kolhunkestävyys me kyllä tiedetään. Se näköjään tekee ihan mitä tahansa, ettei ihmiset vaan alkaisi nähdä sitä minkäänlaisessa huonossa valossa, ystäväni puhisee ja kuin tunnetilansa jatkeena sekoittaa lusikalla teetään melkein raivokkaasti. 

  –Varo hei vähän, ettei sun tee läiky. Mut joo, paholainen on selvästi kirjoitellut itsestään oikein sankaritarinaa meidän eron jälkeen. Mä en vain oikeasti tiedä, miten mä pystyn työskentelemään Viktorin kanssa, kun meidän välit vaikuttaa ihan kaikkiin työyhteisössä. Ja ainahan on se riski, että Viktor alkaa puhua musta kuraa töissä. Ja jos se on yhtä vakuuttava ja huomaamattomasti toimiva kuin Samuel, sen nyyhkytarina voi upotakin ihmisiin, selitän Leonalle, enkä voi mitään sille, että puistatus ryömii ahdistuksen kanssa selkärankaani pitkin. Ravistelen sen seurauksena kehoani melkein märän koiran lailla, aivan kuin pahat asiat olisivat pois ravisteltavissa.  

  –Niin, onhan se tietysti mahdollista. Mut muista, että sä oot työpaikallasi tavallaan paremmassa asemassa kuin Viktor, kun sä oot vakituinen työntekijä. Oot ollut jo aika pitkään! Porukka siis tuntee sut ja luottaa todennäköisemmin sun kertomaan kuin jonkun random harjoittelijan. Etenkin, jos Viktor kertoisi vain siitä, mitä sä muka olisit tehnyt exällesi, joka ei ole Viktor itse. Aina pitäisi nimittäin kuunnella uhria itseään, jos se vaan mitenkään on mahdollista, Leona sanoo nyt jo aiempaa rauhallisemmalla äänensävyllä ja pyrkii selvästi rauhoittelemaan myös minun mieltäni. Vaikka tiedän, että ystäväni sanoissa on perää, en silti pysty päästämään irti siitä, että pahimmillaan Viktorin kantama turha kauna minua kohtaan voi tehdä pahaa jälkeä maineelleni työpaikalla. 

  –Jep. Olisipa vaan niin yksinkertaista luottaa siihen, että Viktor ei halua tuhota mun elämääni, ja että se sen lisäksi vielä peittää kaunansa muilta työntekijöiltä. Ja munkin pitäisi pystyä peittämään se, etten mä suhtaudu Viktoriin neutraalisti saati sitten positiivisesti, selitän Leonalle melko valittavaan sävyyn. On turhauttavaa, että edes joudun miettimään tällaisia asioita vain ja ainoastaan Samuelin takia. En kuitenkaan voi tilanteelle mitään. Tai no, se ei ole aivan totta, sillä voisin totta kai irtisanoa itseni ja etsiä uuden työpaikan. Niin minun ei ainakaan tarvitsisi työskennellä Viktorin kanssa kovin pitkään. Mutta todellisuudessa tiedän, että irtisanoutuminen ei ole vaihtoehto kahdesta syystä: ensinnäkin lisärahalle on aina käyttöä, ja toisekseen, irtisanoutuminen Viktorin takia tarkoittaisi sitä, että antaisin Samuelin voittaa. Sitä iloa minä en taas halua suoda hänelle yhdelläkään solullani. 

  –Mä oon oikeasti niin pahoillani, että sä jouduit tällaiseen tilanteeseen. Ja tiedätkö, nyt on taas yksi niistä hetkistä, kun mun tekisi ihan vähän mieli käydä eliminoimassa sun eksäsi, Leona sanoo jälleen lohduttavaan sävyyn ja saa minut jopa virnistämään hieman.

  –Kiitos, mut ehkä et kuitenkaan käy tekemässä sitä. Mä en halua, että sä joudut poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa tekemisiin Samuelin takia. Eikä tässä lopulta auttaisi mikään muu kuin se, että historiasta voisi poistaa tapahtumia ja ihmisiä. Pitää vain toivoa, että Viktor keskittyy enemmän omaan työharjoitteluunsa kuin mun elämäni hankaloittamiseen.

Kesken lauseeni asunnon ovi käy, kun Vivian saapuu kotiin keramiikkakurssiltaan, ja pian hän onkin olohuoneessa kengät jalassa, takki niskassa ja laukku olalla. 

  –Ai, moi Tessa! Mä en tiennyt, että sä olit tulossa tänne tänään. Ei se siis missään nimessä haittaa! Mut onks jotain tapahtunut? Mistä te puhutte? Vivian on selvästi yllättynyt minun läsnäolostani ja on myös ehkä kuullut osan äskeisestä lauseestani. Minä ja Leona katsomme toisiimme kuin pohtien, kumpi kertoisi varsin epämiellyttävän syyn yllätysvierailulleni.

  –Voi Vivian, kun sä et haluaisi tietää. Eikä minä ja Tessakaan haluttais tietää, Leona sanoo ja saa kumppaninsa rypistämään kulmakarvojaan hämmentyneenä. Minä taas vain nyökyttelen Leonan sanoille ja valmistaudun niin sanotusti pudottamaan pommin.

  –Me puhutaan itse paholaisesta. Samuelista.

Vivianin reaktio ei yllätä minua – hänenkin ilmeensä valahtaa. Sellainen puheenaihe Samuel on meille kolmelle.

Seuraavana päivänä kiitän jotain ylempää voimaa siitä, ettei minulla ole töitä tai luentoja. Saan olla rauhassa kotona ja yrittää sisäistää sen, että yhtäkkiä Samuel tai ainakin hänen tekojensa seuraukset ovat läsnä arjessani. En yritä väittää, että ennen Viktoria Samuel ei enää olisi vaikuttanut elämääni. Mutta eilinen, etenkin Viktorin käytös minua kohtaan, saa minut muistamaan asioita, jotka olen yrittänyt haudata syvälle mieleeni. Kaikkein kauheinta on se, että Viktor saa minut tuntemaan itseni tavattoman avuttomaksi ja voimattomaksi, puolustuskyvyttömäksi. En tiedä, miten voisin puolustaa itseäni hänen katseensa alla. Kuinka voisin saada hänet uskomaan, että hänen kannattaisi kyseenalaistaa kaikki se, mitä Samuel on hänelle kertonut minusta. Vastaus on melko musertava. Minä en koskaan voi saada Viktoria uskomaan sanojani, jos hän ei ole valmis kuuntelemaan. Se taas muistuttaa minua jollain tavalla siitä, kuinka epätoivoisesti yritin joskus saada Samuelin näkemään asiat minun näkökulmastani. Eikä kyse ole lopulta edes vain Samuelista, vaikka joskus toivon niin. Hän ei ole ainut ihminen, jonka takia olen yrittänyt olla oman elämäni Don Quijote ja taistella tuulimyllyjä vastaan. Kokemuksesta siis tiedän, ettei kaikkien ihmisten mielipiteitä, asenteita tai ajatuksia pysty muuttamaan. Ja Viktor… hän saattaa olla vain yksi tuulimylly lisää. En ole varma, jaksanko yrittää muuttaa hänen ajatuksiaan, kertoa hänelle kipeimmistä mustelmistani, sillä hän saattaa silti vain syyttää minua valehtelijaksi. Kokemuksesta tiedän senkin, että valehtelijaksi väittäminen tekee valtavan kipeää, repii kappaleiksi ja saa epäilemään itseään. Itsensä epäileminen se vasta myrkyttääkin mielen, ahdistaa nurkkaan tai maanrakoon. Ja nyt, kun viimein olen saanut itseni uskomaan, etten ole syyllinen niihin asioihin, joista minua syytetään, en haluaisi palata takaisin epäilykseen. Siksi minun on ehkä vain kestettävä Viktorin kylmyyttä, ellei hän sitten todella yritä tuhota elämääni tai osoita merkkejä siitä, että hän olisi valmis kuuntelemaan Samuelin lisäksi myös minua. 

Keskiviikkona en enää pysty välttelemään totuutta katumalla menneisyyttä kotini suojissa, sillä joudun menemään töihin työvuorolistan mukaisesti. Jos keskiviikon työvuorossa on jotain hyvää, niin se, etten joudu olemaan töissä Viktorin kanssa kahdestaan maanantain tapaan. Nyt toimistolla on useita ihmisiä meidän lisäksemme, ja minä saan keskittyä työskentelemään Alexan kanssa. Tai no, jos nyt totta puhutaan, en lopulta edes varsinaisesti työskentele Alexan kanssa, vaan sovin hänen kanssaan tehtävistäni ja vetäydyn sen jälkeen omaan rauhaani niitä tekemään. Viktorin kanssa en vaihda sanaakaan, mutta ruokatunnilla kahvihuoneessa tunnen hänen kylmän katseensa ajoittain porautuvan syvälle sieluuni. Kun käännän katseeni eväistäni häntä kohti, ei hän enää katso minua. Toivon syvästi sen olevan merkki siitä, ettei hän halua kenenkään huomaavan välillämme vallitsevaa Siperian talvea. Pienten asioiden avulla yritän luoda itselleni toivoa siitä, ettei Viktorin väliaikainen läsnäolo työpaikallani johda mihinkään pahaan.

  –Tessa, hei. Onko sulla miten pahasti hommat kesken?

Lasken korvillani olevat kuulokkeet kaulalleni ja nostan katseeni tietokoneesta Marjattaan, joka on hieman yllättäen koputtanut pienen työhuoneen oveen ja sen jälkeen astunut sisään. 

  –Ei oikeastaan, mä saan tän homman kohta valmiiksi. Miten niin? kysyn Marjatalta ja tunnen, että sydämeni alkaa lyödä jälleen hieman turhan kovaan. Ei ole Marjatan tapaista tulla puhumaan minulle muuten vain taukojen ulkopuolella, joten… 

  –Joo, tee se vain ihan rauhassa loppuun. Sen jälkeen sä voisit tulla käymään mun työhuoneessa, ellei Alexalla sitten ollut sulle vielä jotain kiireellistä hommaa tänään aloitettavaksi, Marjatta sanoo, enkä tiedän, miten esittäisin normaalia. Voi hemmetti nyt, miksi se haluaa mut työhuoneeseensa? mietin hieman panikoiden, mutta yritän kuitenkin näyttää normaalilta, tyyneltä ja tyytyväiseltä.

  –Joo, ei Alexa ole sanonut, että mulle olisi tiedossa tälle päivälle enää mitään kiireellisiä hommia. 

  –No niin. Mutta ei tosiaan ole kiire, teet sen ihan rauhassa loppuun ja tulet sitten kun ehdit, Marjatta sanoo minulle ja hymyilee. Minä nostan peukaloni suostumisen merkiksi ja yritän myös vastata työnantajani hymyyn parhaani mukaan. Kun Marjatta sitten lähtee pienestä työhuoneesta, minä painan hetkeksi pääni käsieni väliin ja yritän hengittää. Ei tämä nyt välttämättä liity mitenkään Viktoriin. Tai Samueliin. Tai molempiin. Nainen, se on epätodennäköistä. Mutta se on silti mahdollista… mietin ja koitan torjua ahdistusta järkiajattelulla. Ei tästä tule mitään. Joudunko mä oikeasti olemaan neljä kuukautta hermoraunio, kun pelkään jatkuvasti, mitä Viktor saa päähänsä? vaivun jo hieman epätoivoonkin. Ja sitten yritän jälleen, tällä kertaa keksiä Marjatan muita kuin Viktoriin ja henkilökohtaiseen elämääni liittyviä syitä kutsua minut työhuoneeseensa. Ja koska olen ahdistunut, en keksi juuri mitään muuta syytä. Sitten kiroan sitä, ettei järkiajattelu toimi ahdistukseen. Nostan kuitenkin kuulokkeet takaisin korvilleni, laitan keskittymistä tukevan soittolistan soimaan ja koitan saada työni vietyä loppuun. Näppäimistön näppäily ei ole pitkiin aikoihin ollut yhtä hankalaa kuin se on nyt, mutta lopulta saan hommani valmiiksi, toivottavasti hyvälaatuisena. En nimittäin kykene tarkkailemaan työni jälkeä kovinkaan tarkasti, kun olotilani on tällainen. Käteni tärisevät, kylmä hiki nousee pintaan, hengitys on tiheää. Vihaan sitä, että reagoin tavalla tai toisella Samueliin liittyviin asioihin edelleen toisinaan näin. On äärimmäisen murskaavaa huomata, että mielessäni hän vieläkin pitää minua otteessaan, vaikka todellisuudessa olen pyristellyt irti hänen vaikutusvallastaan. Hänen ei enää pitäisi pystyä satuttamaan minua, mutta Viktor… Viktor on riski.

  –Mä tulin nyt, sanon astuessani sisään Marjatan työhuoneen avonaisesta ovesta. Hän nostaa katseensa papereistaan ja lukulasinsa otsalle, hymyilee sitten ja pyytää minua sulkemaan oven ja istumaan alas. Minä yritän hengittää, rauhoitella itseäni, ajatella, ettei Viktor tässä ajassa ole mitenkään ehtinyt tehdä minkäänlaista tuhoa.

  –Sä sait siis tän päivän työt tehtyä? Hyvä! Ei mulla tosiaan mitään sen kummallisempaa asiaa ole, mutta haluan vähän jutella sun kanssa tuosta maanantaista, Marjatta sanoo, enkä minä tiedä, onko maanantai hyvä vai huono keskustelun aihe. 

  –Joo, okei, sanon kuitenkin ja yritän hymyillä niin, ettei hymyni vaikuta väkisin väännetyltä irvistykseltä. 

  –Mä haluaisin kuulla, että miten teillä meni Viktorin kanssa. Miten hommat sun mielestä sujui, oliko jotain ongelmia tai muuta?

No, miten sen nyt sanoisi. Työt tuli tehtyä mutta tunnelma oli kuin jäinen helvetti, mietin.

  –Mun mielestä meni ihan kivasti. Päästiin… nopeasti töihin, Viktor hallitsi aika hyvin kaikki jutut ja kysyi, jos oli jotain epäselvyyksiä. Muutamassa pienessä jutussa autoin sitten, mutta muuten hommat sujui oikein hyvin ja itsenäisesti. Mun silmään Viktor vaikuttaa ihan osaavalta kaverilta, selitän Marjatalle, enkä oikeastaan edes valehtele muusta kuin tunnelmasta. Vaikka minä ja Viktor emme tule kovin hyvin toimeen keskenämme, en siltikään voi väittää, että Viktor olisi tunaroinut mitään ensimmäisenä työpäivänään. Sitä hän ei nimittäin tehnyt – hän tekee työnsä hyvin. 

  –Hyvä kuulla, että maanantai sujui sustakin hyvin. Viktor oli samoilla linjoilla, kun puhuin hänen kanssaan vähän aiemmin. Olit kuulemma reippaasti ohjannut töiden pariin. Ja niinhän se on ihan hyväkin, tekemällä oppii parhaiten, Marjatta selittää ja minä koitan pitää kasvoni peruslukemilla, kun hän sanoo Viktorin maininneen, että ohjasin hänet reippaasti töihin. Kauniisti sanottuna, ajattelen ja huokaisen kuitenkin helpotuksesta. Ahdistukseni vähintään puolittuu, kun ymmärrän, ettei Viktor ole puhunut mitään yksityiselämästäni. Ei ainakaan vielä. 

  –Mä vielä pahoittelen, että sä jouduit opastamaan Viktoria, kun ei se varsinaisesti kuulu sun työnkuvaan. Mutta ei ollut Viktorilla itsellään tai mullakaan työnantajana mitään valitettavaa, joten Tessa, sä hoidit maanantain tosi hyvin. Ja kiitos. Ilman sua mä olisin ollut pulassa, Marjatta sanoo, saa minut kiittelemään kehuista ja juttelee vielä hetken jotain ei niin kovin tärkeää. Sitten hän toivottaa minulle hyvää päivänjatkoa ja päästää minut pois toimistostaan, lähtemään kotiin. Kainaloni ovat stressihiestä märät, käteni tärisevät hieman edelleen, mutta oloni jopa kevyempi kuin aamulla. Viktor ei vielä ole alkanut laittaa kapuloita rattaisiin. Vaikka hänen kanssaan työskenteleminen ei varmasti jatkossakaan ole mukavaa, uskallan nyt toivoa aiempaa enemmän, ettei hän ehkä levitä minusta todeksi luulemiaan valheita. Suurin ongelmani saattaakin siis olla vain Siperian talven pitäminen poissa työpaikalta. Ei siis kai auta kuin laittaa kaikki näyttelijänlahjani kehiin ja toivoa, että esitys uppoaa kohteisiinsa.

4. osa