Mummolan terassi on aamuisin täynnä elämää, vaikka ihmisiä ei hiljaisen kylän keskellä juuri näekään. Linnut laulavat, naapurin koira haukkuu jossain ja mummin kesäkukat kääntyvät kohti aurinkoa, joka paistaa varsin lämpimästi huolimatta siitä, ettei kello ole edes yhdeksää. Olen saanut kuulla koko edellisen illan ajan ohjeita, neuvoja ja vinkkejä aina jääkaapin sisällöstä saunan lämmittämiseen asti. Mummi ja ukki tuntuvat jännittävän minun selviytymistäni yksin enemmän kuin minä itse.
-Enhän mä ole kuin tämän päivän kokonaan yksin, ja huomenna iltapäivällä Nooa, Cecilia ja Aapo on tulossa tänne. Mä en usko kuolevani tällä välillä, kun jääkaappikin on täynnä ruokaa, yritän vakuuttaa mummia, joka epäilee asiaa ukkia enemmän.
-No, niin kai sitten. Täällä kylällä ei vain ole oikein sellaisia ihmisiä, jotka fyysisen kuntonsa puolesta pystyisivät auttamaan, jos jotain sattuisi, mummi huolehtii edelleen, vaikka ukki jo hoputtaa häntä eteisessä.
-Kyllä Mikaela pärjää! Tyttö on yhtä sitkeä kuin isänsä, kuulen ukin sanovan mummille, kun he viimein pääsevät lähtemään ovesta ulos. Mummin vastausta en enää kuule avonaisesta ikkunasta, mutta arvaan, että hänen sanansa liittyvät jotenkin isään ja siihen, ettei huoli omista läheisistä koskaan katoa. Joskus asia tekee minut hieman alakuloiseksi, vaikka oikeastaan en edes tiedä, olisiko mummin ja ukin huoli minusta yhtään sen pienempi, jos onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut. Tai ehkä huoli olisi enemmän osa-aikaista, eikä kulkisi joka hetki ja kaikkialla mukana. Onnettomuuden jälkeen se on tarttunut niin Karoliinaan, minuun kuin isovanhempiinikin ilman kenenkään suostumusta. Kontrollin menettäminen pelottaa, ohjakset on pakko pitää käsissään.
Vilkutan mummille ja ukille keittiöstä. Kesäaamun auringossa he näyttävät onnellisilta, vaikka vielä hetkeä aiemmin molemmat ovat olleet hieman hermona siitä, että jään pitämään taloa pystyssä lähes viikoksi ilman heitä. Sillä hetkellä minä kuitenkin ymmärrän, että mummi ja ukki uskaltavat hengittää. Minä olen hengissä ja oman elämäni kynnyksellä. On päästettävä irti.
Ei kuitenkaan vielä kokonaan.
Seuraavana aamuna olen jo hieman malttamaton. Tiedän, että Nooa on tulossa iltapäivällä, ja Aapo sekä Cecilia yhdessä hieman myöhemmin illalla.
-Aapo pääsee töistä kolmelta, niin me lähdetään liikkeelle varmaan neljän maissa, Cecilia sanoo, kun soitan hänelle varmistuakseni asiasta.
-Eli karkeasti arvioituna ootte perillä joskus seitsemän jälkeen, jos ette joudu tulemaan mitään kiertotietä, totean vielä pahaa aavistamatta, sillä hieman helteinen ja aurinkoinen kesäpäivä ei anna minun päässäni tilaa sille, että tien päällä sattuu ja tapahtuu kelistä riippumatta, niin outoa kuin se minun kohdallani onkin.
-Joo. Me yritetään olla pitämättä taukoja, korkeintaan käydään kahvilla ja tankkaamassa. Eihän se matka edes ole ihan loputtoman pitkä, Cecilia toteaa ja kuulostaa itsekin hieman malttamattomalta ehkäpä siksi, että tämä on viimeinen kerta, kun me neljä kokoonnumme pidemmäksi aikaa yhteen ennen kuin syksy vie meidät kaikki eri suuntiin. Jatkossa tapaamisten suunnittelu on varmasti haastavampaa, ja vaikka luotankin siihen, ettei porukkamme hajoa helposti, tekee asia minut silti hieman haikeaksi. Nooa, Cecilia ja Aapo ovat minulle ne ihmiset, ne ystävät, joista en halua luopua.
-Niinpä! Mut ajakaa silti varovaisesti. Mä soitan vielä Nooalle ja kysyn sen aikataulusta, sanon ennen kuin lopetan puhelun parhaan ja pitkäaikaisimman ystäväni kanssa. Tiedän jo valmiiksi, että opiskelupaikkojen varmistumisen jälkeen minä ja Cecilia olemme maantieteellisesti melko kaukana toisistamme. Kotikaupungin muutamat kilometrit vaihtuvat syksyn tullen useaksi sadaksi kilometriksi. Ikävä pistää sydäntäni jo nyt, mutta työnnän ajatuksen pois mielestäni. Vielä muutaman viikon ajan saan jakaa joka päiväisen elämäni Cecilian kanssa, enkä todellakaan halua käyttää sitä aikaa vetistelyyn. Muutoksia kuitenkin tapahtuu jatkuvasti, halusin minä sitä tai en.
Kello on hieman yli yksitoista, kun radiosta kuuluva liikennetiedote herättää huomioni veret seisauttavalla tavalla.
"Liikennetiedote liikenneonnettomuudesta tielle 0138… onnettomuudessa mukana useita ajoneuvoja… tarkempi onnettomuuspaikka 75 kilometriä etelään suunnasta Kaupunginlahti ajettaessa, 15 kilometriä pohjoiseen paikasta Naavalehto ajettaessa. Tie 0138 on poikki, onnettomuuspaikan pelastus- ja raivaustyöt ovat kesken ja jatkuvat useita tunteja. Liikenne ohjataan sekä Kaupunginlahden että Naavalehdon suunnalta kiertoreiteille."
Ensimmäinen tunne on valtava säikähdys. Ei helvetti. Nooa ei saa olla mukana siinä onnettomuudessa. Toivottavasti se ei ole ehtinyt lähteä. Mutta jos se onkin…, ajattelen kasvavan paniikin vallatessa mieleni. Tärisevin käsin etsin puhelimestani Nooan numeron ja soitan. Minusta tuntuu siltä, että puhelin tuuttaa ikuisuuden. Sitten toisen ja kolmannen. Kylmä hiki valuu selkääni pitkin, minua oksettaa ja pelottaa.
-Moi!
Nooan pirteä ja kuitenkin rauhoittava ääni on kuin oopiumia korvilleni. Lysähdän sohvalle istumaan, tökin puhelinta saadakseni kaiuttimen päälle kylmillä sormillani ja huokaisen sitten helpotuksesta.
-Nooa! Luojan kiitos sä oot siellä! Ootko sä vielä kotona? Et kai sä oo lähtenyt liikkeelle? Ootko sä kuunnellut radiota tai lukenut uutisia? kyselen niin nopeasti, ettei Nooa varmasti ehdi sisäistää yhtäkään kysymystäni kunnolla.
-Siis… oon kotona, just lähdössä. Miten niin? Sä kuulostat nyt aika pelottavalta, Mikaela, nuori mies sanoo puhelimen toisessa päässä ja kuulostaa aidosti huolestuneelta.
-Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Nollasatakolmekasilla on onnettomuus, tie on poikki ja raivaustyöt kestää pitkään. 75 kilsaa Kaupunginlahdelta etelään. Hyvä, ettet sä ehtinyt lähteä vielä. Jos olisit ajanut sinne asti, sun ois pitänyt ajaa ainakin kolkyt kilsaa takaisin päin, jotta sä olisit päässyt kiertotielle, selitän hieman hengästyneesti. Hengästymisen ja lauenneen jännityksen takia minun on pakko vetää voimakkaasti henkeä ja puhaltaa sitten ulos muutaman kerran.
-Odota ihan hetki, mä etsin jonkun uutisen siitä onnettomuudesta, kuulen Nooan sanovan ennen kuin puhelu hiljenee hetkeksi. Sen hetken aikana ehdin miettiä omaa toimintasuunnitelmaani – tiedän, että kiertotie, jota Nooa joutuu käyttämään, on kaikkea muuta kuin ensimmäistä kertaa alueella liikkuvan unelma. Jopa minulle ja Karoliinalle kyseinen reitti aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia, vaikka olemme ajaneet sen läpi monen monta kertaa milloin välttääksemme joulun ruuhkat valtatiellä, milloin taas vain muistia terästääksemme. Nyt minun on kuitenkin otettava vastuu Nooasta, joka ei koskaan ole käynyt seudulla. Se, jos jokin, hirvittää minua.
-Oliks se tää Naavalehto-Kaupunginlahti? Mitä hittoa ne muuten ilmoittaa siitä noin? 75 kilsaa etelään suunnasta Kaupunginlahti, ihan älytön väli! Eikö mitään lähempää paikkaa sitten löytynyt? Nooa ihmettelee asiaa, enkä minä voi väittää vastaan, joten päädyn itsekin puhisemaan siitä, miten epämääräisiä liikennetiedotteet toisinaan osaavat ollakaan. Kovin pitkään emme kuitenkaan jaksa keskustella aiheesta, vaan siirrymme siihen, millaista reittiä Nooan on ajettava mummolaani. En oikeastaan edes tiedä, kumpi meistä on reitistä enemmän kauhuissaan, sillä eksymisen vaara on todella suuri.
-Soitat sitten heti, jos ja kun Maps alkaa tökkiä huonon netin takia. Mä yritän sitten jotenkin saada sut sieltä sokkelosta ulos, totean ja yritän kuulostaa vakuuttuneelta, vaikka Nooan laittaminen yksinään pikkuteiden sävyttämälle ja syrjäiselle reitille aiheuttaakin kylmiä väreitä, jotka kulkevat selkärankaani pitkin hieman uhkaavalla tavalla.
Muutamaa tuntia myöhemmin olen jo ehtinyt lähestulkoon jyrätä olohuoneen pienen pöydän ympärille syvän uran samalla, kun olen pohtinut niin Nooaa kuin tiellä 0138 tapahtunutta onnettomuuttakin. Ei tunnu hyvältä ajatella Nooaa, joka on vaarassa eksyä onnettomuuden takia. Eikä se onnettomuuskaan erityisen hyvältä tunnu, vaikka koitan pitää mieleni sen suhteen rauhallisena. Kukaan tuttu ei todennäköisesti ole mukana siinä. Se ei vaikuta mun elämään. Nollasatakolmekasilla on ennenkin ollut ihan vastaavanlaisia tilanteita. Mutta Nooa olisi voinut olla… jos se olisi lähtenyt tunnin aikaisemmin…, käyn hetkeksi istumaan vanhalle nahkasohvalle, painan pääni käsieni väliin ja hengitän voimakkaasti sisään ja ulos. Koko kehoni tärisee aiemmin pois työnnetyn, mutta nyt pintaan tunkevan säikähdyksen voimasta. Yritän keskittyä hengitykseeni, saada rauhattomana hakkaavan sydämen hidastamaan liikettään hieman ja viimeisenä, mutta kuitenkin minun kannaltani merkittävimpänä asiana, ravistelen ajatukseni irti onnettomuudesta ja kaikista siihen liittyvistä sivuseikoista, ihmisistä ja uutisista. Suljen radion, etsin puhelimeltani tutun soittolistan ja alan järjestellä vielä hieman keskeneräisiä asioita Ceciliaa, Nooaa ja Aapoa varten. Etsin liinavaatekaapista sänkyihin lakanat, mutta en laita yksiäkään vielä paikalleen. Olen juoninut nukkumisen niin, että minä ja Nooa nukkuisimme ylhäällä päärakennuksessa, Cecilia ja Aapo taas pienen mäen alapuolella olevassa saunarakennuksessa. Haluan kuitenkin kysyä asiasta vielä kaikkien mielipidettä, vaikka toisaalta olen aika varma siitä, ettei kukaan vastusta suunnitelmaani. Muuten en ole suunnitellut edessä olevaa viikonloppua, sillä en halua sen olevan jatkuvaa asioiden suorittamista. Tiedän, että jatkossa suorittamisen uhka on nykytilannetta paljon suurempi, mutta ihan vielä en halua hypätä yhdeksi neljäsosaksi kaveriporukkaan, jonka kaikki jäsenet räpiköivät eteenpäin hieman eri paikoissa tavoitteenaan omat päämääränsä.
Säpsähdän hieman, kun tuttu kappale katkeaa kesken kaiken antaakseen tilaa soittoäänelle, jonka vaihtamista olen harkinnut jo liian pitkään. En tajua heti, että puhelimeni soi, mutta kun minulla lopultakin leikkaa, kiirehdin nopeasti olohuoneeseen, nappaan puhelimen pöydältä ja vastaan puheluun samalla kelloa vilkuillen.
-Moi. Toivottavasti sä kuulet mua kunnolla. Maps lakkaisi toimimasta pari kilometriä sitten, mä luulen tietäväni, missä mä oon, mut en todellakaan tiedä, miten mun pitäisi edetä tästä risteyksestä, kuulen Nooan sanovan, vaikka puhelun äänenlaatu on kieltämättä melko heikko.
-Sä oot siis risteyksessä? Hyvä, se helpottaa mun työtä. Mä tiedän, että sä oot jossain metsän keskellä just nyt, mut yritä kuvailla mulle sitä risteystä vähän tarkemmin. Hyvällä tuurilla mä tunnistan paikan, jos sä et oo eksynyt jonnekin jo aikaisemmassa vaiheessa, sanon ja tunnen lievän kauhun kuplivan jossain sisälläni, sillä kaiken järjen mukaan Nooa on tällä hetkellä jo melko lähellä mummolaani alueella, joka toisin on eri suuntiin risteävien mökkiteiden takia todella sokkeloista. Mikäli Nooa on kääntynyt yhdestäkään risteyksestä väärin, minun on kymmenen kertaa vaikeampaa paikantaa hänet.
-No, tässä risteyksessä ei näy tienviittoja mihinkään suuntaan. Ne on todennäköisesti tuolla jossain pajujen alla, Nooa toteaa hetken pohdittuaan, eikä hänen tarvitse sanoa enempää.
-Aa, sä oot siinä, ei ollenkaan paha! Tai siis mä löydän sinne helposti, mut mä en ala neuvomaan sua tässä puhelimessa, kun tää puhelu katkeaa kuitenkin ihan just, mikäli sä liikut siitä jonnekin. Mä tuun siihen pyörällä, menee ehkä puolisen tuntia. Et lähde mihinkään, kuuntelet vaikka radiota sen aikaa, pakotan Nooan odottamaan minua risteyksessä, vaikka hänen äänestään paistaakin läpi hienoinen epäusko. Vastahakoisesti lopetan puhelun, vedän pikavauhtia kengät jalkaani ja kypärän päähäni, otan avaimet naulasta ja lukitsen oven, jonka jälkeen juoksen hakemaan mummin vanhaa polkupyörää, joka on iästään huolimatta palvellut myös minua hyvin useamman kesän ajan. Hetkeäkään epäröimättä hyppään pyörän selkään ja lähden ajamaan pikkuteiden muodostamaa labyrinttia kohti.
Minulla menee hieman yli puoli tuntia ajaa siihen risteykseen, josta löydän kuin löydänkin Nooan, joka onneksi vaikuttaa päällisin puolin rauhalliselta. Minä jarrutan rajusti pyörällä, hyppään alas sen selästä ja yritän sitten tasata hengitystä, joka on viimeisen puolen tunnin aikana joutunut melko koville.
-Moi, saan kuitenkin sanottua hetken aikaa henkeä vedettyäni.
-Moi. Sä tulit sitten pyörällä, Nooa sanoo ja katsoo minua ja kulkuneuvoani hieman epäluuloisesti. Minua alkaa väistämättä naurattaa.
-Mähän sanoin, että mulla menee puolisen tuntia. En uskaltanut lähteä ukin pakulla liikkeelle, kun en ollut ihan varma, saanko sitä käännettyä. Eikä tää kahdeksan kilsan matka pyörällä ole edes niin paha. Tai no, saattaa nuo mäet vähän lihaksissa tuntua, myönnän Nooalle ja ravistelen jalkojani muka tuskissani.
-Siis mä pääsin näin lähelle! Vaan kahdeksan kilsaa. Jos tää reitti olisi ollut vähän vähemmän epäselvä, ja netti ois toiminut kunnolla, sun ei välttämättä olisi tarvinnut tulla ollenkaan, hän mutisee ehkä hieman vaikeana ja hieroo niskaansa. Tiedän, että alle kymmenen kilometrin päässä määränpäästä eksyminen tuntuu todella typerältä, mutta sille tunteelle ei tässä tapauksessa ole ainuttakaan syytä.
-Hei, älä nyt. Tää reitti on oikeasti tosi syvältä, täynnä risteyksiä ja pikkuteitä, jotka näyttää kaikki ihan samalta. Siihen kun lisätään se, että netin takia Maps ei toimi, voi olla varma, eksyminen on todennäköistä etenkin ensikertalaiselle, lohdutan Nooaa, vaikka tiedän, että reagoisin itse täysin samalla tavalla vastaavassa tilanteessa.
-No… niin kai sitten, hän myöntyy ja kuulostaa jo hieman positiivisemmalta, vaikka mutisee vielä jotain siitä, että olen joutunut ajamaan hänen takiaan pyörällä helteessä tarpeettoman pitkän matkan. Minä pudistelen päätäni ja totean hieman vitsikkäästi, että kunnon ylläpito on jäänyt kesän aikana hieman retuperälle, minkä takia pieni pyörälenkki ei ole ollenkaan pahitteeksi.
-Jos me vaan saadaan tää pyörä mahtumaan takakonttiin, kummallakaan meistä ei oo mitään hätää, sanon. Nooa nyökkää nyt jo reippaasti ja alkaa järjestellä auton takakontissa olevia tavaroita niin, että meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada pyörä mahtumaan kyytiin mahdollisimman vähällä säätämisellä – ei siinä lopulta edes mene hirvittävän kauaa. Kun pyörä on saatu kyytiin, minä olen täysin valmis opastamaan Nooan kohti mummolaani.
Kun saavumme Nooan kanssa mummolan pihaan, se on melkein häiritsevän hiljainen ja siisti. Vastaleikattu nurmikko tuoksuu, mummin kukat näyttävät edelleen eläviltä ja muutenkin kaikki tuntuu kukoistavan. Ehkä kaikista eniten minua kuitenkin häiritsee se, etten näe mummia tai ukkia missään, vaikka tiedostan varsin hyvin, ettei heidän kuulukaan olla täällä juuri nyt. Jokin ääni pääni sisällä muistuttaa minua siitä, että jossain kohtaa isovanhempani eivät todellakaan ole täällä, vaan heidän poissaolonsa on normaalia. Sen ajatteleminen tekee kipeää, sillä asia on karu totuus. Jokainen meistä on täällä vain käymässä, ajattelen, mutta työnnän synkät ajatukseni pois ennen kuin ne saavat minusta otteen. Nooa sen sijaan tarkkailee jo autosta käsin pihaa, joka on itselleni niin kovin tuttu.
-Tää on siis sun mummola? hän kysyy, eikä näytä enää murehtivan sitä, että olen joutunut ajamaan hänen takiaan pyörällä lähes kymmenen kilometriä.
-Joo. Täällä mä oon viettänyt aika ison osan mun elämästäni, melkein kaikki lapsuuden lomatkin, sanon ja pyrin poistamaan äänestäni äskeisten synkkien ajatusten sävyn ja keskityn sitten siihen aikaan, jonka olen mummolassa viettänyt. Juuri lapsuuden lomien takia pihan jokainen neliömetri on minulle tuttu. Osaan varoa kiviä ja kuoppia sekä puiden juuria, vaikka aina asia ei ole ollut niin. Mutta nyt, lähes 19 vuoden kokemuksella, askeleeni tällä pihalla ovat varmoja.
Kun Nooa ja minä viimein astumme ulos autosta, lämmin ilma tuntuu suorastaan lehahtavan kasvoillemme, ja hetken aikaa olen valmis pakenemaan kuumuutta ilmastoituun autoon. Jostain löydän kuitenkin sitkeyttä jäädä pihalle, vaikka tunnenkin hien virtaavan selkääni pitkin kiitettävällä nopeudella. Vieressäni seisova mies on edelleen keskittynyt pihan tutkailuun, ja minä saan tilaisuuden tarkkailla häntä hetken aikaa aivan rauhassa. Sen puolentoista vuoden aikana, jona olen Nooan tuntenut, hän on muuttunut paljon, mutta hän ei silti tunnu minusta lainkaan vieraalta, vaikka tiedän, että jossain hänen kuorensa alla on vielä paljon asioita, joiden arvoinen toivon joskus olevani.
-Tää talo on tosi nätillä paikalla. Ja… En mä tiedä, onks outoa sanoa näin lyhyen ajan jälkeen näin, mut mulla on sellainen tunne, et täällä on oikeasti hyvä olla, Nooa empii hieman, mutta avaa sitten kuitenkin ajatuksiaan enemmän ja saa minut ensin hätkähtämään hereille ajatuksistani, sitten täydellisen hämilleen.
-Mä… niin… Ei se musta oo outoa. Tai siis, mä tiedän, mitä sä tarkoitat! Tää paikka ei koskaan oo muuttunut mitenkään radikaalisti, ja sen onnettomuuden jälkeen mummolasta tuli mun turvapaikka. Se muuttumattomuus ja tutut ihmiset oli mun ankkureita elämään. Täällä multa ei viety mitään niin tärkeää pois, selitän hermostuneesti, enkä oikein tiedä, mihin katseeni jättäisin. Siksi siirrän sitä maasta Nooan silmiin, Nooan silmistä edessä siintävään järveen ja järvestä takaisin maahan. En oikein tiedä, miksi reagoin Nooan huomioon näin vahvasti. Tai oikeastaan minä tiedän tasan tarkkaan, mistä reaktioni johtuu, mutta en vain haluaisi myöntää, että tien 0138 onnettomuuden aiheuttama säikähdys on nostanut vanhat pelkoni pintaan.
-Kun isä sairastui, musta tuntui siltä, ettei missään ollut hyvä olla. Mut mä tiedän, mitä sä tarkoitat sillä turvapaikalla. Mulle se oli meidän mökki. Siellä mä näin palasia siitä isästä, joka oli se oli ennen syöpää. Isä tavallaan heräsi henkiin, ja se tuntui musta turvalliselta. Mä tiedän, että isä rakasti sitä paikkaa, mutta nykyään se on mulle vaan hiton ristiriitainen paikka. Siellä on muutama hyvä, mut kipeä muisto liikaa.
Nooan olemus ja ääni ovat ristiriidassa keskenään. Minä näen, että hänen kätensä tärisevät, vaikka ääni onkin melko vakaa. Minä näen myös sen, että häneen sattuu puhua isästään ja omista heikoista kohdistaan, turvapaikoista, joita ei oikeastaan enää ole. Ja vaikka hänen kipunsa tuntuu kipuna sydämessäni, minä kuitenkin olen otettu siitä, että hän ylipäätään uskaltaa avata sydäntään minulle. Päivän helteisyydestä huolimatta minulla on hetken aikaa kylmä, mutta vain niin kauan, kunnes halaan vielä selvästi rikkinäistä Nooaa. Hänen käsivarsiensa ympäröimänä minun ajatuksissani käy lyhyt välähdys jostain suuresta, pelottavasta ja turvallisesta, mutta en ehdi rekisteröidä ajatusta ennen kuin se katoaa. Tiedän vain sen, että ajatus tulee uudestaan esille sitten, kun sen aika on.
Myöhään samana iltana päivällä koetut tunteet ovat jo tasoittuneet. Aapo ja Cecilia ovat onneksi päässeet perille mummolaani ilman kiertoreittiä ja ylimääräistä stressiä, ja minun suunnitelmani nukkumapaikoista on sopinut kaikille. Pääni sisäinen levottomuus on hävinnyt ainakin hetkeksi, eikä Nooakaan vaikuta siltä, että iltapäivän keskustelu hänen isästään vaivaisi häntä enää. Siitä huolimatta minä tarkkailen häntä vaivihkaa hieman tavanomaista enemmän. Tutkin hänen koko olemustaan: hymyä, joka nousee hänen huulilleen, kun joku meistä sanoo jotain hauskaa; silmiä, jotka havainnoivat ympäristöstä kiinnostavia yksityiskohtia ja käsiä, jotka siirtävät silmille valahtaneet hiukset korvan taakse. Kaikki Nooan liikkeet ovat rentoja, eikä minun niiden mukaan tarvitsisi huolehtia lainkaan, mutta pieni osa minusta tuntuu aina kantavan huolta hänestä. Se on hemmetti sisäänrakennettua, ajattelen, kun tajuan jälleen kerran etsiväni Nooasta niitä merkkejä, joista minun pitäisi huolestua.
-Hei tyypit, miettikää oikeasti, missä tilanteessa me just nyt ollaan. Tää aika varmasti on viimeinen kerta, kun me nähdään porukalla ennen ens kesää! Te jätkät menette armeijaan, mä ja Mikaela taas opiskelemaan ja vieläpä eri kaupunkeihin. Vuoden päästä meidän pitäisi olla näennäisesti jotain aikuisia, Cecilia keskeyttää ajatukseni, ennen kuin ne ehtivät liukua vaaralliselle alueelle. Ystäväni sanat saavat meidät kaikki hiljaisiksi. On äärimmäisen haikeaa ajatella, että syksyllä en jaa enää arkeani omien luottoihmisteni kanssa.
-Pidetäänhän me silti yhteyttä. Kai tässä jonkin sortin tiimi ollaan, Aapo jatkaa hetken kuluttua ja saa haikeuden ympäriltämme vaihtumaan iloon juuri tästä hetkestä. Uusi, jännittävä ja hieman pelottavakin elämän aikakausi on alkamassa, ja minä olen kiitollinen siitä, että minulla on ihmisiä, joiden kanssa jakaa se edes hetkittäin.