Levottomia ajatuksia

Mä olen viime viikkojen aikana miettinyt aika paljon uusiksi asioita, joiden olemassaoloa en oikeastaan ole edes muistanut tai halunnut muistaa. Ihmisen mieli on hemmetin outoa asia - miten se suojelee meitä unohtamalla asioita? Joidenkin asioiden kohdalla mä huomaan olevani tosi voimaton, sillä niihin ei oikein ole mitään tarttumispintaa. Jos mä olen puhunut niistä jutuista vaan itseni kanssa, en oikein osaa luottaa omaan mielikuvaani tapahtumien kulusta. On vaikea myöntää asioita, joiden olemisen on tiennyt, mutta ei ole halunnut myöntää asiaa. Kai näissäkin asioissa pätee se sama kuin siinä, että uskalsin silloin joskus myöntää itselleni, että oon väsynyt ja voin huonosti. Kun sen asian sai myönnettyä ja ennen kaikkea hyväksyttyä, sitä pahaa oloa oli niin paljon helpompi käsitellä. Joidenkin asioiden lähestyminen vaan pelottaa mua, vaikka tiedän, että se askel niiden suuntaan on otettava ihan vaan mun itseni takia. Ja kai se on myönnettävä vielä sekin, että oikeastaan oon just nyt eksyksissä. Tavallaan siis tiedän, mikä on ongelman ydin, mutta jotkut termit saa osan tapahtumista kuulostamaan aika pahalta. Ja just siksi, että ne kuulostaa ja tuntuu pahalta, niitä asioita pitää työstää. Omat kokemukset vaikuttaa väistämättä siihen, millainen tyyppi musta on tullut tai tulee. Ei niiden asioiden tarvitse tai pidäkään määrittää mua, mutta on kai hyvä tiedostaa ne asiat, joiden takia omat käytösmallit saattaa olla sellaisia kuin ne on.

Jotenkin tää syksy on ollut mulle tosi outoa aikaa kaikin puolin. Samaan aikaan, kun mä oon voinut paremmin kuin pitkään aikaan, oon kuitenkin ollut jotenkin levoton ajatusten suhteen. Ne pomppii vähän sinne ja tänne, eikä aina pysy ihan kasassa. Eikä se suoranaisesti tarkoita sitä, että mä olisin rikki. Oon toisaalta miettinyt sitäkin, että ehkä tää oma tilanne on saanut mut vähän hämilleni. Kun viimeiset kolme vuotta on olleet sellaisia kun on olleet, tää tietynlainen sisäinen rauha on hämmentävää. Mieli on kai tottunut olemaan jatkuvassa valmiustilassa, ja se sama on jatkunut tähän asti. Tavallaan sitä koko ajan odottaa hetkeä, kun pohja romahtaa, vaikka niin ei pitäisi tehdä. Jos pohja romahtaa, se romahtaa. Mä en varsinaisesti usko siihen, että mahdollisiin romahduksiin voisi valmistautua. Sen sijaan, jos huomaa olevansa lähellä reunaa, voi vaikuttaa siihen, miten syvälle siihen kuiluun tippuu. Ensimmäinen paha romahdus pudotti mut kesä-heinäkuussa 2019 varmaan jonnekin kymmenen kilometrin syvyyteen, mutta kun toinen samanlainen oli lähellä oikeastaan aikalailla tasan vuosi sitten, osasin ennakoida tilannetta, eikä se kuilu ollut läheskään niin syvä. Siksi omien ajatusten työstäminen tuntuu mulle tärkeältä. Pää meinaa välillä hajota, jos ajatuksiaan ei pura. Aika monta kertaa on tullut raapusteltua jotain puoliksi järjellistä, puoliksi järjetöntä aineen x vihkoon kesken tunnin. Harvemmin oon pyyhkinyt niitä ajatuksia pois, mikäli joku pidempi ajatuspätkä on sattunut syntymään. Mielenkiinnolla ootan sitä päivää, kun luen yo-kirjoituksiin ja mietin, että mitähän hittoa oon jollain lauseella silloin ykkösellä tarkoittanut :D

Kuva jostain heinäkuun illasta

Myös musiikki näyttelee edelleen suurta roolia mun elämässäni: tänä syksynä mä olen heittänyt musiikin saralla osan ennakkoluuloistani roskikseen, ja kyllä, saattaa olla niin, että tän mimmin soittolistalta löytyy nykyään myös muutama tarpeeksi tunteellinen biisi itse Cheekiltäkin. Pari viikkoa sitten löysin itselleni ihan uuden artistin, jonka musaa oon kuluttanut aika paljon ihan pelkästään tänkin viikon aikana. Musiikki ja kirjoittaminen toimii siis edelleen varsin hyvinä henkireikinä mulle. Etenkin ensin mainitun parissa oon fiilistellyt, itkenyt, kiemurrellut ja taas fiilistellyt luvattoman monta kertaa. Jos ei kohta ala olla jotkut biisit puhkikulutettuja, niin ei sitten koskaan. Ei vaan, oon nauttinut siitä, että pitkästä aikaa on löytynyt niitä biisejä, joita voi kuunnella repeatilla kyllästymättä. Ne biisit on myös inspiroinut - tunne, jota oon kaivannut.

Mä en suunnitellut tähän kohtaan mitään erityistä kuulumispostausta, mutta nyt tätä juttua näytti taas tulevan. Se kuuluisa levottomuuskin vähän hellitti otettaan, kun kirjoitin keloja näin sekalaisesti ylös. Ei tällä tekstillä ehkä mitään yhtenäistä punaista lankaa ole, mutta toisaalta, tarvitseeko kaikella aina edes olla? Ei tää nyt ihan tajunnanvirtatekstistäkään mene, vaikka kirjoitin niistä jutuista, jotka pulpahteli mieleen just nyt. Ehkä tätä voisi kuvailla pääntyhjennystekstiksi. Siltä tää musta tuntuu.

Mitä sulle kuuluu?

Lopun jälkeen #21

Kaikkeen sitä tottuu, ajattelen eräänä heinäkuun alun aamuna, kun kuuntelen toisella korvalla työkavereideni osittain jo mauttomiksi käyneitä vitsejä milloin mistäkin aiheesta. Ensimmäinen viikko töissä oli kieltämättä tuntunut vaikealta, mutta jo toisen viikon puolivälissä hommat olivat alkaneet sujua paremmin, ja minäkin olin löytänyt oman, tosin hieman häilyvän paikkani kahden puolitutun pojan ja muiden työntekijöiden keskeltä. 
-Enpä olisi susta uskonut, toinen pojista oli sanonut minulle heti toisena työpäivänä, kun vihdoin tuntui muistavan, kuka minä oikeastaan edes olin. 
-Siis hemmetti, Mikaela! Siitä muuten on kauan. 

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei ala-asteesta ole kulunut päivääkään, eikä todellakaan siksi, että kaikki olisi jotenkin luonnollista, vaan siksi, että juttujen taso on edelleen samalla viivalla. On nää oikeasti ihan hyviä tyyppejä, mietin kuitenkin. Molemmat pojat pitävät minut kiinni jutuissaan, eikä minulla ole pelkoakaan siitä, että jäisin niiden ulkopuolelle.

  -Tää koko hommahan taitaa olla jo puolivälissä. Miettikää, enää kaksi viikkoa jäljellä. Kaksi viikkoa, ja tää ruohon leikkaaminen ja kukkien kastelu on ainakin tältä kesää ohi! Jere, poika ala-asteelta, sanoo minulle ja kaverilleen, jonka minä tunnen lähinnä nimeltä. On harvinaisen totta, että suhteellisen kuumasta säästä ja toisinaan tylsistä työtehtävistä huolimatta jo puolet kuukauden kesätyöpätkästä alkaa olla takanapäin. Pojat jatkavat keskenään jotain kesken jäänyttä keskustelua, enkä minä jaksa kiinnittää heihin huomiota. Vaikka viihdyn töissä yllättävänkin hyvin, horjun silti jatkuvasti omien ajatusteni ja nykyhetken rajalla. Ajatuksissani olen jossain syvällä, vaikka oikeastaan minun pitäisi jaksaa olla pinnalla. 

  -Mikaela hei! Ala tulla sieltä! 

Olen tuijottanut eteeni ilman ainuttakaan järkevää ajatusta hieman liian pitkään, jonka takia olen jäädä poikien matkasta jälkeen. Joudun ottamaan muutaman juoksuaskeleen, jotta saan heidät kiinni. 

  -Tulithan sä. 

Sen enempää pojat eivät kiinnitä huomiota siihen, miten minä toimin tai käyttäydyn. Joskus asia voisi jopa ärsyttää minua, mutta nyt olen vain kiitollinen, sillä en ehkä halua jakaa oudoimpia ajatuksiani yhtään kenenkään kanssa. 

Koko kesän ajan minusta on tuntunut siltä, että sosiaalinen elämäni rajoittuu työkavereiden kohtaamisen lisäksi satunnaisiin puheluihin ja kävelyihin Cecilian kanssa. Edes kotona ei aina ole ollut ketään, sillä Karoliina on ollut tiiviisti töissä kuluneiden viikkojen ajan. Vapaa-aikaansa hän viettää Jarkon kanssa, enkä minä missään tapauksessa ole änkemässä väliin. 

Ja Nooa. Kaikista pyhistä lupauksistani huolimatta olen kaivannut häntä ja hänen seuraansa luvattoman paljon, mutta kesä, aika, hänen tilanteensa ja minun elämäni ovat kaikki vieneet meitä kauemmas toisistamme. Uskon, että myös Essillä on omat mielipiteensä asioista. Hän on luultavasti vain tyytyväinen siihen, ettemme minä ja Nooa ole tavanneet toisiamme ikuisuuteen. Minä todella haluaisin puhua hänen kanssaan kunnolla ja pitkään, vaikka kolmeen asti aamuyöllä. Mutta minä en voi tai edes pysty tekemään niin, en edes Nooan takia, vaikka tunnen sydämessäni, ettei Essi kohtele häntä niin hyvin kuin pitäisi.

"Ai Essi? Se… sillä nyt on ollut kaikkea."

Vaikka viihdyn hyvin yksinkin, olen kaikesta huolimatta tullut siihen lopputulokseen, että kaipaan toisinaan seuraa, jossa saan olla oma hullu itseni, puhua ohi aiheen ja rakastaa juuri niitä asioita, joita rakastan. Edes Cecilia ei kuitenkaan ole ehtinyt tarjota minulle mahdollisuutta siihen, onhan hänkin ollut kesätöissä ja viettänyt aikaa niin perheensä kuin Aaponkin kanssa. Kaikkien elämässä tuntuu olevan jotain muutakin sisältöä kuin pelkkä työ. Ja vaikka yritän ajatella positiivisesti, en voi olla katkeroitumatta edes hieman. Eikä tässä asiassa ole kyse edes siitä, ettenkö haluaisi muiden olevan onnellisia, sillä minä todella yritän olla itsekin onnellinen muiden puolesta. Se vain tuntuu toisinaan mahdottomalta, eikä vähiten siksi, etten minä tunnu kelpaavan enää toisten seuraksi. 

Sori, en mä ehdi tänään. Mulla on huomenna se palaveri. Mä näen viikonloppuna niitä mun ala-asteen kavereita. Ehkä joku toinen kerta?

Kaikilla on joku syy, jonka takia minä en mahdu palettiin. Ja vaikka tiedän, kuinka vihaiseksi Karoliina tulisi kuullessaan ajatukseni, ajattelen silti, että minussa on jotain vikaa. Jotain sellaista, joka estää ihmisiä pitämästä minusta. Ja mikä hulluinta, en pohjimmiltani kuitenkaan edes usko siihen typerään ajatukseen, etteikö kukaan haluaisi tai jo pitäisi minusta. Se on vain pelkkä typerän kovaääninen ja vaikeasti vaiennettava tunne, josta pitäisi oikeastaan huomauttaa. Ei siis minua itseäni, vaan muita. Muistakaa, mäkin olen täällä, ja tarvitsen oman aikani. En vaan niitä rippeitä, joita te jaatte toisinaan, ajattelen, vaikka samaan aikaan huono omatunto huutaa sisälläni. Pitäisi olla onnellinen muiden puolesta - onnellinen, vaikka itse olisikin mustelmilla. 

Hautausmaa näyttää kesäisin jokseenkin jopa liian vihreältä ollakseen hautausmaa. Lähes jokaisella haudalla on enemmän ja vähemmän kukkia, niin maljakoissa kuin myös maahan istutettuina. Äidin ja isän hauta ei ole poikkeus, kiitos Karoliinan ja mummin. En ole itse käynyt turhan usein haudalla viimeisten kuukausien aikana. Vaikka haudalla käyminen on ennen tuntunut lohdulliselta, viime aikoina siitä on kuitenkin tullut hieman ahdistavaa. Kuin raahaisin palloa jalassa. 

  -Sun isäsi piti Susannaa enemmän kukista, Karoliina sanoo, kun katselee haudalle tuotuja kukkia. Tiedän, että meidän lisäksemme myös osa äidin ja isän ystävistä tuo kukkia. 

  -Sä oot kertonut tuon ainakin tuhat kertaa, vastaan. Välillä minua turhauttaa se, etten enää juurikaan saa uutta tietoa vanhemmistani. Kaikki on jo kerrottu tai unohdettu, pahimmillaan jopa haluttu unohtaa. Muisto heistä on jokaiselle meistä enemmän tai vähemmän kipeä. 

  -Mä mietin välillä sitä, olisiko ollut parempi, että äiti ja isä ois kuolleet vasta myöhemmin. Että se onnettomuus olisi tapahtunut vaikka puolet myöhemmin. Ehkä mä sitten muistaisin enemmän. Mut sitten mä kuitenkin tajuan, että se olisi vaan sattunut muhun vielä enemmän. En mä tiedä, onko se moraalisesti oikein vai ei. Se, että mä ajattelen, että niiden kuolema just siinä kohtaa oli oikein, jos niin piti käydä, tunnustan, vaikka sinivalkoisen ja aurinkoisen taivaan alla sanani kuulostavat julmilta. Karoliina vieressäni pysyy hiljaa, mutta näen, että veitsi hänen sydämessään kääntyy. Minun oma veitseni on kääntynyt samojen ajatusten alla jo miljoona kertaa, repinyt arvet auki uudelleen ja uudelleen, enkä siksi vääntelehdi juuri nyt tuskasta. 

  -Ei se ole väärin. Joskus pitää olla itsekäs, jotta pysyy hengissä. Näiden vuosien aikana mä olen huomannut, että pitää antaa itsensä ajatella välillä pahastikin. Ei se jokin katkera ajatus poista sitä, että ne ihmiset on olleet ja on edelleen rakkaita. Kunhan ei katkeroidu. Ne ajatukset pitää kahlata läpi, ja päästä sitten yli niistä, tätini sanoo painokkaasti, mutta kuitenkin lempeästi, ääni hieman normaalista poiketen. Ja kuten aina ennenkin, Karoliinan sanojen alle oma levottomuuteni jää lepäämään. Se ei koskaan kuole, vaan palaa aina takaisin, mutta ei koskaan niin sitkeästi, että murskautuisin vain sen painon alle.

22. osa

Lopun jälkeen #20

Aamuaurinko paistaa sälekaihtimien raosta hieman liian kirkkaasti ja lämpimästi vasten kasvojani, kun nojaan tasoon ja tuijotan hiljalleen heräilevää kotikatua. Kello on hieman vaille kuusi, vaikka en normaalisti kaupungissa edes viitsisi nousta ylös ennen kahdeksaa. Nyt minun on kuitenkin pakko repiä itseni liikkeelle, jotta ehdin pyöräillä rauhassa kohti kaupungin keskustaa. Kuukauden kestävä kesätyöni kaupungin alaisena ei totta puhuen jaksa innostaa minua, mutta paremman puutteessa kukkien kastelu ja ruohon leikkaaminen saavat kelvata. En kuitenkaan voi syyttää asiasta kuin itseäni. Mitäs hait paikkaa niin myöhään, ajattelen, kun pääni sisäinen ääni huutaa vastaväitteitä. 

  -Huomenta. 

Olen säikähtää hengiltä, kun kuulen jo melko tutuksi tulleen, mutta kuitenkin vielä hieman vieraan miehen äänen. En ole tottunut kuulemaan miehen ääntä kuudelta aamulla ukkia lukuun ottamatta. 

  -Huomenta! vastaan hieman tekopirteästi, eikä asia jää Jarkolta huomaamatta, sillä hän hymyilee minulle väsyneesti ja hieman myötätuntoisesti. 

  -Karoliina nukkuu vielä. Miten sä näin aikaisin oot hereillä? Mä luulin, että kaikki teinit nukkuu kesälomalla pitkään, Jarkko sanoo minulle, mutta ei ole viimeisen virkkeen kanssa tosissaan.

  -Mun kesätyöt alkaa tänään. Pitää ehtiä pyöräillä seitsemäksi oikeaan paikkaan, vastaan. Kuudelta aamulla kaupungin keskusta tuntuu olevan kymmenien kilometrien päässä, vaikka oikeasti matkaa on hädin tuskin viisi kilometriä. 

  -Mä voin kyllä heittää sut, jos haluat.

Jarkon tarjous kuulostaa houkuttelevalta, mutta toisaalta haluan antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa päivä rauhassa yhdessä Karoliinan kanssa. 

  -Ei sun tarvitse. Varmaan mä ainakin herään, kun pyöräilen, sanon. Hetken aikaa mies näyttää siltä, että aikoo puhua minulle asian vaivattomuudesta, mutta päättää lopulta kuitenkin olla hiljaa. Ehkä sä tiedät, etten mä tänään suostuisi kuitenkaan, ajattelen. Sitten olenkin jo eteisessä vetämässä kenkiä jalkaan ja pyöräilykypärää päähän. Jarkko heittää moikat minulle kannustava ilme kasvoillaan, enkä minä osaa ärtyä hänen läsnäolostaan. En edes siksi, että toisinaan hän tuntuu vievän hieman liian suuren osan Karoliinan ajasta.

Cecilia heittäytyy makaamaan kalliolle, jonka pinta on vielä auringosta johtuen lämmin. 

  -Ihan järkyttävä päivä, hän huokaisee, vaikkei oikeastaan edes tarkoita sitä, että itse päivä olisi ollut jotenkin erityisen huono. 

  -Mä en muistanut, miten helposti päiväkoti-ikäiset lapset voi viedä mehut tottumattomasta ihmisestä. 

  -Ei sua kahden viikon päästä enää väsytä niin paljoa, sanon, kun oikaisen omat jalkani suoraksi kalliota vasten. Jokaista lihastani särkee. 

  -Ja just kun niihin lapsiin ja väsymykseen tottuu ja kiintyy, mun työt loppuu, Cecilia huokaisee, ja katsoo sitten minua säälien.

  -Älä, Ceci. Noin sä vaan muistutat mua omasta tyhmyydestäni, sanon, kun tajuan hänen säälivän katseensa olevan seurausta kesätyöpaikastani kaupungilla. Jos olisin muistanut hakea paikkaa aiemmin, minun ei ehkä tarvitsisi leikata nurmikkoa ja kastella kukkia. Hyvällä tuurilla olisin voinut saada töitä jostain kiinnostavasta paikasta. 

  -Ainakin sä rusketut, Cecilia koittaa vielä lohduttaa minua, vaikken oikeastaan edes tarvitsisi lohdutusta. Ei paikka sentään niin paha ole - työtehtävät ovat vaihtuvia ja seurana minulla olisi koko kuukauden ajan kaksi puolituttua poikaa. 

  -Aapo on nyt ekaa kertaa kesätöissä jossain muualla kuin sen faijan firmassa. Omien sanojensa mukaan se on nähnyt tarpeeksi monta kertaa ne työtehtävät, Cecilia sanoo, eikä minun ole vaikea uskoa sitä, mitä hän sanoo Aaposta. Vaikka en itse tunnekaan Cecilian poikaystävää vielä liian hyvin, tiedän kuitenkin sen, että Aapo ja hänen isänsä ovat törmäyskurssilla keskenään vähän turhankin usein. Ei mitään sinänsä vakavaa, mutta turhauttavaa. Kai ne kaksi on vaan liian samanlaisia, ajattelen, ja käännän katseeni sitten Ceciliaan, joka makaa edelleen kalliolla hiukset auki ja silmät kiinni. Hän vaikuttaa onnelliselta. Ei, hän ei ainoastaan vaikuta onnelliselta, vaan myös on onnellinen. Sisko, jota mulla ei oikeasti ole, mietin sitten. Siltä Cecilia välillä tuntuu. Hän on rasittava ja ärsyttävä, mutta kuitenkin niin rakas. 

  -Mitä sä luulet, tulisinko mä isän kanssa hyvin toimeen? 

Cecilia on hetken aikaa hiljaa, mutta ei siksi, että olisi hätkähtänyt kysymystä - hän vain miettii vastausta. 

  -Tulisit. Mä uskon, että te olisitte sopivan erilaisia keskenänne, hän lopulta vastaa. Jos olisin yhtään herkemmässä mielentilassa, voisin alkaa itkeä. Mutta ei. Juuri nyt minä vain säilön Cecilian vastauksen syvälle sydämeeni.

Kotikatu on hiljainen, kun pyöräilen sitä pitkin kohti kotia. En töiden jälkeen käynyt lainkaan kotona, vaan menin suoraan Cecilian kanssa kallioille viettämään aikaa, joten nyt väsymys painaa koko ruumistani. Lihaksia särkee, luomet ovat raskaat ja kädet jopa hieman tärisevät. Olisi pitänyt syödä kunnolla, ehdin moittia itseäni ennen kuin huomaan pihassa vieraan auton. Tai vieraan ja vieraan, sillä auto on Jarkon, eikä auto siksi sinänsä ole minulle vieras. Ja vaikka yritän olla Karoliinan puolesta iloinen, silti pieni ärtymyksen poikanen hiipii rintaani huutamaan. Tiedän, etten saisi ärtyä Jarkon läsnäolosta, mutta juuri nyt se, etten saa taaskaan viettää omassa kodissani aikaa rauhassa, on viedä ärtymykseni rajan yli. Joo, Jarkko on hyvä tyyppi, eikä mulla ole mitään sitä vastaan. Mikaela, yritä nyt muistaa se, että siitäkin ihmisestä tulee osa sun vakiokalustoa. Sun on vaan pakko tottua siihen, että se viettää aikaa täällä, rauhoittelen itseäni ulko-oven edessä. Käännän avainta lukossa, ja astun sisään eteiseen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja siinä samassa, kun näen Karoliinan keittiössä, Jarkon olohuoneessa ja itseni eteisen peilikaapin ovesta, en enää osaa olla lainkaan ärtynyt mistään. En nyt, kun Karoliinan kasvoilla on onnellinen hymy. En nyt, kun Jarkkokin kysyy päivästäni siksi, että häntä oikeasti kiinnostaa, eikä vain pelkästä velvollisuudesta. 

  -Me odotettiin sua syömään meidän kanssa, Karoliina sanoo keittiöstä. Viimeinenkin ärtymyksen ripe katoaa mielestäni. Nyt sille ei ole tilaa. Ja vaikka tiedän, että senkin aika tulee vielä, en halua ajatella sitä tänään. En tänään, kun kaikki voi olla edes hetken aikaa hyvin.

21. osa

Lopun jälkeen #19

Kevätjuhlapäivän aamu valkenee aurinkoisena ja lämpimänä, vaikkakin tuulisena. Pihat, puistot ja rannat ympäri kaupunkia täyttyvät ihmisistä, jotka juhlivat uusia ylioppilaita ja muita valmistuneita. On hullua ajatella, että jo vuoden päästä niin minä, Cecilia, Aapo kuin Nooakin olemme samassa tilanteessa. 

  -Miten tässä näin kävi? Cecilia oli kysynyt minulta edellisenä päivänä, kun puhuimme syksyn kirjoituksista. Ajatus omista kirjoituksista ei tuntunut vielä luontevalta. 

  -Vastahan me seistiin koulun pihassa peruskoulun päättötodistukset käsissä.

Jostain syystä asian ajattelu herkistää minut. Luulen, että pintaan pyrkivät kyyneleet ovat seurausta kaikesta siitä, mitä saan ja joudun jättämään, kun muutan omilleni vieraaseen kaupunkiin. Karoliina on toiminut huoltajani pian 15 vuotta. 15 vuoteen en ole nähnyt vanhempiani, joiden aika tuli täyteen aivan liian nuorena. Vuosi vuodelta myös mummi ja ukki ovat vanhenneet, vaikka pienenä en ollut osannut ajatella asiaa. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei etenkään elämä. Ei ainakaan tämä maanpäällinen. 

Nooan suhteen minä olen ollut oikeassa. Hautajaisten jälkeen hän on ollut vaitelias ja väsynyt. Koeviikolla hän oli omien sanojensa mukaan onnistunut tekemään uuden ennätyksen numeroissa, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet ennen hänen isänsä kuolemaa varsin hyvällä tasolla. 

-Kuutosia ja yksi seiska, hän oli puuskahtanut minulle tuijotettuaan hetken aikaa hiljaa kokeiden tuloksia. Vaikka poika ei myöntänyt asiaa, näin, miten paljon laskeneet numerot nakersivat häntä. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut lääkettä tai sanoja. Pitää vain uskoa, että kesä korjaa, ajattelin. Kokeilla ei lopulta ollut juuri mitään merkitystä, kun asiaa mietittiin pitkällä tähtäimellä. Kirjoitukset ovat asia, johon jokaisen lukiolaisen tulee panostaa. Ja vaikka kuinka toivon, että kesä riittäisi parantamaan pahimmat haavat, en tiedä, voiko mikään aika riittää johonkin niin suureen asiaan.

Tähtimäen laella on hiljaista, vaikka koko muu kaupunki on täynnä elämää. Cecilia on joutunut tai päässyt lähtemään perheensä kanssa serkkunsa valmistujaisiin, joten istun yksin Tähtimäen laella. Kuuntelen korvissa humisevaa tuulta ja lintujen laulua, mietin Karoliinaa ja Jarkkoa, jotka ovat hekin jossain Jarkon sukulaisen juhlissa. Karoliina ja Jarkko kysyivät molemmat minua mukaan, mutta kieltäydyin lähtemästä. Tietenkin -  rauhallinen ilta yksin kaupungin parhaalla paikalla kuulostaa paremmalta kuin juhlat, joissa kokisin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka toisaalta, ehkä minun olisikin pitänyt lähteä. Toisinaan Karoliina jaksaa muistuttaa minua sosiaalisuuden tärkeydestä, ja vaikka yleensä turhaudunkin siihen puheeseen, tiedän, että tätini on oikeassa. Mun pitäisi olla kaikkea muuta kuin mun heikoimpia puolia enemmän, mietin. Pitäisi olla sosiaalisempi, iloisempi, värikkäämpi, vähemmän syvällinen ja nopeampi tekemään päätöksiä. Mutta minä en ole liian sosiaalinen, iloinen, värikäs tai pinnallinen, enkä osaa tehdä suuria päätöksiä nopeasti. Haluan olla liian varma. Liian varma aivan kaikesta. Ja vaikka kuinka koitan tarttua hetkeen, huomaan kerta toisensa jälkeen löytäväni itseni keskeltä hälyistä luokkaa vailla tietoakaan siitä, mistä kaikki puhuvat. 

  -Säkin oot täällä.

Ja vaikka voisi luulla, että aurinkoisena ja tuulisena toukokuun iltana olisin syvällä ajatuksissani, en kuitenkaan ole. Päinvastoin olen harvinaisen tietoinen ympäristöstäni, enkä siksi edes osaa hätkähtää Nooaa, joka istuu viereeni hieman hengästyneenä.

  -Juoksitko? kysyn vain vaientaakseni itsestäni sen puolen, joka on hieman liian iloinen pojan läsnäolosta.

  -Melkein, hän vastaa. Nooa on rauhallinen. Ehkä jopa rauhallisempi kuin koskaan aiemmin minun seurassani. Hetken aikaa me molemmat olemme hiljaa ja tuijotamme aurinkoa, joka laskee jonnekin Kaupunginlahden taakse. Siinä pienessä, lähellä hiljaisessa, mutta kaukana meluisassa ja iloisessa hetkessä me molemmat olemme haavoittuvia ja herkkiä, mutta kuitenkin vahvempia kuin aikoihin. Haluan huutaa, itkeä ja nauraa, mutta lopulta jostain syvältä rinnastani kumpuaa hiljainen onni tästä tilanteesta. Tilanteesta, jonka saan jakaa Nooan kanssa. 

  -Mun on pitänyt pyytää sulta anteeksi tuhat kertaa. 

Herään takaisin tilanteeseen, kun poika vieressäni alkaa puhua. 

  -Mitä varten? kysyn, sillä en tajua, mitä Nooa tarkoittaa. Hän huokaisee, mutta ei siksi, että olisi kyllästynyt. Päinvastoin oikeastaan, sillä hän tuntuu hakevan rohkeutta ja voimaa sanoihinsa. Kaikki tuntuu niin kovin väkevältä juuri nyt. Jopa ne muutamat sanat, joita minun ei oikeastaan edes tarvitsisi kuulla - tiedän ne muutenkin. 

  -Mä oon käyttäytynyt hiton tyhmästi sua kohtaan. Ollut töykeä ilman mitään kunnon syytä. Ollut kuin joku uhmaikäinen lapsi, Nooa sanoo. Ei vie kauaa ymmärtää, mitä poika pyytää anteeksi. 

  -Ei sun tarvitse sitä anteeksi pyytää, mä tajuan kyllä, että teillä on ollut vaikeaa.

  -Ei se oikeuta mua tai ketään muutakaan  käyttäytymään huonosti, hän vastaa, enkä minä osaa väittää vastaan, vaikka pieni osa minusta haluaisikin tehdä niin. 

  -Jokainen meistä käyttäytyy välillä typerästi, enkä mä oo vielä traumatisoitunut siitä. Ja totta kai sä saat anteeksi, Nooa, sanon. Poika hymyilee minulle varovaisesti, ja minä vastaan hymyyn.

  -Mitä sulle muuten kuuluu?

Kysymys yllättää minut, vaikka toisaalta olen osannut odottaa sitä Nooalta. Sinä aikana, jona olen hänet tuntenut, olen huomannut, että omasta tilanteestaan huolimatta hän jaksaa välittää myös ystävistään. Ja minä tiedän, että voisin halutessani vastata rehellisesti. Sanoa, että kaikesta huolimatta en ole tasapainossa tunteideni kanssa. Mutta koska en halua huolestuttaa Nooaa, vastaan ympäripyöreästi.

  -Sitä samaa vanhaa. Kuuntelen Cecilian sekoilua, ja oon mukana Karoliinan ja Jarkon onnessa. Siinä sivussa mä pidän kasassa oman elämäni palettia välillä hyvin, välillä huonoin tuloksin, sanon. En usko, että Nooa huomaa sanojeni hentoa horjumista. Tällä hetkellä se on vain hyvä asia, sillä pojan täytyy keskittyä nyt vain yhteen tuettavaan ihmiseen - itseensä.

20. osa

Lopun jälkeen #18

Toukokuun puolivälin jälkeisenä keskiviikkona se iskee. Tietoisuus siitä, etten ole tehnyt omaa osaani Nooan isän hautajaisia ajatellen. Samaan aikaan kykenen kuitenkin vain tuijottamaan edessäni olevaa läppäriä, aukinaista kirjaa ja tietoa siitä, että tehtävät on pakko tehdä. Kurssi on pakko saada suoritetuksi, vaikka juuri sillä hetkellä haluaisin tehdä jotain muuta kuin pitkästyttävän tylsiä tehtäviä. Mieleeni tulee vain yksi vaihtoehto, joka on mahdollinen ja kannattava. Arvaan, ettei Cecilia halua jättää minua oman onneni nojaan.

  -Cecilia, onko sulla jotain erikoista tänä iltana? kysyn odottamatta kunnolla edes sitä, että ystäväni vastaisi puheluuni. 

  -Oon menossa Aapolle kohta. Miten niin? Cecilia kysyy, eikä vaikuta odottavan minulta mitään järin kummallista pyyntöä. 

  -Hyvä! Tai… voitko sä käydä ostamassa adressin kaupasta? 

Linjan toiseen päähän laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus.

  -Miksi? Tai enemmänkin kenelle? Ja Ela, mä oon edelleen menossa sinne Aapolle. Etkö sä voisi itse käydä osta… 

  -Nooan isälle mä sitä adressia tarvitsen, enkä mä ehdi itse käydä tänään kaupassa. Karoliina on Jarkon luona, mulla on hitosti tehtäviä, ja ne hautajaiset on lauantaina. Se adressi pitää saada Nooan tai sen äidin käsiin huomenna, sanon hieman hermostuneesti, ja vasta sitten Cecilia tuntuu ymmärtävän asian laidan.

  -Jo lauantaina? Mä en muistanut yhtään! No, mä käyn ostamassa jonkun adressin. Toiveita? hän kysyy, ja minä kerron, millä kriteereillä olisin itse ostanut Nooan isälle tarkoitetun adressin. 

  -Mä tuon sen teille, kun tuun takaisin Aapolta. Laittakaa siihen sitten myös meidän nimet, Cecilia sanoo vielä puhelun lopuksi. Hänen äänensä on hieman normaalia herkempi, enkä minä pidä asiaa lainkaan kummallisena. Cecilia ja Aapo ovat molemmat Nooan ystäviä, eikä heidän tarvitse ponnistella, jotta ymmärtäisivät, miksi tämä aika ei ole Nooalle helppoa. Etenkään Cecilia ei ota asiaa rennosti, sillä hän tietää, millainen sairaus syöpä osaa olla. Ja vaikka hän ei tietäisikään, hän olisi silti Nooan puolella, tavalla tai toisella. 

Hieman ennen kymmentä illalla ovelta kuuluu napakka koputus. Suorastaan syöksyn avaamaan ovea keittiöstä, jotta ehtisin varmasti ennen olohuoneessa istuvaa Karoliinaa. 

  -Tässä tää nyt ois. Mä valitsin sen, joka täytti parhaiten sun kriteerit, Ceci sanoo, ja työntää sitten minulle muovipakkauksessa olevan sinisävyisen adressin. 

  -Tää on täydellinen, Ceci! Kuusi euroahan se oli? kysyn, vaikka muistan selvästi hetkeä aiemmin saamastani viestistä, millainen summa rahaa jäi minun maksettavakseni. Olen oikeasti tyytyväinen Cecilian lähimarketin löydökseen. Adressi on juuri sellainen kuin sen halusinkin olevan. 

  -Mun pitää nyt lähteä. Äiti on varmaan ihan hiilenä, kun mä en ilmoittanut sille, että tuun kotiin teidän kautta. Sillä on jotain asiaa mulle huomiseen liittyen. Varmaan se selittää mulle taas jotain Sebastianin treeneistä, niin kuin “Me ei olla illalla kotona, kun Sebastianilla on peli”. Äiti ei aina usko sitä, että mä täytän kahdeksantoista heinäkuussa, Cecilia sanoo hieman turhautuneena, sillä hänen äitinsä on viimeiset pari vuotta jaksanut jankuttaa ystävälleni samaa mantraa niistä illoista, jotka menevät Sebastianin peleissä.

  -Kuka siellä kävi? Karoliina kysyy, kun ilmestyn olohuoneeseen rapistellen samalla muovipakkausta auki. Tätini kiinnittää huomionsa varsin nopeasti käsiini, eikä kulu aikaakaan, kun hän jo pitää aukinaista pakkausta itsellään. 

  -Cecilia toi sen, vastaan kysymykseen hieman viiveellä, sillä toisinaan Karoliinan tapa toimia nopeasti hämmentää minua itseänikin, eikä tämäkään selkkaus adressin kanssa ole poikkeus. 

  -Nooan isälle? Sähän taisit sanoa, että ne hautajaiset on lauantaina, hän sanoo.

  -Niin. Pitää laittaa meidän nimien lisäksi myös Ceci ja Aapo tuohon. 

  -Me?

  -Laitetaan sunkin nimi siihen, Nooa nyt kuitenkin tietää, että säkin tiedät, selvennän asiaa hämmentyneelle tädilleni, joka pitää ideaa ehkä hieman outona. 

  -Enhän mä tunne edes Nooaa, hän sanoo, mutta minä en anna periksi. 

  -Ei sillä ole väliä! Karoliina, se on pelkkä merkki siitä, ettei se asia ole sulle ihan mikä tahansa asia, sanon, ja onnistun ehkä enemmän katseellani kuin sanoillani käännyttämään tätini. 

  -Hyvä on, hän huokaisee. Menee vain hetki, kun Karoliina on jo löytänyt siistiä jälkeä tekevän tussin. 

  -Kirjoita sä, mulla on niin surkea käsiala, sanon Karoliinalle, kun hän on tarjoamassa tussia minulle. Nyt hän suostuu ilman ainuttakaan vastaväitettä. 

  -Eli Markku Koskelan muistoa kunnioittaen plus nimet? 

  -Joo. 

  -Laitetaanko ensin Cecilia ja Aapo vai meidät? 

Minä epäröin hetken, mutta vain hetken. Päätän nopeasti, että on kaikkien kannalta parempi antaa Cecille ja Aapolle kunnia olla ensimmäisenä. En halua aiheuttaa Nooalle ongelmia Essin kanssa. 

  -Cecilia ja Aapo, sitten sä ja viimeisenä minä, vastaan. Karoliinan kulmakarvat kohoavat hieman, mutta hän ei kysy mitään. 

  -Markku Koskelan muistoa kunnioittaen Cecilia Holm ja Aapo Rautio, Karoliina Mäkinen ja Mikaela Koivunen. Se on siinä, tätini sanoo, ja työntää adressin minua kohti. Nyökkään nopeasti, nappaan adressin pöydältä ja lähden olohuoneesta samalla Karoliinaa kiittäen. Ja nyt ne liput, punon suunnitelmani viimeistä osaa valmiiksi. Minun on pakko päästä lähtemään viikonlopun ajaksi kaupungista, eikä minulla ole kuin yksi paikka, jonne voin mennä milloin tahansa. Tiedän, ettei Karoliina pidä ajatuksestani viettää viikonloppu mummolassa juuri ennen koeviikon alkua, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä. En halua olla viikonloppuna paikalla.

Valhe.

Haluan, mutta syvällä sydämessäni tiedän, ettei se ole hyvä ajatus.    

Poika silmieni edessä on kuihtunut lähes olemattomiin. Hän hengittää, hänen jalkansa liikkuvat ja hän kykenee tekemään ne asiat, jotka on pakko tehdä. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö Nooa olisi liian väsynyt, hieman hukassa ja yksin kaiken sen kanssa. En uskalla edes ajatella, miltä hän näyttää tai kuulostaa koeviikon jälkeen.

  -Mä unohdin tehdä ne kemian tehtävät. Voi hemmetti! Mikaela, ei sulla olisi niitä tehtäviä? Nooa kysyy, vaikka tietää varsin hyvin, ettei minulla ole kemiaa tässä jaksossa. Juuri nyt minä kuitenkin toivon sydämeni pohjasta, että minulla olisi kemiaa. Tehdyt tehtävät helpottaisivat koeviikon stressiä, mutta nyt en voi auttaa.

  -Pitäiskö sun kysyä niitä Aapolta? Mä luulen, että se on tehnyt ne tehtävät, sanon, kun muistan Cecilian puhuneen edellisenä päivänä Aapon kemian kurssista. Nooa nyökkää hieman hajamielisesti, eikä ota asiaa hoitaakseen, enkä minä aio häntä pakottaa. Jos mä voisin ottaa edes osan tuosta pään sisäisestä sumusta, jota sä kannat, ajattelen, kun Nooa painaa päänsä käsiensä väliin. Ei ehkä ole paras mahdollinen hetki puhua raskaasta aiheesta, mutta päätän silti puhua.

  -Nooa…, aloitan hitaasti. Poika nostaa katseensa silmiini, enkä minä ole varma siitä, haluanko sittenkään puhua. 

  -Mä tiedän, ettei tää ole paras hetki puhua tästä, mutta mä haluan varoittaa sua. 

  -Taas jotain asiaa Essistä? Nooa kysyy, ja vaikuttaa jopa aidosti huolestuneelta. Ehkä pitäisi olla vain hiljaa, mietin, kun tajuan, etteivät Nooan ja Essin asiat ole aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa. 

  -Ei. Teillä on ne hautajaiset lauantaina.

Nooa valahtaa entistäkin kalpeammaksi, ja minä tiedän, ettei hän halua keskustella. 

  -Susta voi nyt tuntua siltä, ettei elämä voi mennä enää yhtään tätä raskaammaksi, mutta mä uskon ja luulen, että lauantain jälkeen tulee pohjakosketus. Hautajaiset konkretisoi ne aiemmat tapahtumat. Ne asiat tajuaa oikeasti vasta silloin. Mä oon pahoillani, mutta mä tiedän, että lauantai tulee olemaan helvetin raskas päivä, sanon hiljaa. Tuntuu vaikealta löytää oikeita sanoja tilanteeseen, jossa kukaan ei haluaisi olla. Jokainen sana kuulostaa väärältä. Väärältä ja liian pahalta ollakseen totta. 

  -Ja sä kerrot tän mulle, koska…

  -Koska se yllättää. Koska sun pitää tietää, ettei hautajaiset lakaise sitä asiaa maton alle.

En ole varma siitä, mitä Nooan reaktiosta pitäisi ajatella, sillä hän ei sano mitään. Ilmekään ei värähdä. 

  -Okei. 

Voi hemmetti, ajattelen, kun Nooa okein jälkeen alkaa kerätä tavaroitaan. 

  -Hei, mä en tarkoittanut…

  -Mun pitää nyt mennä.

En yritä lähteä Nooan perään. En, vaikka jokin ääni sisälläni huutaa, että pitäisi. Se ääni ei kuitenkaan ole se, jota haluan kaiken muun sekavuuden keskellä kuunnella. Se ääni ei ole oikeassa. En aio sotkea enää yhtään enempää itseäni tai Nooaa tunteisiin, joita ei olisi koskaan pitänyt tullakaan. Olisipa kaikki vain yhtä helposti tehty kuin sanottu. 

Seuraavana iltana istun rauhattomana keskellä ei-mitään mummolan tutulla kuistilla. Koeviikkoa edeltävä stressi ja muut tunteet sekoittuvat päässäni sydämenlyöntien tahtiin jyskyttäväksi päänsäryksi. Edes mummolan tutut ja hiljaiset äänet eivät saa minua rauhoittumaan, enkä usko, että kesälomakaan parantaa tilannetta.  

  -Mikaela, Karoliina kertoi minulle, että ne kaverisi isän hautajaiset ovat huomenna. Olet tainnut ottaa aika paljon vastuuta Nooaan liittyen?

Säpsähdän, kun mummi ilmestyy sisältä hiljaiselle kuistille. Hemmetin Karoliina, ajattelen, kun tajuan, mikä riski mummin sanoissa piilee. Mä tulin tänne, ettei tarvitsisi puhua Nooasta. Mummi, ole kiltti, äläkä hiillosta mua sillä ihmisellä, toivon, mutta pelkään toiveeni olevan täysin turha. 

  -Tätisi sanoi myös, että olit etsinyt sitä poikaa pitkin kaupunkia yömyöhään asti. Ihan jokainen kaveri ei olisi tehnyt sellaista. 

Mummin ääni on lempeä ja hiljainen. Hetken aikaa olen taas se pieni Mikaela, jonka maailman suruttomin paikka löytyy keskeltä metsää ja peltoja, hieman kuoppaisen tien varrelta. 

  -Mä en ole ihan kuka tahansa kaveri, päädyn vastaamaan, kun huomaan mummin odottavan sitä. 

  -Et niin, itseäni vanhempi ja viisaampi nainen kuiskaa. Mummin ei tarvitse selittää sanojaan. Kumpikin meistä tietää, mitä minun erilaisuuteni Nooalle merkitsee. Toukokuun ilta ei enää pimene täysin mustaksi. Jossain kaukana huutaa lintu. Lintu, jonka mukana kuka tahansa voi ajan koittaessa päästä rauhaan.

19. osa

Hämärää #4

SELJA

Kesäasunto. Sillä nimellä Erno oli alkanut nimittää asuntoani edellisellä viikolla. Harmaa asunto oli muuttunut kevään ja kesän kuluessa minun näköisekseni, vaikka aluksi tehtävä oli vaikuttanut mahdottomalta. Mutta heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, ja tuulen muuttuessa yhä purevammaksi, asunto oli jälleen samassa kunnossa kuin ennen minua. Olin asunut asunnossa alle puoli vuotta, mutta silti minun oli muutettava siitä pois. Rantasillankatu 7B 26 oli tarjonnut minulle miettimispaikan, mutta elämääni en voinut rakentaa sen varaan. 

  -Kaikki taitaa olla valmista? Erno puoliksi totesi, puoliksi kysyi minulta. Asunto kaikui tyhjyyttään. Vain verhot ja vuoteeksi avautuva sohva koristivat muuten niin harmaata näkyä. 

  -On. Nää loput roinat viedään sitten äidille ja isälle, vastasin. Pikkuveljeni katsoi minua hieman haikeasti, mutta kuitenkin hymyillen. 

  -Nyt tää kaupunki jää ilman sitä yhtä täysijärkistä Saarenkulmaa, hän sanoi, sillä oli itsekin lähdössä ensin töihin, ja tammikuun alussa armeijaan vieraalle paikkakunnalle. Oli toisinaan vaikea uskoa, että minun veljestänikin oli jo kasvanut aikuinen, nuori mies, joka ei enää kaivannut isosiskon ohjeita tehtäviin. Erno ei enää iltaisin hiippaillut oveni taakse vain siksi, että halusi jutella tai pelata Afrikan tähteä. Hän todella oli jo aikuinen, enkä minä voinut häneltä muuta toivoakaan. 

  -Onhan äiti ja isä täällä, sanoin hitaasti. Näin Ernon silmistä, että hän oli helpottunut kuulemastaan. Ei puhuminen heidän kanssaan ollut ollut helppo tehtävä, mutta lopulta asioiden selvittäminen oli aina kannattavaa, olivat ne sitten miten kipeitä tahansa. 

TOMAS

Laatikoita, vaatteita ja tyhjiä muovipusseja lojui asuntoni lattioilla. Elokuu oli tullut kuin varkain. Minä en alkukesän vakaista suunnitelmista huolimatta ollut jatkanut määräaikaista vuokrasopimustani, vaan olin kädet hieman täristen varannut lennon ensin Amsterdamiin, sitten Tukholmaan. 

  -No, eihän täällä ole enää kovinkaan paljoa tavaraa jäljellä, muuttokaverini totesi katsellessaan yksiötä, jonka seiniä olin tuijotellut viime viikkoina luvattoman paljon. Tukholma, äiti, isä ja Isabella olivat pyörineet mielessäni sen jälkeen, kun olin palannut kotiin Seljan mökiltä. Olin nähnyt Seljasta, ettei hän aikonut enää pysyä hiljaa lapsuudestaan, ja jokin hänen olemuksessaan oli pakottanut minutkin kohtaamaan omat vaikeuteni perheeseeni liittyen. Se ei tulisi olemaan mukavaa ja helppoa, mutta oman tulevaisuuteni kannalta tiesin keskustelun olevan tärkeä. Kukaan toinen ei voinut puhua minun äänelläni vanhemmilleni, joten minun oli tehtävä se. 

Mutta kaikesta huolimatta se ei ollut viimeinen asia, joka minun oli tehtävä.

Sateisen kesän jälkeen syksy oli alkanut poutaisena, vaikkakin hieman viileänä. Useimpina päivinä aurinko paistoi taivaalta, jota koristivat vain muutamat pilvet. Asuntoni oli jo lopullisen tyhjä, eikä jäljellä ollut sohvan, muutamien astioiden ja vaatteiden lisäksi enää oikeastaan mitään sellaista, jonka halusin ehdottomasti säilyttää. Matkalaukut olin pakannut täyteen jo viikkoja sitten, kun olin varmistunut siitä, etten voisi jäädä Suomeen ainakaan ihan vielä. Lähteminen ei kuitenkaan tuntunut helpolta. En ollut varma Seljan suunnitelmista, vaikka olinkin jo pitkään tiennyt, että hän suunnitteli jotain suurta. Kesään oli mahtunut myös niitä päiviä, kun Selja ei olemattomista tekosyistä johtuen ollut ehtinyt viettää aikaa kanssani. Muutaman kerran jälkeen olin arvannut, ettei Seljan ehtimättömyys johtunut minusta. Hän oli vain hiljaa siitä kaikesta, minkä itse jo tiesi. Ja vaikka tuntuikin hieman pahalta myöntää, tiesin, etten itsekään ollut puhunut hänelle omista aikeistani kovinkaan tarkasti. En uskonut, että Selja olisi tiennyt Amsterdamista. Ja jos totta puhuttiin, en vielä itsekään tiennyt lopullisista suunnitelmista. Kaikki riippuisi lopulta eniten siitä, miten Amsterdamin asuntoni kanssa kävisi. 

SELJA

Ulkona tuuli kovaa, mutta minä liikuin sitkeästi vastatuulessa eteenpäin, vaikka rinkka selässäni painoikin hieman liikaa. Olin hetkeä aiemmin käynyt palauttamassa kesäasuntoni kaikki kolme avainta, eikä minulla siten ollut enää paikkaa, johon olisin voinut kotikaupungissani mennä. Oikeastaan olin menossa vanhemmilleni yöksi, mutta aurinkoista syyspäivää en halunnut viettää neljän seinän sisällä, etenkään nyt, kun tiesin lähteväni kaupungista pian. 

En ollut kesän aikana käynyt kovinkaan montaa kertaa Tomaksen asunnolla, mutta nyt halusin mennä käymään hänen luonaan. Enkä oikeastaan vain halunnut, sillä sisimmässäni tiesin, etten olisi edes voinut jättää tekemättä sitä. En minä voinut marssia ulos kaupungista sanomatta sanaakaan Tomakselle, joka odotti minua. Vaikka olin tehnyt hänelle vain yhden lupauksen, tiesin silti, ettei asia ollut aivan niin yksinkertainen. Aina lupausta ei nimittäin tarvinnut sanoa edes ääneen, sillä jotkin lupaukset syntyivät pelkän katseen perusteella.

Ja mä kun lupasin olla lupaamatta mitään, ajattelin hitaasti. 

Rappukäytävässä oli ihanan lämmintä verrattuna siihen, millainen pohjoistuuli ulkona oli puhaltanut. Kävelin jalat hieman hapoilla portaita pitkin ylöspäin, ja ensimmäistä kertaa koko kesänä kirosin mielessäni sitä, ettei talossa ollut hissiä - Tomas nimittäin asui kuusikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Kun lopulta päädyin kuudenteen kerrokseen syke koholla ja hikipisarat otsallani, en jaksanut odottaa enää yleisilmeeni parantumista. 

  -Selja? Tomas avasi oven hämmennyksen vallassa, enkä itsekään voinut välttyä hämmennykseltä, kun kuulin, kuinka paljon asunto kaikui. 

  -Voinko mä tulla sisään? kysyin. Tomas ei vastannut minulle, mutta sen sijaan hän veti minut sisään asuntoon, joka oli kuin olikin tyhjä. Lattialla lojui vain muutamia vaatekappaleita ja pari jätesäkkiä, joihin oli luultavasti tungettu kaikki sellainen tavara, jota Tomas ei uskonut enää tarvitsevansa. Mies näytti vaivaantuneelta, eikä minun tarvinnut käyttää kovinkaan paljoa päätäni, kun jo tajusin, mitä tyhjä asunto ja jätesäkit tarkoittivat. 

  -Sä oot lähdössä?

  -Iltalento ylihuomenna.

Pudotin täyden rinkkani lattialle. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tai olla ajattelematta. Iltalento ylihuomenna, päässäni kaikui. Tomas oli lähdössä Amsterdamiin, enkä minäkään ollut enää jäämässä kotikaupunkiimme. 

  -Selja, anna mä arvaan. Sä muutat, Tomas sanoi hiljaa, kun outo tyhjyys oli ottaa vallan koko tilanteesta. En juuri siinä hetkessä kyennyt kuin nyökkäämään. Kyllä, Tomas. Mä muutan. Mä muutan, eikä se paikka ole niin lähellä kuin voisi toivoa.

TOMAS

Seljan ilmestyminen oveni taakse ei ollut kuulunut suunnitelmiini, ja siksi menin tilanteesta niin hämilleni, etten edes osannut sanoa hänelle aluksi mitään. Naisella oli mukanaan nähtävästi painava rinkka, joka oli täynnä tavaraa. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista hänen kasvojaan, kun jo tiesin, että asiat olisivat muuttumassa lopullisesti. Ei Selja kuulunut kotikaupunkiinsa. Kun tajusin, että Seljan katse kiersi tyhjää asuntoani, minä aloin kiemurrella. 

  -Sä oot lähdössä? Selja kysyi epäuskoisena ja hiljaa pudottaessaan rinkan lattialle.  

  -Iltalento ylihuomenna, sain sanottua, enkä kestänyt katsoa silmiin naista, joka näytti siltä, kuin olisin lyönyt häntä. Koko kesä oli mennyt liian nopeasti. En minä ollut ehtinyt tai edes halunnut ajatella sitä, että syksyn tullessa minun olisi luovuttava Seljasta. 

  -Anna mä arvaan, Selja. Sä muutat, sanoin hiljaa, eikä nainen voinut kuin nyökätä. Kyllä minä tajusin, mitä se tarkoitti. Selja ei halunnut etäsuhdetta, enkä minäkään uskonut sellaisen kestävyyteen juuri siinä tilanteessa, jossa olimme. Kumpikin kaipasi toista ihmistä lähelle, ei tuhansien kilometrien päähän. 

  -Mä muutan pohjoiseen, en mä voi olla täällä, etkä säkään voi. Sulla on asioita hoidettavana Amsterdamissa, Selja sanoi, ja vaikka hän puhuikin järkeä, en olisi halunnut uskoa sanaakaan. Olisin vain halunnut repiä kappaleiksi lentolippuni ja pyyhkiä pois antamani lupauksen, jonka takia minun oli pakko palata Amsterdamiin. Elämä oli kuljettanut minut Seljan luokse, mutta oliko sen tarkoitus myös erottaa meidät lopullisesti?

  -Mä oon pahoillani, Selja. Mä todella oon pahoillani, sanoin ääni täristen, vaikka tiesin varsin hyvin, etteivät sanani lohduttaneet kumpakaan meistä. Tilanne oli mikä oli. Valitettavasti.

SELJA

Rintaani puristi, vaikka kello oli neljä iltapäivällä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kirpeän syyspäivän tuuli sai lyhyimmät vauvahiukseni heilumaan ilmassa. Ympärilläni kulki ihmisiä, joiden tarinaa en mitenkään voinut tietää. Minä tiesin vain oman tarinani. Sen tarinan, jonka toinen osapuoli seisoi vieressäni kasvoillaan miljoona eri tunnetta. Tomaksesta ja minusta näkyi ehkä kilometrien päähän, ettemme me olleet eroamassa vain pieneksi hetkeksi. Se tuntui vaikealta, käsittämättömän vaikealta. Kuin olisin joutunut pakottamaan itseni junaan, johon vain muutamaa viikkoa aiemmin olin vielä halunnut hypätä. Yhden vaivaisen kesän aikana teiniporukan hämärästä muistosta oli tullut minulle tärkeä ihminen, jonka kanssa olisin ollut valmis yrittämään jotain muutakin kuin satunnaisia kohtaamisia kaupungilla. Kuitenkin minä tiesin, ettei se ehkä olisi koskaan mahdollista. Tomas ei vielä tiennyt lopullista paikkaansa, enkä tiennyt minäkään. Tilanteet saattoivat muuttua vain parissa päivässä.

  -Selja, mä… mun tulee sua ikävä, Tomas sanoi. Vasta sitten minä käänsin katseeni hänen silmiinsä, jotka aidosti välittivät. Nyt ne olivat täynnä surua, haikeutta, vapautta, elämää, lopullisuutta ja tietynlaista turvattomuutta. Tulevaisuus oli epävarma. Mihin me kaksi lopulta edes päätyisimme?

  -Niin munkin sua, vastasin, kun tunteiltani kykenin. Kelloa vilkaistessani karu totuus lävähti kasvoilleni. Kaksi minuuttia, ajattelin hiljaa. En enää voinut viivyttää niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.

  -Kaksi minuuttia, toistin ajatukseni ääneen. Sanat saivat korvani soimaan, niin kipeiltä ne kuulostivat.

  -Mä lupaan odottaa sua, ihan sama missä mä itse olen, Tomas sanoi, ja minä olisin halunnut sydämeni pohjasta ottaa ne sanat vastaan. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. En voinut sitoa itseeni ihmistä, joka oli tuhansien kilometrien päässä minusta ja meistä. 

  -Älä lupaa mitään. Tomas, mä pyydän. Ei lupauksia. Mä en halua, että sä olet mussa kiinni, jos sä löydät jonkun ihmisen, jonka kanssa olla ja elää. Älä hukkaa sun elämää siihen, että odotat meitä, sanoin kaikkien muiden sanojen sijasta. Kaikista maailman sanoista valitsin juuri ne, joita en itsekään koskaan halunnut kuulla. 

  -Mä saatan palata sieltä Suomeen koska tahansa, ei sen tarvitse olla vaikeaa. 

  -Älä. 

Tomas hiljeni, minä hiljenin. Vain lähestyvän junan äänet saivat minut toimimaan. Nostin maassa olevan rinkan selkääni, ja käännyin sitten katsomaan Tomasta, joka näytti olevan vähintään yhtä palasina kuin minäkin. Kun halasin häntä, hän pudotti suustaan sanan, johon minun oli pakko tarttua.

  -Jouluna. 

  -Jouluna, minä toistin hetkeäkään epäröimättä. Se oli ainut lupaus, jonka lupaamattomuuden lisäksi Tomakselle lupasin. Roikuin hetken kiinni hänen kaulassaan, mutta sitten saapuva juna pakotti minut hyvästelemään miehen. 

  -Pidä huolta, kuiskasin tarkoittaen niitä sanoja niiden jokaisessa merkityksessä. Pidä huolta, vaikka sattuisi. Pidä huolta, vaikka nauraisit. Pidä huolta itsestäsi joka tilanteessa, ajattelin. Tomas rutisti minua tiukasti viimeiseen sekuntiin asti, mutta sitten minun oli lähdettävä. Kyyneliä pidätellen jätin sirpaleiksi hajonneen miehen kotikaupungin juna-asemalle. Sieltä mies jatkaisi pian jälkeeni matkaansa ensin Helsinki-Vantaalle, sitten Amsterdamiin. Vasta junassa jonkin aikaa istuttuani tajusin, mitä kesän aikana oli tapahtunut. Ja kaiken sen muun lisäksi minä tajusin, mitä Tomaksen sanoma joulu todella tarkoitti. 

Joulu. Ehkä se on meidän lopullinen tuomio, ajattelin samalla, kun kyyneleet kastelivat poskeni.

Blogin kesäsarjan neljäs ja viimeinen osa.

5. osa (eli jouluspesiaali)

Lopun jälkeen #17

Talon etupiha näyttää tyhjältä, mutta nurmikko vihertää jo hieman. Aurinko lämmittää etuseinää koko toukokuisen voimansa edestä.
  -Täähän alkaa jo näyttää siltä, että täällä asutaan. Ja tuo katu, mä en ole ikinä kuullut mitään noin kaunista! Cecilia intoilee, kun on käynyt kiertämässä talon huoneet läpi. Olen kieltämättä itsekin sitä mieltä, että talo alkaa vihdoin näyttää asutulta. On rauhoittavaa tajuta, että paikka ei enää ole vieras, sillä se näyttää jo hieman minulta ja Karoliinalta.
  -No, onhan Usvakatu ihan kaunis nimi kadulle, mutta tuo viereinen Sumukatu on vähän masentava. Musta kuitenkin Aamuruskonkatu on tän alueen kaunein nimi, sanon.
   -Näiden rinnalla Mäntyrinne 37 A kuulostaa ihan mielettömän tylsältä, Ceci sanoo, ja vaikuttaa sitten vaipuvan unelmiinsa, joissa hän asuu upeassa talossa upean nimen omaavan kadun varrella. Minä harvoin unelmoin taloista. Yleensä toivon vain, että lähellä tulevaisuuteni kotia olisi vettä, mieluiten järvi, kuten mummolassa on.
  -Musta Mäntyrinne 37 A on aika kodikas.
  -No, onhan se. Muuten, se Mäntyrinne 37 B:n asukas vaihtui, onneksi. Se edellinen naapuri oli toisinaan aika inhottava, Cecilia sanoo, ja saa minutkin hymyilemään muistuttamalla oudosta naapurista, jolla oli tapana ajaa monta kertaa päivässä autolla pitkin kujaa, jonka alkupäässä Holmien perhe asuu. Muutenkin naapuri oli ollut melko meluisa tapaus etenkin päivisin, vaikka yöt olivat olleet pääosin rauhallisia.
  -Nyt sun ei enää tarvitse pelätä, että Sebastian juoksee huolimattomana 10-, kohta 11-vuotiaana auton alle, sanon, ja saan hienoisen mulkaisun Cecilialta.
  -Mä vaan huolehdin pikkuveljestäni!
Sebastian on Ceciliaa seitsemän vuotta nuorempi, mutta ehkä juuri siksi hän on ystävälleni niin valtavan tärkeä. Toki hän joskus valittaa veljestään, mutta useimmiten Sebastian on meistä molemmista ihan siedettävä kaveri ollakseen 10-vuotias poika.
  -Jos saan sanoa vielä yhden asian tähän katuun liittyen, niin sanon sen, että on ihanaa olla jakamatta pihatietä kenenkään kanssa.
Nyt Cecilia hymyilee minulle hieman ärsyyntyneen oloisesti.
  -Onnenpekka, hän mutisee, mutta huomaan kyllä, ettei hän ole oikeasti loukkaantunut. Cecilian kasvot säteilevät iloa ja onnea, enkä minä osaa valittaa hänestä. Onnea on Cecilia, ajattelen hetken päästä ulko-ovella, kun Cecilia kävelee pihatietä pitkin kadulle.

On perjantai-ilta. Tuntuu tavallaan jopa omituiselta istua kotona ilman mitään suunnitelmia, sillä muuton jälkeen muska on tuntunut hieman tarpeettomalta paikalta minulle. Odotan Karoliinaa, jonka työpäivä on venynyt jonkin kokouksen takia hieman normaalia pidemmäksi. Minä ja Karoliina emme ole syöneet muuton takia rauhassa kahdestaan moneen viikkoon, ja siksi myös kuulumisten vaihtaminen on jäänyt vähemmälle. Joku voisi pitää omituisena tarvettani puhua 17-vuotiaana tätini kanssa, mutta meillä se on aina ollut normaali asia.
  -Moi Mikaela!
Karoliinan ääni kuulu eteisestä olohuoneeseen asti selvänä ja iloisena.
  -Miten se kokous meni? Ja kiva, että sä tulit kotiin. Mä mietin, että voitaisiin syödä yhdessä...
  -Ihanaa mennä syömään Jarkon kanssa! Töissä oli tänään sen verran kiire, etten mä jaksaisi mitään tehdäkään itse.
Lauseeni yhdessä syömisestä katoaa ilmaan, ja melkeinpä toivon, että voisin itsekin ohittaa sanani ja ajatukseni.
  -Mut sähän sanoit...
  -Jarkko soitti äsken ja kysyi, pääsisinkö mä. Mä vastasin myöntävästi, koska meillä ei ollut mitään sovittua täksi illaksi.
Tätini ilmestyy vessan suunnalta olohuoneeseen, ja koittaa saada suuria, kultaisia renkaita korviinsa. Kaikki on ihan hyvin, Mikaela. Ei tää tarkoita mitään, sanon itselleni mielessäni, vaikka tarpeettomuuden tunne huutaa syvällä rinnassani kovaa.
  -Toivottavasti tulee kiva ilta, sanon, vaikka oikeastaan haluaisin huutaa.
  -Niinpä. Sä voit pyytää Ceciliaa tänne, jos haluat. Mä tulen joskus kymmenen aikaan takaisin, mutta nyt mun pitää mennä. Nähdään sitten! Karoliina sanoo, ja minusta tuntuu pahalta tuntea vääryyttä siitä, että tätini on onnellinen. Voi kuule Karoliina, Cecilia on koko viikonlopun Aapon kanssa. Nooallakin on Essi, enkä mä edes tiedä, missä se tänään on. Sulla on Jarkko. Ei kai siinä sitten mitään, kyllä Mikaela pärjää, ajattelen, vaikka koitan olla katkeroitumatta. Minusta on vain viimeisten viikkojen aikana tuntunut siltä, ettei kukaan lopulta tarvitse minua. Kaikilla muilla on oma tukipilarinsa, mutta kukaan ei kysy, miten minä voin. Annan tarpeettomuuden valua päälleni, eikä minulla sen jälkeen ole enää edes nälkä.

Muska näyttää keväällä aivan toisenlaiselta kuin syksyllä tai talvella. Auringonvalo tulvii suurista ikkunoista sisään saaden kaiken näyttämään hieman paremmalta.
Minun ei pitänyt alun perin tulla muskaan, mutta Karoliinan lähdön jälkeen minusta tuntui siltä, että kaipasin seuraa - melkein mitä tahansa seuraa.
  -Mä luulin, ettet sä enää käy täällä, Nooa sanoo, kun huomaa minut ovella. Hän näyttää kalpealta ja pieneltä. Se saa minut varmistumaan siitä, että oli hyvä idea lähteä pois kotonta.
  -Niin mä luulin itsekin, mutta tässä sitä ollaan. Ja sori, tiedän, että tää on sun vuoro, mutta mä ajattelin tulla kokeilemaan onneani, sanon. Päässäni risteilee tuhat kysymystä, joita en ole päässyt kysymään Nooalta koulussa. Essi tuntuu vahtivan poikaa haukan tavoin, enkä minä ole missään tapauksessa änkemässä itseäni tieten tahtoen hänen kanssaan samaan soppaan.
  -Ei täällä ollut sun vuorosi aikana ketään. Mä oikeastaan tulin jo silloin. Ja musta on hyvä asia, että sä tulit. En mä saa tästä mitään irti yksinään. Silloin kun teillä oli se muutto käynnissä, etkä sä ehtinyt tulla tänne, tää oli aika merkityksetöntä. Tai mä tarkoitan sitä, ettei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut puhua näistä jutuista... ja aiheen vierestäkin, Nooa sanoo, ja onnistuu lämmittämään tietämättään sydäntäni monen viikon edestä. Olen ehkä onnistunut kieltämään itseltäni kaikki liiat tunteet, mutta Nooaa itsessään olen kaivannut valtavan paljon.
  -Mihin sä muuten oot kadonnut koulussa? Hyvä, että mä edes näen sua siellä, Nooa kysyy minulta. Hyvä, etten naura hänen kysymyksellensä.
  -Ai mihin mä olen kadonnut? Kysy tota samaa Essiltä, niin saat tietää vastauksen. Mä en halua aiheuttaa teidän välille minkäänlaista kitkaa, joten oon vapaaehtoisesti pysytellyt sivussa. Ja sitä paitsi, eihän meillä ole yhteisiä kurssejakaan tässä jaksossa, muistutan asiasta, joka on tullut viikkojen aikana varmasti selväksi myös Nooalle.
  -Ei se nyt sua niin paljon vihaa, ettetkö voisi edes jutella.
  -Mä en olisi siitä niinkään varma. Sun pitää itse puhua Essin kanssa musta, ja vakuuttaa, ettei ole mitään syytä epäillä mitään. Mä en suostu olemaan yksin sen turhien epäilyjen kohteena. Eikä tässä ole kyse musta vaan susta. Älä anna sen sanella sun jokaista liikettä, sanon. Nooa ei vastaa minulle, mutta vaikuttaa miettivän jotain. Toivon sydämestäni, että hän todella miettii omaa suhtautumistaan Essin käskyihin, eikä anna sanojeni vain mennä ohitse.
  -Miten sä olet pärjännyt? päädyn kysymään, kun hiljaisuus alkaa tuntua liian pitkältä ja painostavalta. Nooa näyttää yllättyneeltä, ja kysymykseni näyttää vaikuttavan häneen jokseenkin vaikeasti, sillä hänen olemisestaan tulee selvästi hankalaa.
  -Miten niin? Ihan hyvin mä olen pärjännyt, ei musta tarvitse olla huolissaan. Enemmän mä huolestuisin äidistä, hän vastaa.
  -Nooa, mä en kysynyt sun äidistä, vaan susta itsestäsi, enkä mä usko sanaakaan siitä, mitä sä sanot omasta pärjäämisestäsi. Mä en ole tuntenut sua kauaa, mutta kyllä mä nyt näen, ettei kaikki ole ihan niin hyvin kuin mitä sä annat ymmärtää! kivahdan, vaikka tiedän, etten saisi suuttua Nooalle siitä, ettei hän puhu.
  -Sä et ole mikään asiantuntija! Nooa vastaa minulle aivan yhtä terävästi, ellei jopa terävämmin.
  -En tietenkään ole! Mä tarkoitan vaan sitä, että sun täytyy ajatella myös sua itseäsi. Mä tajuan, että sä huolehdit sun äidistä, ja että teillä on muutenkin paljon tekemistä hautajaisten ja muiden tärkeiden asioiden kanssa. Mutta. Jos sä pakenet surua, se on kohta ihan hirvittävä möykky, jota ei niin vaan sulateta, sanon, ja pyrin tällä kertaa paitsi rauhallisempaan, myös sovittelevampaan tapaan puhua. Nooa näyttää pohtivan kaikkea sanomaani, mutta en osaa arvoida hänen ajatustensa tunnetilaa. Se on oikeastaan mahdotonta, sillä ilme hänen kasvoillaan muuttuu jatkuvasti saaden vivahteita niin ymmärryksestä kuin vihaisuudestakin. 

  -Enköhän mä ole puhunut ihan tarpeeksi tältä erää, Nooa vastaa lopulta hiljaa, eikä varsinaisesti näytä olevan tyytyväinen itseensä tai koko tilanteeseen. En minäkään ole tyytyväinen. Tiedän, että Nooan kantaa mukanaan asioita, joista olisi hyvä puhua. Mutta minä en voi pakottaa häntä puhumaan, sillä sitä voimaa minä en hallitse. 

  -En mä voi sua pakottaa, sanon, ja katson Nooaa, joka vetää ovella kenkiä jalkaansa. 

  -Et niin, hän vastaa. Hetken aikaa hänen äänessään kuuluu häivähdys katumista, mutta sitten se katoaa. Vain raskas verho hänen yllään peittää kaiken muun alleen. Nooa katoaa nuorisotilan musiikkialakerrasta sanaakaan sanomatta, mutta ei onnistu lähtiessään poistamaan minun ajatuksiani. Mä olen turha, jos en saa Nooaa puhumaan. Jos se en ole mä, kuka sitten? Essi lakaisee asiat maton alle. Ja mä... mä en tiedä, mitä tehdä, ajattelen. 

18. osa