Kätketyt haavat #9

TESSA

Neljä vuotta aiemmin

Oli lokakuun alku. Syksyn ylioppilaskirjoitukset olivat päättyneet hetkeä aiemmin, ja lukioarki oppitunteineen ja esseineen alkoi hiljalleen palautua niiden jäljiltä normaaliksi. Takaraivossa kyti jo ajatus tulevasta keväästä ja sen jälkeisestä ajasta, kun lukion päättymisen myötä tutut rakenteet ja aikataulut katoaisivat elämästä uuden elämänvaiheen odottaessa nurkan takana. Oma elämäni oli kuitenkin murroksessa muutenkin kuin vain opiskelujen suhteen – olin päätynyt vastaamaan myöntävästi unelmavävyn bilekutsuun ja saanut houkuteltua myös Vivianin ja Leonan seurakseni. Tuntui edelleen uskomattomalta, että Samuel oli henkilökohtaisesti kutsunut juhliinsa juuri minut kaikista maailman ihmisistä. Olin hänen huomiostaan varsin imarreltu, enkä ehkä edes halunnut ajatella vaaran mahdollisuutta. Niinpä minä, Leona ja Vivian sitten päädyimme seisomaan lokakuun alun perjantai-illan hämärässä Samuelin lapsuudenkodin kuistin valon alle hieman jännittyneinä. 

  –Kuka soittaa ovikelloa?

  –Vai onkohan toi ovi jo valmiiksi auki? 

  –No en mä tiedä, soitetaan nyt vaan sitä ovikelloa.

Ovikellon ääni kuului kuistille oven läpi sisällä soivasta musiikista huolimatta. Hetken kuluttua oven lasin takaa näkyikin ovea kohti kävelevä hahmo.

  –Hei, ihan mahtavaa, että tulitte! Tulkaan vaan sisälle sieltä, Samuel avasi oven hymyillen ja viittoi meitä astumaan sisälle taloon. Ja me kolme astuimme siististi yksi kerrallaan Samuelin ohi eteiseen. Siinä me nyt olimme, tekemässä elämämme virhettä, vaikka kukaan meistä ei vielä silloin aavistanutkaan asiaa. Leona, Vivian ja minä vain ängimme takkimme naulakkoon ja yritimme saada kenkämme jokseenkin siististi kenkämeren keskelle. Ehkä ratkaiseva hetki oli se, kun joku Leonan ja Vivianin tuttu joltain biologian kurssilta huomasi heidät eteisessä ja tuli juttelemaan hetkeksi vain heille. Jäin silloin ikään kuin kahden Samuelin kanssa, hänen vaikutuksensa alaiseksi. En aluksi osannut katsoa häntä silmiin, mutta sitten keräsin jostain rohkeutta tehdä niin. Katsoin häntä, hän katsoi minua. Samuelin katse oli kuin lämpöä ja kipinöitä, jotain joka veti minua puoleensa kuin magneetti. Olisinpa vain tiennyt silloin, että tulisin vielä myöhemmin polttamaan näppini Samuelin kipinöissä. 

Nykyhetki

Viktor istuu jälleen kerran työpöytäni toisella puolella ja näpyttelee tietokonettaan etsiessään jotain projektiimme liittyvää tiedostoa.

  –Jos sä et löydä sitä tiedostoa, vois varmaan käydä kysymässä Erjalta, että lähettäiskö se meille sen uudelleen. Menee vaan turhaan aikaa, jos me nyt etsitään sitä tiedostoa kissojen ja koirien kanssa, sanon Viktorille, kun hän on puuhastellut sähköpostissa ja pilvipalvelussa jo hyvän aikaa. Itse en oikeastaan ole tehnyt mitään tiedoston löytymisen eteen, sillä työparini on ilmoittanut minulle jo aiemmin, että Erja on jakanut kyseisen tiedoston vain hänelle – äärimmäisen kätevä toimintatapa, jos minulta kysytään… 

  –No joo, mutta kun mä olen satavarma siitä, että oon nähnyt sen tiedoston jo mun sähköpostissa. Ei nyt viittis ihan turhaan mennä kyselemään sen perään, armas työparini ei kuitenkaan edes nosta katsettaan minuun tietokoneensa näytöstä ja jatkaa sinnikkäästi etsimistä. 

  –Ethän sä nyt koko päivää voi sitä hiton tiedostoa etsiä! Nyt ihan oikeasti, päästään miljoona kertaa helpommalla, jos pyydetään Erjaa jakamaan se tiedosto meille uudelleen, sanon Viktorille ja annan turhautumiseni kuulua. Mies ei kuitenkaan tee elettäkään lopettaakseen tiedoston etsimisen, enkä minä jaksa enää odottaa. 

  –No jos sä et kerta viiti käydä Erjan puheilla, niin mä menen, nousen tuoliltani terävästi ja alan kävellä ovea kohti jokseenkin tuohtunein askelin. 

  –Mihin sä nyt?

Viktor tuntuu heräävän turhautumiseeni kunnolla vasta nyt ja pyörähtää tuolillaan nopeasti katsomaan minua. 

  –No sinne Erjan luokse, käännän ovelta päätäni nopeasti hänen suuntaansa ja katoan käytävään. 

  –No olisin mäkin sen voinut hoitaa, Tessa! Viktor puoliksi huutaa perääni. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan kääntyä takaisin ja antaa Viktorin hoitaa asiaa, joten marssin reippaasti Erjan työpisteelle.

  –Hei, toivottavasti mä en keskeytä kovin pahasti. Mulla ois yks juttu sulle, sanon Erjalle ja kuulen samalla takaani askelia – Viktor on raahautunut perässäni paikalle.

  –Joo, ei mulla ole tässä mitään erityistä kesken. Mutta mitäs sulle? Tai teille, jos sulla Viktor on sama asia kuin Tessalla, Erja vastaa ja vilkuilee vuoroin minua ja nyt vieressäni seisovaa Viktoria. 

  –Samalla asialla ollaan. Sä oot ilmeisesti jakanut Viktorille siihen meidän projektiin liittyvän asiakastiedoston, mutta hän ei nyt löydä sitä mistään. Eli tultiin kysymään, jos voisit jakaa sen nyt uudelleen Viktorille ja samalla myös mulle, sanon ja yritän kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, vaikka Viktorin itsepäisyys nyppii minua yhä. 

  –Mä en tosiaan tajua, mihin se tiedosto on voinut kadota, mut nopeella vilkaisulla en löytänyt sitä sähköpostista tai pilvipalvelusta. Ja oma moka, kun en viimeks tajunnut pyytää sua jakamaan sitä tiedostoa myös Tessalle, mies vieressäni sanoo ja vaikuttaa hieman vaivautuneelta. Hän yrittää selvästi myös saada minun toimintani vaikuttamaan hätiköinniltä kertomalla Erjalle “nopeasta vilkaisusta”. Sä etsit sitä hitto minuuttikaupalla, mutisen mielessäni, mutta yritän pitää kasvoni neutraaleina. 

  –Joo, voin jakaa molemmille! Ois pitänyt itsekin tajuta jakaa saman tien myös Tessalle se tiedosto. Mut tää tiedoston katoaminen ei ole valitettavasti mitään uutta, eli teidän ei todellakaan tarvitse syyttää itseänne sen katoamisesta. Pilvipalvelu ja sähköposti sekoilee välillä jotain ja sitten niitä jaettuja tiedostoja ei löydy mistään, Erja sanoo ja kääntää katseensa minusta ja Viktorista takaisin omaan tietokoneeseensa.

  –Jep, niinpä. Toki sitä joskus sekoilee myös itse ja poistaa jaetun tiedoston vahingossa, eli ei sitä sähköpostiakaan ihan aukottomasti voi syyttää, jatkan keskustelua aiheesta ja tajuan hieman liian myöhään, että kommenttini saattaa olla Viktorin suuntaan provosoiva – olen juuri käytännössä katsoen syyttänyt häntä tiedoston kadottamisesta. 

  –No en usko, että siitä olisi nyt kyse. Mä olen satavarma siitä, etten tehnyt sille tiedostolle yhtään mitään, vieressäni seisova mies ottaa kuin ottaakin sanomiseni henkilökohtaisena loukkauksena ja puolustelee itseään. 

  –Mä en sanonut, että sä olisit tahallasi hävittänyt sen tiedoston, sanon ja yritän jälleen kerran kuulostaa niin hemmetin tyyneltä kuin ikinä vain osaan. 

  –No niin, oli se tiedosto sitten kadonnut miten tahansa, niin nyt sen pitäisi löytyä molempien sähköposteista, Erja nostaa katseensa tietokoneestaan meihin ja näyttää ikään kuin tarkkeilevan sekä minua että Viktoria. Ei hiton, hiton, hiton, hitto! kiroan mielessäni kun ymmärrän, että minä ja Viktor olemme juuri päästäneet toisiamme kohtaan tuntemamme vihan näkymään Erjan silmien edessä. 

  –Joo, kiitos! Mäpä lähden heti katsomaan, että se on tullut varmasti perille, Viktor ei kuitenkaan jää selittelemään mitään, vaan lähtee paikalta nopeasti. Juuri kun olen saamassa suuni auki, kiittämässä ja lähtemässä, Erja puhuu jälleen. 

  –Hiertääks tää projekti vähän teidän välejä? hän katsoo minua ja hymyilee.

  –Mitä? Tai siis, miten niin? kysyn ja näytän ehkä peuralta ajovaloissa. 

  –Olin vaan huomaavinani vähän kireää vuorovaikutusta tuossa äsken. Mutta sehän on oikeastaan ihan luonnollista, että työparin naama välillä vähän ärsyttää, etenkin kun asiat ei suju toivotulla tavalla. Ja te ootte vielä sen verran tuore pari, että toisen työtapoihinkin on vielä tottumista. Mutta ei siis ole mitään suurempaa taustalla? Erja analysoi äskeistä tilannetta ja saa minut toivomaan, että näyttelijänlahjani riittävät puhumaan sekä minut että Viktorin ulos tilanteesta.

  –Joo, ei todellakaan ole mitään sen suurempaa tässä taustalla! Vähän ehkä just se, ettei ole vielä toisen tavoista kunnolla perillä, aiheuttaa kitkaa, mutta eiköhän se siitä. Sit molemmilla on vähän ollut töiden ulkopuolella stressiä myös, niin sekin vähän vaikuttaa, vaikka ei tietenkään saisi. Mutta joo, muuten on niin kuin all good, vastaan Erjalle ja huokaisen helpotuksesta, kun hän ostaa vastaukseni ja selittää vain lyhyesti jotain ihmissuhteiden haastavuudesta ylipäätään. Kun pääsen ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen takaisin työhuoneeseeni, Viktor istuu tuolillaan kasvot ikkunaa kohti, mutta kääntyy tuloni kuullessaan kohti ovea. 

  –Tulithan sä sieltä. Mihin sä oikein jäit? hän kuulostaa edelleen turhautuneelta. 

  –Älä yhtään ala tuolle linjalle nyt! Erja alkoi kyselemään multa sun ja mun kireistä väleistä. Ymmärrätkö sä yhtään, miten huonolta tuo äskeinen oikein näytti Erjan silmissä? Mun piti äsken puhua myös sut ulos siitä pussista, ettei tää meidän “loistava” työkaveruus paljastu. Ja on muuten ihan turha väittää, että äskeinen olisi ollut vaan mun syytä. Sä oot nimittäin yhtälailla vastuussa siitä, ettet esimerkiksi provosoidu jokaisesta asiasta, puhisen kiukusta ja tuijotan Viktoria suoraan silmiin. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan näen hänen silmissään hivenen säikähdystä. Hänkin ilmeisesti pelkää projektin kaatumista meidän riitoihimme.

  –Okei, meidän pitää sit jatkossa olla tarkempia, mutta se siitä sitten. Se tiedosto muuten oli tullut ainakin mulle, että voisit nyt vaikka katsoa, onko se tullut sullekin, hän sanoo, eikä reflektoi tekemisiään sen suuremmin ja ohjaa jo keskustelun toisaalle. Viktorin sanoin, se siitä sitten – aiheeseen ei palata enää saman päivän aikana. 

Viikonloppuna olen tuttuun tapaan melko väsynyt. Töissä on Erjan silmien alla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen ollut erityisen raskasta, sillä olen koittanut pitää 150 prosenttisesti huolta siitä, ettei vastaava toistu. Toisin sanoen olen pyrkinyt kävelemään kananmunankuorilla niitä rikkomatta myös silloin, kun olen Viktorin kanssa kahdestaan työhuoneessani. Erjan tarkkasilmäisten havaintojen jälkeen minusta on vain alkanut tuntua riskialttiilta puhua Viktorille epäkunnioittavaan ja riitaisaan sävyyn jatkuvasti, sillä periaatteessa kuka tahansa työkavereistani Marjattaa myöten voisi avata työhuoneeni oven milloin tahansa ja kuulla huonolla tolalla olevan vuorovaikutuksemme. Vaikka en ole keskustellut aiheesta Viktorin kanssa, vaikuttaa minusta silti siltä, että hänkin on ymmärtänyt asian laidan, eikä ole Erjan silmien alla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen enää pyrkinyt jokaisessa hetkessä sörkkimään yksityiselämääni.

  –Mä sanon ihan suoraan, Tessa, että musta te molemmat olette vähän hulluja. Tuohan on tosi kuormittavaa kummallekin peitellä pahemman kerran tulehtuneita välejä. Enkä mä sano tätä siksi, että olisin kiinnostunut Viktorin hyvinvoinnista. Sua mä tässä mietin, kun ei tuollaisessa työilmapiirissä oleminen useita tunteja viikossa tee sulle alkuunkaan hyvää, Leona sanoo minulle kuultuaan viimeiset käänteet minun ja Viktorin yhteistyöstä. Tällä kertaa hän kuulostaa lähinnä huolestuneelta aggressiivisen sijaan, enkä minä voi väittää, etteikö hänen huolensa olisi mahdollisesti aiheellista. 

  –Mä tiedän. Mutta tää tilanne on aika vaikea, niin kuin sä tiedät. Mun pitäis avata Marjatalle mun yksityiselämää muutaman vuoden takaa aika helvetisti, että se ymmärtäisi, miksi tää yhteistyön tekeminen Viktorin kanssa on näin hirveää. Valitettavasti sekään ei takaa, että pääsisin eroon Viktorin kanssa työskentelystä – Marjattahan saattais vedota siihen, ettei Viktor ole itse paholainen. Ja jos nyt totta puhutaan, mä en edes tahdo puhua esihenkilölleni Samuelista, huokaisen raskaasti ja tuijotan puhelimeni ruudulla näkyvää Leonaa. Hän ei heti sano mitään, vaan katsoo pois ruudusta ja viheltää. 

  –Diksu, tänne! hän huhuilee vanhempiensa koiraa, joka on tullut hänelle ja Vivianille viikon ajaksi hoitoon. Leona jatkaa keskustelua vasta sitten, kun on saanut koiran takaisin kiinni ja poistunut koirapuistosta. 

  –Joo, sori keskeytys. Eiköhän tuo Diksu ole nyt juossut ihan tarpeeksi, kun ei tuolla puistossa edes ollut muita koiria. Mutta siis joo, tajuan että tuo tilanne on vaikea. En mäkään haluaisi välttämättä mennä puhumaan mun yksityiselämästä työnantajalle. Siitä huolimatta sun pitäisi saada jotenkin pidettyä sun pää pinnalla, ettei käy huonosti, hän sanoo kävellessään Diksun kanssa hämärtyvässä lokakuun illassa kotia kohti. Se, mitä hän sanoo pään pinnalla pitämisestä, on totta.

  –Niin… kun vain tietäis, miten voisi esimerkiksi päästää irti työasioista näin viikonloppuisin ja rentoutua, kun aika tosi harvoin mulla niitä lauantaivuoroja on, totean.  

  –Meidän pitää kehittää sulle jotain! Onhan niitä vaihtoehtoja, vaikka juokseminen, juhliminen, neulominen, keramiikkakurssi, lukeminen, tosi-tv:n katsominen, geokätköily, postimerkkien keräily, sukulaisten luona vierailu… okei, toi vika oli huono heitto, sori, ystäväni puhelimen ruudun toisella puolella luettelee ja saa minut joko virnistämään tai irvistämään eri vaihtoehdoille. 

  –Eiku ihan loistava idea toi sukulaisten luona vierailu. Etenkin äitin ja faijan luona on ihanan rentouttavaa käydä. No ei vaan, pitää oikeasti miettiä, mitä sitä keksisi etenkin töiden jälkeen ja viikonloppuna puuhastella, ettei pää hajoais. Opiskelu on nimittäin lähinnä työstressin korvaamista toisenlaisella stressillä, vastaan Leonalle ja vilkaisen työpöydälläni olevaa valtavaa kirjapinoa – minun ehdottomasti pitäisi lukea tenttiin ja kirjoittaa erään kurssin loppuesseetä.

  –Mm, siinä oot oikeassa, että opiskelu ei varsinaisesti helpota työstressiä. Mutta kyllä me jotain sulle keksitään. Vivian auttaa varmasti myös mielellään. Ja mehän voidaan tehdä jotain vaikka kolmistaan! Leona ehdottaa ja saa minut hymyilemään. Tiedän tasan tarkkaan, että jos vain annan hänen ja Vivianin kannatella minua, he eivät anna minun hukkua. Niinpä keskustelen vielä hetken Leonan kanssa muun muassa harrastusmahdollisuuksista, mutta sitten lopetamme puhelun. Oloni on puhelun jälkeen jälleen hieman kevyempi, mutta työpöydälläni odottava kirjapino palauttaa minut nopeasti maan pinnalle. Ei se auta, työstressiä tai ei, niin pakko ne tentit ja esseet on vaan hoitaa, mietin raahautuessani sängyltä kohti työpöytää. Vielä ennen opiskelun aloittamista käyn keittämässä itselleni kupillisen mustaa teetä ja täytän vesipulloni. Sitten istun työpöytäni ääreen, avaan läppärin ja yhden kirjapinon kirjoista. Ja vaikka opiskelu ei tänään maistukaan kaikista parhaimmalta, ainakin unohdan yhden esseen edistämisen ajaksi Viktorin ja projektimme.

(Wuhuu, uusi osa on täällä ja vieläpä alle kahdessa kuukaudessa! Mutta voi Tessa ja Viktor... niiden esitys alkaa rakoilla vähän jo nyt. Mitä luulette, riittääkö niiden näyttelijänlahjat pitämään näytelmän kasassa loppuun saakka?)

Sade piiskaa katua

Sade piiskaa katua 

takerrun hänen kaulukseensa

pisarat

valuvat

p

i

t

k

i

n

selkääni

takerrun

kiinni häneen 

Sade piiskaa katua

en aivan tiedä

mitä tämä

m

e

r

k

i

t

s

e

e

ja kenelle

vai ei

kellekään

Sade piiskaa katua

kello käy puolta kahta

enkä päästä

i

r

t

i

kerrankin

vaikka jalat

tai

lienee pää

tahtoisi

viedä

Sade piiskaa katua

ja

hän on

s

u

o

l

a

a

ei enää liukene veteen

mitä ikinä se

tarkoittaakaan

Kätketyt haavat #8

TESSA

Seison työpaikkani vessassa altaaseen nojaten ja yritän saada hengitykseni tasaantumaan. Äskeinen on ollut jotain aivan hirveää, enkä tiedä, millä ilveellä saan raahattua itseni takaisin samaan tilaan Viktorin kanssa. Koko kehoni tärisee, kylmä hiki on noussut pintaan ja korvani soivat. On kuin joku olisi juuri ruoskinut minua selkään, tai olisi edelleen ruoskimassa. Kun nostan katseeni altaasta peiliin, näytän tuskaiselta ja ahdistuneelta. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Vihaan sydämeni pohjasta tällaisia tilanteita: sitä, etten kestä kiivasta riitelyä ja ahdistun voimakkaasti, mutta myös sitä, että olen ylipäätään joutunut tällaiseen tilanteeseen Viktorin kanssa. Syyttämällä minua väkivaltaiseksi ja tekopyhäksi henkilöksi Viktor on juuri päässyt lyömään minua pahemman kerran vyön alle. Olen itselleni vihainen siitäkin, että Viktorin sanat vaikuttavat minuun näin. Reaktioni saa minut tuntemaan, etten ole onnistunut rimpuilemaan Samuelin vaikutuspiiristä vieläkään täysin ulos. Kun suljen silmäni, palaan mielessäni myös lapsuuteen ja värähdän, kuin uusi ruoskanisku osuisi selkääni. Vain nykyhetken minä ei ole ahdistunut – myös sisäinen lapseni on tuskainen.

Lapsuus

Koti ei aina ollut turvallinen lepo- ja rentoutumispaikka. Vaikka fyysistä väkivaltaa ei yleensä tapahtunut, riitti ilmassa leijuva henkisen pahoinpitelyn, yksipuolisen riidan, huuto- ja raivokonsertin uhka pitämään minut varpaillani. Jos aistin ilmapiirissä kireyttä, yritin olla kuin en olisikaan, huomaamaton ja mahdollisimman vähän ärsytystä tai harmia aiheuttamatta. Aina se ei kuitenkaan auttanut. Vaikka huutaminen ei olisikaan kohdistunut suoraan minuun, oli sen kuunteleminen kuitenkin aivan hirveää, inhottavaa ja tavattoman pelottavaa lapsesta. Huutaminen, uhkaileminen ja haukkuminen myös väistämättä nostivat fyysisen väkivallan uhkan leijailemaan kotiin, vaikka mitään fyysistä ei olisikaan tapahtunut. Joka tapauksessa pelko ja ahdistus saivat kehoni jo lapsena tärisemään. Enkä oikeastaan edes voinut paeta minnekään, olinhan omassa kodissani. Edes omassa huoneessani pehmolelu turvanani en päässyt pakoon huutoa, sillä huuto kuului läpi seinien ja ovien. Kun kasvoin hieman, opin sullomaan kuulokkeet korviini ja soittamaan musiikkia aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella. Se vei pahimman terän pois. Toisinaan myös kävelin ulos, pysyin poissa tunnin tai pari, odotin tilanteen rauhoittumista. Mutta aivan liian usein jouduin kuuntelemaan ja toivomaan, että tilanne olisi pian ohi. Eikä kukaan kuivannut kyyneleitäni, sillä opin jostain syystä piilottamaan ne, itkemään keski- tai aamuyön pimeinä tunteina. Mutta se kerta, kun ehkä 10-vuotiaana lohdutin itkevää vanhempaani erään yksipuolisen riidan jälkeen, on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni. Pitkiin aikoihin en edes muistanut koko tapahtumaa. Jälkikäteen ajateltuna se on kuitenkin tilanne, johon yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua. 

Nykyhetki

En tiedä, kuinka kauan olen seissyt vessassa, kun lopulta tunnen itseni riittävän rauhalliseksi lähtemään takaisin työhuoneeseeni. Olen edelleen vastahakoinen palaamaan samaan tilaan Viktorin kanssa, mutta ei minulla ole vaihtoehtoja, mikäli haluan yhä jatkaa projektin parissa työskentelyä. Niinpä pyöräytän hartiani taakse, hengitän muutaman kerran syvään, lähden vessasta ja yritän näyttää mahdollisimman normaalilta ja tyyneltä kävellessäni kahvihuoneen kautta työhuoneeseeni. En kuitenkaan pysty estämään kehoni tärinää, joten vedän käteni puuskaan ja yritän vain hengittää syvään, rauhoittaa riekaleista hermostoani. Kun saavun takaisin työhuoneeseeni, Viktor istuu työtuolillaan kasvot ikkunaan päin, mutta pyörähtää tuolilla ympäri kuullessaan minut. Tuuletusikkuna on auki ja huoneen lämpötila on lokakuisen viileä – kuten myös tunnelma. Huokaisen raskaasti.

  –Pitäiskö ottaa uusi yritys? Työntekoon nimittäin, kysyn Viktorilta kävellessäni työpöydän taakse painamaan tuuletusikkunan kiinni. 

  –Noh, voishan sitä yrittää. 

Miehen äänessä ei ole tippakaan pahoittelua, ainoastaan turhautuneisuutta ja ehkä jonkinlaista periksiantoa. 

  –Mm. Ei tässä taida muitakaan vaihtoehtoja olla, jos ei hylätä tätä projektia. Ja mä sanon tän nyt: sä voit olla musta ihan mitä mieltä vaan, mut mitä jos et antais sen näkyä niin hemmetisti koko ajan? Tästä ei tule yhtään mitään, jos me kaksi käytetään työaika riitelyyn. Vaikka mä olisin sun mielestä ihmishirviö ja ihan perseestä, niin muistuttaisin siitäkin, että sun tarvitsee työskennellä mun kanssa tasan kolme kuukautta, ei yhtään pidempää. Sen jälkeen sun ei tarvitse kestää mua enää yhtään. Ja sama pätee tietty myös muhun, sanon ja yritän äskeisen huutamisen sijaan saada Viktorista niskalenkin olemalla korostetun rauhallinen. Toisella puolella pöytää istuva mies on hetken hiljaa. 

  –Niin. Enhän mä sulle kuitenkaan mitään voi. Ja mun on luultavasti ihan turha puhua kellekään täällä, kun ne on satavarmasti sun puolella. Mut sun pitää tietää, Tessa, että mua sä et pysty sumuttamaan. Mä en myöskään ala silottelemaan mun käytöstä sua kohtaan vain tän projektin takia.

  –Luuletko sä todella, että mä haluan sulta jotain ystävällisyyttä ja kunnioitusta? Mulle riittää tasan tarkkaan se, että sä pystyt työskentelemään mun kanssa ilman, että me huudetaan ja tapellaan koko ajan jostain työhön liittymättömästä asiasta. Me ei ikipäivänä saada tätä projektia maaliin, jos meininki on aina samanlaista kuin äsken! yritän edelleen olla rauhallinen, mutta viimeinen virkkeeni menee pakosta tiuskaisun puolelle.

  –Jossain asiassa sulla siis sentään on realiteetit kunnossa. Ja joo, tästä projektista mä olen kiinnostunut ja haluan suoriutua siitä kunnolla. Ihan yhtälailla sen onnistuminen vaan vaatii sunkin asenteessa tapahtuvaa muutosta, Viktor jatkaa ja onnistuu jälleen sörkkimään sisälläni olevaa ampiaispesää. Kuin ihmeen kaupalla saan kuitenkin estettyä ampiaishyökkäyksen syntymisen, vedän ehkä miljoonatta kertaa tänään syvään henkeä ja pakotan itseni nielemään ylpeyteni rippeet.

  –Niinhän mä sanoin. Vastavuoroisuuteen tän projektin onnistuminen perustuu, jos johonkin. Eli jos ja kun mä siedän sua, sä siedät mua sen aikaa, että projekti on ohi. Sen jälkeen voidaan taas jatkaa vihollislinjalla, sanon yrittäen kuulostaa jopa sovittelevalta.

  –Joo, siitä sä voit kyllä olla ihan varma, etten mä katsele sua yhtään pidempään kuin on pakko. Mutta ei kai siinä sitten. Mistä lähdetään liikkeelle? mies vastaa ja myöntyy lopulta ehdotukseeni. Hemmetti vihdoin. Tää on jo erävoitto, ajattelen ja toivon vain, että seuraavat viikot ja kuukaudet eivät ole yhtä tuskaisia kuin ensimmäinen päivä. 

Viikonloppuna olen äärimmäisen väsynyt – kolme työvuoroa on kuormittanut minua paljon normaalia enemmän, sillä olen joutunut työskentelemään niistä jokaisen aikana Viktorin kanssa. Etenkin ensimmäisen palaverin massiivinen riita tuntuu kehossani ja mielessäni vielä päivien jälkeen. Ahdistus hiipii kehooni normaalia herkemmin, jos joku korottaa jossain ääntään. Samoin nukkuminen on ollut haastavaa, ja varsinkin ennen nukahtamista mieleni on halunnut tarjoilla minulle aimo annoksen ikäviä muistoja niin lapsuudesta kuin työhuoneesta. Sanalla sanoen oloni on ollut läpi viikon kammottava, enkä valitettavasti jaksa uskoa viikonlopun parantavaan voimaan. Niinpä päädyn jälleen nuolemaan haavojani, tällä kertaa tosin Vivianin kuullen Leonan sijaan, sillä jälkimmäinen on lähtenyt tapaamaan isovanhempiaan.

  –Ihan perseestä tuo sun tilanne kyllä. On oikeasti niin huonoa tuuria tässä kohtaa, että Viktor selvästi pitää kaveriensa puolia ja huolehtii niistä ja jaksaa olla vihainen pitkään. Hyvä ystävä siis, mutta ihan väärälle ihmiselle vaan, Vivian sanoo ja katsoo minua pahoittelevasti.

  –Joo, Viktor on yksi elävä esimerkki Samuelin taidosta puhua ihmisiä pikkusormensa ympärille. Ihan turha sille on mennä “puhumaan järkeä”, kun se on niin saakelin lojaali itse paholaiselle. Vielä inhottavampaa tästä tekee se, että Viktor on valmis kostamaan paholaisen puolesta väärän tiedon perusteella. Ja sen kostonhimon mä tunnen nahoissani joka päivä, valitan ja irvistelen tuskaani korostaakseeni.

  –No mä voin kuvitella. En mä edes tiedä, miten mä voisin yrittää lohduttaa tai piristää sua. Leona varmaan kertoisi taas, että on valmis eliminoimaan ainakin paholaisen ja miksei Viktorinkin siinä sivussa. 

  –Ei sun tarvitse murehtia mun lohduttamisesta. Mulle riittää, että sä jaksat kuunnella mun valitusta yhä edelleen. Ja joo, Leona on aika pippurinen tän asian suhteen. Sulla ja mulla on ihan täysi työ pitää se erossa poliisista ja oikeuslaitoksesta, yritän lopuksi murjaista tilanteen keventäjäksi jonkinlaista vitsiä, mikä saakin Vivianin hymyilemään ilkikurisesti. 

  –No niinpä! Mut siinä suhteessa Leona ja Viktor on samanlaisia, vai mitä? Ne tekee mitä tahansa kaveriensa eteen, Vivian sanoo ja saa minut nyökyttelemään. 

  –Oot oikeassa. Vaikka pakko sanoa, että Leona ei tee mitä tahansa vaan kaveriensa eteen. Sanoisin, että se tekee myös sun eteen ihan mitä vaan. Ainakin se on ihan mennyttä naista sun edessä, sanon. Vieressäni istuva nainen jopa punastuu sanoistani hieman. 

  –Mm, en mä voi väittää vastaan. Se vaan… en mä tiedä, Leonan kanssa palaset sitten lopulta vaan loksahti paikoilleen. Hullua muuten ajatella, että meillä on ihan kohta viisivuotisvuosipäivä, Vivian sanoo kuulostaen aidosti onnelliselta. 

  –Siis eikä, niin muuten on! Pääsette taas näyttämään kaikille epäilijöille vähän pidempää keskisormea, sanon ja saan ystäväni jälleen hymyilemään. 

  –Hahah, me todellakin näytetään keskisormea. Ehkä se nyt on todistettu, että “It’s not a phase”, hän vastaa. 

  –Sitähän mäkin, ei teidän pitäis joutua todistelemaan yhtään mitään. Mut oikeesti ihanaa, että teidän suhde voi hyvin ja ehkä jopa paremmin kuin koskaan tällä hetkellä, sanon tarkoittaen jokaista sanaa.

  –Kiitos! Mäkin oon tosi iloinen siitä, että kaikki on mennyt lopulta paremmin kuin osattiin edes ajatella, Vivian sanoo, hymyilee ja tarkastelee sitten minua katseellaan. 

  –Mä en nyt tiedä, onko tää ihan hemmetin outo kysymys meidän äskeisen keskustelun jälkeen, mut entä sä? Onks sun rakkauselämässä ollut mitään tapahtumia viime aikoina? 

Jos olisin nyt juomassa, vetäisin todennäköisesti nestettä väärään kurkkuun tai purskauttaisin kaiken suustani ulos.

  –Öö, no tuota…

  –Ei sun tarvitse vastata, jos sä et halua! Anteeks, mun kysymys oli tahditon, Vivian saa nopeasti kiinni varsin yllättyneestä ilmeestäni, mutta minä kiirehdin torjumaan pahoittelut. 

  –Ei kun älä pahoittele. Mä vaan yllätyin aika paljon, kun kukaan ei ole hemmetin pitkään aikaan kysynyt multa mitään mun omaan rakkauselämään liittyvää. Mutta siis vastauksena sun kysymykseen, sellaista ei ole, ei ole ollut sitten Samuelin, enkä tiedä tuleeko ylipäätään tätä menoa, vastaan ja puistelen päätäni. Olen aiemminkin puhunut aiheesta Leonan ja Vivianin kanssa, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Valitettavasti joudun myös myöntämään itselleni, että romanttinen rakkaus ei ole minulle edelleenkään yhtään sen helpompi aihe kuin aiemminkaan. Nyt keskusteluun on jopa lipsahtanut alusta alkaen hieman toivoton sävy, minkä myös Vivian pistää merkille. 

  –Miten niin ei tule? hän kysyy varovaisesti. 

  –Yksinkertaistettuna musta tuntuu siltä, etten mä uskalla asettaa itseäni alttiiksi vaaroille ja luottaa kehenkään riittävästi. Tai kun aina on olemassa se riski, että seuraavakin vain satuttaa. Kai jotain mussa on siis pirstaloitunut sen verran pahasti, että näen ihmisissä lähinnä uhkia, huokaisen ja huomaan, että käteni tärisevät jälleen. Tää on hitto aina tällaista, mietin hieman turhautuneena vetäessäni käteni puuskaan – on tuskallista huomata, että kipeät kokemukset saavat minusta niskalenkin kerta toisensa jälkeen.

  –Mä en nyt sano, että mä tajuaisin tai ymmärtäisin, miltä susta tuntuu. Mutta sen mä sanon, että vaikka sä olisitkin nyt pirstaleina, kaikki voi vielä kääntyä paremmaksi. Ei ne säröt tietenkään välttämättä mihinkään katoa, mut… palasia voi liimata takaisin paikoilleen, Vivian puhuu harkitusti ja varovaisesti ehkä siksi, ettei halua vahingossakaan vähätellä tunteitani.

  –Tiedän. Mutta palojen liimaaminenkin alkaa musta itsestäni. Mun pitäis itse ottaa erikeepperi käteen ja alkaa hommiin, eikä jättää sitä toisten tehtäväksi. Jos mä heivaan erikeepperin toisen käteen, mä todennäköisesti vain hukutan meidät molemmat valtameren pohjaan ongelmillani. Tai en mä tiedä, tää koko parisuhdeasia tuntuu välillä ihan tuskaisen vaikealta. Ehkä sitä vaatii sen sataprosenttisen turvallisuudentunteen lisäksi itseltään liikoja niiden ongelmien käsittelyn suhteen, selitän Vivianille. Hän katsoo minua myötätuntoisesti, eikä sano hetkeen mitään. 

  –Niin. Se voisi ollakin nyt ensimmäinen askel, Tessa: että et vaatisi itseltäs niin valtavan paljon, hän sanoo lopulta lempeästi, enkä minä osaa sanoa mitään, nyökkään vain.

(Hei, tässähän on melkein juhlan tuntua xD Surullisen pitkän ajan jälkeen uusi osa on valmis ja teidän luettavana. Nyt ihan oikeasti toivon, että seuraava osa ei tulisi vasta kuukausien päästä, vaan hitusen aiemmin. Mitään en kuitenkaan uskalla luvata 🙈. Mutta oli mulla ihan oikeaa asiaakin: jos jotakuta korpeaa pitkät odotusajat tän tarinan kanssa, helpotusta tuskaan voi halutessaan hakea mun vanhoista jo valmiista tarinoista, etenkin jos ne ei oo ennestään tuttuja. Oon luonut tarinoille ihan oman "Tarinat"-sivun, johon oon kirjoittanut lyhyet kuvaukset ja lisännyt linkit ensimmäisiin osiin. Sieltä saa siis käydä kurkkimassa vanhoja tarinoita, jos ne yhtään kiinnostaa :D.)

9. osa

Kätketyt haavat #7

VIKTOR

On kai pakko myöntää, että Marjatan, esihenkilöni, ehdotus tuli minulle hieman puun takaa, kun hän eräänä aamuna pyysi minut työhuoneeseensa juttelemaan. Kun kuulin projektista, ilahduin. Mutta kun kuulin nimen Tessa Haverinen, mielialani muuttui varsin synkäksi, ja yritin kiemurrella itseni tilanteesta ulos. Vähättelin omia taitojani, yhteistyökykyisyyttäni ja kunnianhimoani. Yritin varovasti vedota jopa siihen, että minä ja Tessa emme oikein tulleet toimeen. Mutta mikään ei auttanut, minun oli vain yksinkertaisesti pakko suostua Marjatan ehdotukseen. Ja nyt minä todella mietin, miten kestän työskennellä niin tekopyhän ihmisen kuin Tessan kanssa seuraavat kuukaudet.

Kun työpäivä päättyy, huokaisen helpotuksesta. Olen vain muutamaa tuntia aiemmin istunut tunnin verran samassa tilassa Tessan kanssa Marjatan ohjeistaessa meitä projektiin. En tiedä, millä sanoin kuvailisin Marjatan työhuoneessa vallinnutta tunnelmaa. Olen itse aistinut pienessä tilassa iloa ja innostusta (lähinnä Marjatan suunnalta), mutta myös hyytävää kylmyyttä, inhoa ja halveksuntaa. Olen itse katsonut Tessaa viiltävällä ja kylmällä katseella, mutta täytyy myöntää, ettei hän jää katseen kylmyydessä kakkoseksi. On suoranainen ihme, ettei esihenkilömme vaikuttanut huomaavan mitään outoa minun ja Tessan välillä. Käsittääkseni Marjatta kuitenkin on tunneälykäs ihminen, joten ehkä minä ja Tessa olemme vain onnistuneet näyttelemään riittävän hyvin hänen edessään. Myös jatkossa näyttelemisen olisi parasta sujua yhtä hyvin, sillä en halua aiheuttaa töissä ylimääräisiä ongelmia. Olen sen verran kunnianhimoinen ihminen, että olen valmis kestämään Tessaa muiden silmien edessä vain siksi, etten vaarantaisi harjoitteluni arvosanaa. Sitä paitsi olen jo pian työharjoitteluni alkamisen jälkeen päättänyt, etten käytännön syistä aio viljellä epäluottamuksen siemeniä Tessaa kohtaan työpaikalla. Ensinnäkään minua ei välttämättä uskottaisi, ja toisekseen minulle saatettaisiin vain sanoa, etteivät henkilökohtaiset kaunat kuulu työpaikalle – etenkään, kun en itse ole ollut Tessan väkivaltaisen käytöksen kohteena. Eli ei, en puhu sanaakaan Tessan kiiltokuvakuoren alla piilevästä totuudesta, vaikka välillä minun on vaikea sietää hänen yllään leijuvaa pidetyn ihmisen sädekehää. Sen sijaan pohdin edelleen sitä, pitäisikö minun kertoa Samuelille Tessasta. Asia tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä nyt, kun naisesta on tahtomattani tullut työparini. En kuitenkaan tiedä, miten kertoisin asiasta Samuelille, sillä en ole hetkeen nähnyt häntä, ja viestillä kertominen taas vain tuntuu väärältä. Mietin myös Valman kanssa käymääni keskustelua, jonka lopputulemana oli, että minun olisi ehkä parasta pysyä hiljaa. Ja niin, miksi toisaalta kertoisin Samuelille Tessan läsnäolosta harjoittelupaikallani? Tilanne on väli- ja lyhytaikainen, en ole pysyvästi samassa työpaikassa Tessan kanssa, eikä hän sitä paitsi ole tehnyt minulle vielä mitään mulkoilua pahempaa. En siis edes voisi kertoa Samuelille, että hänen ex-tyttöystävänsä on aivan yhtä hirveä kuin ennenkin. Voisin kertoa ainoastaan sen, että nainen vetää töissä suoranaisen enkelin roolia. Ehkä sellainen tieto ei hyödyttäisi Samuelia millään tavalla. Tuntuu vain vaikealta olla tekemättä tai sanomatta mitään, kun tiedän, mitä Tessa on tehnyt.

  –Mun mielestä sun ei pitäisi liikaa vaivata päätäsi sillä naisella. Ei se ole enää Samuelin tai sun murhe, vaan jonkun toisen. Okei, voi tuntua häijyltä ajatella noin, mutta se nyt on vaan fakta, ettet sä voi kuitenkaan pelastaa kaikkia ihmisiä siltä, ystäväni Aapeli kuulostaa jopa hieman turhautuneelta puhuessaan sen jälkeen, kun olen paasannut Tessasta hänelle ties kuinka monennetta kertaa tänä syksynä. 

  –Sori, mä tiedän, että tää aihe on kulunut. Ja joo, pitäis varmaan antaa olla. Mutta kun se jotenkin tuntuu niin pirun vaikealta, jatkan kuitenkin vaikerointia ja kaadan tuoppini tyhjäksi. Ja siis kyllä, olen tullut tänään istumaan töiden jälkeen lähikuppilaan, pyytänyt Aapelin paikalle ja tilannut sitten yhden keskikaljan. Työpäivän jälkeen en yksinkertaisesti ole kestänyt jäädä yksin kotiin kierimään omissa ajatuksissani.

  –Jätkä hei, sä murehdit aivan liikaa. Niinku mä sanoin jo, se nainen, sen elämä ja teot ei kuulu meille enää mitenkään. Sä voisit nyt vaikka tilata toisen kaljan ja yrittää unohtaa ihan kaiken Tessaan liittyvän. Sä et voi pelastaa tai korjata ketään murehtimalla ja vatvomalla ja vihaamalla. Et sitä Tessakaan, Aapeli sanoo ja kumoaa tuoppinsa tyhjäksi päätään pyörittäen kuin sanoen “Viktor, sä ihan todella olet toivoton tapaus”.

  –Ei mun ehkä kannata ottaa toista nyt. Töihin pitäisi huomenna aamulla taas selvitä Tessasta huolimatta.

  –No sitä suuremmalla syyllä sun pitäis yrittää päästä irti sun kostonhimosta. Se ei auta enää ketään, kun Samuel itsekin on vissiin nykyään täysin fine, Aapeli sanoo ja kuulostaa nyt jo oikeasti turhautuneelta, enkä minä syytä häntä siitä. Jos olisin hän, olisin varmasti itsekin turhautunut yhden kaverin exästä jauhavaan toiseen kaveriin.

  –Okei, mä lupaan yrittää unohtaa. Ja jos mä tilaan itelleni kokiksen, ni voidaan istua täällä vielä hetki ja puhua jostain ihan muusta, lupaan lopulta ja saan Aapelin hymyilemään. 

  –No niin sitä pitää. Ajoittain sä nimittäin kuulostat siltä, että sulla on tyyliin joku pakkomielle Tessasta. Mutta niin, ootko muuten kuullut siitä Niemisestä? Sehän on siis ihan hullu juttu…

Seuraavana aamuna olen toimistolla hieman väsyneenä yhden keskikaljan ja yhden kokiksen jälkeen. Jo pienikin alkoholimäärä yhdistettynä kofeiiniin ennen nukkumaanmenoa on selvästi vaikuttanut unenlaatuuni heikentävästi. Siksi joudun korjaamaan tilannetta töissä kahvilla, jonka toivon antavan minulle paitsi energiaa myös voimia edessä olevaa työpäivää ajatellen. Puoleen päivään asti saan tehdä rauhassa töitä, mutta lounastauon jälkeen kalenteriini on merkitty suunnittelupalaveri kaksin Tessan kanssa. En siis missään nimessä voi sanoa odottavani lounastauon jälkeistä aikaa innolla. Tessan seurassa oleminen vain on kertakaikkisen epämiellyttävää, eikä vähiten siksi, että me kaksi suurin piirtein vihaamme toisiamme. Suurin ongelmani onkin se, miten hemmetissä peitän oman inhoni ja keskityn projektiin. Muiden silmien edessä peittely vielä todennäköisesti onnistuu, mutta Tessan kanssa kahdestaan tilanne voi olla aivan toinen. Tiedän varsin hyvin, että hänen vihaamiseensa käyttämäni aika ja energia on kaikki pois projektista, jota en halua suorittaa aivan päin puuta. Ainoa vaihtoehtoni on kai vain unohtaa kaikki se, mitä Samuel on minulle Tessasta kertonut, ja omaksua enkelimäinen mielikuva hänestä. Ja mielikuvan muuttaminen tapahtuu varmaan ihan helvetin helposti ja kivasti, huokaisen mielessäni, kun lopulta lounastauon jälkeen kävelen hieman vastahakoisesti hakemaan läppärini ja muut tavarani työpöydältäni. Olemme sopineet jo Marjatan kanssa, että minä ja Tessa edistämme projektia Tessan työhuoneesta käsin, joten suuntaan siis tavaroideni kanssa sinne. Kun tulen huoneen ovelle, upouusi työparini istuukin jo pöytänsä takana.

  –Tuu sisään. Ovi kannattaa varmaan sulkea, niin ei häiritä muita, nainen sanoo minulle viileästi ja seuraa katseellaan, kun suljen oven takanani, kävelen pöydän eteen, lasken tavarani sille ja vedän sitten pöydän viereen tuodun työtuolin pöydän ääreen.

  –Tällainen työhuone sitten, sanon istuessani alas ja vilkuilen samalla hieman lisää ympärilleni. Tila ei todellakaan ole suuri, ja vaikka Tessan selän takana onkin ikkuna, tuntuu minusta silti siltä, että tila on joskus toimittanut varaston virkaa. Tessa tai Marjatta tai joku muu on kuitenkin jossain kohtaa raivannut tilan melko siistiksi työhuoneeksi, jossa on työpöydän lisäksi muutamia kaappeja ja naulakko oven vieressä.

  –No, ei täällä nyt mitään työskentelylukaalia meille tai muillekaan ole tarjolla. Sait sentään ton pyörällisen tuolin jakkaran sijasta, niin voit sillä halutessasi rullailla, Tessa sanoo ärtyneesti ja saa minut kääntämään katseeni itseensä. Hänen ilmeensä on kova, vihainen ja epäystävällinen. Hän ei selvästi koe edelleenkään minkäänlaista tarvetta nuoleskella minua – ja tunne on molemminpuolinen. 

  –Joo, ei tässä varmaan hirveästi tarvitse rullailla. Ja eiköhän me mahduta tähän ihan hyvin, jos sä vaan saat sun egon survottua hetkeks vähän pienemmäks, vastaan hänelle tietäen jo valmiiksi, että saan tulisen reaktion.

  –Siis mitä helvettiä, että munko ego se tässä on liian suuri? Sä oot ihan uskomaton, ei hitto soikoon! Eiköhän se meistä kahdesta ole sinä, jonka kannattais olla isottelematta ja miettiä asioita edes hitusen kriittisesti, Tessa rähjää minulle, mutta pitää äänenvoimakkuuden kuitenkin maltillisena. Näen naisen silmistä, että hän aidosti vihainen ja… mitä hittoa, satutettu?

  –Älä hemmetti nyt esitä jotain jeesusta, Tessa! Mä tasan tarkkaan tiedän, millainen ihminen sä oot ja mitä sä oot tehnyt Samuelille! Miten sä edes kehtaat? Ja kyllä, siinä kriittisyydessä oot ihan oikeessa. Ainut vaan, että sun itse kantsis olla kriittinen omia toimias kohtaan, en kuitenkaan tippaakaan mieti havaintoani satutetuista silmistä, vaan vastaan Tessan vihaan vihalla. 

  –Hoovee, Viktor. Sä et tiedä mistään yhtään mitään, kaikkein vähiten musta ja Samuelista. Sä vaan nielet ihan kaiken mitä se sulle syöttää. Siis ihan kaiken. Kyllä sun korkeakouluopiskelijana pitäis tietää lähdekritiikin merkitys. Ja mitä jos yritettäis nyt helvetti edes vähän tehdä niitä töitä? Ei mulle saatana makseta siitä, että mä riitelen sun kanssa, Tessa sanoo ja kiroilee kuin merimies, nousee sitten tuoliltaan, ottaa pöydältä vesipullonsa ja kävelee huoneesta ulos vihasta puhkuen. Olen satavarma siitä, että huoneen tunnelmaa voisi Tessan poistumisesta huolimatta leikata veitsellä. Nousen itsekin ylös, kävelen tuuletusikkunan luo, avaan sen ja vedän keuhkoihin raikasta lokakuun ilmaa. Annan vihan kehossani tasaantua, hengitän. Ja vaikken oikeastaan tahtoisi, pohdin silti Tessan sanoja: “Kyllä sun korkeakouluopiskelijana pitäis tietää lähdekritiikin merkitys”.

Työviikon jälkeen olen aivan totaalisen kuollut, vain ja ainoastaan Tessan takia. Ensimmäisen “palaverimme” jälkeen projektin parissa työskentely on sujunut jotenkuten, mutta välimme ovat erittäin räjähdysherkät ja jäätävät. Kuin maailman seitsemäntenä ihmeenä olemme kuitenkin onnistuneet esittämään toimivaa työparia Marjatalle ja kaikille muille. Ilmeisesti kumpikaan meistä ei halua tahrata omaa mainettaan työpaikalla toisen takia, joten parhaat näyttelijänlahjat on kaivettu esiin. Näyttelemisen ja kireän tunnelman rankkuus kuitenkin tuntuvat kehossani ja mielessäni. Lauantaiaamuna makaan puoleen päivään asti sängyssä ennen nousemista ja senkin jälkeen istun vain sohvalla Netflixiä katsoen. Vasta Valman soitto saa minut ryhdistäytymään ja heräämään kunnolla päivään – siskoni on nimittäin tulossa käymään luonani. Vaihdan siis vaatteet, siistin asuntoa ja yritän näyttää hieman pirteämmältä. 

  –Ai kauhea, sä näytät aika hirveältä, on silti Valman ensimmäinen kommentti, kun avaan hänelle asuntoni oven. 

  –Kiitti hei! Oli vähän rankka työviikko, sanon ja haukottelen leveästi vetäessäni oven kiinni.

  –Vai että rankka työviikko? Oisko nyt kuitenkin niin, että “yhdet töiden jälkeen” venyi vähän useammaksi? Valma katsoo minua huvittuneesti.

  –No olisikin niin. Mut ei, tää on nyt jotain ihan muuta kuin darraväsymystä. Mä aloitin tällä viikolla sen projektin Tessan kanssa, ja mä voin kertoa, että sen naisen kanssa työskentely vie ihan kaikki mun energiat. Ei pelkästään se, että Tessan seurassa oleminen on aika syvältä, mut päälle vielä toimivan työparin näytteleminen, niin mä olen ihan kuollut. On oikeesti ihan hemmetin rankkaa esittää, että kaikki on hyvin, kun totuus mun ja Tessan yhteistyön takana on, että jo eka palaveri kahdestaan meni riitelyksi, sanon siskolleni, kun rohjahdan sohvalle istumaan. Nyt Valma vakavoituu ja vaikuttaa kiinnostuvan asiasta. 

  –Ootte te kyllä sitkeitä, kun jaksatte vääntää siitä huolimatta, että jo eka palaveri meni riitelyksi. Anna mä arvaan, että te ette edes riidelleet siitä projektista tai töistä ylipäätään, hän sanoo ja istuu sitten viereeni sohvan toiseen päähän. 

  –Juu ei. Samuel siinä riidassa oli aiheena. Tai no, ei ehkä niinkään Samuel, vaan Tessan käytös ja syytökset puolin ja toisin. 

  –Sä varmaankin syytit Tessaa väkivaltaiseksi ja se sua taas…

  –Käytännössä naiiviksi. Se ilmaisi asian niin, että mä nielen kaiken, mitä Samuel sanoo, enkä yhtään osaa kohdistaa kritiikkiä sen sanomisiin. Siis mitä hittoa Tessa ajattelee? Samuel on mun kaveri, kai mä nyt luotan siihen enkä kyseenalaista kaikkea sitä, mitä se sanoo, puhun ja tunnen, kuinka turhautuminen ja viha nousevat jälleen esille kehossani. 

  –No joo, toki, mut toi kaveri-juttu on ehkä vähän horjuva argumentti. Se, että Samuel on ollut sulle hyvä tyyppi, ei vielä varsinaisesti ole mikään todiste. Mut totuushan on se, että sä oot sana vastaan sana -tilanteessa, jos Samuelilla tai Tessalla ei kummallakaan ole mitään vedenpitäviä raskauttavia todisteita. Eli onnea vaan, Viktor, ei ole ihan helppo tilanne, siskoni sanoo. Tiedostan hyvin, että Valma on sanoissaan oikeassa – kaveruus on tässä tilanteessa horjuva argumentti, eikä minulla, Samuelilla tai sen paremmin Tessallakaan ole sanoja parempia todisteita. 

  –Kyllä mä sen tajuan, ettei kaveruus tee kenestäkään syytöntä. Mut niin kuin sä sanoit, mulla on vain sanoja sekä Samuelilta että Tessalta. Niiden lisäks mulla on mun omat silmät. Samuel oli ihan paskana sen jälkeen, kun Tessa lähti menemään. Jos se oli pelkkää esitystä, niin jätkä veti aika hemmetin hyvin. Mut joo, en mä tiedä, mitä mun pitäisi nyt sitten tehdä. Sä oot ainakin sitä mieltä, että Samuelin juttuihin mun ei pitäisi täysin varauksettomasti luottaa?

  –En mä sano, että sun tarvii epäillä Samuelia valehtelusta. Oikeastaan ainut asia, mitä sä voit nyt tehdä, on kuunnella myös Tessan versio tapahtumista. Sen jälkeen sä nimittäin tietäisit molempien versiot ja voisit ihan vapaasti päättää, uskotko Samuelia vai Tessaa. 

  –Mut mä olisin edelleen sana vastaan sana -tilanteessa, jos Tessalla ei olisi mitään kättä pidempää Samuelia vastaan. Eli käytännössä katsoen tää tilanne on ihan toivoton. Mut Valma, nyt mä olisin erittäin iloinen, jos sä keksit jotain muuta puhuttavaa kuin Tessa ja Samuel tai mun työharjoittelu. Mä en nimittäin kestä tätä aihetta enää yhtään enempää tänään, sanon lopulta siskolleni raskaasti huokaisten ja päätäni pudistellen. Minun onnekseni pikkusiskoni ei jaksa itsekään keskustella aiheesta enää yhtään enempää, vaan kääntää keskustelun omaan elämäänsä. Muutamaksi tunniksi unohdankin Tessan, Samuelin ja työharjoittelun kokonaan, mutta kun Valma sitten lähtee luotani, huomaan ajatusteni karkaavan siihen, pitäisikö minun kaikesta huolimatta kuunnella myös Tessaa.

(Jee, uusi osa on vihdoin täällä! Toivottavasti tää on odotuksen arvoinen. Itse en ainakaan koskaan muista kirjoittaneeni näin tulenkatkuista tekstiä aiemmin :'D.)

8. osa