lauantai 31. joulukuuta 2022

Mitä minulle tapahtui vuonna 2022?

Tässä sitä taas ollaan, vuoden lopussa. Alle kahdentoista tunnin kuluttua on jo vuosi 2023. Ennen sitä on kuitenkin perinteiseen tapaan aika koota yhteen asioita, joita olen kuluneen vuoden aikana tehnyt, kokenut tai tuntenut. Alla oleva lista tuskin kertoo kaikkea vuodestani, mutta joitain se saattaa selittää – minulle itselleni ja myös teille lukijoille. Siirrytään siis listan pariin.

Vuonna 2022…

  1. petyin ja uskoin maailmaan samaan aikaan

  2. tanssin wanhat kaverini kanssa ollen parin viejä (kavereiden kesken miesten mies :D)

  3. täytin 18-vuotta

  4. luin koko kesäloman kirjoituksia varten…,

  5. hikoilin sen takia kuumassa huoneessa…,

  6. osallistuin englannin ja historian yo-kokeisiin…

  7. ja saavutin omat tavoitearvosanani

  8. aloin katsoa sarjoja englanninkielisillä tekstityksillä

  9. kuuntelin paljon melodista metallia

  10. ajoin autolla tuhansia kilometrejä vain siksi, että kuljin (ja tulen myös jatkossa kulkemaan) kouluun omalla autollani

  11. harjasin suomenlapinkoirastamme valtavan määrän karvaa irti

  12. katsoin yhtenä päivänä niin paljon true crime -videoita, etten seuraavana yönä pystynyt nukkumaan kunnolla

  13. kirjoitin melko paljon syvän melankolisia runoja…

  14. joita en syystä tai toisesta kuitenkaan koskaan julkaissut tänne

  15. poltin kynttilöitä tuodakseni rauhoittumista omiin iltoihini

  16. hiihdin sekä alku- että loppuvuodesta

  17. putsasin lumia autoni päältä toisinaan kiroilun säestämänä

  18. kävelin paljon koiran kanssa

  19. ihailin tähtitaivasta ja kuuta

  20. kuuntelin musiikkia Spotifysta 24 346 minuuttia, mikä on noin 3 000 minuuttia viime vuotta vähemmän

  21. eniten kuuntelemani artisti oli ruotsalainen Self Deception

  22. koin pitkän matematiikan parissa suuria epäonnistumisia ja pettymyksiä…

  23. mutta myös pieniä voittoja, kun hankala asia alkoi sujua tai vanha asia muistui helposti mieleen

  24. katselin ikkunasta talipalloa syöviä lintuja

  25. uppouduin syvälle melankoliaan ja ajatuksiini

  26. en muistanut aukaista kaikkia joulukalenterin luukkuja

  27. kauhistelin bensan litrahintaa tankilla käydessäni

  28. luin auton käyttöohjekirjaa

  29. tapoin pitkään hengissä säilyneen huonekuuseni :'( 

  30. sain pidettyä kaverilta lahjaksi saadun muorinkukan elävänä

  31. käytin heijastimia

  32. söin välipalaksi pikkulapsille tarkoitettuja hedelmäsoseita :D

  33. avasin MAOL:in usein epätoivoisena tietoa löytääkseni

  34. sain kylmiä väreitä (positiivisessa mielessä) kappaleista ja niiden lyriikoista

  35. kirjoitin fiktiivistä tekstiä niin vähän, etten ajoittain uskonut osaavani enää kirjoittaa… 

  36. ja kaipasin toisinaan kirjoitusinnon herättäjäksi nyt jo kuopatun Demin keskusteluja

  37. petyin itseeni usein, vaikka monesti myös tunnistin olkapäällä huutavan perfektionistin äänen (sitä vastaan taisteleminen on pirullisen vaikeaa)

  38. pohdin kivuliaan paljon kysymyksiä liittyen siihen, kuka, mikä ja millainen olen…

  39. ja sitä kautta jouduin myös opettelemaan epävarmuuden sietämistä - kaikkiin kysymyksiin en ehkä koskaan saa vastausta

  40. tunsin itseni toisinaan ahdistavan pieneksi ja avuttomaksi

  41. kirjoitin Lopun jälkeen -tarinan viimeinkin valmiiksi

  42. suunnittelin uusia tarinoita

  43. kuuntelin myöhään yöllä musiikkia ja lauloin mukana

  44. tunsin itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi

  45. kuuntelin ensimmäistä kertaa ikinä äänikirjoja

  46. olin tavattoman huolestunut asioista, joihin en pystynyt millään tavalla vaikuttamaan

  47. nautin filosofian opiskelusta, vaikka käsitteistö saikin pääni toisinaan aivan solmuun

  48. kuuntelin podcasteja etenkin ajaessani autolla

  49. uitin jalkojani kylmässä järvessä

  50. luin suunnittelemaani vähemmän kirjoja

  51. havaitsin ymmärtäväni aiempaa paremman kielitaitoni ansioista hieman jopa sellaisia kieliä, joita en oikeasti puhu (lähinnä siis kirjoitettua kieltä samanlaisen sanaston vuoksi :D)

  52. yritin ottaa hienoja kuvia luonnosta

  53. olin väsynyt

  54. kävelin ystäväni kanssa tuttuun tapaan pitkiä lenkkejä ympäri kotikylää

  55. järjestelin sekasortoisen vaatekaappini parempaan järjestykseen

  56.  etsin itselleni sopivia ihonhoitotuotteita 

  57. olin syksyn aikana kolmesti kipeänä

  58. ärsyynnyin, kun unohdin kuulokkeet kotiin kouluun lähtiessäni

  59. kirjoitin päiväkirjamaista tekstiä

  60. katsoin siivousvideoita

  61. sairastin koronan

  62. katsoin Euroviisut

  63. aloin käyttämään virkattuja "vanu"lappuja kertakäyttöisten sijaan

  64. hyödynsin pomodoro-tekniikkaa opiskellessani ja totesin sen toimivan itselläni hyvin

  65. selviydyin jälleen monista pitkän matikan kursseista Matikkamatskut-kanavan videoiden avulla 

  66. rakastin vadelma-lakritsijäätelöä

  67. tuuletin musiikin tahtiin (:D)

  68. olin pohjalla ja palasina

  69. olin myös iloinen ja ylpeä itsestäni, vaikkei se aina ollutkaan helppoa 

  70. kasvoin ja kehityin, muutuin, pysyin samana, tein virheitä ja koin onnistumisia - ennen kaikkea kuitenkin opettelin elämään itseni kanssa.


Kuten listasta saattaa huomata, tämä vuosi on tarjoillut mulle tunteita laidasta laitaan. Vuodessa on riittänyt valoa ja onnistumisen hetkiä, mutta myös tuttu ja (ei aina) niin turvallinen melankolia on löytänyt tiensä varsiin moniin päiviin, viikkoihin ja hetkiin. Oon esittänyt itselleni kysymyksiä, joihin en ehkä koskaan saa vastausta. Ja juuri epävarmuus on saanut mut ahdistumaan. Erilaiset turvattomuuden tunteet ovat siis tulleet mulle tutuiksi tänä vuonna.

Sen sijaan turvaa tuova kirjoittaminen on saanut olla tämän vuoden aikana aivan liikaa katkolla. Tämä ennätyksellisen hiljainen blogivuosi onkin saanut mut kyseenalaistamaan omat taitoni myös kirjoittajana, koska usein Docs-tiedoston avaamisesta on seurannut vain turhautumista sanoihin, lauseisiin ja virkkeisiin. Ontuvat tekstit, joihin en ole itse ollut tyytyväinen, ovat saaneet mut jopa hieman pelokkaaksi: enkö enää osaakaan kirjoittaa, ilmaista itseäni? Kirjoitusinto on ollut kadoksissa, vaikka samaan aikaan mun sisällä on ollut valtava tarve kirjoittaa. Asiasta on väistämättä seurannut ristiriita, sillä tavallaan olen halunnut kirjoittaa, mutta lopulta siitä ei ole tullut mitään. Paljon kirjoittaneelle ihmiselle se on ollut kova pala nieltäväksi, mutta vähitellen on alkanut taas tuntua siltä, että tekstiä voisi syntyä.

Tää vuosi on ollut monella tapaa raskas: oon kipuillut itseni ja kirjoittamisen parissa, suorittanut kursseja kovaa tahtia, osallistunut syksyn ylioppilaskirjoituksiin ja ollut huolissani maailmasta, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. On tässä vuodessa silti ollut paljon myös hyvää: sain tanssia wanhat, käydä syviä keskusteluja ja olla itsestäni ylpeä. Tänä vuonna oon siis itkenyt useammin kuin kerran silmät päästäni, mutta silti mä olen edelleen tässä – suosta noustaan ja mennään valoa kohti.

Vuotta 2023 ootan jännityksellä. Keväällä valmistun ylioppilaaksi (mikäli en saa improbaturia matikan yo-kokeesta...) ja syksyllä kotikylä vaihtuu toivottavasti uusiin maisemiin opiskelupaikan myötä. Tiedän kuitenkin, että tämän vuoden haastavat tunteet seuraavat myös tulevaan vuoteen, enkä odotakaan niiden katoavan taikaiskusta kello kahdentoista jälkeen. Toivon kuitenkin, että ensi vuonna en itkisi silmiä päästäni ihan niin usein, vaan olisin varmempi itsestäni.

Mä toivon, että vuosi 2022 on ollut teille hyvä ja lempeä. Jos ei, niin toivon myös, että seuraava vuosi olisi edeltäjäänsä parempi 💙

Hyvää ja turvallista uutta vuotta kaikille! <3

torstai 15. joulukuuta 2022

En kirjoita sinulle

En kirjoita enää sinulle,
sinua ei enää ole
vaikka joskus toivon
että olisi joku sinä
mutta ei 
ei ketään sinää
vain tämä riipivän pohjaton yksinäisyys
minä itselleni
vaikken osaakaan olla

Kyyneleet jäävät kuivaamatta

Seurassa
olen vielä enemmän yksin
eksyksissä vaeltava lapsi
käsi hapuilee turvaa
ei löydä
enkä kirjoita sinulle
sinua ei ole
ei ketään sinua

Vellon vain, yritän lohduttaa

Olen kaivannut sinua paljon
edes yhtä sinua
jotta en olisi vain itselleni
vastavuoroisesti myös sinulle
mutta yksikään sinä
ei ole tässä
kurkotan käden ulottumattomiin

Hengitän, peitän kaipuuni

Ehkä vielä joskus kirjoitan sinulle
jos tulevaisuudessa on edes yksi sinä
niin kauan kuitenkin
minä itselleni
vaikken osaakaan olla
kaipaan kipeästi jotain olematonta 
sillä sinua ei ole

Ei ehkä koskaan ollutkaan

maanantai 5. joulukuuta 2022

Muutoksen äärellä

Olen tässä

melkein kyyneleet silmissä

muutoksen äärellä

uuden aikakauden lähettyvillä

aikaa vain viikkoja

vaikka hetki sitten oli kuukausia


Niin pitkään olen miettinyt tätä aikaa

millaista elämäni olisi

silti arvioinut väärin

sillä olen tässä

yhtä haavoittuvaisena ja hajalla

pelokkaana, päättäväisenä, varovaisen innostuneena



Osaan lisätä lasinpesunestettä ja katsoa öljyt

mutta epäyhtälön ratkaisu tuottaa päänvaivaa

ja huomaan

etten oikeastaan tiedä mistään mitään

vaikka lapsena kuvittelin niin

yleissivistyksen tuoman tuskan unohtaen


Olen tässä

yhdessä hetkessä valmiina kaikkeen

sitten sängyllä kerälle kääriytyneenä

ja hiljalleen ymmärrän kuvan muuttuneen

enkä katso vain lasta

vaan jotain uutta ja hapuilevaa


Olen sama ja eri

muutoksen edessä pelokas ja rohkea, kuitenkin varovainen

vaikka vielä hetken

avaan TI-Nspiren ja taistelen epäyhtälöiden parissa

arvioin tulevaisuutta tuttua maisemaa katsoen

tietäen varmaksi vain oman epävarmuuteni

lauantai 15. lokakuuta 2022

Lopun jälkeen: Epilogi

Marraskuun loppu vuonna 2005 vei paljon mukanaan, eikä kukaan jäljelle jääneistä kai uskonut, että kaiken sen jälkeen olisi vielä mahdollista luoda elämä, joka olisi riittävän kokonainen. Kuitenkin tyttö päiväkodin pihalla pakotti jatkamaan eteenpäin, liimaamaan sirpaleet yhteen ja luottamaan siihen, että elämä kantaisi. Ja tyttö päiväkodin pihalla kasvoi ja aikuistui, kipuili ja rakasti, sai rakkautta osakseen. Samaan tilanteeseen eri rooleissa joutuneet henkilöt hitsautuivat tiiviisti yhteen, olivat toistensa perhe. Vuosien aikana he saivat huomata, ettei mikään ollut muutosta pysyvämpää, ettei elämä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan hävinnyt, vaan vahvistui päivä päivältä, sillä sisimmässään he tiesivät, ettei mikään elämässä ollut rakastamista tärkeämpää.


Vuosien kuluttua nyt jo nuoreksi muuttunut tyttö päiväkodin pihalta oli omaksunut saman ajatusmaailman, sovelsi sitä elämässään tilanteiden vaatimalla tavalla ja pyrki näyttämään ihmisille sen, että välitti. Erityisen paljon hän huolehti ja välitti pojasta, joka olemuksesta löysi jotain kipeää, karua ja kuitenkin samaistuttavaa. Kumpikin oli menettänyt jotain mittaamattoman arvokasta, joutunut elämään menetysten kautta muovautunutta elämää. Toisistaan he, kaksi elämään epäluuloisesti suhtautuvaa, kuitenkin löysivät luottamuksen ja rohkeuden, pelkojensa peilikuvan ja turvan, jonka pysyvyys ei kuitenkaan ollut itsestään selvää. Elämä ei ollut varmaa – se saattoi antaa ja ottaa aivan kaiken.


Tyttö päiväkodin pihalta, Mikaela, ja jokseenkin surumielinen poika, Nooa, tiesivät, ettei elämään vain voinut luottaa täydellisen tyynesti. Silti he päättivät valita toisensa, antaa mahdollisuuden pelkojen voittamiselle ja elämän kantokyvylle. He eivät koskaan rakastaneet toisiaan ikuista rakkautta julistaen, vaan toistensa hyvinvoinnista huolehtien. Mikaela ja Nooa olivat paitsi valmiita taistelemaan suhteensa eteen, myös tarvittaessa luopumaan toisistaan, jos suhteeseen jääminen olisi merkinnyt edes toiselle osapuolelle onnellisuuden sijaan onnettomuutta. Heidän suhteensa ei aina ollut helppo, eikä toisen vierellä myrskyissä  seisominen ollut koskaan yksinkertaista. Ajan mittaan elämästä kuitenkin tuli tasaisempaa, parempaa, kummallekin miellyttävämpää.


Tyttö päiväkodin pihalta kasvoi, aikuistui, eli ja rakasti, eikä ollut enää vain lapsi, jonka elämä oli pirstaloitunut sekunneissa tuhansiksi kappaleiksi. Toisinaan Mikaela pystyi irrottamaan otteensa peloistaan ja elämään suhteellisen huolettomasti, vaikka tietynlainen huoli läheisistä ei koskaan kadonnutkaan hänen elämästään. Tätinsä oppien mukaan hän ei kuitenkaan katkeroitunut, vaan ymmärsi, ettei selviytyminen aina tarkoittanut sitä, ettei haavoja enää olisi. Hänen ei tarvinnut olla täydellisen ehjä ollakseen onnellinen. 


Sen ajatuksen hän pyrki siirtämään eteenpäin myös muille ihmisille.


Kirjoittajalta

Tähän pisteeseen on tultu. On syyskuun lopun myöhäisilta vuonna 2022, ja Lopun jälkeen -tarina on nyt kirjoitettu epilogia myöten valmiiksi. Tämän tarinan kirjoittamisen ei koskaan pitänyt kestää näin kauaa, melkein kolmea vuotta, mutta nyt, kaikkien aikataulujen rikkouduttua, tarina on viimeinkin valmis. Jokainen käänne ja tapahtuma on nyt kirjoitettu Docs-tiedostoon, jonka olen viimeisten vuosien aikana avannut satoja kertoja. Nyt olen muokkaamassa tiedostoa ja sen pääasiallista sisältöä viimeistä kertaa – olotilani on helpottunut ja haikea. Ennen kuin luovun tarinasta lopullisesti, haluan kuitenkin kertoa joitain sen tekemiseen liittyneitä asioita, sillä vuodet tämän tarinan parissa ovat sisältäneet monia vaiheita :D.


Ensimmäinen ajatus tästä tarinasta syntyi melko tarkalleen kolme vuotta sitten, kun olin vielä kirjoittamassa Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -kokonaisuutta. Päätön YouTuben selailu sinä syksyisenä iltana osoittautui melko kannattavaksi, sillä yhden videon aiheuttaman inspiraation seurauksena syntyi idea, jonka lopputulos on tämä 230 sivuinen teos. Vaikka aivan ensimmäinen idea tarinasta ei koskaan päätynyt kirjoitettavaksi asti, ei tarinan lähtötilanne kuitenkaan muuttunut suunnitteluvaiheen aikana. Halusin kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä oli syystä tai toisesta romahtanut täysin. Pian tämän ajatuksen pohjalta syntyi Mikaela, vanhempansa menettänyt nuori, ja Nooa, jonka isä oli kuolemassa syöpään. Tarinan lähtökohtana oli siis seurata, millaista Nooan ja Mikaelan elämä olisi lukion aikana, ja miten jo menneet tai tulevat tapahtumat vaikuttaisivat heihin. 


Lopun jälkeen on tarina, jonka kirjoittaminen ei aina ole ollut kovinkaan helppoa. Melkein kolmivuotisen kirjoitusprosessin aikana olen joutunut muokkaamaan juonta ja karsimaan tapahtumia, henkilöhahmoja, kohtauksia ja keskusteluja, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa tarinasta. Toisaalta kaiken karsimisen vastapainoksi olen myös joutunut lisäämään tarinaan tapahtumia, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Koska kyseessä on myös pitkän kirjoitusprosessin tarina, voin rehellisesti sanoa, että toisinaan motivaatiota kirjoittamiseen ei juurikaan ole ollut. Motivaation puuttumisen lisäksi kirjoittaminen on venynyt näin paljon myös siksi, että oma elämäntilanteeni on muuttunut prosessin aikana. Siinä missä vielä tammikuussa 2020 olin peruskoulussa, olin jo saman vuoden elokuussa aloittanut lukion. Lukion aloittamisen myötä arkipäivistä hävisi melko paljon vapaa-aikaa, jota minulla vielä peruskoulussa oli ollut – lukiossa yli 30 kurssin vuositahti on tarkoittanut täpötäysiä jaksoja. Haasteita tarinan kirjoittamiseen on siis itse tarinan lisäksi tuonut toisinaan myös ajanpuute.


Aloitin Mikaelan ja Nooan tarinan kirjoittamisen tammikuussa 2020 ollessani 15-vuotias. Nyt, kun lopetan tarinan, olen 18-vuotias, muka aikuinen. Minusta on siis täysin pätevää sanoa, että tarina ja sen henkilöhahmot ovat kasvaneet mukanani, kun taas minä olen saanut kasvaa heidän kanssaan. Lopun jälkeen on ollut elämässäni valtavan pitkään siihen nähden, että se on vain yksittäinen tarina. Sen vuoksi oloni on ollut viime aikoina hieman tyhjä: ikään kuin aloittaisin kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. En vielä täysin tiedä, mitä kirjoitan seuraavaksi, tai kuinka pitkiä tarinat ovat. Kun olen keskittynyt näin pitkään pääosin vain Mikaelaan ja Nooaan, uusiin hahmoihin tutustuminen tuntuu hieman vaikealta. Hetkittäin mieleen ilmestyy myös ajatus siitä, etten enää osaisi kirjoittaa muuta. Tuo ajatus ei tietenkään pidä paikkaansa, ja todennäköisesti paras lääke siihen on se, että jossain kohtaa alan vain kirjoittaa jotain. Itseluottamus on siis kaivettava esille, sillä Lopun jälkeen on tarinana kuitenkin osoittanut minulle, että pystyn lyhyiden novellien lisäksi luomaan myös romaanin mittaisia tekstejä. 


Kun nyt suljen tämän tiedoston kirjoittamistarkoituksessa viimeistä kertaa, voin todeta, että Lopun jälkeen on ollut minulle suuri opetusmatka. Tarina ei suinkaan ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Sen mukana minä olen kuitenkin saanut kehittyä kirjoittajana: tehdä virheitä ja onnistumisia, kokeilla uusia asioita, turhautua ja iloita, sillä kirjoittaminen ei ole mustavalkoista, vaan täynnä erilaisia värejä. 


Vielä lopuksi haluan esittää kiitokset sydämeni pohjasta:

Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet Mikaelan ja Nooan tarinan alusta loppuun – se merkitsee minulle paljon <3

Suuret kiitokset myös kommentoijille: ilman teitä olisin hymyillyt tämän tarinan vuoksi paljon vähemmän <3

Kiitos myös niille artisteille, joiden kappaleita olen kuluttanut kirjoittaessani tätä tarinaa. Vaikka vuodet ovat vaihtuneet, tietyt kappaleet ovat kulkeneet koko ajan mukana ja muistuttaneet minua siitä, mikä tarinan ydin on. Ja koska juuri minä olen kirjoittanut tämän tarinan, sillä täytyykin olla muutamia inspiraatiobiisejä :D


Kiitos siis jokaiselle Lopun jälkeen -tarinaan tavalla tai toisella vaikuttaneelle ihmiselle. Toivon, että olen kirjoittajana pystynyt koskettamaan, ehkä jopa itkettämään ja naurattamaan, teitä tällä tarinalla. Jos olen pystynyt koskettamaan ja herättämään ajatuksia, tavoitteeni ovat täyttyneet.


Alle saatte kommentoida mitä ikinä mieleenne tuleekaan tarinasta: muistoja, ajatuksia, huomioita, tunteita, mielipiteitä tai rakentavaa kritiikkiä. Vaikka tarina ei blogissa enää jatkukaan, se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole katoamassa täältä mihinkään. 


Mikaela ja Nooa jättävät jäähyväiset, mutta minä lupaan palata uusien tarinoiden kanssa, vaikka aikataulusta ei vielä olekaan tietoa. Yksi on kuitenkin varmaa – en missään nimessä ole lopettamassa kirjoittamista. 


Rakkaudella, Outi

torstai 29. syyskuuta 2022

Lopun jälkeen #40

Neljä kuukautta myöhemmin

Marraskuun loppu seitsemäntoista vuotta kohtalokkaan illan jälkeen on kummallisen rauhallinen, vaikka melankolia, levottomuus ja yleinen surumielisyys ovatkin pitäneet melko tiukasti otteessaan viimeisen viikon ajan. Opiskelu ja etenkin siihen keskittyminen on ollut normaalia viikkoa vaikeampaa, enkä välttämättä ole käyttäytynyt edes Nooaa kohtaa järin aurinkoisesti. Nyt olen kuitenkin kotona – siis kotikotona. Minusta tuntuu melkein kieroutuneen hyvältä olla täällä, tässä kaupungissa, jossa marraskuun lopun päivät ovat yleensä olleet raskaita ja pitkiä. Mietin hetken aikaa menneitä vuosia, ennen kuin nappaan varsin tutun tuntuisesti omenan eteisessä olevalta pöydältä, aivan niin kuin mikään ei olisi muuttunut vuosien saatossa. Kun hetken kuluttua kuulen ulko-ovelta rapinaa, käännän kasvoni ovea kohti ja valmistaudun siihen, että tätini säikähtää minua eteisessä. Olen ilmoittanut hänelle tuloaikani hieman epämääräisesti, mutta luulen silti, ettei hän ole arvannut, että olisin paikalla jo ennen, kuin hän pääsee töistä kotiin. Kun ovi aukeaa kokonaan, tätini ilme on näkemisen arvoinen, ja hän on pudottaa avaimensa ja laukkunsa lattialle silkasta säikähdyksestä.

  -Hui hitto! Sä olitkin tullut jo, Karoliina sanoo ja katsoo minua vielä hieman säikähtäneesti, kunnes hänen kasvonsa sulavat lempeään hymyyn. 

  -Juna oli ajallaan, ja tähän suuntaan tuli sopivasti bussi keskustasta, totean hänelle ja menen sitten halaamaan ihmistä, joka ei vielä ole saanut edes ulkotakkiaan pois päältä. Juuri nyt Karoliinan halaaminen tuntuu tavallista paremmalta, ihan kuin hänen kanssaan jaettu suru pyyhkisi hetkeksi kaiken ahdistavan pois mielestäni. Hän on edelleen minulle valtavan tärkeä, on ollut jo ennen onnettomuutta ja etenkin sen jälkeen. Nytkin, kun asun jo omillani, tiedän, että hän kuulee puhelimessakin ääneni eri sävyt ja jaksaa aina huolehtia siitä, miten voin. Vaikka hän ei sano mitään, pystyn tuntemaan hänen halauksestaan, ettei viikko ole päästänyt häntäkään helpolla. Tiedän, että marraskuun viimeinen viikko on raskas jokaiselle meistä neljästä. Se painaa meitä kerta toisensa jälkeen polvilleen, mutta vuosien kuluessa kivun kulmat ovat hiljalleen hioutuneet pyöreämmiksi. 

  -Jarkko tulee kotiin muutaman tunnin päästä. Meillä on hetki aikaa puhua kahdestaan, Karoliina sanoo minulle, kun vetäydymme halauksesta. Minä näen tätini silmistä, että hänellä on mielessään jotain painavaa asiaa, todennäköisesti vanhempieni kuolemaan ja sen jälkeen tapahtuneisiin asioihin liittyen. Karoliina ei koskaan ole yrittänyt opettaa minua hiljaisuuden kulttuuriin, jossa omista kipukohdista ei saisi puhua. Hän on korostanut minulle rehellisyyden tärkeyttä, kuten mummi ja ukkikin. Tiedän silti, ettei kukaan meistä ole aina sanonut asioita juuri niin, kuin ne ovat kaikessa kipeydessään olleet. Olemme halunneet suojella toisiamme omilta peloiltamme ja kivuiltamme, löytää itse ratkaisut ongelmiin. Nyt tätini aikoo kuitenkin avata minulle ajatuksiaan, joista ei ehkä aiemmin ole halunnut puhua. 

Ja vaikka onnettomuudesta puhuminen tuntuu joskus turhalta, ei se ole sitä nyt.


Yleensä minä ja Karoliina olemme päätyneet tällaisiin keskusteluihin vahingossa, ilman suunnittelua kesken arkipäiväisten toimintojen. Nyt, kun tiedän jo etukäteen, että keskustelu suurella todennäköisyydellä on tummasävyinen ja vakava, tilanne saa olotilani hieman epämukavaksi. Siksi olotilani on myös hieman hermostunut, kun käyn istumaan olohuoneen sohvalle höyryävän kuuma teemuki kädessäni samalla, kun odotan tätini tulevan istumaan kanssani. Olohuoneessa olevat kuvat äidistä ja isästä eivät varsinaiset auta, vaan saavat minut tuntemaan itseni haavoittuvaiseksi, vaikka olen satavarma siitä, ettei Karoliina aio hyökätä sanoillaan minua vastaan. 

  -Mikaela?

Tätini tulee olohuoneeseen ja katsoo minua hieman huolestuneesti, ihan kuin tietäisi, että sydämeni hakkaa turhan kovaa siksi, etten tiedä, mitä hän aikoo sanoa. Kun käännän katseeni valokuvista häneen, näen, että hänen ilmeensä on vakava, mutta kuitenkin lempeä.

  -Joo? sanon kysyvästi ja käännyn sitten istumaan niin, että näen kunnolla sohvan toiseen päähän istuvan tätini. Hän sekoittaa lusikalla teetään ja vetää kerran syvään henkeä, ennen kuin alkaa puhua.

  -Mä tiedän, että sä oot aina vaatinut meiltä rehellisyyttä. Siis multa ja sun isovanhemmilta, niin kuin mekin sulta. Mutta mä tiedän myös sen, että sä ymmärrät, että ihan kaikkiin sun kysymyksiin me ei olla osattu tai välttämättä edes haluttu vastata näiden vuosien aikana. Nyt mä kuitenkin… tai kun sä olet jo 20-vuotias nuori ja fiksu tyyppi, mä ajattelin, että olisi mun osalta vain reilua vastata kysymykseen, jota sä oot kysynyt eniten.

Karoliinan ei tarvitse kertoa minulle, kun jo tiedän, mihin kysymykseen olen jo pitkään halunnut saada vastauksen ehkä eniten siksi, jotta tietäisin, olemmeko me kaikki kipuilleet täysin saman asian kanssa. 

  -Karo… mä tajuan, ettei se ole yksinkertainen kysymys, sanon hiljaa ja katson vieressäni istuvaa naista, joka nyökkää, muttei peräänny tilanteesta.

  -Sä oot kysynyt multa monta kertaa, mikä on ollut vaikeinta onnettomuuden ja sun vanhempien kuoleman jälkeen. Enkä mä oo osannut tai pystynyt vastaamaan siihen oikein mitenkään. Ehkä vastaamisen esteenä on ollut se, että mä oon yrittänyt pitää yllä sun luottamusta elämään – ettei elämästä saa päästää irti, vaikka päivät olisi pitkiä ja mustia. Mä oon pakottanut itseni ja sut puskemaan läpi tilanteista, joissa on tuntunut siltä, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada elämää tasapainoon. Mä en aina vieläkään haluaisi myöntää sitä, mutta Mikaela, kaikkein vaikeinta onnettomuuden jälkeen oli pitää elämästä kiinni, Karoliina sanoo ääni hieman väristen ja näyttää siltä, että saattaa alkaa kohta itkemään. Minut tätini vastaus pysäyttää täydellisesti, enkä pysty välttämään herkistymistä, vaikka tietyllä tapaa olen osannut odottaa vastauksen olevan jotakin tällaista. Silti vastaus tietyllä tapaa satuttaa, sillä jossain syvällä sisimmässäni olen ehkä hieman naiivisti toivonut, ettei sama asia olisi repinyt meitä kaikkia palasiksi. Me neljä olemme kuitenkin kulkeneet samaa matkaa viimeiset seitsemäntoista vuotta.

  -Voi hitto, Karoliina… Kun mä mietin meitä neljää, tätä meidän outoa perhettä ennen Jarkkoa, musta tuntuu jopa hämmentävältä ajatella, miten samanlaisia tunteita onnettomuus on meissä kaikissa herättänyt. Sinä, minä ja ukki sekä mummi ollaan oltu toisiimme nähden tosi erilaisessa asemassa sen onnettomuuden jälkeen. Mä oon ollut lapsi, mummi ja ukki vanhemmat, sä sisko… Vaikka tavallaan jokainen meistä on menettänyt samat ihmiset, me ollaan silti käsitelty tietyllä tapaa eri ihmisten menettämistä. Äidillä ja isällä oli meidän kaikkien elämässä ihan omat roolinsa, kukaan meistä ei ole ollut toisen kanssa samassa asemassa. Ja silti, silti me ollaan kohdattu tosi samanlaisia tunteita, mutta vaan vähän eri näkökulmasta katsottuna. Koska Karoliina, kyllä mustakin on välillä tuntunut siltä, että tästä elämästä on ihan helvetin vaikea pitää kiinni, puhun varmasti liian nopeasti, enkä voi mitään kyyneleille, jotka valuvat poskilleni ja pakottavat minut laskemaan teemukin sohvapöydälle, jotta en kaataisi sitä syliini. En oikeastaan edes muista, milloin viimeksi olen nähnyt Karoliinan itkevän, mutta nyt hän itkee vieressäni niin vuolaasti, että kotiin tullessaan Jarkko tulee näkemään yhden sijasta kaksi punasilmäistä ihmistä. 

  -Kultapieni, tuu tänne. Mä rakastan sua ihan hirveästi, tätini sanoo minulle kyyneltensä lomasta ja halaa minua samalla tavalla kuin silloin, kun olin vielä pieni, palasiksi hajonnut lapsi. 

  -Mäkin rakastan sua, saan juuri ja juuri sanottua. En oikeastaan edes tiedä, miksi ihmeessä itken juuri nyt näin voimakkaasti vanhempieni kuoleman vuoksi, mutta tällä kertaa annan itseni vapauttaa padot, joita olen ehkä jo vuosia kasannut sisälleni. Minusta tuntuu siltä, että myös Karoliina on päästänyt täysin irti suojakuorestaan, ja niinpä me kaksi olemme hetken aikaa aallonpohjalla oleva parivaljakko. Kun sitten viimein rauhoitumme, katsomme toisiamme ja nauramme sitten kepeää ja kipeää, mutta aidosti puhdasta naurua kaikelle kohdatulle, jonka jälkeen olemme edelleen tässä.


Minusta tuntuu oudolta seistä Cecilian kanssa vanhan peruskoulumme pihalla keskellä joulukuista lauantaita, vaikka olemmekin tulleet paikalle varta vasten nostalgisoimaan. On melkein joulu, koulun ikkunoissa palaa jouluvaloja, kuten melkein kaikissa muissakin ikkunoissa ympäri kaupunkia. Lapsena niin suurelta tuntunut koulurakennus näyttää nyt kovin pieneltä, enkä silti voi käsittää sitä, että tässä rakennuksessa vietetyistä ajoista on kulunut jo vuosia. 

  -Viimeksi ollaan oltu tällä pihalla vähän eri näköisiä, Cecilia sanoo ja viittaa sitten ikkunaan, josta heijastuksemme näkyy. Sekin on totta: minä ja Cecilia emme enää näytä lapsilta, vaikka kummankin kasvot ovat meikittömät ja hiukset vain huolimattomasti letitetyt. 

  -Missä kohtaa meistä tuli tällaisia, muka aikuisia?

Ystäväni ei sano mitään, mutta nyökkää pienesti ja vaikuttaa sitten vaipuvan hetkeksi ajatuksiinsa, vaikka vuosien ajan minä olen ollut meistä kahdesta se, jota on saanut onkia ajatusten täyttämän valtameren pohjalta ylös.

  -Mieti nyt, Sebastiankin on jo 13-vuotias ja täyttää keväällä 14. Ja me täytetään ensi vuonna 21. Me ollaan aloitettu yläaste seitsemän ja puoli vuotta sitten. Ja nyt me sitten opiskellaan monen sadan kilometrin päässä toisistamme ja ollaan silti edelleen ystäviä, Cecilia selittää hieman hajamielisesti ensin pikkuveljestään Sebastianista, joka toden totta on jo teini, ja sitten myös itsestään ja minusta, siitä, miten uskomattoman pitkään me olemme olleet ystäviä.

  -Ja oikeastaan meidän ystävyys on tänä vuonna täysi-ikäinen. Ceci, siitä on 18 vuotta, kun me kaksivuotiaina tavattiin päiväkodissa, sanon, ja hetken aikaa me mietimme, miten kaksi niinkin erilaista lasta on voinut ystävystyä niin syvästi jo todella pienenä. Täysi-ikäiseen ystävyyteemme on mahtanut monenlaisia tapahtumia, mutta kaikkein tärkeintä sekä minulle että Cecilialle on ollut se, että toinen on aina ollut vierellä. Nyt vieressäni muistoja verestävän naisen kanssa olen kulkenut niin kotibileissä, hautausmaalla, mummolan perunakellarissa kuin yläasteen työharjoittelupaikkaa etsimässäkin. Cecilia on nähnyt sekä parhaat että hirveimmät puoleni, eikä hän ole koskaan kääntänyt selkäänsä minulle. Hän on edelleen toisinaan ärsyttävä ja rasittava, mutta niin rakastettavalla tavalla, etten osaisi olla hänelle siitä vihainen. Paitsi Cecilia, myös hänen perheensä on ollut lapsuudessani merkittävässä roolissa, enkä voisi kiitollisempi Holmien perheelle siitä, että he ovat ottaneet minut mutkattomasti osaksi elämäänsä silloin, kun Karoliina on tarvinnut kanssani apua. Muutenkin olen varsin onnellinen siitä, että Cecilia on pysynyt elämässäni kaikki nämä vuodet, vaikka ystävyys minun kanssani ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Melankoliasta ja liian syvistä ajatuksistani huolimatta hän on kuitenkin jaksanut minua, ja minä todella toivon, että saisin jakaa elämääni hänen kanssaan vielä pitkään. 

  -Ela, sä olet mun elämässä vähän niin kuin tähtitaivas. Hei, älä nyt näytä tuolta, vaan anna mun selittää! Sä olet vähän pimeä, mutta ne tähdet sussa ei loistais ilman pimeää! Ja sut haluaa nähdä aina uudestaan, sä olet ihana ja upea ja tuot lohtua vaikeisiin hetkiin. Mikaela, mä yritän tässä vaan sanoa lyyrisesti, että mä rakastan sua, Cecilia puhuu minulle, enkä minä tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa, mutta lopulta hänen sanansa ovat kuitenkin niin kauniita, että voisin alkaa vollottaa ääneen entisen koulumme pihalla.

  -Joo, säkin oot mulle tosi rakas, senkin höhlä. Kyllä mä tavallaan ymmärrän, miksi Aapo rakastaa sua niin paljon, sanon ystävälleni leikkimielisesti viimeisellä virkkeelläni härnäten ja saan hänet puistelemaan päätään. Mutta juuri tällaista ystävyytemme on aina ollut: syvää, kepeää, kipeää, ihanaa, kaunista, rosoista ja peruskallion kaltaista. Ja juuri siksi rakastan tätä ystävyyttä niin paljon – koska kenenkään toisen kanssa minulla ei olisi samanlaista ystävyyssuhdetta.


Joulu tulee ja menee, tällä kertaa perinteisesti mummolassa. Tuntuu luonnolliselta olla jälleen kaupungin ulkopuolella, vaikka edellisvuonna kaupungissa vietetty joulu on ollut suoranainen onnenpotku, jota ilman minä ja Nooa emme välttämättä olisi saaneet potkittua eteenpäin asioita välillämme. Tänä vuonna olemme kuitenkin erillämme, Nooa äitinsä ja isovanhempiensa kanssa kaupungissa, minä taas maaseudulla oman perheeni kanssa. Vaikka huomaan ikävöiväni hänen lähelleen toisinaan hyvinkin paljon, tiedän toisaalta, että hetkellinen erillään oleminen tekee vain hyvää meille molemmille. Kumpikin meistä tarvitsee omaa tilaa ja aikaa, ja vaikka joulun viettäminen perheen seurassa ei välttämättä tarjoa omaa rauhaa, on toisen näkeminen joka tapauksessa erityisen ihanaa pienen tauon jälkeen. Siitä huolimatta, että Nooa ja minä asumme samassa kaupungissa suhteellisen lähellä toisiamme, on meillä ollut syksylläkin opintojen takia viikkoja, ettemme ole ehtineet nähdä toisiamme. Toisaalta rauhallinen tahti on sopinut meille hyvin, eikä kumpikaan haaveile vielä tässä kohtaa yhteenmuutosta. Totta kai käymme ja olemme toistemme luona toisinaan useita öitä putkeen, mutta vielä on tuntunut hyvältä tietää, että tarvittaessa pääsee rauhoittumaan ihan itsekseen. Rauhoittuminen on tarpeen myös sen vuoksi, että viimeisen vuoden tapahtumat tuntuvat toisinaan hieman unenomaisilta.

Vastahan me törmättiin matkakeskuksella puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen, mietin ja tajuan samalla, kuinka tarkasti muista koko hetken. Nooan olkapäillä oli ollut sinä iltana lunta, hengitys höyrynnyt eikä teetä ollut voinut juoda huolettomasti ilman, että suu olisi palanut pahemman kerran. Miten hyvältä Nooan kanssa puhuminen oli tuntunut.

Vuoden takaisen muistelu tuntuu hieman kummalliselta, ihan kuin siitä olisi samaan aikaan pidempi ja lyhyempi aika kuin oikeasti on. Tässä me kuitenkin olemme: muuttuneina, samanlaisina, yhdessä, edelleen toistemme puolella, vaikka välillä murros tähän hetkeen onkin tehnyt kipeää. 

  -Mikaela, tulehan syömään kohta, havahdun ajatuksistani, kun mummi ilmestyy keittiöstä olohuoneeseen lempeä hymy kasvoillaan. 

  -Joo, mä tulen, vastaan ja hymyilen itsekin. Mummi ei kuitenkaan katoa heti takaisin keittiöön, vaan jää katsomaan minua, enkä minäkään voi kääntää katsettani pois hänestä. Vaikka en aina haluaisi myöntää sitä, joudun tällä kertaa toteamaan itselleni raadollisen rehellisesti, että mummi näyttää jo vanhemmalta kuin aikaisempina vuosina. Vaikka vanhempieni kuoleman aiheuttama tuska on helpottanut huomattavasti aikuistumisen myötä, en voi väittää, etteikö isovanhempieni vanheneminen kuitenkin saisi minua hieman varuilleen. On ilmeisen selvää, ettei menettämisen pelko ole tekemässä lähtöä mielestäni, vaikka toisinaan itse niin haluaisinkin. Tiedän ja ymmärrän, ettei mikään ole muutosta pysyvämpää, mutta on silti kivuliasta ajatella, että muutos on myös väistämätöntä menettämistä. 

  -Onhan kaikki hyvin? mummi kysyy minulta, kun olen hetken aikaa vain katsellut häntä ja olohuonetta, jossa olen istunut tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Jopa mummin kysymys tuntuu tutulta ja turvalliselta – se muistuttaa minua kaikessa arkisuudessaan aidosta välittämisestä.

  -Mm, on. Mä vaan mietin kaikenlaista, viimeistä vuotta, äitiä ja isää, elämää, selitän mummille rauhallisesti ja hymyilen ehkä hieman melankolisesti ennen kuin nousen sohvalta ylös. Hän tuntuu ymmärtävän, etten tällä kertaa halua avata ajatuksiani enempää, ja laskee vain kätensä olalleni rauhoittavasti, kun olen kävellyt hänen viereensä. Hän on ollut koko elämäni ajan tukenani, enkä minä haluaisi vielä ajatella aikaa, kun häntä ja ukkia ei enää ole. Siksi työnnän ajatuksen päättäväisesti pois, pyrin keskittymään tähän hetkeen.

  -Mummi, sä ja ukki ootte mulle tosi rakkaita, sanon itseäni paljon vanhemmalle naiselle, joka katsoo minua hieman haikeasti.

  -Mikaela, niin sinäkin olet meille kaikille, hän sanoo ja silittää hieman olkavarttani, kunnes vetää minut lempeästi mukanaan keittiöön ja saa minut tuntemaan itseni murheita kevyemmäksi.

En ehkä pysty sanomaan, kuinka monta tällaista joulua saan vielä viettää, mutta tämän hetken ajan yritän pitää kiinni kaikesta kauniista, muistoista ja ihmisistä, hieman kummallisesta mutta kuitenkin niin rakkaasta perheestäni. 


Tammikuu tuntuu kaikessa arkisuudessaan hyvältä. Viimeiset puolitoista ovat olleet kaikesta huolimatta raskaita, enkä minä todellakaan valita, kun loppuvuoden vuosipäivät ja juhlat ovat viimeinkin ohi. Oikeastaan minusta on mukavaa olla omassa kodissani kulkemassa hieman vaihtelevasti yliopiston, kaupan ja Nooan asunnon väliä. Vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna palapelin palikat tuntuvat olevan harvinaisen hyvin paikallaan, enkä tunne olevani enää niin yksin – eikä Nooa ole ainut syy olotilani parantumiseen. 

Fiona on kuin onkin pysynyt elämässäni.

Viime keväänä tapaamani nuori nainen on jo nyt antanut minulle ystävyydellään valtavan paljon. Hänen ansiostaan olen saanut huomata siipieni kantavan uudessa kaupungissa, vaikka välillä minusta onkin tuntunut siltä, etten ole mitään ilman ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut jo pitkään. Fiona on kuitenkin näyttänyt ja opettanut minulle, ettei ystävystyminen ole mahdotonta, kunhan en itse pelkää jatkuvasti seisovani heikon jään päällä. Fionan ja Nooan läsnäolosta johtuen myös pahin tarpeettomuuden tunne on poistunut mielestäni: pystyn luottamaan siihen, että kumpikin haluaa minut elämäänsä ja arkeensa, etten ole tiellä. Totta kai olen tärkeä osa myös Cecilian elämän palapeliä, mutta hän asuu niin kaukana, ettei edes pysty olemaan arjessa mukana – enhän minäkään ole osa hänen arkeaan. Fiona ja Nooa täyttävät elämästäni nimenomaan valtavan, arjessa kohdattavan tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunteen. Heidän ansiostaan minun ei enää tarvitse istua seitsemänä iltana viikossa asuntoni keittiössä yksin, vaan saan myös mahdollisuuden olla sosiaalinen, vaikka toisinaan kaipaankin hiljaisuutta ja yksinoloa. Ja ehkä juuri sen vuoksi elämäni tuntuu muuttuneen erityisen paljon siitä, mitä se oli vielä muutama vuosi sitten. Olen ehkä viimeinkin oppinut luottamaan enemmän itseeni, löytämään itsestäni uusia puolia ja tajuamaan sen, etten ole enää pääasiallisesti kolmevuotias tyttö päiväkodin pihalla, vaan ihminen, joka hänestä on kasvanut. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen itse alkanut ymmärtää, ettei onnettomuus määrittele minua tai elämääni. Tiedän, että onnettomuus on vaikuttanut minuun ja elämääni ja tulee myös jatkossa vaikuttamaan, mutta en silti ole vain ihminen, jonka vanhemmat kuolivat onnettomuudessa, kun olin vasta pieni lapsi. Minä olen Mikaela, musiikkia ja kitaransoittoa rakastava pohdiskelija, tytär, lapsenlapsi, kummilapsi, ystävä, tyttöystävä, opiskelija, herkkä ja turhan helposti melankoliaan taipuvainen, pitkiä kävelylenkkejä tekevä ikuinen huolestuja, joka kuitenkin osaa oikeiden ihmisten seurassa päästää irti peloistaan. Minulla on elämässäni valtavan monta roolia, enkä ole sidottu vain yhteen niistä, eikä mikään niistä sulje toista pois. Minulla on siis oikeus olla muutakin kuin tyttö päiväkodin pihalla. Minä en ole vain onnettomuuden jälkiseuraus.

Olen niin paljon muutakin – minulla on mahdollisuus olla muutakin.


En ole varma, missä kohtaa rennoista viikonlopuista Nooan kanssa jommankumman asunnolla on tullut enemmän tapa kuin poikkeus. Emme edelleenkään ole joka hetki toistemme seurassa, ja etenkin arkipäivät saattavat kulua niin, ettemme näe toisiamme ristiin menevien aikataulujen takia. Viikonloppuisin pyrimme kuitenkin näkemään toisiamme, ellei toisella meistä ole menoa, jonka takia joutuisi olemaan poissa kaupungista. Nyt olemme kuitenkin yhdessä minun asunnollani. Tammikuun lopun iltapäivä on alkanut hämärtyä hiljalleen, tunnelma on raukea eikä kummallakaan ole kiire mihinkään. Istun itse sohvannurkkaan painautuneena, kun Nooa puolestaan on painautunut minua vasten, ja jollain tavalla hänen kehonsa paino omani päällä rentouttaa minua. Tuntuu hyvältä olla hänen lähellään, pitää häntä lähellä. 

  -Aika kauas me ollaan tultu kolmen vuoden takaisesta, Nooa aloittaa keskustelun ehkä hieman yllättäen sen jälkeen, kun olemme jonkin aikaa vain olleet hiljaa. En silti ylläty siitä, mistä aiheesta hän on aloittanut keskustelun. Vaikkei Nooa ole asiaa minulle sanonutkaan suoraan, olen silti huomannut, että hän on ollut viime aikoina hieman tavallista enemmän ajatuksissaan. 

  -Tai… tiedäthän sä. Jotenkin monet asiat on tosi erilaisia nyt, hän jatkaa ja liikahtaa sylissäni hieman levottomasti.

  -Niin… tavallaan kaikki ne asiat ja tunteet, jotka oli silloin ajankohtaisia, on jotenkin tosi kaukana ja kuitenkin edelleen läsnä. Ehkä osa on vain muuttanut muotoaan ja näkyy elämässä eri tavalla, sanon hitaasti. Nooa vaikuttaa olevan kanssani samaa mieltä, enkä minä voi olla miettimättä sitä, millaista elämä oli kolme vuotta sitten. Miten paljon me molemmat kannoimme huolta sisällämme, miten paljon me kuitenkin jo silloin pidimme toisistamme huolta, vaikka aina emme osanneet huolehtia edes itsestämme. Kolmen vuoden takaiset tapahtumat ovat minulle hieman sumuisia ja väsyneitä, vaikka Nooa onkin saanut kantaa harteillaan raskainta taakkaa. 

  -Mä oon miettinyt paljon viime aikoina isää, sen kuolemaa ja äitiä. Sitä, miten sekavaa kaikki oli silloin, miten kukaan meistä ei ollut oma itsensä. Eikä minä ja äiti koskaan saatu takaisin sitä, mitä me oltiin ennen isän kuolemaa. Kun isä kuoli, oikeastaan jo ennen sitä, mä menetin sen ihmisen, joka mä olin aina ennen ollut. Mä luulen, että sä saat kiinni mun ajatuksesta. Mikaela, kun isä kuoli, musta tuntui siltä, etten mä enää tuntenut omaa perhettäni. Vaikka siitä tiedettiin etukäteen, se järkytti silti kaikkia. Etenkin äiti muuttui tosi paljon. Enkä mä oikein tiennyt enää itsekään, kuka mä olen tai mikä tai millainen musta tulee. En mä ollut enää sairaan ihmisen lapsi, musta tuli kuolleen lapsi. Ja vaikken mä olisi aina jaksanut, mun piti silti olla äidille kantava voima, kun sillä itsellään ei ollut voimia oikein mihinkään, Nooan ääni särkyy viimeisten lauseiden aikana.

  -Välillä mä oon ollut isälle vihainen siitä, että se jätti mut kahdestaan äidin kanssa, vaikka mä tiedän, ettei syöpään sairastuminen ollut isän syytä. Kyllä mä silti toisinaan ajattelen, että olisiko isä voinut tehdä jotain toisin, jotta mä olisin saanut kulkea vähän kevyempää reittiä. Ja niiden ajatusten jälkeen mulla on huono omatunto. Ehkä se syvin ajatus on se, että mulla on vaan ihan helvetin kova ikävä isää, jota mä en oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan kunnolla. Enkä mä koskaan saa tietää, millainen mä olisin, jos isä olisi ollut mun elämässä toisella tapaa läsnä, Nooa kertoo minulle, ja minä kuulen ja tunnen, miten vaikeaa aiheesta puhuminen on hänelle. Hänen sanansa saavat minut voimattomaksi, ja jälleen kerran toivon, että voisin ottaa edes osan hänen taakastaan itselleni. 

  -Voi Nooa… Kyllä mä tiedän, mistä sä puhut. On hemmetin pelottavaa, kun jokin asia järkyttää tasapainoa niin paljon, ettei mikään asia tunnu enää tutulta, eikä kukaan kuitenkaan kerro, miten tai millä aikataululla siihen uuteen normaaliin tottuu, milloin siitä tulee osa identiteettiä. Ja vaikka lapselle painotettaisiin, että saa ja pitää puhua murheista, niin eihän se lapsi välttämättä puhu, jos ja kun huomaa, että se vain lisää aikuisen taakkaa. Ja lopulta siitä lapsesta voi tulla selviytyjä, ihminen, jonka vaan oletetaan pärjäävän. Ehkä aikuiselta jää huomaamatta, että lapsi on se, joka pitelee palettia kasassa, kun vanhempi ei siihen pysty. Ihan sama, miten iso tai pieni lapsi on, ei sen silti koskaan pitäisi joutua kantamaan niin isoa vastuuta. Nooa, vaikka sä olit jo 17-vuotias, ei se silti tarkoita, että sun olisi pitänyt jaksaa kantaa aikuisen taakka. Sä olit kuitenkin edelleen lapsi, itsekin tosi haavoittuvaisessa asemassa. Et sä ole huono lapsi, jos sanot, ettet aina olisi jaksanut pitää huolta sun äidistä. Ei sun olisi pitänyt joutua sellaiseen tilanteeseen, ei sen ikäisenä. Sä oot kantanut tosi pitkään huolta sun vanhemmista, etenkin äidistä, ja se on ollut liian raskas paino sun harteilla. Se olisi ollut sitä ihan jokaiselle lapselle. Ja sulla on lupa olla vihainen sun isälle ja sairaudelle, jonka takia sä olet joutunut ottamaan liikaa vastuuta liian nuorena. Ei se poista sitä asiaa, että sä rakastit ja rakastat tietyllä tapaa edelleen isääsi. Se, mitä teidän perheelle tapahtui, oli epäreilua, eikä niin pitäisi käydä. Sä olet kuitenkin edelleen tässä. Me ollaan tässä. Ja mä lupaan olla tässä sun kanssa niin kauan kuin tarvitsee.

Jossain kohtaa sanojani Nooa on hajonnut syliini, eikä hän siksi kykene sanomaan minulle mitään, kun lopetan puhumisen. Hän vain korjaa asentoaan niin, että pystyy painamaan päänsä kaulani sivuun ja pitää minusta koko keho täristen kiinni, aivan kuin hakisi minusta turvaa. Minä pyrin parhaani mukaan olemaan hänelle turva ja annan hänen olla lähelläni juuri niin palasina kuin hän oikeasti on. Kun Nooa itkee kaulaani vasten kaikkea sitä, mitä ei aiemmin ole pystynyt suremaan, itken itsekin. Lopulta me kuitenkin rauhoitumme, enkä minä silti lakkaa silittämästä sylissäni makaavan nuoren miehen selkää. Vedän hänet takaisin tähän hetkeen lujan lempeästi pehmeillä sanoilla ja kosketuksella, jonka mukana Nooan kehon jännittyneet lihakset rentoutuvat. 

Tällaiset tilanteet muistuttavat minua siitä, mitä oikeastaan olemme pelänneet ennen suhteeseen ryhtymistä. Kumpikin meistä on edelleen hajalla, eikä toisen myrskyissä seisominen ole aina kovinkaan helppoa, vaikka kaiken järjen mukaan asioiden pitäisi ajan myötä muuttua helpommiksi. Asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin aiemmin, mutta ymmärrän silti, että valitessani suhteen Nooan kanssa olen samalla valinnut myös suhteen, jossa menneisyyden kokemukset todennäköisesti tuottavat haasteita. 

  -Aika kauas me ollaan tultu, mutta aika hemmetisti meillä on vielä edessäkin.

Nooan toteamus ei kai voisi enää sopia paremmin ajatuksiini.

  -Mä tiedän. Ei tää aina ole helppoa, ei todellakaan, mutta mennään päivä kerrallaan. Sä ja Veera voitte jo paljon aiempaa paremmin, ja munkin elämä on tasapainoisempaa. Meillä on hyvät mahdollisuudet saada tää toimimaan, sanon rauhallisesti ja saan Nooan vaihtamaan asentoaan niin, että minäkin käyn vaihteeksi istumaan sohvalle hieman aiempaa parempaan asentoon. Kun näen vieressäni istuvan miehen kasvot, en voi olla silittämättä niitä peukalollani. 

  -Kyllä mäkin luotan siihen, mutta välillä vaan tuntuu siltä, että seinät kaatuu päälle. Ja Mikaela, kiitos. Kiitos, kun oot mun tukena edelleen. Mä lupaan olla täällä sua varten samalla tavalla kuin sä oot mulle, Nooa sanoo minulle ja vetää sitten minut sitten hetkeksi itseensä kiinni. Painan pääni hänen olkapäätään vasten ja yritän vain hengittää, käsittää sen, että kaiken jälkeen olen kuitenkin tässä juuri Nooan kanssa. Elämä ei ole halunnut päästää meitä helpolla, mutta kaikista vaikeuksista huolimatta minusta tuntuu siltä, että tämä on juuri se paikka, jossa minun kuuluukin olla. Vaikka marraskuun lopun ilta vuonna 2005 tuhosi jotain kaunista, on yhden tarinan raunioista syntynyt vuosien kuluessa uskomattoman suuria ja merkittäviä ihmiselämiä, joiden takia yksikään elämä ei ole ollut merkityksetön. Kun mietin nyt Karoliinaa, mummia, ukkia, Jarkkoa, Ceciliaa, Aapoa, Fionaa ja tietenkin myös Nooaa, tajuan, ettei lopun käsite ehkä ole niin lopullinen kuin olen ajatellut. Vaikka kaikki elämässäni romahtaisi täydellisesti, en kuitenkaan itse loppuisi, vaan jäisin vielä elämään ihmisten sydämiin ja sanoihin. Raunioilla seisoessaan ihmisen pitää vain uskoa, että lopun jälkeen edessä ei ole vain tyhjyyttä, ei saa jäädä tuleen makaamaan. 

  -Nooa. Jos tää kaikki päättyisi syystä tai toisesta liian aikaisin, pitää muistaa, että lopun jälkeen tulee aina uusi alku. Meille voi käydä ihan miten vain, meistä voi tulla ihan mitä vain. Enkä mä silti haluaisi olla missään muualla tai kenenkään toisen kanssa juuri nyt, katson Nooaa syvälle silmiin puhuessani ja huomaan, kuinka kaikki rauhattomuus häviää hänen olemuksestaan. Hän ei sano minulle mitään, hymyilee vain lempeästi ja nyökkää merkiksi siitä, että hän ymmärtää. Sitten hän suutelee otsaani ja halaa minua tiukasti ja pitkään. Tammikuinen ilta on jo täysin pimeä, enkä minä enää pelkää tulevaa, vaan olen enemmän turvassa kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. 


Epilogi