Vaarallista

Harmaalle hiirelle

huomio on vaarallista

silmät valonarat

häikäistyvät

niitä haluaa varjostaa

vetäytyä takaisin pimeään

mutta

Wau

valoon tottuu

tai ainakin

sen pieniin säteisiin

hetkiin

joissa tulee erottuvaksi

hukkumisen sijaan

ja toivo

astuu kehiin

Mitä onkaan

paistatella sekunneissa

nähdä

kun kuu vaihtuu auringoksi

se on

ristiriitaista

huumaavaa hymyä

sydämentykytyksiin havahtumista

öisin

Ja silti

harmaalle hiirelle

huomio on vaarallista

lopulta epäröinti

ottaa erävoiton

tuttu kuu

palaa näkyviin

valo lipsuu ulottumattomiin

On vaikeaa

talloa jotain

josta piti kiinni

rystyset valkoisina

Kortti

"Sun ei pitäis"

tiesin sen

mutta tässä sitä ollaan

laskemassa päiviä ja viikkoja

kenties kuukausia

harhailemassa hetkiin

ylianalysoimassa

mitä sitä tulikaan tehtyä

tai jätettyä tekemättä

hihittäen

tai vakavana

Turhautuminen

itseeni ja aikaan

leijuu ympärillä

olisipa vuorokausia ollut enemmän

216 tuntia

rippeet rohkeudesta liian kaukana

epätietoisuus jäytää sisältä

silkkaa toiveajatteluako

romantikon haavekuvia

totaalisen vääriä tulkintoja

en tiedä

Jäljellä

vain ajatuksia

laskelmointia siitä

olisiko mahdollista

äärimmäisen outoa

kammottavaa

löytää johtolankoja

osoittaakseen

asian jääneen vaivaamaan

vai odotanko

palaanko vain siksi

että saisin uuden tilaisuuden kääntää kortin

riskialtista

ehkä liian myöhäistä

vain ajatuksia

ilman viimeistä käyttöpäivää

Olisitpa

Menetettyjä mahdollisuuksia

kaikki katseet vuosia sitten

mielikuvitusta, toiveajattelua, harhoja

kenties

mutta harhailen niihin

haikeana, kitkeränä, katkerana

hymyilen

voi pieni minä, olisitpa tiennyt

Pilvilinnojen rakentaja

on kadonnut satoihin päiviin

etsin

löydän sirpaleita sieltä täältä

mutta enemmän hattara

on vaihtunut epäilykseen

voi pieni minä, olisitpa säilyttänyt

Milloin hiillos

on jo liian musta

milloin on myöhäistä puhaltaa ja toivoa

tai ehkä tulitikut tai liekinheitin

olisivat tehokkaampia

liikaakin

varma palovamma

voi pieni minä, olisitpa edelleen

Sade piiskaa katua

Sade piiskaa katua 

takerrun hänen kaulukseensa

pisarat

valuvat

p

i

t

k

i

n

selkääni

takerrun

kiinni häneen 

Sade piiskaa katua

en aivan tiedä

mitä tämä

m

e

r

k

i

t

s

e

e

ja kenelle

vai ei

kellekään

Sade piiskaa katua

kello käy puolta kahta

enkä päästä

i

r

t

i

kerrankin

vaikka jalat

tai

lienee pää

tahtoisi

viedä

Sade piiskaa katua

ja

hän on

s

u

o

l

a

a

ei enää liukene veteen

mitä ikinä se

tarkoittaakaan

Kepeän kipeää

Päätäni särkee
I’m feeling low
surkumieli, liidän matalalla
sillä alut ja loput
ovat vaikeita
en pidä muutoksista
ja menetyksistä
tauoista
jotka eivät ehkä sittenkään
ole vain taukoja

Voi olla
että löydän itseni
samasta paikkaa uudelleen
mikä helpotus ja ilo
mutta
kuka tietää, käykö niin
vai onko edessä jälleen
uusi alku

Ja niin
onko sekään viisasta
jos löydän itseni uudelleen 
samasta paikkaa
heitänkö silloin hukkaan
uuden mahdollisuuden
jotain huikeaa
avaimia tulevaisuuteen

Mutta ehkä tänään
pitäisi keskittyä lähitulevaisuuteen
vaikka tiedän murehtivani
tätä jonkin aikaa
kaipaavani tuttua ja turvallista
kunnes syksyn mittaan
tästä tulee jälleen 
tuttua ja turvallista
pienetkin muutokset 
vain vaativat aikaa

Ja niin mietin
mennyttä kesää
kuinka haasteista ja vaikeuksista huolimatta
viihdyin niin hyvin
että irtipäästäminen
ainakin hetkeksi
on jokseenkin kipeää

Ohi ja edessä

Tänään

juuri tässä

voin vain hengittää

ja paeta

tarrautua toivoon

ettei mitään

ole vielä menetetty

vaikka toiveet ja odotukset

ovat ehkä olleet liian kovia

tappioita

joita on vaikea niellä

Hällä väliä -asenne

on vaikea saavuttaa

mikä onni ja kirous

kun välitän

vaikka suorituminen

on tavoitteiden murkaantumisesta

huolimatta

edelleen hyvää

ei vain riittävää sille

joka tavoitteet on asettanut

Tänä vuonna

kevään melankolia

on vaimeampaa

hetkittäin

neljä vuotta

on riittävästi

ehkä kuitenkin

ajatukset pysyvät 

kasassa

kaiken muun takia

ja jälleen

ensi keväänä

muistan

Tässä

toivon itselleni

aitoa hymyä

lempeyttä

kykyä sietää epätäydellisyyttä

silloinkin 

kun sen haluaisi kiertää kaukaa

luottoa tulevaan

onnellisiin hetkiin

mahdollisuuteen 

ja jopa

pieniin ihmeisiin

ja valoon

pilvien takaa

En kirjoita sinulle

En kirjoita enää sinulle,

sinua ei enää ole

vaikka joskus toivon

että olisi joku sinä

mutta ei 

ei ketään sinää

vain tämä riipivän pohjaton yksinäisyys

minä itselleni

vaikken osaakaan olla

Kyyneleet jäävät kuivaamatta

Seurassa

olen vielä enemmän yksin

eksyksissä vaeltava lapsi

käsi hapuilee turvaa

ei löydä

enkä kirjoita sinulle

sinua ei ole

ei ketään sinua

Vellon vain, yritän lohduttaa

Olen kaivannut sinua paljon

edes yhtä sinua

jotta en olisi vain itselleni

vastavuoroisesti myös sinulle

mutta yksikään sinä

ei ole tässä

kurkotan käden ulottumattomiin

Hengitän, peitän kaipuuni

Ehkä vielä joskus kirjoitan sinulle

jos tulevaisuudessa on edes yksi sinä

niin kauan kuitenkin

minä itselleni

vaikken osaakaan olla

kaipaan kipeästi jotain olematonta 

sillä sinua ei ole

Ei ehkä koskaan ollutkaan

Muutoksen äärellä

Olen tässä

melkein kyyneleet silmissä

muutoksen äärellä

uuden aikakauden lähettyvillä

aikaa vain viikkoja

vaikka hetki sitten oli kuukausia

Niin pitkään olen miettinyt tätä aikaa

millaista elämäni olisi

silti arvioinut väärin

sillä olen tässä

yhtä haavoittuvaisena ja hajalla

pelokkaana, päättäväisenä, varovaisen innostuneena

Osaan lisätä lasinpesunestettä ja katsoa öljyt

mutta epäyhtälön ratkaisu tuottaa päänvaivaa

ja huomaan

etten oikeastaan tiedä mistään mitään

vaikka lapsena kuvittelin niin

yleissivistyksen tuoman tuskan unohtaen

Olen tässä

yhdessä hetkessä valmiina kaikkeen

sitten sängyllä kerälle kääriytyneenä

ja hiljalleen ymmärrän kuvan muuttuneen

enkä katso vain lasta

vaan jotain uutta ja hapuilevaa

Olen sama ja eri

muutoksen edessä pelokas ja rohkea, kuitenkin varovainen

vaikka vielä hetken

avaan TI-Nspiren ja taistelen epäyhtälöiden parissa

arvioin tulevaisuutta tuttua maisemaa katsoen

tietäen varmaksi vain oman epävarmuuteni

Riisutut lehtipuun oksat

Lauseet

ovat negatiivisia

räpiköin niiden seasta pintaa kohti

enkä silti tiedä

kuinka syvällä olen

tai vain pinnalla

Joskus

aalto vyöryy ylitse

jättää palelemaan paljaalle maalle

ja vaikka ympärillä on hiljaista

toiset asiat pitävät ääntä myrskyn jälkeenkin

liian raskaina pois työnnettäviksi

Luottamus

on pirstaloitunut

jokin saa aina varuilleen

vaikka tilanteet kääntyvät päälaelleen sekunneissa

ja juuri siksi

lehtipuiden oksat ovat riisuttuja

Aukealla

on vaikea suojatua

eikä kaikkea pysty pakenemaan

vaikka haluaisi

sen sijaan

jää itsensä vangiksi

En ole vielä valmis hukkumaan

Aina välillä 
kirkkaat valot ja värit 
eivät satu silmiini 
vaikken enää pysty uskomaan 
mä onneen veitsellä leikattuun 
prinsessasatujen ruususiin 
tai kivuttoman suruttomaan loppuun 
 
Se kolmen vuoden takainen kevät
on sumuinen ja selkeä, 
jotain mitä halusin pakoon 
toivoen 
että raja hyvän ja pahan välillä olisi selvä 
vaikka tiesin jo silloin 
kerran rikotun olevan aina säröillä 
 
En tiedä 
olenko vielä vajonnut  
tarpeeksi montaa kertaa polvilleni 
laulanut palavista taloista 
ja sydämen repivistä kohtaloista 
ymmärtääkseni sen 
etten huku kylmään veteen tai liekkimereen 
 
Tähän mennessä 
onni on tuntunut välillä 
nuppineulanpään kokoisilta hetkiltä 
käsittämättömän suurilta sanoilta ja kiitollisuudelta 
ja kuitenkin juuri ne ovat rakentaneet siltaa 
elämäni mannerlaattojen välille 
myrskylyhdyn valaistessa tuulisia vuosia 

Kirjoitettu osana äidinkielen kurssia nro 10 keväällä 2022.

Pitää eksyä juurtuakseen

Joskus on kai vain päästettävä irti,

vaikkei olisi ehtinyt saada edes kunnon otetta

On uskallettava astua uudelle polulle, 

vaikka se ahdistaa ja pelottaa

Pitää eksyä juurtuakseen jonnekin,

josta joutuu ehkä joskus lähtemään 

Mikään ei ole pysyvää,

epävarmuutta on opittava sietämään

Peilikuva ei pysy kauaa täysin muuttumattomana, 

se säröytyy ja saa näkemään arvet,

jotka vain harvat saavat tai haluavat huomata,

kun polulla kompastuu

Mitä pitäisi tehdä,

kun kuukausien painolasti saa polvet notkahtamaan pahaenteisesti

Reunalla seisominen ilman siipiä saa kädet tärisemään, 

vaikka samaan aikaan tilanne on kieroutuneen lohdullinen 

– tässä on seisty ennenkin

Tästä on selvitty ennenkin

Jossain muutoksen ja pysyvyyden rajamaastossa tulee seinä vastaan,

on pakko ymmärtää ahdistuksen syyt

Kun repii sivun vihkosta irti,

jotain jää puuttumaan,

on kylmää ja pimeää,

kunnes jostain pääsee valoa sisään

Itsensä tunteminen on tärkeää,

se voi olla jopa kaiken perusta,

mutta joskus omien ajatusten tarkastelu millimetrin etäisyydeltä saa hulluksi

Ehkä jossain on ratkaisuja,

kipeän suolaisia ja vaikeita

ja kuitenkin lopulta niin kauniita ja oikeita

Tässä on kaikki

Ehkä jonain päivänä juoksen viisi kilometriä

ja toisena vain tuijotan auringonlaskua

Näen asiat sellaisina kuin ne ovat 

rauhoittelen itseäni

hengitän

unohdan

unohdan hengittää

Käsken itseäni selviämään jäävuoren yli

vaikka en pääsisi edes sen ali

Pysähdyn uudelleen ja uudelleen

Kelaan elämäni siihen samaan kohtaukseen

tunnen sanat iskuina vielä vuosien jälkeenkin

Pidättelen kyyneleitä kunnes ne valuvat hallitsemattomasti poskiani pitkin

Olen tyhjä

Olen täynnä

Tyhjä ja täynnä

Levottomuus riuhtoo sisälläni

katoaa, mutta palaa aina uudelleen

Pysähdyn vielä kerran

Tarkastelen paperia

aloitan uuden sanan

ja jätän sen keske

Seuraavana aamuna aurinko paistaa liian kirkkaasti silmiini

Haluaisin vain uppotua jonnekin muualle

lumeen, kultaan tai sitten helmiin

unohtaa sen, mikä tekee kaikesta toisinaan niin vaikeaa

tulkita käsialaa, josta en saa selvää

tajuta, että se on omaani

rakastaa tätä elämää niin että tuntuu

huutaa kurkku kipeänä

juosta viisi kilometriä ja yskiä sen jälkeen verta

tehdä unelmista totta, saada ne kiinni

väsyä

ja jatkaa vielä hetken eteenpäin

Ja kun sitten viimein pysähtyisin, voisin nähdä sen

tässä on kaikki

ilman mitään uutta tai erikoista

Kuura

Puiden oksissa on lunta, 

runko on kuurassa

- yhtä jäässä kuin ajatukseni.

Annan itseni roikkua reunalla kuin jääpuikko räystäällä

Tuuli heiluttaa oksia, 

heiluttaisipa joku minunkin ajatuksiani.

En haluaisi takertua omaan epävarmuuteeni, 

siihen, mitä kaikkea minusta puuttuu.

Olisi vain helpompaa tipahtaa,

eikä rämpiä enää uudelleen pystyyn

Miten ihmeessä tässä joukossa, tässä pienessä maailmassa 

voi koskaan toimia niin, ettei petä itseään. 

En aina tiedä, miten olla ja elää,

tai olla olematta ja elämättä. 

Marionettinukke en kuitenkaan ole, 

en, vaikka joskus se ehkä olisikin helpompaa 

Kuka minä olen?

Vain joku tai kenties pelkkää ilmaa,

tarpeena vielä joskus näyttää kaikki se, 

joka minuun vaikuttaa. 

Kaikki se, joka sattuu ja jota rakastan

Mutta sitä en ymmärrä, 

miksi ihmeessä palaan aina niihin asioihin, 

jotka sattuvat eniten. 

Pitäisi pitää kiinni nykyisyydestä, 

mieluiten kynsin ja hampain. 

Joskus voisin yrittää

elää hetkessä.

Sillä niin kuin kuura, 

hetki on tässä ja nyt.

Kauas katoaa niin hetki kuin kuurakin,

ja jäljelle jää vain paljas runko

Kärjistettyjä ajatuksia pidemmältä aikaväliltä runomuodossa.