tiistai 4. huhtikuuta 2023
Ohi ja edessä
lauantai 7. tammikuuta 2023
Kauas, pois
torstai 5. tammikuuta 2023
Ruusunpiikkejä käsivarsilla 4 vuotta
lauantai 31. joulukuuta 2022
Mitä minulle tapahtui vuonna 2022?
Vuonna 2022…
petyin ja uskoin maailmaan samaan aikaan
tanssin wanhat kaverini kanssa ollen parin viejä (kavereiden kesken miesten mies :D)
täytin 18-vuotta
luin koko kesäloman kirjoituksia varten…,
hikoilin sen takia kuumassa huoneessa…,
osallistuin englannin ja historian yo-kokeisiin…
ja saavutin omat tavoitearvosanani
aloin katsoa sarjoja englanninkielisillä tekstityksillä
kuuntelin paljon melodista metallia
ajoin autolla tuhansia kilometrejä vain siksi, että kuljin (ja tulen myös jatkossa kulkemaan) kouluun omalla autollani
harjasin suomenlapinkoirastamme valtavan määrän karvaa irti
katsoin yhtenä päivänä niin paljon true crime -videoita, etten seuraavana yönä pystynyt nukkumaan kunnolla
kirjoitin melko paljon syvän melankolisia runoja…
joita en syystä tai toisesta kuitenkaan koskaan julkaissut tänne
poltin kynttilöitä tuodakseni rauhoittumista omiin iltoihini
hiihdin sekä alku- että loppuvuodesta
putsasin lumia autoni päältä toisinaan kiroilun säestämänä
kävelin paljon koiran kanssa
ihailin tähtitaivasta ja kuuta
kuuntelin musiikkia Spotifysta 24 346 minuuttia, mikä on noin 3 000 minuuttia viime vuotta vähemmän
eniten kuuntelemani artisti oli ruotsalainen Self Deception
koin pitkän matematiikan parissa suuria epäonnistumisia ja pettymyksiä…
mutta myös pieniä voittoja, kun hankala asia alkoi sujua tai vanha asia muistui helposti mieleen
katselin ikkunasta talipalloa syöviä lintuja
uppouduin syvälle melankoliaan ja ajatuksiini
en muistanut aukaista kaikkia joulukalenterin luukkuja
kauhistelin bensan litrahintaa tankilla käydessäni
luin auton käyttöohjekirjaa
tapoin pitkään hengissä säilyneen huonekuuseni :'(
sain pidettyä kaverilta lahjaksi saadun muorinkukan elävänä
käytin heijastimia
söin välipalaksi pikkulapsille tarkoitettuja hedelmäsoseita :D
avasin MAOL:in usein epätoivoisena tietoa löytääkseni
sain kylmiä väreitä (positiivisessa mielessä) kappaleista ja niiden lyriikoista
kirjoitin fiktiivistä tekstiä niin vähän, etten ajoittain uskonut osaavani enää kirjoittaa…
ja kaipasin toisinaan kirjoitusinnon herättäjäksi nyt jo kuopatun Demin keskusteluja
petyin itseeni usein, vaikka monesti myös tunnistin olkapäällä huutavan perfektionistin äänen (sitä vastaan taisteleminen on pirullisen vaikeaa)
pohdin kivuliaan paljon kysymyksiä liittyen siihen, kuka, mikä ja millainen olen…
ja sitä kautta jouduin myös opettelemaan epävarmuuden sietämistä - kaikkiin kysymyksiin en ehkä koskaan saa vastausta
tunsin itseni toisinaan ahdistavan pieneksi ja avuttomaksi
kirjoitin Lopun jälkeen -tarinan viimeinkin valmiiksi
suunnittelin uusia tarinoita
kuuntelin myöhään yöllä musiikkia ja lauloin mukana
tunsin itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi
kuuntelin ensimmäistä kertaa ikinä äänikirjoja
olin tavattoman huolestunut asioista, joihin en pystynyt millään tavalla vaikuttamaan
nautin filosofian opiskelusta, vaikka käsitteistö saikin pääni toisinaan aivan solmuun
kuuntelin podcasteja etenkin ajaessani autolla
uitin jalkojani kylmässä järvessä
luin suunnittelemaani vähemmän kirjoja
havaitsin ymmärtäväni aiempaa paremman kielitaitoni ansioista hieman jopa sellaisia kieliä, joita en oikeasti puhu (lähinnä siis kirjoitettua kieltä samanlaisen sanaston vuoksi :D)
yritin ottaa hienoja kuvia luonnosta
olin väsynyt
kävelin ystäväni kanssa tuttuun tapaan pitkiä lenkkejä ympäri kotikylää
järjestelin sekasortoisen vaatekaappini parempaan järjestykseen
etsin itselleni sopivia ihonhoitotuotteita
olin syksyn aikana kolmesti kipeänä
ärsyynnyin, kun unohdin kuulokkeet kotiin kouluun lähtiessäni
kirjoitin päiväkirjamaista tekstiä
katsoin siivousvideoita
sairastin koronan
katsoin Euroviisut
aloin käyttämään virkattuja "vanu"lappuja kertakäyttöisten sijaan
hyödynsin pomodoro-tekniikkaa opiskellessani ja totesin sen toimivan itselläni hyvin
selviydyin jälleen monista pitkän matikan kursseista Matikkamatskut-kanavan videoiden avulla
rakastin vadelma-lakritsijäätelöä
tuuletin musiikin tahtiin (:D)
olin pohjalla ja palasina
olin myös iloinen ja ylpeä itsestäni, vaikkei se aina ollutkaan helppoa
kasvoin ja kehityin, muutuin, pysyin samana, tein virheitä ja koin onnistumisia - ennen kaikkea kuitenkin opettelin elämään itseni kanssa.
torstai 15. joulukuuta 2022
En kirjoita sinulle
maanantai 5. joulukuuta 2022
Muutoksen äärellä
Olen tässä
melkein kyyneleet silmissä
muutoksen äärellä
uuden aikakauden lähettyvillä
aikaa vain viikkoja
vaikka hetki sitten oli kuukausia
Niin pitkään olen miettinyt tätä aikaa
millaista elämäni olisi
silti arvioinut väärin
sillä olen tässä
yhtä haavoittuvaisena ja hajalla
pelokkaana, päättäväisenä, varovaisen innostuneena
Osaan lisätä lasinpesunestettä ja katsoa öljyt
mutta epäyhtälön ratkaisu tuottaa päänvaivaa
ja huomaan
etten oikeastaan tiedä mistään mitään
vaikka lapsena kuvittelin niin
yleissivistyksen tuoman tuskan unohtaen
Olen tässä
yhdessä hetkessä valmiina kaikkeen
sitten sängyllä kerälle kääriytyneenä
ja hiljalleen ymmärrän kuvan muuttuneen
enkä katso vain lasta
vaan jotain uutta ja hapuilevaa
Olen sama ja eri
muutoksen edessä pelokas ja rohkea, kuitenkin varovainen
vaikka vielä hetken
avaan TI-Nspiren ja taistelen epäyhtälöiden parissa
arvioin tulevaisuutta tuttua maisemaa katsoen
tietäen varmaksi vain oman epävarmuuteni
lauantai 15. lokakuuta 2022
Lopun jälkeen: Epilogi
Marraskuun loppu vuonna 2005 vei paljon mukanaan, eikä kukaan jäljelle jääneistä kai uskonut, että kaiken sen jälkeen olisi vielä mahdollista luoda elämä, joka olisi riittävän kokonainen. Kuitenkin tyttö päiväkodin pihalla pakotti jatkamaan eteenpäin, liimaamaan sirpaleet yhteen ja luottamaan siihen, että elämä kantaisi. Ja tyttö päiväkodin pihalla kasvoi ja aikuistui, kipuili ja rakasti, sai rakkautta osakseen. Samaan tilanteeseen eri rooleissa joutuneet henkilöt hitsautuivat tiiviisti yhteen, olivat toistensa perhe. Vuosien aikana he saivat huomata, ettei mikään ollut muutosta pysyvämpää, ettei elämä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan hävinnyt, vaan vahvistui päivä päivältä, sillä sisimmässään he tiesivät, ettei mikään elämässä ollut rakastamista tärkeämpää.
Vuosien kuluttua nyt jo nuoreksi muuttunut tyttö päiväkodin pihalta oli omaksunut saman ajatusmaailman, sovelsi sitä elämässään tilanteiden vaatimalla tavalla ja pyrki näyttämään ihmisille sen, että välitti. Erityisen paljon hän huolehti ja välitti pojasta, joka olemuksesta löysi jotain kipeää, karua ja kuitenkin samaistuttavaa. Kumpikin oli menettänyt jotain mittaamattoman arvokasta, joutunut elämään menetysten kautta muovautunutta elämää. Toisistaan he, kaksi elämään epäluuloisesti suhtautuvaa, kuitenkin löysivät luottamuksen ja rohkeuden, pelkojensa peilikuvan ja turvan, jonka pysyvyys ei kuitenkaan ollut itsestään selvää. Elämä ei ollut varmaa – se saattoi antaa ja ottaa aivan kaiken.
Tyttö päiväkodin pihalta, Mikaela, ja jokseenkin surumielinen poika, Nooa, tiesivät, ettei elämään vain voinut luottaa täydellisen tyynesti. Silti he päättivät valita toisensa, antaa mahdollisuuden pelkojen voittamiselle ja elämän kantokyvylle. He eivät koskaan rakastaneet toisiaan ikuista rakkautta julistaen, vaan toistensa hyvinvoinnista huolehtien. Mikaela ja Nooa olivat paitsi valmiita taistelemaan suhteensa eteen, myös tarvittaessa luopumaan toisistaan, jos suhteeseen jääminen olisi merkinnyt edes toiselle osapuolelle onnellisuuden sijaan onnettomuutta. Heidän suhteensa ei aina ollut helppo, eikä toisen vierellä myrskyissä seisominen ollut koskaan yksinkertaista. Ajan mittaan elämästä kuitenkin tuli tasaisempaa, parempaa, kummallekin miellyttävämpää.
Tyttö päiväkodin pihalta kasvoi, aikuistui, eli ja rakasti, eikä ollut enää vain lapsi, jonka elämä oli pirstaloitunut sekunneissa tuhansiksi kappaleiksi. Toisinaan Mikaela pystyi irrottamaan otteensa peloistaan ja elämään suhteellisen huolettomasti, vaikka tietynlainen huoli läheisistä ei koskaan kadonnutkaan hänen elämästään. Tätinsä oppien mukaan hän ei kuitenkaan katkeroitunut, vaan ymmärsi, ettei selviytyminen aina tarkoittanut sitä, ettei haavoja enää olisi. Hänen ei tarvinnut olla täydellisen ehjä ollakseen onnellinen.
Sen ajatuksen hän pyrki siirtämään eteenpäin myös muille ihmisille.
Kirjoittajalta
Tähän pisteeseen on tultu. On syyskuun lopun myöhäisilta vuonna 2022, ja Lopun jälkeen -tarina on nyt kirjoitettu epilogia myöten valmiiksi. Tämän tarinan kirjoittamisen ei koskaan pitänyt kestää näin kauaa, melkein kolmea vuotta, mutta nyt, kaikkien aikataulujen rikkouduttua, tarina on viimeinkin valmis. Jokainen käänne ja tapahtuma on nyt kirjoitettu Docs-tiedostoon, jonka olen viimeisten vuosien aikana avannut satoja kertoja. Nyt olen muokkaamassa tiedostoa ja sen pääasiallista sisältöä viimeistä kertaa – olotilani on helpottunut ja haikea. Ennen kuin luovun tarinasta lopullisesti, haluan kuitenkin kertoa joitain sen tekemiseen liittyneitä asioita, sillä vuodet tämän tarinan parissa ovat sisältäneet monia vaiheita :D.
Ensimmäinen ajatus tästä tarinasta syntyi melko tarkalleen kolme vuotta sitten, kun olin vielä kirjoittamassa Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -kokonaisuutta. Päätön YouTuben selailu sinä syksyisenä iltana osoittautui melko kannattavaksi, sillä yhden videon aiheuttaman inspiraation seurauksena syntyi idea, jonka lopputulos on tämä 230 sivuinen teos. Vaikka aivan ensimmäinen idea tarinasta ei koskaan päätynyt kirjoitettavaksi asti, ei tarinan lähtötilanne kuitenkaan muuttunut suunnitteluvaiheen aikana. Halusin kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä oli syystä tai toisesta romahtanut täysin. Pian tämän ajatuksen pohjalta syntyi Mikaela, vanhempansa menettänyt nuori, ja Nooa, jonka isä oli kuolemassa syöpään. Tarinan lähtökohtana oli siis seurata, millaista Nooan ja Mikaelan elämä olisi lukion aikana, ja miten jo menneet tai tulevat tapahtumat vaikuttaisivat heihin.
Lopun jälkeen on tarina, jonka kirjoittaminen ei aina ole ollut kovinkaan helppoa. Melkein kolmivuotisen kirjoitusprosessin aikana olen joutunut muokkaamaan juonta ja karsimaan tapahtumia, henkilöhahmoja, kohtauksia ja keskusteluja, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa tarinasta. Toisaalta kaiken karsimisen vastapainoksi olen myös joutunut lisäämään tarinaan tapahtumia, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Koska kyseessä on myös pitkän kirjoitusprosessin tarina, voin rehellisesti sanoa, että toisinaan motivaatiota kirjoittamiseen ei juurikaan ole ollut. Motivaation puuttumisen lisäksi kirjoittaminen on venynyt näin paljon myös siksi, että oma elämäntilanteeni on muuttunut prosessin aikana. Siinä missä vielä tammikuussa 2020 olin peruskoulussa, olin jo saman vuoden elokuussa aloittanut lukion. Lukion aloittamisen myötä arkipäivistä hävisi melko paljon vapaa-aikaa, jota minulla vielä peruskoulussa oli ollut – lukiossa yli 30 kurssin vuositahti on tarkoittanut täpötäysiä jaksoja. Haasteita tarinan kirjoittamiseen on siis itse tarinan lisäksi tuonut toisinaan myös ajanpuute.
Aloitin Mikaelan ja Nooan tarinan kirjoittamisen tammikuussa 2020 ollessani 15-vuotias. Nyt, kun lopetan tarinan, olen 18-vuotias, muka aikuinen. Minusta on siis täysin pätevää sanoa, että tarina ja sen henkilöhahmot ovat kasvaneet mukanani, kun taas minä olen saanut kasvaa heidän kanssaan. Lopun jälkeen on ollut elämässäni valtavan pitkään siihen nähden, että se on vain yksittäinen tarina. Sen vuoksi oloni on ollut viime aikoina hieman tyhjä: ikään kuin aloittaisin kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. En vielä täysin tiedä, mitä kirjoitan seuraavaksi, tai kuinka pitkiä tarinat ovat. Kun olen keskittynyt näin pitkään pääosin vain Mikaelaan ja Nooaan, uusiin hahmoihin tutustuminen tuntuu hieman vaikealta. Hetkittäin mieleen ilmestyy myös ajatus siitä, etten enää osaisi kirjoittaa muuta. Tuo ajatus ei tietenkään pidä paikkaansa, ja todennäköisesti paras lääke siihen on se, että jossain kohtaa alan vain kirjoittaa jotain. Itseluottamus on siis kaivettava esille, sillä Lopun jälkeen on tarinana kuitenkin osoittanut minulle, että pystyn lyhyiden novellien lisäksi luomaan myös romaanin mittaisia tekstejä.
Kun nyt suljen tämän tiedoston kirjoittamistarkoituksessa viimeistä kertaa, voin todeta, että Lopun jälkeen on ollut minulle suuri opetusmatka. Tarina ei suinkaan ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Sen mukana minä olen kuitenkin saanut kehittyä kirjoittajana: tehdä virheitä ja onnistumisia, kokeilla uusia asioita, turhautua ja iloita, sillä kirjoittaminen ei ole mustavalkoista, vaan täynnä erilaisia värejä.
Vielä lopuksi haluan esittää kiitokset sydämeni pohjasta:
Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet Mikaelan ja Nooan tarinan alusta loppuun – se merkitsee minulle paljon <3
Suuret kiitokset myös kommentoijille: ilman teitä olisin hymyillyt tämän tarinan vuoksi paljon vähemmän <3
Kiitos myös niille artisteille, joiden kappaleita olen kuluttanut kirjoittaessani tätä tarinaa. Vaikka vuodet ovat vaihtuneet, tietyt kappaleet ovat kulkeneet koko ajan mukana ja muistuttaneet minua siitä, mikä tarinan ydin on. Ja koska juuri minä olen kirjoittanut tämän tarinan, sillä täytyykin olla muutamia inspiraatiobiisejä :D
Kiitos siis jokaiselle Lopun jälkeen -tarinaan tavalla tai toisella vaikuttaneelle ihmiselle. Toivon, että olen kirjoittajana pystynyt koskettamaan, ehkä jopa itkettämään ja naurattamaan, teitä tällä tarinalla. Jos olen pystynyt koskettamaan ja herättämään ajatuksia, tavoitteeni ovat täyttyneet.
Alle saatte kommentoida mitä ikinä mieleenne tuleekaan tarinasta: muistoja, ajatuksia, huomioita, tunteita, mielipiteitä tai rakentavaa kritiikkiä. Vaikka tarina ei blogissa enää jatkukaan, se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole katoamassa täältä mihinkään.
Mikaela ja Nooa jättävät jäähyväiset, mutta minä lupaan palata uusien tarinoiden kanssa, vaikka aikataulusta ei vielä olekaan tietoa. Yksi on kuitenkin varmaa – en missään nimessä ole lopettamassa kirjoittamista.
Rakkaudella, Outi

