Anna anteeksi

Anna anteeksi, etten ole tänäkään vuonna saanut pidettyä sinua ylhäällä. Mikä siinä onkin niin vaikeaa? Olet kuitenkin lähempänä minua kuin mikään tai kukaan muu, mutta silti juuri sinun kanssasi on aina vaikeinta. Olisi ihanaa tulla aina kanssasi hyvin toimeen, mutta taitaa olla niin, että välillä unohdan pitää sinusta huolta, vaikka tiedän sinun vointisi vaikuttavan minuunkin ihan jokaisella osa-alueella.

Eilen oli huono päivä, enkä sanoisi, että tämäkään päivä olisi mennyt ruusuilla tanssiessa. Mikä sinua taas vaivaa? Tai varmaan pitäisi kysyä miksi jokin asia vaivaa. Nythän kaikki normaalit stressitekijät ovat poissa, mutta silti horjut taas jossain hieman liian lähellä reunaa. Ehkä tämä kaikki kuitenkin kuormittaa sinua. Jos vain voisinkin saada päältäsi kaikki kuormittavat asiat pois.

En vieläkään näiden kolmen kevään jälkeen osaa sanoa, mikä tässä vuodenajassa saa sinut horjahtamaan pois raiteiltaan pahemmin kuin muut vuodenajat. Luonto herää eloon ja valo lisääntyy, mutta silti sinä lähinnä vedät herneen nenääsi siitä, että tammikuun pimeät aamut ja illat ovat taas takana päin. Ehkä ne pahimmat kolaukset ovat aina tulleet keväällä, etkä siksi osaa päästää irti ajatuksesta, ettei niitä tällä kertaa tulisikaan. Anna anteeksi, etten osaa edelleenkään tarttua tarpeeksi aikaisessa vaiheessa ongelmiin kiinni, vaikka pitäisi.

Usko tai älä, kyllä minuakin ahdistaa se, että sinua ahdistaa. Tietenkin se tekee myös minun olotilastani vaikean, sillä kaikista maailman asioista sinä tulet olemaan kaikista pisimpään kanssasi. Sinua en voi korvata kellään tai millään toisella, vaan sinun kanssasi minun on opittava elämään päivästä tai tunteesta huolimatta.                             

Siksi vielä kerran tämä sama asia. Anna anteeksi, etten taaskaan ole osannut pitää sinusta tarpeeksi hyvää huolta, mieleni. Lupaan yrittää parantaa tapani. Enkä ainoastaan lupaa yrittää, vaan oikeasti teen jotain asian eteen. Tunnelin päässä on vielä valoa, vaikka välillä vähän hajottaakin.

Lopun jälkeen #7

Edellisen viikon jälkeen hieman helpompi viikko on ollut vain ja ainoastaan huojentava asia, eikä huojentavankaan viikon loppuminen tunnu minusta lainkaan pahalta. Lysähdän istumaan ehkä jopa hieman uupuneena olohuoneen sohvalle, ja painan television päälle. -Mikaela, sun pitää tulla sitten keskiviikkona ajoissa kotiin. Kouluhan loppuu kolmelta? Käännän katseeni uutisista Karoliinaan, joka kävelee keittiöstä kohti olohuonetta tarkkaileva ilme kasvoillaan. -Loppuu kolmelta. Mut miksi mun pitää tulla ajoissa kotiin? Mä tulen joka tapauksessa ajoissa kotiin keskiviikkoisin, jos Cecilialla ei ole mitään erityistä, sanon, ja katson tätiäni hieman kummastuneesti. -Meillä on asuntonäyttö, ja mä haluan sunkin mielipiteen siitä kämpästä. Yhtäkkiä kaikki Karoliinan puheet uudesta asunnosta muistuvat mieleeni. Olimme koko edellisen syksyn puhuneet muutosta, mutta asia oli hautautunut kaiken muun kiireen alle ajan kuluessa. -Siis mit… asuntonäyttö! Missä? Mihin aikaan? -Kaupunginlahdella, Viisikonkujalla. Se näyttö alkaa kuudelta silloin keskiviikkona, Karoliina sanoo, ja vaikuttaa silminnähden innostuneelta. Kieltämättä minua itseänikin houkuttaa ajatus pois muuttamisesta, sillä kerrostalo ei koskaan ole tuntunut omalta paikalta ainakaan pitkäaikaisesti. -Neljä vuotta tässä alkaa riittää siis sullekin? kysyn Karoliinalta, joka nyökyttelee. Tiedän hänen olevan aidosti innoissaan siitä, että on löytänyt meille sopivan kohteen kaupungista, jonne haluamme jäädä. -Omakotitalo ihan hyvällä paikalla. Onhan se ihan eri asia kuin tällainen pieni kolmio kerrostalossa, nainen sanoo hymyillen. Minäkin hymyilen, vaikka hymyssäni saattaakin olla mukana myös ripaus haikeutta. Kaikesta huolimatta pienestä kolmiosta sekä juuri ja juuri omakotitaloalueen ulkopuolella olevasta kerrostalosta on tullut minulle tärkeä. Tuntuu hassulta ajatella, että parhaimmassa tapauksessa jo muutaman kuukauden päästä emme asu enää tässä kolmiossa kerrostalossa, jossa kitaraa ei saa soittaa seitsemän jälkeen illalla. Mutta ehkä elämän on jo aikakin muuttua. Torstaina minua lähinnä väsyttää lähteä aamulla koululle, sillä asuntonäyttö oli venynyt hieman odotettua pidemmäksi. -Ei sitten ollut se teidän unelma-asunto? Cecilia kysyy, ja minä nyökkään myöntymisen merkiksi. -Ei se ollut yhtään meidän tyylinen, siellä oli ihan liikaa mustaa ja valkoista. Ja onhan Kaupunginlahti muutenkin melkein toisella puolella kaupunkia, sanon, mutta Ceciliaa vain naurattaa. -No eihän Kaupunginlahti sentään toisessa kaupungissa ole, hän sanoo, ja virnistää sitten. Minä irvistän vastaukseksi, ja tiedän, että Cecilia voisi halutessaan jatkaa minulle vinoilua kaupunginosan vaihtamisesta vaikka ikuisuuden. -Nooa muuten tuottaa mulle edelleen päänvaivaa. Olin sen kanssa lauantaina, ja se oli musta melkeinpä pelottavan vaisu. Jos mä vaan tietäisin, mikä sillä on, voisin yrittää auttaa, huokaisen, ja muistan jälleen lähes tahtomattani sen, miltä Nooan silmät näyttävät läheltä katsottuna. Siksi ensimmäiset sanat Cecilian lauseesta hukkuvat ajatuksiini. -Joskus voisit kokeilla sitä kysymistä, ystäväni sanoo, ja havahtuu sitten itsekin siihen, etten ole kuunnellut kunnolla. -Mikaela! Kuulitko sä yhtään mitään? -Äh, sori Ceci. Oon mä miettinyt sitä kysymistä, mutta kun en mä haluaisi olla tunkeileva. Mä tiedän, ettei aina ole kauhean helppoa puhua omista asioistaan, koitan puolustautua samalla yrittäen harhauttaa Cecilian ajatukset pois siitä, mitä olin ajatellut. Ihme ja kumma kyllä, hän antaa asian olla, eikä yritä vängätä minua kertomaan ajatuksiani. Tai vaihtoehtoisesti hän ei edes halua tietää. -Ootko muuten huomannut yhden jutun? kysyn Cecilialta huomatessani käytävän toisessa päässä erään pojan, joka on kanssamme samalla ruotsin kurssilla. Koitan tavoittaa ystäväni katsetta, mutta jostain syystä hän vain kiemurtelee katseeni alla. -Mitä mun olisi pitänyt huomata? Nyt on minun vuoroni nauraa, sillä Cecilian yritys piilottaa hänen tietämisensä on melko huono. -Sä siis olet huomannut asian, tai sitten me puhutaan eri jutuista. Sähän tiedät Aapon? -Kuka Aapo? -Aapo, joka on B-luokalla sekä meidän kanssa samalla ruotsin kurssilla. -Ai se! Mä tein sen kanssa paritehtävän muutama viikko sitten, hän sanoo, enkä oikeastaan ole varma siitä, olimmeko alun perin samassa aiheessa kiinni. -Se katsoo sua, sanon. Jos omistaisin kameran, Cecilian ilme olisi kuvaamisen arvoinen, sillä hän vaikuttaa aidosti yllättyneeltä. -Katsoo? Siis sillä tavalla? Ei… älä sano! -Sanonpas. Mä luulen, että Aapo on susta kiinnostunut. Viimeistään nyt Cecilian leuka on tippua lattiaan, ja minun on vaikea saada hänen ilmeensä neutralisoitumaan, kun itse puheenaiheemme ilmestyy käytävän toisesta päästä luokan eteen. -Kaikki hyvin? poika kysyy, ja on saada minut nauramaan, sillä Cecilia nyökyttelee kiireesti, mutta mulkoilee samalla minua. -Joo, kaikki on paremmin kuin hyvin, toteamme kuitenkin lähes yhteen ääneen. Aapoa meidän sekoilumme näyttää onneksi lähinnä naurattavan, eikä Ceciliakaan jaksa mulkoilla minua kauaa. Väsymyksestä huolimatta torstaissa on ainakin jotain hyvää, eikä se haittaa minua lainkaan. Joinain päivinä ärsytys alkaa jo aamulla, eikä se hälvene päivän mittaan. Ne päivät ovat hajottaa pääni, sillä silloin olen tahtomattani myös muille epäkohtelias ja helposti ärsyyntyvä. Valitettavasti perjantaina ärtymys on ottanut minut valtaansa, ja siksi minusta tuntuu suorastaan turhauttavalta vaivautua muskaan illalla. Varattu vuoro on kuitenkin aina varattu vuoro, joten oikeastaan minusta tuntuu yhtä turhauttavalta jättää vuoro käyttämättä kuin raahautua ärsyyntyneenä paikalle. Muskan lattia on yhtä viileä kuin aina ennenkin. Vedän villasukat nopeasti jalkaani, ja kiitän samalla mummia, joka on aina jaksanut neuloa pitkävartisia sukkia minulle ja Karoliinalle. Ilman häntä varpaani olisivat jäätyneet jo aikoja sitten. Vilkuilen toisinaan telineissään olevia kitaroita, mutta en jaksa hakea niistä yhtäkään itselleni, enkä enää tiedä, oliko sittenkään hyvä idea raahata itsensä väkipakolla muskaan. Kaiken muun ärsytyksen lisäksi minua ärsyttää istua tekemättä mitään muskan lattialla, vaikka tiedänkin, että en tekisi kotonakaan mitään muuta. Tai ehkä istuisin sängyllä lattian sijasta. -Moi. Taas sä piileksit täällä. Säpsähdän hereille ajatuksistani Nooan tullessa ovesta sisään muskaan. Ehkä osittain säikähdyksestä johtuen vastaan hänelle hieman liian tiukkaan sävyyn. -Miten niin piileksin? Mä istun tässä, en piileksi, sanon. Hyvä ettei poika nosta käsiään ylös merkiksi siitä, että minun tulisi ottaa rauhallisesti. Ajatuskin siitä saa minut ärsyyntymään entisestään oman käytökseni johdosta. Pysy nyt nahoissasi! tiuskaisen itselleni. -Huono päivä? Nooa kysyy, ja saa minut häpeämään omaa käyttäytymistäni. -Lievästi sanottuna. Ja sori, ei mun ollut tarkoitus tiuskia, mutta sä ilmestyit tänne niin yllättäen ja… Keskeytän lauseeni, kun huomaan, ettei Nooa oikeastaan edes välitä siitä, mitä haluan sanoa. Jokin hänessä saa minut rauhoittumaan ja keskittymään ainoastaan siihen, mitä hän tekee, enkä ole varma siitä, onko asia lainkaan hyvä etenkään ärtyneessä mielentilassa. -Lähdetäänkö kävelemään? Muakaan ei huvita soittaa tänään, poika sanoo saaden minut jälleen havahtumaan hereille. -Ulos? Kai se käy, vastaan, mutta tiedän Nooan huomanneen, etten ole jaksanut keskittyä hänen puheeseensa kunnolla. -Hyvä. Ehkä säkin piristyt samalla. Siinä samassa hän on jo vetämässä takkia päälleen, enkä minäkään hetkeen muista ärtymystäni. Siitä huolimatta jokin sisälläni saa minut aistimaan, ettei kaikki ehkä mene niin kauniisti kuin toivoisi. Olemme kävelleet ulkona jo hetken, kun taivaalta alkaa tippua valkoisia hiutaleita maahan yhä kiihtyvällä tahdilla. En jaksa enää yllättyä lumisateesta, joka ei ole koko talvena lakannut kuin muutamien päivien ajaksi. -Sä olet ollut jotenkin kireä tänään, Nooa rikkoo hiljaisuuden juuri silloin, kun olen itsekin avaamassa suutani. -Miten niin kireä? kysyn, ja pyrin välttämään äänestäni kuuluvaa turhautumista. Saatan miltei kuulla, miten Nooa huokaa hiljaa mielessään. -Ja näemmä myös itsepäinen. Eikö olisi vain helpompaa myöntää, että sä olet kireä, hän sanoo, ja saa minut kommentillaan loukkaantumaan täysin turhaan. Tiedän, ettei Nooa tarkoita mitään pahaa, mutta en juuri nyt pysty keskittymään siihen lainkaan. -Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, sä voit olla hiljaa, sanon, enkä ehdi miettiä sekuntiakaan sanojani, kun jo kadun niitä. Hiljaa mielessäni kiroan omaa tyhmyyttäni ja huonoa päivääni, jonka puran täysin syyttömään ihmiseen. -Ei mun ollut tarkoitus loukata sua, poika sanoo. Melkein arvaan, että anteeksipyyntö on sekoitus leikkimielisyyttä sekä aitoa pahoittelua. Hetken aikaa olemme hiljaa, mutta sitten päätän esittää harmittomaksi tarkoitetun kysymyksen Nooan vanhemmista. Kuitenkin heti kysymyksen kysyttyäni tajuan, ettei ehkä olisi kannattanut. -Miten sun vanhemmat on viihtyneet täällä? Pimeässä en tietenkään näe kunnolla, mutta yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että kaikki se vähäinen ja harvinainen iloisuus pojan kasvoilta on kadonnut. Sun vanhemmatko on noin arka paikka? ajattelen, kun en saa vastausta. Hiljaisuus välillämme on lähes pelottavan hiljaista, sillä kumpikaan meistä ei sano sanaakaan. -No… isä nyt on… ihan hyvin ne viihtyy, Nooa sanoo, ja havahdun jälleen siihen, ettei hän sano isästään edelleenkään mitään. -Hei, mikä toi juttu oikein on? Äläkä väitä, ettei siinä muka olisi mitään outoa. Sä aloitat puhumaan sun isästä, mutta se lause ei koskaan pääty siihen, että sä paljastaisit siitä mitään, sanon, vaikka tiedän liikkuvani Nooan paineensietokyvyn rajamailla. Poika ei sano mitään, minun sisäinen ärtymykseni nousee pintaan ja koitan pysyä rauhallisena siinä onnistumatta. Ärtymys ja pitkään jatkunut huolestuneisuus Nooan tilanteesta saavat minut lähestymään asiaa aivan väärällä lähestymistavalla. -Tolla tavalla sä teet kertomisesta aina vain vaikeampaa. Ei se lopulta ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella. Mua ärsyttää se, miten vähän mä susta lopulta tiedän. Sä saat mut kertomaan itsellesi melkein mitä vaan, mutta sä et anna mulle mitään takaisin. Se, mitä mä susta tiedän, on sun ikäsi unohtamatta sitä, että sä soitat pianoa aika hyvin. Mikä sulla on? Tiedän itsekin kuulostavani tylyltä, enkä pidä siitä, mutta halu tietää Nooasta enemmän on vahvempi kuin järki. -Ei se ole niin helppoa. Luulisi, että sä tiedät, millaista on kertoa perheestään silloin, kun asiat ei ole ihan niin tavallisesti, Nooa sanoo, oikeastaan melkein tiuskaisee ja saa minut vain provosoitumaan. -Mä tiedän! Silti oon kertonut sullekin siitä, että mun vanhemmat on kuolleet, vaikka se onkin ihan helvetin kipeä juttu. -Tää menee aina samalla tavalla. Aina te kaikki hiillostatte niin kauan, että mun on pakko kertoa. Haluatko sä oikeasti tietää, mitä mun kotona tapahtuu? -En mä kysyisi, jos ei kiinnostaisi. Anna nyt vaan tulla, ei se voi olla mitään niin hirveetä, ettenkö mä kestäisi sitä. Nooa pysähtyy keskelle tyhjää katua, hengittää sitten syvään ja antaa minun hieman rauhoitella itseäni. -Mä todella luulin, että kaikista maailman ihmisistä sä tietäisit, miksi perheestä ei yleensä puhuta. Olin näemmä väärässä. Mun isä… se on kuolemansairas. Syöpä. Aikaa ehkä puoli vuotta, muutama kuukausi, Nooa sanoo, ja minä tajuan heti, mitä puoli vuotta tarkoittaa. -Ei helvetti… Nooa, mä… En saa tilaisuutta sanoa lausettani loppuun. Yhtäkkiä minua alkaa vain hävettää oma hiillostamiseni. Olisi pitänyt antaa sen kertoa itse, sätin itseäni. -Älä sano mitään, mä en kaipaa kenenkään säälimistä. Sä oot sanonut tänään jo ihan tarpeeksi paljon. Eiköhän tää ollut nyt tässä, Nooa sanoo lähes jäätävästi. Minusta tuntuu pahalta jo siksi, että olen ajautunut typerään riitaan pojan kanssa. -Mä oon tosi pahoillani… -Sanoin jo sulle! Älä sano enää mitään! Ei noi sanat auta yhtään mitään, isä kuolee joka tapauksessa. Ihan tarpeeksi vaikeaa näyttää äidin silmissä siltä, että kaikki on hyvin, se on tarpeeksi hajalla ilman muakin. Älä nyt lähde mun perään, mä haluan olla yksin, Nooa rauhoittuu loppua kohden, äänessään pohjatonta surua, jonka lähteen viimeinkin tiedän. Vaikka onkin vaikeaa jäädä yksinään pimeälle kadulle, annan pojan mennä ja toivon, ettei hän ole sydänjuuriaan myöten pettynyt minuun. Vasta Nooan kadottua jonnekin pois katulamppujen loisteesta kykenen ymmärtämään, miksi hän on koko ajan suhtautunut minun tilanteeseni toisella tavalla kuin muut. Anna mulle anteeksi, kuiskaan jonnekin pimeyteen silmiäni räpytellen. Koko tilanne tuntuu kauhealta. Enkä minä tiedä, antaako Nooa minun auttaa itseään. Istun kotona keittiössä, kun kuulen ovelta tuttua rapinaa. Karoliina huikkaa tervehdyksen eteisestä huomattuaan valon keittiössä, mutta minä en jaksa reagoida. Päässäni pyörii ainoastaan Nooan sanat ja tieto siitä, etten minä olisi saanut painostaa. -Mikaela? Mikä on? Minusta on lähes hullua, kuinka hyvin Karoliina tuntee minut. Hän käy istumaan viereeni penkille, ja hakee itsepintaisesti katsettani. -Mä oon sössinyt tänään aika pahasti, sanon nostamatta katsettani lattiasta. -Miten niin? Karoliina kysyy laskien samalla kätensä olkapäilleni. -Ois pitänyt tietää, ettei Nooa puhu vanhemmistaan siksi, että siellä taustalla on jotain helvetin kipeää. Mä riitelin siitä sen kanssa, pakotin sen kertomaan, mikä se asia oikein on. Nooan isällä on parantumaton syöpä. Se kuolee siihen! Musta tuntuu tosi pahalta Nooan puolesta. Ja mua hävettää, se ei varmaan anna mulle anteeksi ikinä tätä, sanon. Karoliina kietoo kätensä olkapäitteni ympärille, mutta juuri nyt se ei lohduta lainkaan. -Ethän sä voinut tietää, sun on turha syyttää itseäsi. Ja vaikka Nooa nyt olisikin vihainen, se antaa sulle kyllä anteeksi, kunhan ensin rauhoittuu. Ei tää ole sun syytäsi, tätini sanoo, mutta saa minut vain pudistelemaan päätäni. -Vai onko tässä vielä jotain muuta? Ela, ettei nyt vaan olisi niin, että Nooa on sulle vähän enemmän kuin kaveri? -Ei… tai ehkä vähän, kuiskaan. Vaikka Karoliina koittaakin urhoollisesti peittää hymyään, hän ei voi itselleen mitään. -Sitten sä selvität asiat sen kanssa. Ei se sua vihaa, usko pois, hän kuiskaa puolestaan minulle. Vaikka riitelystä johtuva paha olo on edelleen läsnä, olen silti onnellinen siitä, että minulla on sellainen täti kuin Karoliina. Asiat olisivat saaneet olla todella huonosti, jos edes hän ei olisi saanut piristettyä minua yhtään. 

8. osa

Jossain kaukana täältä

Jos voisin, minä haluaisin viedä sinut heti kauas täältä. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, jokin estää minua. Aivan kuin välillämme olisi kalvo, jokin asia, joka estää meitä tuntemasta toisiamme täysin. En tiedä, haluanko yrittää puhkaista kalvoa, tai jos yrittäisin, johtaisiko se edes mihinkään, koska olet yhtäkkiä kadonnut jonnekin pois näkyvistä. Kuinka voitkaan samaan aikaan olla ja olla olematta vierelläni? Missä sinä edes olet? Jäätkö vai menetkö? Vaikka kyllähän minä sen tiedän, en vain halua myöntää asiaa.

Joskus harvoin saan olla aamuisin pää painettuna rintaasi vasten. Silloin toivon kaikista eniten, ettet heräisi tai vaikka olisitkin hereillä, antaisit minun jäädä siihen ilman, että sanoisit sanaakaan lähtemisestä. Voisitpa pitää minusta kiinni ikuisesti, sillä jokaisella kerralla, kun aamuisin nouset ylös sängystä, teet särön minuun. Tiedän, että niinä hetkinä jotain murtuu myös sinun sisälläsi. Pitäisi kai lopettaa roikkuminen narussa, jossa on jäljellä enää yksi katkeamaisillaan oleva säie.

Kun olemme juhlissa, jossa on vain ja ainoastaan pareja, painatko leukasi päälakeani vasten vain siksi, ettemme paljastuisi vielä muille? Kaikki muut hymyilevät ja ovat onnellisia, me taas olemme vakavia ja hieman hajalla sekä epävarmoja. Kiedot sormesi sormieni ympärilleni, katsot tiiviisti silmiin, ja hetken aikaa muistan, miltä suudelmasi ovat ennen tuntuneet. Huoneen toisella puolella joku polvistuu parinsa eteen, huone täyttyy iloisista kiljahduksista sekä onnesta. Katsot minua silmiin, vaikka tiedän jo ilman katsettasikin, etten minä ole se ihminen, jolle sinä tulet tarjoamaan sormusta. Kuka tahansa hän onkaan, toivon, ettei hän joudu vastaavaan tilanteeseen kanssasi.

Viikkoja kuluu, mutta me emme hajoa kahdeksi eri osaksi. Kalvo välillämme tuntuu päivä päivältä paksummalta, enkä minä enää jaksa yrittää puhkaista sitä. Eteisessä kanssasi seistessäni tiedän vihdoin selvästi, ettei meillä ole sellaista tulevaisuutta kuin joskus halusimme. Tulevaisuutemme on hakattu kiveen, eikä se ole onnellinen. Onnellisuus kanssasi on mahdotonta, siksi molempien on luotava oma onnensa jonkun toisen kanssa. Vaikka haluaisin viedä sinut jonnekin kauas täältä, pelkkä tahtominen ei riitä. Me olemme säröillä niin pahasti, että meille pikaliimaa parempi ratkaisu on vasara.

Lopulta kumpikin meistä pitää kädessään uuden osoitteen avainta seuranaan vain kipu ja kaipaus, jotka toinen on kaikesta huolimatta jättänyt jälkeensä. Ehkä jossain kaukana täältä maailma on toisenlainen, mutta täällä kahden eri osoitteen avaimet ovat meille paras ratkaisu. Kaksi eri osoitetta, kaksi eri ihmistä, ei enää me, ainoastaan minä ja sinä erikseen.

Ja kun vuosien päästä kohtaamme, hetkellinen kaipaus käy mielessämme. Jossain muualla tarina olisi voinut olla toinen, mutta meidän on tyydyttävä siihen, mitä meille on annettu.

Matkapäiväkirjat #1

Helmikuu 2020, viimeinen ilta ennen matkan alkua

Kello on 22.54, ja herätys on soimassa aamulla kello 3.45. Alle viisi tuntia siihen, että pitää herätä. Aamulla alkaa lähes 900 kilometrin matka kotonta pohjoiseen. Kesken viikkoa lähteminen on aika outoa, sillä nyt on joutunut tekemään kouluhommia etukäteen paljon. Viimeiset hommat tuli tehtyä hieman ennen kahdeksaa illalla, mutta nyt sekin on tehty. Seuraavat viisi päivää voi ottaa rennosti, jos nyt kahden päivän noin 12 tunnin autossa istumista voi rentoutumiseksi sanoa. Oli miten oli, pohjoinen, täältä me tullaan!

Helmikuu 2020, matkalla pohjoiseen

Väsyttää. Päästiin lähtemään kotonta hieman ennen viittä, minä tosin vain neljän tunnin yöunilla (mitäs valvoin niin pitkään). Nyt kello on 13.53, kaksi pysähdystä tehty, joista viimeinen Iin Kärkkäisen kohdalla. Seuraavana edessäpäin häämöttää Tornio. Määränpäähän matkaa on vielä noin kolmen tunnin edestä, kartalla näyttää vielä pahemmalta kuin miltä se kuulostaa :D Onneksi olen asennoitunut siten, että kivojen asioiden eteen pitää hieman kärsiä. Vaikka sitten istua 12 pitkää tuntia autossa tehden maantiedon työtä ja äidinkielen lukupäiväkirjaa.

Okei, kello on 15.51, matkaa kohteeseen jäljellä 1,5 tuntia. Pysähdyttiin äsken jo ennestään tutussa Ylitorniossa, tosin tällä kertaa eri paikkaan kuin viimeksi, mutta Ylitorniossa oltiin kuitenkin. Hassua katsella tuttuja maisemia tällä kertaa lumen peitossa, vaikka samalla tavalla mulla on hyvä fiilis Lapista näemmä myös talvella. Ja niin! Sählättiin taas jälleen kerran Torniossa sen kanssa, mihin suuntaan pitää ajaa. Ruotsiin osoittavat opastekyltit hämää aina, vaikka tää onkin jo kolmas kerta meille, kun ajetaan siitä. Päästiin kuitenkin turvallisesti jatkamaan joen oikealla puolella E8-tietä, just niin kuin pitääkin.

Tällä hetkellä kello on 20.35. Saavuttiin kohteesemme eli Ylläkselle noin 17.40. Aikataulu venähti ehkä noin puolella tunnilla, mutta pääasia on, että selvittiin perille ongelmitta lukuunottamatta sitä Torniossa tapahtunutta sähläystä. Nyt alkaa taas olo olla normaali, sillä tänne saavuttuamme mulle iski matkamasis. Voi olla, että sunnuntaina se iskee taas, kun pitää palata kotiin ja jättää tänne nää lumiset maisemat ja kummitäti. Ja pahimmillaan se tuntuu myös maanantaina koulussa. Katsoo nyt, mitä kaikkea tässä ehtii vielä tapahtua.

Helmikuu 2020, päivä 1/3 Ylläksellä

Viime yönä nukutti odotetusti hyvin, jopa sänky on äärimmäisen mukava nukkua, ei lainkaan kova tai liian pehmeä. Illalla alkoi olla jo hieman levotonta meininkiä, kun väsytti ja nauratti ihan olemattomat asiat.

Tänään käytiin hiihtämässä n. 7 kilometrin verran. Täällä on niin ihanan lumiset maisemat ja hyvät ladut, että kelpasi kyllä hiihtää. Tuuli oli kohtalaisen kovaa, mutta metsikössä sitä ei juurikaan huomannut. Myös aurinko paistoi kauniisti, vaikka huomiselle on luvattu lumisadetta ja lauantaille pilvistä. Sunnuntain säällä ei sitten niin enää olekaan väliä, kunhan ei tarvitsisi 12 tuntia ajaa ihan hirveässä säässä.

Päivällä käytiin Äkäslompolon puolella ostamassa veljelle monot, vanhat olivat jo jääneet pieneksi (miksei sanonut tätä jo kotona kokeillessa?!). Käytiin siinä samalla pyörähtämässä Jounin kaupassa ja kahvila-ravintola Roudassa syömässä, jossa söin kyllä ehdottomasti parhaat koskaan syömäni ranskalaiset. Ihan totta. Ne oli yksinkertaisesti täydellisiä, ainoastaan yksi niistä ihanuuksista oli huono, mikä on jo saavutus.

"Vähän" isompi, jo tuttu poro lumessa

Maisematie on kaunis myös talvella

Helmikuu 2020, päivä 2/3 Ylläksellä

Jaaha, lunta sataa jo heti aamusta. Kello on vähän yli yhdeksän, ja kohta (siis muutaman tunnin päästä) ollaan lähdössä katsomaan Snow Villagea noin 15 kilometriä täältä Ylläkseltä Kittilään päin. Ehkä ensimmäinen ja viimeinen kulttuurikohde, johon me tällä matkalla tutustutaan täällä :D. Ei vaan ihan hauska päästä katselemaan, mitä sinne on tänä vuonna tehty ja vielä ihan livenä! Ennen on nähty vain kuvia telkkarista tai lehdistä.

Mun ehdoton suosikki

Sääennusteetkin piti paikkansa, ja iltapäivällä sää selkeni sen verran, että kehdattiiin lähteä hiihtämään. Oli niin mielettömän kaunista, että mun sydän oli särkyä. Ladut oli mennyt tukkoon aamullisen lumisateen takia, mutta kyllä siinä pöpperössä vähän aikaa tuli hiihdettyä. Jotenkin mä rakastuin tuohon tuuleen, joka tuolla ulkona puhaltaa. Siinä aukealla hiihtäessä tuli jotenkin hirvittävän onnellinen olo ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ja mikä parasta, tunturikin näkyi kunnolla! On tuo Ylläs niin upea ja kaunis <3

Helmikuu 2020, päivä 3/3 Ylläksellä

Haluaisin jo nyt huutaa ei. Viimeinen päivä täällä pohjoisessa tuntuu vähän jopa musertavalta. Iskä ja veli on lähdössä kokeilemaan laskettelua rinteeseen. Itsekin olisin voinut mennä mukaan, jos aikaa täällä olisi ollut vielä enemmän jäljellä. Kummitäti tulee käymään tässä meillä kohta. Suunnitelmissa olisi lähteä hiihtämään joku vähän pidempi lenkki. Sää on taas pilvinen, mutta lunta ei sada. Tunturia tosin ei tänään taida nähdä lainkaan, sen verran utuisen näköistä tuolla ulkona on.

Lunta tosiaan riitti ihan mökin pihassakin

Oon nyt hieman väsynyt, onnellinen ja haikea. 10 kilometriä tuli hiihdettyä, mutta sekin tuntui aika raskaalta, koska lumi tarttui mun suksien pohjaan ihan kiitettävästi kiinni. Ei seurueen miehilläkään siellä mäessä ihan huonosti mennyt. Ainakaan mitään murtumia ei tullut, korkeintaan pari pientä mustelmaa taisi jäljeksi jäädä. Harmi, että jo huomenna kukonlaulun aikaan herätään pakkaamaan viimeiset kamat kasaan, koska suuntana on taas etelä :(

Helmikuu 2020, takaisin kotiin

Tässä sitä nyt taas ollaan. Hetki sitten ohitettiin jo Ylitornio, ja kello on jotain puoli kymmenen. Lähdettiin vähän puoli kasin jälkeen ajamaan Ylläkseltä kohti etelää, kun oltiin ensin käyty palauttamassa avaimet Avainpalveluun. Matkaa on tunteina jäljellä vielä vähintääkin 10, luultavasti vähän enemmänkin. Huomenna koittaa joka tapauksessa arki ja koulu, mikäs sen parempaa...

Vihdoinkin kotona. Päivittely tähän matkapäivikseen fiiliksistä matkan ajalta jäi nyt aika vähiin, mutta pienet ongelmat joita kohdattiin matkalla vei ajatukset vain siihen, että päästään kotiin sunnuntain puolella. Auto pysyi onneksi siinä kunnossa, että sillä pystyi ajamaan kotiin saakka, kun iskä vähän "remontoi" tien päällä. (No ei nyt sentään ihan remontoinut, mutta sai siinä pitää sormia ristissä, ettei hätäkorjaus petä.) 

Tosiaan, kotiin tultiin vähän ennen yhdeksää, ja nyt voin sanoa, että istuminen tuntuu enemmän nyt kuin mennessä. Matkamasis ei ole kauhean paha (onneksi), mutta kyllä mä jään kaipaamaan Lapista montaa asiaa, kuten kummitätiä ja lunta. Kohta pitää mennä nukkumaan, koska huomenna on taas aikainen herätys tällä kertaa vähän lyhyemmälle matkalle (vrt. 900 km 30 km) kouluun.

Kun mä tiistaina tän päiväkirjan aloitin, tuntui siltä, että viisi päivää on kohtalaisen paljon. Ei se ollut paljoa, niin nopeasti aika meni matkustaessa ja Ylläksellä ollessa. Ja yhä edelleen pakko sanoa, että mä rakastan Lappia, etenkin Yllästä. Jonain päivänä mä palaan vielä sinne. 

Matkapäiväkirjojen ensimmäinen osa kertoo helmikuussa 2020 toteutetusta 5 päivän viisiitistä pohjoiseen. Matkapäiväkirjoissa kerron omia fiiliksiäni liittyen matkaan ja kohteeseen.

Lopun jälkeen #6

Lumihiutale toisensa jälkeen leijailee maahan, eikä loputtomalta tuntuva lumisade tunnu loppuvan edelleenkään. Jokainen hiutale tarttuu kiinni hiuksiini, sillä en viitsi vetää huppua syvälle päähäni hautausmaan laidalla. Tuijotan kullattuja kirjaimia ja mietin, kuinka vanha äiti olisikaan tänään, jos olisi saanut vielä elää.
Neljäkymmentäkaksi vuotta. 
Koitan kuvitella äidin verkkokalvoilleni. Vaikka kuinka koitan muistella, jotkin lapsuuteni harvoista muistoista haalistuvat päivä päivältä enemmän. Enää en osaa olla varma siitä, ovatko muistoni omiani vai valokuvista ja Karoliinan puheesta kehittyneitä mielikuvia.
  -Hyvää syntymäpäivää äiti.
En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa tilanteelle, jossa toivotan hyvää syntymäpäivää äidilleni hänen haudallaan. Helmikuun seitsemäs tuntuu pahalta. Enkä pääse yli tunteesta kai koskaan.

Koululla lysähdän istumaan kylmälle lattialle Cecilia vieressäni. Hän muistaa jostain syystä kaikki minulle merkitykselliset päivät lukuunottamatta isovanhempieni syntymäpäiviä, eikä äitini syntymäpäivä ole poikkeus tässäkään asiassa.
  -Kävitkö sä jo haudalla? hän kysyy, ja minä nyökkään.
  -Kävin. Vein kynttilän molemmille, mut äidille mä vein vielä ruusunkin.
  -Sehän lakastuu tosi nopeasti pakkasessa.
  -Mä tiedän kyllä. Mä menen hakemaan sen pois huomenna.
Cecilia hymyilee minulle varovaisesti saaden minutkin hymyilemään hieman. Hiljalleen kaikki lukiolaiset raahautuvat oikean luokan eteen odottamaan opettajaa. Sitten mieleni tajuaa, ettei kaikkien tuttujen kasvojen seasta löydy niitä kasvoja, joista hieman liian usein olen huolissani.
  -Näetkö sä Nooaa? Eikö sen pitäisi olla tällä kurssilla? kysyn Cecilialta, jonka katse alkaa haravoimaan edessämme seisovaa lukiolaisten muodostamaa ryhmää. Melkein näen hänen huultensa liikkuvan, kun hän luettelee itselleen tuttujen henkilöiden nimiä.
  -En mä näe sitä. Nooahan on kuitenkin yleensä täsmällinen, eikö niin? Jos se on vaan nukkunut pommiin, Cecilia sanoo, eikä jaksa kiinnittää asiaan sen tarkempaa huomiota. Minua Nooan käytös kuitenkin häiritsee ja huolestuttaa. Mikä sulla on? mietin ajatellessani asiaa tarkemmin. Poika ei ole puhunut minulle sanaakaan perheestään tai entisestä elämästään. Jokin saa hänet vaikenemaan kuin kivi, ja se pelottaa minua.
  -Ela! Ylös siitä!
Cecilia töytäisee minua kohtalaisen kovaa käsivarteen, kun porukka alkaa valua luokkaan. Hän tarraa käteeni kiinni, ja vetää minut ylös lattialta. Aamu on alkanut huonosti, enkä jaksa uskoa, että päivä paranee yhtään sen edetessä. Raskaan huokauksen saattelemana astun sisälle luokkaan, ja toivon, että päivä etenee vauhdilla.

Illalla muskassa sama raskas tunne vallitsee edelleen päälläni, enkä oikeastaan edes jaksaisi soittaa mitään. Siksi minä vain istun kitara sylissäni katselemassa ympärilleni jopa hieman kolkon tuntuisessa salissa. Minuutit tuntuvat hitailta. Jokaisella kerralla minuutin vaihtuessa toiseen päähäni iskeytyy uusi muistikuva äidistä. Valokuvia hänen lapsuutensa kesistä, nuoruudesta ja ylioppilasjuhlista. Pahimpana ja utuisimpana kuvana verkkokalvoilleni muodostuu näkymä rajusta lumipyrystä ja liukkaasta tiestä. Tilanteen on täytynyt olla kauhea kaikille, ajattelen. Muistojen ja valokuvien seuratessa toisiaan painan pääni vasten seinää ja koitan tasata kiihtynyttä hengitystäni. Alkava paniikki koko tilannetta kohtaan haluaa ottaa minusta vallan. Pettymys, ärtymys ja pohjaton kaipaus täyttävät rintani. En halua enää itkeä tai huutaa tuskasta, mutta tällaisina päivinä niiltä välttyminen tuntuu minusta mahdottomalta. Annan kasvojeni painua käsieni väliin, mutta en anna tunnevyöryn vyöryä ylitseni vielä. Siltikin paha olo tuntuu painava rinnan päällä ja polttavana tunteena silmissä.
  -Sä ootkin täällä. En nähnyt sua tuolta ovelta.
 Havahdun jostain mieleni maailmanlaidalta takaisin muskaan kuullessani Nooan äänen. Koitan nopeasti kasata itseäni, mutta se on yllättävän hankalaa.
  -Missä muuallakaan mä olisin? kysyn, ja siirrän sitten itse kasvoilleni pudonneet hiukset takaisin korvan taakse. En pysty katsomaan poikaa silmiin. Sen sijaan nousen vaivalloisesti ylös lattialta, jossa olen istunut luvattoman kauan. Vien kitaran takaisin seinälle, josta olin ottanut sen ehkäpä tuntia aiemmin. Ulkona lumisade on tauonnut, mutta pääni sisäinen sumu ei ole kadonnut mihinkään. Jään ikkunan eteen tuijottamaan ulos, ja toivon, ettei Nooa kysy mitään.
  -Mikaela… Mikä sulla on? Mä näen, ettet sä ole ihan oma itsesi.
Hätkähdän kysymystä, tai oikeastaan ennemminkin sitä äänenpainoa, jolla hän esittää kysymyksensä. Hän esittää asiansa pehmeästi ja aikaa antaen. Aivan kuin Nooa tietäisi, miten minut saa puhumaan.
  -Äidillä olisi tänään syntymäpäivä. 42 vuotta. Se oli silloin vähän alle 28-vuotias, ihan liian nuori kuolemaan. On niin väärin, että äidiltä on viety elämästä pois tänään 14 vuotta. Mä joudun helvetti sentään viemään jokaisena vuonna ruusun haudalle! Ja siellä pakkasessa se ruusu lakastuu yhtä nopeasti kuin elämä äidistä ja isästä…
Minun on pakko keskeyttää puhuminen, sillä olematon naru kurkkuni ympärillä kiristyy entistäkin tiukemmaksi. Nielen kyyneleitä, jotka pyrkivät itsepäisesti silmiini.
  -Mut sä olet siinä. Sä oot siinä kertomassa omaa tarinaasi tästä elämästä eteenpäin, ja se on tärkeää. Tärkeintä! Usko mua kun mä sanon, että sä voit selvitä mistä vaan. Vaikka tänään on vaikeeta, huomenna se kipu helpottaa, Nooa sanoo. Kuulen hänen askeleensa selkäni takaa, tiedän hänen olevan lähelläni. 
  -Oonko mä hullu, jos mä sanon, että mulla on ikävä äitiä ja isää, vaikka en muista niistä kunnolla enää edes kourallista? ääneni ei pysy vakaana, se murtuu saaden muutkin padot sisälläni murtumaan.
  -Et sä ole hullu, poika sanoo hiljaa, ja kävelee luokseni. Hetken aikaa hän katselee minua kauempaa, mutta tulee sitten halaamaan. Nooa pitää minut lähellään, eikä edes yritä työntää minua pois. Siksi uskallan painaa pääni vasten hänen rintaansa. Poika on lähes ärsyttävän lämmin, mutta nopeasti ärsytys vaihtuu yhdessä levottomuuden ja surun kanssa hetkelliseen rauhaan. Kuulen Nooan sydämenlyönnit korvaani vasten. Tilanteesta huolimatta huomaan rekisteröiväni mieleeni aivan vääriä asioita, kuten sen, miltä Nooa tuoksuu tai miltä hänen silmänsä näyttävät läheltä katsottuna. Kaikista mieleeni pyrkivistä asioista havaitsen parhaiten kuitenkin ajatuksen siitä, että olen löytänyt jotain turvallista. Jotain, johon voin aina luottaa. Ihmisen, joka antaa minun olla oma itseni. Nooaa vasten seisoessani työnnän hiljaa kovempaa laukkaavan sydämeni pois mielestäni. Nyt ei ole aikaa millekään ylimääräiselle. Ei varsinkaan Nooan kanssa.   

7. osa

Oikein mutta väärin

Hei sinä. Mitä sinä vielä teet vieressäni? Kello lähenee kolmea aamuyöllä, mutta siinä sinä olet. Salaa sisälläni pidän siitä tunteesta, jonka aiheutat. Kipu ja nautinto ovat niin pelottavan lähellä toisiaan paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Sinun kanssasi kaikki tosin kallistuu henkiselle puolelle. Milloin nautinto seurastasi vaihtuu kipuun? Mikä kipu oikeastaan on siedettävää? Vaikka tiedänkin, etten saisi tuntea kanssasi kumpaakaan, tunnen silti. Sinun pitäisi mennä, enkä minä saisi antaa sinun jäädä.

Taivas on kirkas. Istun kanssasi parvekkeella kello neljältä aamuyöllä katselemassa tähtiä.
  -Jos mä jäisinkin sun luoksesi? sinä kysyt, mutta minä kiellän jyrkästi.
  -Älä sano noin. Tiedät itsekin, ettei se ole mahdollista kummankaan osalta, sanat tulevat suustani, enkä edes haluaisi kuulostaa niin kylmältä kuin miltä kuulostan. Aamun tullessa sinun on joka tapauksessa lähdettävä, sillä sinua odottaa joku, joka tarvitsee sinua enemmän kuin minä. Haluan kieltää sinua enää palaamasta, mutta lopulliset sanat ovat aina vaikeita sanoa. Niiden lopullisuus pelottaa, vaikka tiedän niiden olevan oikein. Mutta joskus oikea voi tuntua väärältä ja väärä oikealta. Ja siksi en osaa päästää irti, vaikka tiedän tekeväni väärin kaikkien kannalta.

Aamulla katselen tyhjää eteistä. Ensimmäistä kertaa kuukausiin se on tyhjä sinun tavaroistasi. Olinhan minä kieltänyt sinua unohtamasta mitään eteiseeni, mutta olit siitä huolimatta unohtanut aina jotakin. Kai se unohtunut tavara oli meille kummallekin veruke, jonka avulla sinun oli pakko palata vielä kerran luokseni. Nyt kuitenkin olet kerännyt jokaisen tavarasi. Sinä palaat jonkun toisen luokse, vaikka tiedät jo tehneesi väärin. Nyt tiedän, ettet enää palaa luokseni tai vastaa öisiin puheluihin. Sinä korjaat sen, mikä on korjattavissa. Vaikka kuinka haluaisin viedä sinut, sinä olet jo jonkun. Minä olen se, joka on yrittänyt rikkoa jotain kaunista.

Kipu on yllättää jopa itseni siitä huolimatta, että olen valmistautunut siihen. Oikea on muuttunut vääräksi, ja väärä oikeaksi. Hetken aikaa nojaan ovea vasten, ja toivon, että tilanne olisi toinen. Hiljalleen kuitenkin turrun sisälläni aaltoilevaan kipuun. Minä jään asuntoon, josta tuntuu puuttuvan jotain olennaista, enkä voi olla miettimättä sitä, mitä olen mennyt tekemään. Kun pyysin sinua olemaan valitsematta minua, sinä todella teit niin, sillä tiesit, mikä on oikein. Sinun oikeasi on minulle hetken aikaa väärin, sillä itsekäs osa minusta haluaa edelleen pitää sinut itselläni. Mutta sinä olet jo mennyt. Oikeus on tapahtunut. Ja minä tiedän, että vielä joskus minäkin voin nähdä asian oikeudenmukaisena ilman, että valehtelen sanoessani niin.

Lopun jälkeen #5

Yleensä hetket kertomisen jälkeen ovat hieman kiusallisia ja kaikkien kannalta ikäviä, mutta nyt tilanne on toinen. Nooa on esittänyt kysymyksiä varovaisesti, ei lainkaan päälle hyökkäävästi kuten ihmiset yleensä.

  -Siis Karoliina on sun täti? Ja Karoliina on sun äidin sisko ja isovanhemmat äidin vanhemmat… 

  -Joo ja ei. Karoliina on mun täti äidin puolelta, mutta äidin ja Karon vanhemmat on kuolleet ennen sitä onnettomuutta. Isän vanhemmat taas voi hyvin ja on kaikessa hengessä mukana mun elämässä. Karoliina kyllä välillä sanoo, että isän vanhemmat on sille kuin omat vanhemmat. Kun äiti ja isä kuoli, se oli vasta 25-vuotias, ehtinyt vain puolisen vuotta aiemmin valmistua ja niin edelleen. Mummin ja ukin apu on ollut meille korvaamatonta, sanon, ja mietin kaikkia niitä hetkiä, kun isovanhempani ovat auttaneet Karoliinaa hoidossani. 

  -Sori vielä, että mä kyselin tuolla tavalla sun perheestä. Ois pitänyt antaa sun kertoa sitten, kun oot siihen itse valmis, Nooa pyytää anteeksi omaa uteliaisuuttaan. Pudistelen päätäni, sillä en pidä pojan uteliaisuutta anteeksi pyydettävänä asiana.

  -Ei sun tarvitse pyytää anteeksi. On multa törkeämminkin urkittu asiaa. Sitä paitsi sä annoit mun itse kertoa koko jutun alusta loppuun, etkä vetänyt omia johtopäätöksiä ilman perusteita. Usein ihmiset kuvittelee, ettei se muka ollutkaan onnettomuus. Kaikista loukkaavinta on kuulla tuulesta temmattuja väitteitä siitä, että isä tai äiti olisi tahallaan ajanut sen kolarin. Ei sun tapa lähestyä asiaa ollut ollenkaan hirveä verrattuna siihen, mitä oon vuosien varrella saanut kuulla.

Nooa katsoo minua hetken myötätuntoisesti. Se on minusta vain hyvä asia siksi, etten kaipaa sääliä. Sääli ja myötätunto ovat kaksi eri asiaa, mutta sallin säälin vain itseltäni itselleni. 

  -Hyvä tietää, etten loukannut sua. Mä tiedän… ymmärrän, miltä tuntuu, kun joku vetää omia johtopäätöksiään perheeseen liittyen, poika kompastelee sanoissaan, enkä edelleenkään osaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Mitä sun kotona tapahtuu? ajattelen samalla nyökätessäni hiljaiseksi vastauksesi. Pojan kasvot ovat edelleen hieman valkeat hänen katsoessaan tammikuisen illan pimeyteen ikkunasta. 

  -Yksi juttu vielä. Älä puhu mun vanhemmistani kellekään muulle kuin Cecille. Se on oikeastaan yksi ainoista tyypeistä, jotka tietää koko tarinan, sanon, ja odotan sitten hetken saadakseni vastauksen Nooalta.   

  -En tietenkään puhu. Kiitos, että sä kerroit mulle, mä arvostan sitä paljon. Nyt mä voin yrittää ymmärtää sua paremmin, hän sanoo. Minä nyökkään jälleen, vilkaisen sitten muskan lattiaa ja totean mielessäni sen kaipaavan siivoamista.

  -Lähdetäänkö? Käydään samalla sanomassa tuossa ylhäällä, että tää pitää siivota. 

Nooa ei vastaa kunnolla, mumisee vain, mutta minä arvaan, että hänellä on jotain mielen päällä. Mitä ikinä se onkaan, toivon, että hän uskaltaa joskus kertoa siitä minulle. 

Cecilian kotona on lauantai-iltana rauhallista ja mukavan lämmintä. Cecilia etsii keskittyneen oloisesti puhelimestaan soittolistaa, jonka on luonut juuri tätä iltaa varten. Minä harjaan hiuksiani, jotka olen vain hetkeä aiemmin pessyt. Jo oli aikakin, mutisen mielessäni samalla, kun mietin hiuksiani ennen pesemistä. 

  -Tää on ihana biisi, Cecilia sanoo, kun soittolista alkaa. Myötäilen häntä kuunneltuani ensin hetken itselleni tuntematonta kappaletta. Kappaleen sanat ovat kauniit, ainakin ne, jotka minä ymmärrän englanninkielisestä tekstistä. Vaikka englantini on lähes aina ollut todistuksessa kiitettävä, en silti saa aina kiinni sanoituksista. 

  -Ootko sä saanut mitään selville Nooasta? Cecilia kysyy. Hän on vihdoin lopettanut ärsyttämiseni pojan suhteen. 

  -En. Ei se puhu mulle oikeastaan mitään elämästään. Mä tiedän vain sen, että se on ainut lapsi ja että se soittaa pianoa ja jotain muuta sälää. Musta Nooa välttelee perheestään puhumista. Yhden ainoan kerran se on maininnut isänsä, ja silloinkin puolivahingossa, koska se korjasi sitten heti sanomansa asian, sanon. 

  -Mitä se sanoi isästään? Ceci kysyy saaden minut miettimään, mitä asia oikeastaan edes koskikaan. 

  -Hmm… se liittyi ehkä siihen, kun Nooa oli sen yhden maanantain kipeänä. Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä, muistan yhtäkkiä täydellisen kirkkaasti Nooan sanat. 

  -Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä. Niin se sanoi! Ja mä mietin silloin, että se kuulosti vähän oudolta. 

  -Kieltämättä aika outoa, kun toi yhdistetään siihen, ettei se kundi muutenkaan puhu mitään perheestään. Ootko sä varma, ettet sä oo huomannut mitään muuta epäilyttävää? Cecilia kysyy minulta saaden minut jälleen miettimään jokaista keskusteluani Nooan kanssa. On lähes mahdotonta muistaa jokaista sanaa ja lausetta, mutta pinnistelen silti muistaakseni edes jotain. 

  -Nooan piano. Sillä oli piano, mutta se myytiin ennen tänne muuttamista. Mä kysyin syytä myymiseen, mutta en saanut kunnon vastausta. Soitin olisi kuulemma ollut hankala kuljettaa tänne, mitä mä en kyllä ihan purematta ole niellyt, vaikka en mitään Nooalle sanonutkaan, kerron Cecilialle, joka nyökyttelee. Hän tuntuu olevan kanssani samaa mieltä pojasta: hänessä on jotain outoa. Mutta se, mitä se on, on vielä suuri mysteeri ja kysymysmerkki. 

  -Mä luulen, ettei se tule kertomaan mitään ilman kysymistä, mutta sähän sen paremmin tunnet. Musta sun ei kuitenkaan kannata kysyä ihan suoraan. Kuuntele, ja tee sen perusteella tulkinta. 

  -Joo. Tiedän, ettei perheestään kertominen aina ole kovin helppoa. Mä jos joku tiedän sen, sanon Cecille, jonka jalka heiluu kappaleen tahtiin. Sitten muistan asian, josta minun on pitänyt puhua jo useamman päivän ajan. 

  -Ceci muuten, sun ei enää tarvitse peitellä.

  -Mitä?

  -Nooa tietää mun vanhemmista. Karoliinan mainitseminen mun kodin yhteydessä on sallittua. 

Ystäväni silmissä häivähtää myötätunto, ja tavallaan myös helpotus. 

  -Usko tai älä Mikaela, munkin olo helpottuu, kun ei tarvitse salailla sitä asiaa tai pelätä, että paljastaa sen tahtomattaan. 

Olen hetken hiljaa, tuijotan ulos ikkunasta oranssia katulampun valoa. 

  -Mä tiedän Cecilia. Mä tiedän. 

Iltapäivä on aurinkoinen ja sopivan kylmä. Lämpömittarin elohopea on painunut hieman kymmenen pakkasasteen alapuolelle, eikä minulla ole lainkaan kylmä. Kävelen Cecilialta kotiin sydän jälleen kerran hieman kevyempänä, sillä hänen kanssaan oleminen ja puhuminen vaikuttaa minuun vain positiivisesti. Jokaista sanaa ja lausetta ei tarvitse selittää hänelle erikseen, sillä hän ymmärtää ilmankin. Se jos jokin on minusta ihanaa. 

  -Mä tulin nyt kotiin! huudan päästyäni eteiseen, mutta en saa vastausta. 

  -Karoliina? 

Kävelen pois eteisestä ja vilkuilen asuntoon, jossa en kuitenkaan näe ketään.

  -Ootko sä täällä? kokeilen vielä, vaikka olen juuri kiertänyt kaikki asunnon huoneet läpi. Pelko hiipii rintaani. Tärisevin käsin katson puhelintani, johon en kuitenkaan ole saanut yhtään uutta viestiä tai puhelua. Yritän miettiä kaikki järkeen käyvät vaihtoehdot Karoliinan olinpaikasta, mutta en siltikään saa mieleeni yhtäkään paikkaa, jonne menosta tätini ei voisi minulle ilmoittaa. Olen jo hätäpäissäni kirjoittamassa Cecilialle hätäviestiä, kun ovelta kuuluu kolahdus ja sen mukana iloista hyräilyä. 

  -Mitä hittoa sä ajattelit?! Mikset sä kertonut, ettet oo kotona kun mä tulen Ceciltä? kysyn rynnätessäni tarkistamaan Karoliinan kunnon eteiseen. 

  -Mikaela! Sä tulit jo kotiin? Anteeksi kauheasti, mä olin Jar… kävin Sannan kanssa kahvilla, enkä muistanut ilmoittaa asiasta sulle, Karoliina sanoo kuin yllätettynä, ja laskee sitten kätensä olkapäilleni rauhoittavasti. Hiljalleen sydämeni laukkaava syke rauhoittuu, ja pystyn jälleen ajattelemaan rauhallisesti. Siitä huolimatta en kuitenkaan voi olla miettimättä, miksi kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat yhtäkkiä hieman outoja. Ei ole lainkaan Karoliinan tapaista olla ilmoittamatta minulle menemisistään, jos tietää, etten tiedä niistä jo etukäteen. Myös Nooan elämän kiemurat sotkeutuvat päässäni jatkuvasti yhä pahemmin ja pahemmin, enkä minä voi olla varma edes siitä, mistä aloittaisin jutun selvittämisen. Ainut asia, josta olen varma, on se, ettei pojan elämä oikeastaan edes kuulu minulle. Tiedän, että olisi parempi antaa hänen itse kertoa se, mitä hän haluaa kertoa, mutta joskus omaa vaistoaan toisen hädästä on vaikeaa sivuuttaa, sillä minä tunnen sisälläni, ettei Nooan tarina ole kevyimmästä päästä.

6. osa