Lopun jälkeen: Epilogi

Marraskuun loppu vuonna 2005 vei paljon mukanaan, eikä kukaan jäljelle jääneistä kai uskonut, että kaiken sen jälkeen olisi vielä mahdollista luoda elämä, joka olisi riittävän kokonainen. Kuitenkin tyttö päiväkodin pihalla pakotti jatkamaan eteenpäin, liimaamaan sirpaleet yhteen ja luottamaan siihen, että elämä kantaisi. Ja tyttö päiväkodin pihalla kasvoi ja aikuistui, kipuili ja rakasti, sai rakkautta osakseen. Samaan tilanteeseen eri rooleissa joutuneet henkilöt hitsautuivat tiiviisti yhteen, olivat toistensa perhe. Vuosien aikana he saivat huomata, ettei mikään ollut muutosta pysyvämpää, ettei elämä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan hävinnyt, vaan vahvistui päivä päivältä, sillä sisimmässään he tiesivät, ettei mikään elämässä ollut rakastamista tärkeämpää.

Vuosien kuluttua nyt jo nuoreksi muuttunut tyttö päiväkodin pihalta oli omaksunut saman ajatusmaailman, sovelsi sitä elämässään tilanteiden vaatimalla tavalla ja pyrki näyttämään ihmisille sen, että välitti. Erityisen paljon hän huolehti ja välitti pojasta, joka olemuksesta löysi jotain kipeää, karua ja kuitenkin samaistuttavaa. Kumpikin oli menettänyt jotain mittaamattoman arvokasta, joutunut elämään menetysten kautta muovautunutta elämää. Toisistaan he, kaksi elämään epäluuloisesti suhtautuvaa, kuitenkin löysivät luottamuksen ja rohkeuden, pelkojensa peilikuvan ja turvan, jonka pysyvyys ei kuitenkaan ollut itsestään selvää. Elämä ei ollut varmaa – se saattoi antaa ja ottaa aivan kaiken.

Tyttö päiväkodin pihalta, Mikaela, ja jokseenkin surumielinen poika, Nooa, tiesivät, ettei elämään vain voinut luottaa täydellisen tyynesti. Silti he päättivät valita toisensa, antaa mahdollisuuden pelkojen voittamiselle ja elämän kantokyvylle. He eivät koskaan rakastaneet toisiaan ikuista rakkautta julistaen, vaan toistensa hyvinvoinnista huolehtien. Mikaela ja Nooa olivat paitsi valmiita taistelemaan suhteensa eteen, myös tarvittaessa luopumaan toisistaan, jos suhteeseen jääminen olisi merkinnyt edes toiselle osapuolelle onnellisuuden sijaan onnettomuutta. Heidän suhteensa ei aina ollut helppo, eikä toisen vierellä myrskyissä  seisominen ollut koskaan yksinkertaista. Ajan mittaan elämästä kuitenkin tuli tasaisempaa, parempaa, kummallekin miellyttävämpää.

Tyttö päiväkodin pihalta kasvoi, aikuistui, eli ja rakasti, eikä ollut enää vain lapsi, jonka elämä oli pirstaloitunut sekunneissa tuhansiksi kappaleiksi. Toisinaan Mikaela pystyi irrottamaan otteensa peloistaan ja elämään suhteellisen huolettomasti, vaikka tietynlainen huoli läheisistä ei koskaan kadonnutkaan hänen elämästään. Tätinsä oppien mukaan hän ei kuitenkaan katkeroitunut, vaan ymmärsi, ettei selviytyminen aina tarkoittanut sitä, ettei haavoja enää olisi. Hänen ei tarvinnut olla täydellisen ehjä ollakseen onnellinen. 

Sen ajatuksen hän pyrki siirtämään eteenpäin myös muille ihmisille.

Kirjoittajalta

Tähän pisteeseen on tultu. On syyskuun lopun myöhäisilta vuonna 2022, ja Lopun jälkeen -tarina on nyt kirjoitettu epilogia myöten valmiiksi. Tämän tarinan kirjoittamisen ei koskaan pitänyt kestää näin kauaa, melkein kolmea vuotta, mutta nyt, kaikkien aikataulujen rikkouduttua, tarina on viimeinkin valmis. Jokainen käänne ja tapahtuma on nyt kirjoitettu Docs-tiedostoon, jonka olen viimeisten vuosien aikana avannut satoja kertoja. Nyt olen muokkaamassa tiedostoa ja sen pääasiallista sisältöä viimeistä kertaa – olotilani on helpottunut ja haikea. Ennen kuin luovun tarinasta lopullisesti, haluan kuitenkin kertoa joitain sen tekemiseen liittyneitä asioita, sillä vuodet tämän tarinan parissa ovat sisältäneet monia vaiheita :D.

Ensimmäinen ajatus tästä tarinasta syntyi melko tarkalleen kolme vuotta sitten, kun olin vielä kirjoittamassa Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -kokonaisuutta. Päätön YouTuben selailu sinä syksyisenä iltana osoittautui melko kannattavaksi, sillä yhden videon aiheuttaman inspiraation seurauksena syntyi idea, jonka lopputulos on tämä 230 sivuinen teos. Vaikka aivan ensimmäinen idea tarinasta ei koskaan päätynyt kirjoitettavaksi asti, ei tarinan lähtötilanne kuitenkaan muuttunut suunnitteluvaiheen aikana. Halusin kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä oli syystä tai toisesta romahtanut täysin. Pian tämän ajatuksen pohjalta syntyi Mikaela, vanhempansa menettänyt nuori, ja Nooa, jonka isä oli kuolemassa syöpään. Tarinan lähtökohtana oli siis seurata, millaista Nooan ja Mikaelan elämä olisi lukion aikana, ja miten jo menneet tai tulevat tapahtumat vaikuttaisivat heihin. 

Lopun jälkeen on tarina, jonka kirjoittaminen ei aina ole ollut kovinkaan helppoa. Melkein kolmivuotisen kirjoitusprosessin aikana olen joutunut muokkaamaan juonta ja karsimaan tapahtumia, henkilöhahmoja, kohtauksia ja keskusteluja, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa tarinasta. Toisaalta kaiken karsimisen vastapainoksi olen myös joutunut lisäämään tarinaan tapahtumia, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Koska kyseessä on myös pitkän kirjoitusprosessin tarina, voin rehellisesti sanoa, että toisinaan motivaatiota kirjoittamiseen ei juurikaan ole ollut. Motivaation puuttumisen lisäksi kirjoittaminen on venynyt näin paljon myös siksi, että oma elämäntilanteeni on muuttunut prosessin aikana. Siinä missä vielä tammikuussa 2020 olin peruskoulussa, olin jo saman vuoden elokuussa aloittanut lukion. Lukion aloittamisen myötä arkipäivistä hävisi melko paljon vapaa-aikaa, jota minulla vielä peruskoulussa oli ollut – lukiossa yli 30 kurssin vuositahti on tarkoittanut täpötäysiä jaksoja. Haasteita tarinan kirjoittamiseen on siis itse tarinan lisäksi tuonut toisinaan myös ajanpuute.

Aloitin Mikaelan ja Nooan tarinan kirjoittamisen tammikuussa 2020 ollessani 15-vuotias. Nyt, kun lopetan tarinan, olen 18-vuotias, muka aikuinen. Minusta on siis täysin pätevää sanoa, että tarina ja sen henkilöhahmot ovat kasvaneet mukanani, kun taas minä olen saanut kasvaa heidän kanssaan. Lopun jälkeen on ollut elämässäni valtavan pitkään siihen nähden, että se on vain yksittäinen tarina. Sen vuoksi oloni on ollut viime aikoina hieman tyhjä: ikään kuin aloittaisin kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. En vielä täysin tiedä, mitä kirjoitan seuraavaksi, tai kuinka pitkiä tarinat ovat. Kun olen keskittynyt näin pitkään pääosin vain Mikaelaan ja Nooaan, uusiin hahmoihin tutustuminen tuntuu hieman vaikealta. Hetkittäin mieleen ilmestyy myös ajatus siitä, etten enää osaisi kirjoittaa muuta. Tuo ajatus ei tietenkään pidä paikkaansa, ja todennäköisesti paras lääke siihen on se, että jossain kohtaa alan vain kirjoittaa jotain. Itseluottamus on siis kaivettava esille, sillä Lopun jälkeen on tarinana kuitenkin osoittanut minulle, että pystyn lyhyiden novellien lisäksi luomaan myös romaanin mittaisia tekstejä. 

Kun nyt suljen tämän tiedoston kirjoittamistarkoituksessa viimeistä kertaa, voin todeta, että Lopun jälkeen on ollut minulle suuri opetusmatka. Tarina ei suinkaan ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Sen mukana minä olen kuitenkin saanut kehittyä kirjoittajana: tehdä virheitä ja onnistumisia, kokeilla uusia asioita, turhautua ja iloita, sillä kirjoittaminen ei ole mustavalkoista, vaan täynnä erilaisia värejä. 

Vielä lopuksi haluan esittää kiitokset sydämeni pohjasta:

Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet Mikaelan ja Nooan tarinan alusta loppuun – se merkitsee minulle paljon <3

Suuret kiitokset myös kommentoijille: ilman teitä olisin hymyillyt tämän tarinan vuoksi paljon vähemmän <3

Kiitos myös niille artisteille, joiden kappaleita olen kuluttanut kirjoittaessani tätä tarinaa. Vaikka vuodet ovat vaihtuneet, tietyt kappaleet ovat kulkeneet koko ajan mukana ja muistuttaneet minua siitä, mikä tarinan ydin on. Ja koska juuri minä olen kirjoittanut tämän tarinan, sillä täytyykin olla muutamia inspiraatiobiisejä :D

Kiitos siis jokaiselle Lopun jälkeen -tarinaan tavalla tai toisella vaikuttaneelle ihmiselle. Toivon, että olen kirjoittajana pystynyt koskettamaan, ehkä jopa itkettämään ja naurattamaan, teitä tällä tarinalla. Jos olen pystynyt koskettamaan ja herättämään ajatuksia, tavoitteeni ovat täyttyneet.

Alle saatte kommentoida mitä ikinä mieleenne tuleekaan tarinasta: muistoja, ajatuksia, huomioita, tunteita, mielipiteitä tai rakentavaa kritiikkiä. Vaikka tarina ei blogissa enää jatkukaan, se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole katoamassa täältä mihinkään. 

Mikaela ja Nooa jättävät jäähyväiset, mutta minä lupaan palata uusien tarinoiden kanssa, vaikka aikataulusta ei vielä olekaan tietoa. Yksi on kuitenkin varmaa – en missään nimessä ole lopettamassa kirjoittamista. 

Rakkaudella, Outi

Lopun jälkeen #40

Neljä kuukautta myöhemmin

Marraskuun loppu seitsemäntoista vuotta kohtalokkaan illan jälkeen on kummallisen rauhallinen, vaikka melankolia, levottomuus ja yleinen surumielisyys ovatkin pitäneet melko tiukasti otteessaan viimeisen viikon ajan. Opiskelu ja etenkin siihen keskittyminen on ollut normaalia viikkoa vaikeampaa, enkä välttämättä ole käyttäytynyt edes Nooaa kohtaa järin aurinkoisesti. Nyt olen kuitenkin kotona – siis kotikotona. Minusta tuntuu melkein kieroutuneen hyvältä olla täällä, tässä kaupungissa, jossa marraskuun lopun päivät ovat yleensä olleet raskaita ja pitkiä. Mietin hetken aikaa menneitä vuosia, ennen kuin nappaan varsin tutun tuntuisesti omenan eteisessä olevalta pöydältä, aivan niin kuin mikään ei olisi muuttunut vuosien saatossa. Kun hetken kuluttua kuulen ulko-ovelta rapinaa, käännän kasvoni ovea kohti ja valmistaudun siihen, että tätini säikähtää minua eteisessä. Olen ilmoittanut hänelle tuloaikani hieman epämääräisesti, mutta luulen silti, ettei hän ole arvannut, että olisin paikalla jo ennen, kuin hän pääsee töistä kotiin. Kun ovi aukeaa kokonaan, tätini ilme on näkemisen arvoinen, ja hän on pudottaa avaimensa ja laukkunsa lattialle silkasta säikähdyksestä.

  -Hui hitto! Sä olitkin tullut jo, Karoliina sanoo ja katsoo minua vielä hieman säikähtäneesti, kunnes hänen kasvonsa sulavat lempeään hymyyn. 

  -Juna oli ajallaan, ja tähän suuntaan tuli sopivasti bussi keskustasta, totean hänelle ja menen sitten halaamaan ihmistä, joka ei vielä ole saanut edes ulkotakkiaan pois päältä. Juuri nyt Karoliinan halaaminen tuntuu tavallista paremmalta, ihan kuin hänen kanssaan jaettu suru pyyhkisi hetkeksi kaiken ahdistavan pois mielestäni. Hän on edelleen minulle valtavan tärkeä, on ollut jo ennen onnettomuutta ja etenkin sen jälkeen. Nytkin, kun asun jo omillani, tiedän, että hän kuulee puhelimessakin ääneni eri sävyt ja jaksaa aina huolehtia siitä, miten voin. Vaikka hän ei sano mitään, pystyn tuntemaan hänen halauksestaan, ettei viikko ole päästänyt häntäkään helpolla. Tiedän, että marraskuun viimeinen viikko on raskas jokaiselle meistä neljästä. Se painaa meitä kerta toisensa jälkeen polvilleen, mutta vuosien kuluessa kivun kulmat ovat hiljalleen hioutuneet pyöreämmiksi. 

  -Jarkko tulee kotiin muutaman tunnin päästä. Meillä on hetki aikaa puhua kahdestaan, Karoliina sanoo minulle, kun vetäydymme halauksesta. Minä näen tätini silmistä, että hänellä on mielessään jotain painavaa asiaa, todennäköisesti vanhempieni kuolemaan ja sen jälkeen tapahtuneisiin asioihin liittyen. Karoliina ei koskaan ole yrittänyt opettaa minua hiljaisuuden kulttuuriin, jossa omista kipukohdista ei saisi puhua. Hän on korostanut minulle rehellisyyden tärkeyttä, kuten mummi ja ukkikin. Tiedän silti, ettei kukaan meistä ole aina sanonut asioita juuri niin, kuin ne ovat kaikessa kipeydessään olleet. Olemme halunneet suojella toisiamme omilta peloiltamme ja kivuiltamme, löytää itse ratkaisut ongelmiin. Nyt tätini aikoo kuitenkin avata minulle ajatuksiaan, joista ei ehkä aiemmin ole halunnut puhua. 

Ja vaikka onnettomuudesta puhuminen tuntuu joskus turhalta, ei se ole sitä nyt.

Yleensä minä ja Karoliina olemme päätyneet tällaisiin keskusteluihin vahingossa, ilman suunnittelua kesken arkipäiväisten toimintojen. Nyt, kun tiedän jo etukäteen, että keskustelu suurella todennäköisyydellä on tummasävyinen ja vakava, tilanne saa olotilani hieman epämukavaksi. Siksi olotilani on myös hieman hermostunut, kun käyn istumaan olohuoneen sohvalle höyryävän kuuma teemuki kädessäni samalla, kun odotan tätini tulevan istumaan kanssani. Olohuoneessa olevat kuvat äidistä ja isästä eivät varsinaiset auta, vaan saavat minut tuntemaan itseni haavoittuvaiseksi, vaikka olen satavarma siitä, ettei Karoliina aio hyökätä sanoillaan minua vastaan. 

  -Mikaela?

Tätini tulee olohuoneeseen ja katsoo minua hieman huolestuneesti, ihan kuin tietäisi, että sydämeni hakkaa turhan kovaa siksi, etten tiedä, mitä hän aikoo sanoa. Kun käännän katseeni valokuvista häneen, näen, että hänen ilmeensä on vakava, mutta kuitenkin lempeä.

  -Joo? sanon kysyvästi ja käännyn sitten istumaan niin, että näen kunnolla sohvan toiseen päähän istuvan tätini. Hän sekoittaa lusikalla teetään ja vetää kerran syvään henkeä, ennen kuin alkaa puhua.

  -Mä tiedän, että sä oot aina vaatinut meiltä rehellisyyttä. Siis multa ja sun isovanhemmilta, niin kuin mekin sulta. Mutta mä tiedän myös sen, että sä ymmärrät, että ihan kaikkiin sun kysymyksiin me ei olla osattu tai välttämättä edes haluttu vastata näiden vuosien aikana. Nyt mä kuitenkin… tai kun sä olet jo 20-vuotias nuori ja fiksu tyyppi, mä ajattelin, että olisi mun osalta vain reilua vastata kysymykseen, jota sä oot kysynyt eniten.

Karoliinan ei tarvitse kertoa minulle, kun jo tiedän, mihin kysymykseen olen jo pitkään halunnut saada vastauksen ehkä eniten siksi, jotta tietäisin, olemmeko me kaikki kipuilleet täysin saman asian kanssa. 

  -Karo… mä tajuan, ettei se ole yksinkertainen kysymys, sanon hiljaa ja katson vieressäni istuvaa naista, joka nyökkää, muttei peräänny tilanteesta.

  -Sä oot kysynyt multa monta kertaa, mikä on ollut vaikeinta onnettomuuden ja sun vanhempien kuoleman jälkeen. Enkä mä oo osannut tai pystynyt vastaamaan siihen oikein mitenkään. Ehkä vastaamisen esteenä on ollut se, että mä oon yrittänyt pitää yllä sun luottamusta elämään – ettei elämästä saa päästää irti, vaikka päivät olisi pitkiä ja mustia. Mä oon pakottanut itseni ja sut puskemaan läpi tilanteista, joissa on tuntunut siltä, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada elämää tasapainoon. Mä en aina vieläkään haluaisi myöntää sitä, mutta Mikaela, kaikkein vaikeinta onnettomuuden jälkeen oli pitää elämästä kiinni, Karoliina sanoo ääni hieman väristen ja näyttää siltä, että saattaa alkaa kohta itkemään. Minut tätini vastaus pysäyttää täydellisesti, enkä pysty välttämään herkistymistä, vaikka tietyllä tapaa olen osannut odottaa vastauksen olevan jotakin tällaista. Silti vastaus tietyllä tapaa satuttaa, sillä jossain syvällä sisimmässäni olen ehkä hieman naiivisti toivonut, ettei sama asia olisi repinyt meitä kaikkia palasiksi. Me neljä olemme kuitenkin kulkeneet samaa matkaa viimeiset seitsemäntoista vuotta.

  -Voi hitto, Karoliina… Kun mä mietin meitä neljää, tätä meidän outoa perhettä ennen Jarkkoa, musta tuntuu jopa hämmentävältä ajatella, miten samanlaisia tunteita onnettomuus on meissä kaikissa herättänyt. Sinä, minä ja ukki sekä mummi ollaan oltu toisiimme nähden tosi erilaisessa asemassa sen onnettomuuden jälkeen. Mä oon ollut lapsi, mummi ja ukki vanhemmat, sä sisko… Vaikka tavallaan jokainen meistä on menettänyt samat ihmiset, me ollaan silti käsitelty tietyllä tapaa eri ihmisten menettämistä. Äidillä ja isällä oli meidän kaikkien elämässä ihan omat roolinsa, kukaan meistä ei ole ollut toisen kanssa samassa asemassa. Ja silti, silti me ollaan kohdattu tosi samanlaisia tunteita, mutta vaan vähän eri näkökulmasta katsottuna. Koska Karoliina, kyllä mustakin on välillä tuntunut siltä, että tästä elämästä on ihan helvetin vaikea pitää kiinni, puhun varmasti liian nopeasti, enkä voi mitään kyyneleille, jotka valuvat poskilleni ja pakottavat minut laskemaan teemukin sohvapöydälle, jotta en kaataisi sitä syliini. En oikeastaan edes muista, milloin viimeksi olen nähnyt Karoliinan itkevän, mutta nyt hän itkee vieressäni niin vuolaasti, että kotiin tullessaan Jarkko tulee näkemään yhden sijasta kaksi punasilmäistä ihmistä. 

  -Kultapieni, tuu tänne. Mä rakastan sua ihan hirveästi, tätini sanoo minulle kyyneltensä lomasta ja halaa minua samalla tavalla kuin silloin, kun olin vielä pieni, palasiksi hajonnut lapsi. 

  -Mäkin rakastan sua, saan juuri ja juuri sanottua. En oikeastaan edes tiedä, miksi ihmeessä itken juuri nyt näin voimakkaasti vanhempieni kuoleman vuoksi, mutta tällä kertaa annan itseni vapauttaa padot, joita olen ehkä jo vuosia kasannut sisälleni. Minusta tuntuu siltä, että myös Karoliina on päästänyt täysin irti suojakuorestaan, ja niinpä me kaksi olemme hetken aikaa aallonpohjalla oleva parivaljakko. Kun sitten viimein rauhoitumme, katsomme toisiamme ja nauramme sitten kepeää ja kipeää, mutta aidosti puhdasta naurua kaikelle kohdatulle, jonka jälkeen olemme edelleen tässä.

Minusta tuntuu oudolta seistä Cecilian kanssa vanhan peruskoulumme pihalla keskellä joulukuista lauantaita, vaikka olemmekin tulleet paikalle varta vasten nostalgisoimaan. On melkein joulu, koulun ikkunoissa palaa jouluvaloja, kuten melkein kaikissa muissakin ikkunoissa ympäri kaupunkia. Lapsena niin suurelta tuntunut koulurakennus näyttää nyt kovin pieneltä, enkä silti voi käsittää sitä, että tässä rakennuksessa vietetyistä ajoista on kulunut jo vuosia. 

  -Viimeksi ollaan oltu tällä pihalla vähän eri näköisiä, Cecilia sanoo ja viittaa sitten ikkunaan, josta heijastuksemme näkyy. Sekin on totta: minä ja Cecilia emme enää näytä lapsilta, vaikka kummankin kasvot ovat meikittömät ja hiukset vain huolimattomasti letitetyt. 

  -Missä kohtaa meistä tuli tällaisia, muka aikuisia?

Ystäväni ei sano mitään, mutta nyökkää pienesti ja vaikuttaa sitten vaipuvan hetkeksi ajatuksiinsa, vaikka vuosien ajan minä olen ollut meistä kahdesta se, jota on saanut onkia ajatusten täyttämän valtameren pohjalta ylös.

  -Mieti nyt, Sebastiankin on jo 13-vuotias ja täyttää keväällä 14. Ja me täytetään ensi vuonna 21. Me ollaan aloitettu yläaste seitsemän ja puoli vuotta sitten. Ja nyt me sitten opiskellaan monen sadan kilometrin päässä toisistamme ja ollaan silti edelleen ystäviä, Cecilia selittää hieman hajamielisesti ensin pikkuveljestään Sebastianista, joka toden totta on jo teini, ja sitten myös itsestään ja minusta, siitä, miten uskomattoman pitkään me olemme olleet ystäviä.

  -Ja oikeastaan meidän ystävyys on tänä vuonna täysi-ikäinen. Ceci, siitä on 18 vuotta, kun me kaksivuotiaina tavattiin päiväkodissa, sanon, ja hetken aikaa me mietimme, miten kaksi niinkin erilaista lasta on voinut ystävystyä niin syvästi jo todella pienenä. Täysi-ikäiseen ystävyyteemme on mahtanut monenlaisia tapahtumia, mutta kaikkein tärkeintä sekä minulle että Cecilialle on ollut se, että toinen on aina ollut vierellä. Nyt vieressäni muistoja verestävän naisen kanssa olen kulkenut niin kotibileissä, hautausmaalla, mummolan perunakellarissa kuin yläasteen työharjoittelupaikkaa etsimässäkin. Cecilia on nähnyt sekä parhaat että hirveimmät puoleni, eikä hän ole koskaan kääntänyt selkäänsä minulle. Hän on edelleen toisinaan ärsyttävä ja rasittava, mutta niin rakastettavalla tavalla, etten osaisi olla hänelle siitä vihainen. Paitsi Cecilia, myös hänen perheensä on ollut lapsuudessani merkittävässä roolissa, enkä voisi kiitollisempi Holmien perheelle siitä, että he ovat ottaneet minut mutkattomasti osaksi elämäänsä silloin, kun Karoliina on tarvinnut kanssani apua. Muutenkin olen varsin onnellinen siitä, että Cecilia on pysynyt elämässäni kaikki nämä vuodet, vaikka ystävyys minun kanssani ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Melankoliasta ja liian syvistä ajatuksistani huolimatta hän on kuitenkin jaksanut minua, ja minä todella toivon, että saisin jakaa elämääni hänen kanssaan vielä pitkään. 

  -Ela, sä olet mun elämässä vähän niin kuin tähtitaivas. Hei, älä nyt näytä tuolta, vaan anna mun selittää! Sä olet vähän pimeä, mutta ne tähdet sussa ei loistais ilman pimeää! Ja sut haluaa nähdä aina uudestaan, sä olet ihana ja upea ja tuot lohtua vaikeisiin hetkiin. Mikaela, mä yritän tässä vaan sanoa lyyrisesti, että mä rakastan sua, Cecilia puhuu minulle, enkä minä tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa, mutta lopulta hänen sanansa ovat kuitenkin niin kauniita, että voisin alkaa vollottaa ääneen entisen koulumme pihalla.

  -Joo, säkin oot mulle tosi rakas, senkin höhlä. Kyllä mä tavallaan ymmärrän, miksi Aapo rakastaa sua niin paljon, sanon ystävälleni leikkimielisesti viimeisellä virkkeelläni härnäten ja saan hänet puistelemaan päätään. Mutta juuri tällaista ystävyytemme on aina ollut: syvää, kepeää, kipeää, ihanaa, kaunista, rosoista ja peruskallion kaltaista. Ja juuri siksi rakastan tätä ystävyyttä niin paljon – koska kenenkään toisen kanssa minulla ei olisi samanlaista ystävyyssuhdetta.

Joulu tulee ja menee, tällä kertaa perinteisesti mummolassa. Tuntuu luonnolliselta olla jälleen kaupungin ulkopuolella, vaikka edellisvuonna kaupungissa vietetty joulu on ollut suoranainen onnenpotku, jota ilman minä ja Nooa emme välttämättä olisi saaneet potkittua eteenpäin asioita välillämme. Tänä vuonna olemme kuitenkin erillämme, Nooa äitinsä ja isovanhempiensa kanssa kaupungissa, minä taas maaseudulla oman perheeni kanssa. Vaikka huomaan ikävöiväni hänen lähelleen toisinaan hyvinkin paljon, tiedän toisaalta, että hetkellinen erillään oleminen tekee vain hyvää meille molemmille. Kumpikin meistä tarvitsee omaa tilaa ja aikaa, ja vaikka joulun viettäminen perheen seurassa ei välttämättä tarjoa omaa rauhaa, on toisen näkeminen joka tapauksessa erityisen ihanaa pienen tauon jälkeen. Siitä huolimatta, että Nooa ja minä asumme samassa kaupungissa suhteellisen lähellä toisiamme, on meillä ollut syksylläkin opintojen takia viikkoja, ettemme ole ehtineet nähdä toisiamme. Toisaalta rauhallinen tahti on sopinut meille hyvin, eikä kumpikaan haaveile vielä tässä kohtaa yhteenmuutosta. Totta kai käymme ja olemme toistemme luona toisinaan useita öitä putkeen, mutta vielä on tuntunut hyvältä tietää, että tarvittaessa pääsee rauhoittumaan ihan itsekseen. Rauhoittuminen on tarpeen myös sen vuoksi, että viimeisen vuoden tapahtumat tuntuvat toisinaan hieman unenomaisilta.

Vastahan me törmättiin matkakeskuksella puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen, mietin ja tajuan samalla, kuinka tarkasti muista koko hetken. Nooan olkapäillä oli ollut sinä iltana lunta, hengitys höyrynnyt eikä teetä ollut voinut juoda huolettomasti ilman, että suu olisi palanut pahemman kerran. Miten hyvältä Nooan kanssa puhuminen oli tuntunut.

Vuoden takaisen muistelu tuntuu hieman kummalliselta, ihan kuin siitä olisi samaan aikaan pidempi ja lyhyempi aika kuin oikeasti on. Tässä me kuitenkin olemme: muuttuneina, samanlaisina, yhdessä, edelleen toistemme puolella, vaikka välillä murros tähän hetkeen onkin tehnyt kipeää. 

  -Mikaela, tulehan syömään kohta, havahdun ajatuksistani, kun mummi ilmestyy keittiöstä olohuoneeseen lempeä hymy kasvoillaan. 

  -Joo, mä tulen, vastaan ja hymyilen itsekin. Mummi ei kuitenkaan katoa heti takaisin keittiöön, vaan jää katsomaan minua, enkä minäkään voi kääntää katsettani pois hänestä. Vaikka en aina haluaisi myöntää sitä, joudun tällä kertaa toteamaan itselleni raadollisen rehellisesti, että mummi näyttää jo vanhemmalta kuin aikaisempina vuosina. Vaikka vanhempieni kuoleman aiheuttama tuska on helpottanut huomattavasti aikuistumisen myötä, en voi väittää, etteikö isovanhempieni vanheneminen kuitenkin saisi minua hieman varuilleen. On ilmeisen selvää, ettei menettämisen pelko ole tekemässä lähtöä mielestäni, vaikka toisinaan itse niin haluaisinkin. Tiedän ja ymmärrän, ettei mikään ole muutosta pysyvämpää, mutta on silti kivuliasta ajatella, että muutos on myös väistämätöntä menettämistä. 

  -Onhan kaikki hyvin? mummi kysyy minulta, kun olen hetken aikaa vain katsellut häntä ja olohuonetta, jossa olen istunut tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Jopa mummin kysymys tuntuu tutulta ja turvalliselta – se muistuttaa minua kaikessa arkisuudessaan aidosta välittämisestä.

  -Mm, on. Mä vaan mietin kaikenlaista, viimeistä vuotta, äitiä ja isää, elämää, selitän mummille rauhallisesti ja hymyilen ehkä hieman melankolisesti ennen kuin nousen sohvalta ylös. Hän tuntuu ymmärtävän, etten tällä kertaa halua avata ajatuksiani enempää, ja laskee vain kätensä olalleni rauhoittavasti, kun olen kävellyt hänen viereensä. Hän on ollut koko elämäni ajan tukenani, enkä minä haluaisi vielä ajatella aikaa, kun häntä ja ukkia ei enää ole. Siksi työnnän ajatuksen päättäväisesti pois, pyrin keskittymään tähän hetkeen.

  -Mummi, sä ja ukki ootte mulle tosi rakkaita, sanon itseäni paljon vanhemmalle naiselle, joka katsoo minua hieman haikeasti.

  -Mikaela, niin sinäkin olet meille kaikille, hän sanoo ja silittää hieman olkavarttani, kunnes vetää minut lempeästi mukanaan keittiöön ja saa minut tuntemaan itseni murheita kevyemmäksi.

En ehkä pysty sanomaan, kuinka monta tällaista joulua saan vielä viettää, mutta tämän hetken ajan yritän pitää kiinni kaikesta kauniista, muistoista ja ihmisistä, hieman kummallisesta mutta kuitenkin niin rakkaasta perheestäni. 

Tammikuu tuntuu kaikessa arkisuudessaan hyvältä. Viimeiset puolitoista ovat olleet kaikesta huolimatta raskaita, enkä minä todellakaan valita, kun loppuvuoden vuosipäivät ja juhlat ovat viimeinkin ohi. Oikeastaan minusta on mukavaa olla omassa kodissani kulkemassa hieman vaihtelevasti yliopiston, kaupan ja Nooan asunnon väliä. Vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna palapelin palikat tuntuvat olevan harvinaisen hyvin paikallaan, enkä tunne olevani enää niin yksin – eikä Nooa ole ainut syy olotilani parantumiseen. 

Fiona on kuin onkin pysynyt elämässäni.

Viime keväänä tapaamani nuori nainen on jo nyt antanut minulle ystävyydellään valtavan paljon. Hänen ansiostaan olen saanut huomata siipieni kantavan uudessa kaupungissa, vaikka välillä minusta onkin tuntunut siltä, etten ole mitään ilman ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut jo pitkään. Fiona on kuitenkin näyttänyt ja opettanut minulle, ettei ystävystyminen ole mahdotonta, kunhan en itse pelkää jatkuvasti seisovani heikon jään päällä. Fionan ja Nooan läsnäolosta johtuen myös pahin tarpeettomuuden tunne on poistunut mielestäni: pystyn luottamaan siihen, että kumpikin haluaa minut elämäänsä ja arkeensa, etten ole tiellä. Totta kai olen tärkeä osa myös Cecilian elämän palapeliä, mutta hän asuu niin kaukana, ettei edes pysty olemaan arjessa mukana – enhän minäkään ole osa hänen arkeaan. Fiona ja Nooa täyttävät elämästäni nimenomaan valtavan, arjessa kohdattavan tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunteen. Heidän ansiostaan minun ei enää tarvitse istua seitsemänä iltana viikossa asuntoni keittiössä yksin, vaan saan myös mahdollisuuden olla sosiaalinen, vaikka toisinaan kaipaankin hiljaisuutta ja yksinoloa. Ja ehkä juuri sen vuoksi elämäni tuntuu muuttuneen erityisen paljon siitä, mitä se oli vielä muutama vuosi sitten. Olen ehkä viimeinkin oppinut luottamaan enemmän itseeni, löytämään itsestäni uusia puolia ja tajuamaan sen, etten ole enää pääasiallisesti kolmevuotias tyttö päiväkodin pihalla, vaan ihminen, joka hänestä on kasvanut. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen itse alkanut ymmärtää, ettei onnettomuus määrittele minua tai elämääni. Tiedän, että onnettomuus on vaikuttanut minuun ja elämääni ja tulee myös jatkossa vaikuttamaan, mutta en silti ole vain ihminen, jonka vanhemmat kuolivat onnettomuudessa, kun olin vasta pieni lapsi. Minä olen Mikaela, musiikkia ja kitaransoittoa rakastava pohdiskelija, tytär, lapsenlapsi, kummilapsi, ystävä, tyttöystävä, opiskelija, herkkä ja turhan helposti melankoliaan taipuvainen, pitkiä kävelylenkkejä tekevä ikuinen huolestuja, joka kuitenkin osaa oikeiden ihmisten seurassa päästää irti peloistaan. Minulla on elämässäni valtavan monta roolia, enkä ole sidottu vain yhteen niistä, eikä mikään niistä sulje toista pois. Minulla on siis oikeus olla muutakin kuin tyttö päiväkodin pihalla. Minä en ole vain onnettomuuden jälkiseuraus.

Olen niin paljon muutakin – minulla on mahdollisuus olla muutakin.

En ole varma, missä kohtaa rennoista viikonlopuista Nooan kanssa jommankumman asunnolla on tullut enemmän tapa kuin poikkeus. Emme edelleenkään ole joka hetki toistemme seurassa, ja etenkin arkipäivät saattavat kulua niin, ettemme näe toisiamme ristiin menevien aikataulujen takia. Viikonloppuisin pyrimme kuitenkin näkemään toisiamme, ellei toisella meistä ole menoa, jonka takia joutuisi olemaan poissa kaupungista. Nyt olemme kuitenkin yhdessä minun asunnollani. Tammikuun lopun iltapäivä on alkanut hämärtyä hiljalleen, tunnelma on raukea eikä kummallakaan ole kiire mihinkään. Istun itse sohvannurkkaan painautuneena, kun Nooa puolestaan on painautunut minua vasten, ja jollain tavalla hänen kehonsa paino omani päällä rentouttaa minua. Tuntuu hyvältä olla hänen lähellään, pitää häntä lähellä. 

  -Aika kauas me ollaan tultu kolmen vuoden takaisesta, Nooa aloittaa keskustelun ehkä hieman yllättäen sen jälkeen, kun olemme jonkin aikaa vain olleet hiljaa. En silti ylläty siitä, mistä aiheesta hän on aloittanut keskustelun. Vaikkei Nooa ole asiaa minulle sanonutkaan suoraan, olen silti huomannut, että hän on ollut viime aikoina hieman tavallista enemmän ajatuksissaan. 

  -Tai… tiedäthän sä. Jotenkin monet asiat on tosi erilaisia nyt, hän jatkaa ja liikahtaa sylissäni hieman levottomasti.

  -Niin… tavallaan kaikki ne asiat ja tunteet, jotka oli silloin ajankohtaisia, on jotenkin tosi kaukana ja kuitenkin edelleen läsnä. Ehkä osa on vain muuttanut muotoaan ja näkyy elämässä eri tavalla, sanon hitaasti. Nooa vaikuttaa olevan kanssani samaa mieltä, enkä minä voi olla miettimättä sitä, millaista elämä oli kolme vuotta sitten. Miten paljon me molemmat kannoimme huolta sisällämme, miten paljon me kuitenkin jo silloin pidimme toisistamme huolta, vaikka aina emme osanneet huolehtia edes itsestämme. Kolmen vuoden takaiset tapahtumat ovat minulle hieman sumuisia ja väsyneitä, vaikka Nooa onkin saanut kantaa harteillaan raskainta taakkaa. 

  -Mä oon miettinyt paljon viime aikoina isää, sen kuolemaa ja äitiä. Sitä, miten sekavaa kaikki oli silloin, miten kukaan meistä ei ollut oma itsensä. Eikä minä ja äiti koskaan saatu takaisin sitä, mitä me oltiin ennen isän kuolemaa. Kun isä kuoli, oikeastaan jo ennen sitä, mä menetin sen ihmisen, joka mä olin aina ennen ollut. Mä luulen, että sä saat kiinni mun ajatuksesta. Mikaela, kun isä kuoli, musta tuntui siltä, etten mä enää tuntenut omaa perhettäni. Vaikka siitä tiedettiin etukäteen, se järkytti silti kaikkia. Etenkin äiti muuttui tosi paljon. Enkä mä oikein tiennyt enää itsekään, kuka mä olen tai mikä tai millainen musta tulee. En mä ollut enää sairaan ihmisen lapsi, musta tuli kuolleen lapsi. Ja vaikken mä olisi aina jaksanut, mun piti silti olla äidille kantava voima, kun sillä itsellään ei ollut voimia oikein mihinkään, Nooan ääni särkyy viimeisten lauseiden aikana.

  -Välillä mä oon ollut isälle vihainen siitä, että se jätti mut kahdestaan äidin kanssa, vaikka mä tiedän, ettei syöpään sairastuminen ollut isän syytä. Kyllä mä silti toisinaan ajattelen, että olisiko isä voinut tehdä jotain toisin, jotta mä olisin saanut kulkea vähän kevyempää reittiä. Ja niiden ajatusten jälkeen mulla on huono omatunto. Ehkä se syvin ajatus on se, että mulla on vaan ihan helvetin kova ikävä isää, jota mä en oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan kunnolla. Enkä mä koskaan saa tietää, millainen mä olisin, jos isä olisi ollut mun elämässä toisella tapaa läsnä, Nooa kertoo minulle, ja minä kuulen ja tunnen, miten vaikeaa aiheesta puhuminen on hänelle. Hänen sanansa saavat minut voimattomaksi, ja jälleen kerran toivon, että voisin ottaa edes osan hänen taakastaan itselleni. 

  -Voi Nooa… Kyllä mä tiedän, mistä sä puhut. On hemmetin pelottavaa, kun jokin asia järkyttää tasapainoa niin paljon, ettei mikään asia tunnu enää tutulta, eikä kukaan kuitenkaan kerro, miten tai millä aikataululla siihen uuteen normaaliin tottuu, milloin siitä tulee osa identiteettiä. Ja vaikka lapselle painotettaisiin, että saa ja pitää puhua murheista, niin eihän se lapsi välttämättä puhu, jos ja kun huomaa, että se vain lisää aikuisen taakkaa. Ja lopulta siitä lapsesta voi tulla selviytyjä, ihminen, jonka vaan oletetaan pärjäävän. Ehkä aikuiselta jää huomaamatta, että lapsi on se, joka pitelee palettia kasassa, kun vanhempi ei siihen pysty. Ihan sama, miten iso tai pieni lapsi on, ei sen silti koskaan pitäisi joutua kantamaan niin isoa vastuuta. Nooa, vaikka sä olit jo 17-vuotias, ei se silti tarkoita, että sun olisi pitänyt jaksaa kantaa aikuisen taakka. Sä olit kuitenkin edelleen lapsi, itsekin tosi haavoittuvaisessa asemassa. Et sä ole huono lapsi, jos sanot, ettet aina olisi jaksanut pitää huolta sun äidistä. Ei sun olisi pitänyt joutua sellaiseen tilanteeseen, ei sen ikäisenä. Sä oot kantanut tosi pitkään huolta sun vanhemmista, etenkin äidistä, ja se on ollut liian raskas paino sun harteilla. Se olisi ollut sitä ihan jokaiselle lapselle. Ja sulla on lupa olla vihainen sun isälle ja sairaudelle, jonka takia sä olet joutunut ottamaan liikaa vastuuta liian nuorena. Ei se poista sitä asiaa, että sä rakastit ja rakastat tietyllä tapaa edelleen isääsi. Se, mitä teidän perheelle tapahtui, oli epäreilua, eikä niin pitäisi käydä. Sä olet kuitenkin edelleen tässä. Me ollaan tässä. Ja mä lupaan olla tässä sun kanssa niin kauan kuin tarvitsee.

Jossain kohtaa sanojani Nooa on hajonnut syliini, eikä hän siksi kykene sanomaan minulle mitään, kun lopetan puhumisen. Hän vain korjaa asentoaan niin, että pystyy painamaan päänsä kaulani sivuun ja pitää minusta koko keho täristen kiinni, aivan kuin hakisi minusta turvaa. Minä pyrin parhaani mukaan olemaan hänelle turva ja annan hänen olla lähelläni juuri niin palasina kuin hän oikeasti on. Kun Nooa itkee kaulaani vasten kaikkea sitä, mitä ei aiemmin ole pystynyt suremaan, itken itsekin. Lopulta me kuitenkin rauhoitumme, enkä minä silti lakkaa silittämästä sylissäni makaavan nuoren miehen selkää. Vedän hänet takaisin tähän hetkeen lujan lempeästi pehmeillä sanoilla ja kosketuksella, jonka mukana Nooan kehon jännittyneet lihakset rentoutuvat. 

Tällaiset tilanteet muistuttavat minua siitä, mitä oikeastaan olemme pelänneet ennen suhteeseen ryhtymistä. Kumpikin meistä on edelleen hajalla, eikä toisen myrskyissä seisominen ole aina kovinkaan helppoa, vaikka kaiken järjen mukaan asioiden pitäisi ajan myötä muuttua helpommiksi. Asiat ovat jo nyt paljon paremmin kuin aiemmin, mutta ymmärrän silti, että valitessani suhteen Nooan kanssa olen samalla valinnut myös suhteen, jossa menneisyyden kokemukset todennäköisesti tuottavat haasteita. 

  -Aika kauas me ollaan tultu, mutta aika hemmetisti meillä on vielä edessäkin.

Nooan toteamus ei kai voisi enää sopia paremmin ajatuksiini.

  -Mä tiedän. Ei tää aina ole helppoa, ei todellakaan, mutta mennään päivä kerrallaan. Sä ja Veera voitte jo paljon aiempaa paremmin, ja munkin elämä on tasapainoisempaa. Meillä on hyvät mahdollisuudet saada tää toimimaan, sanon rauhallisesti ja saan Nooan vaihtamaan asentoaan niin, että minäkin käyn vaihteeksi istumaan sohvalle hieman aiempaa parempaan asentoon. Kun näen vieressäni istuvan miehen kasvot, en voi olla silittämättä niitä peukalollani. 

  -Kyllä mäkin luotan siihen, mutta välillä vaan tuntuu siltä, että seinät kaatuu päälle. Ja Mikaela, kiitos. Kiitos, kun oot mun tukena edelleen. Mä lupaan olla täällä sua varten samalla tavalla kuin sä oot mulle, Nooa sanoo minulle ja vetää sitten minut sitten hetkeksi itseensä kiinni. Painan pääni hänen olkapäätään vasten ja yritän vain hengittää, käsittää sen, että kaiken jälkeen olen kuitenkin tässä juuri Nooan kanssa. Elämä ei ole halunnut päästää meitä helpolla, mutta kaikista vaikeuksista huolimatta minusta tuntuu siltä, että tämä on juuri se paikka, jossa minun kuuluukin olla. Vaikka marraskuun lopun ilta vuonna 2005 tuhosi jotain kaunista, on yhden tarinan raunioista syntynyt vuosien kuluessa uskomattoman suuria ja merkittäviä ihmiselämiä, joiden takia yksikään elämä ei ole ollut merkityksetön. Kun mietin nyt Karoliinaa, mummia, ukkia, Jarkkoa, Ceciliaa, Aapoa, Fionaa ja tietenkin myös Nooaa, tajuan, ettei lopun käsite ehkä ole niin lopullinen kuin olen ajatellut. Vaikka kaikki elämässäni romahtaisi täydellisesti, en kuitenkaan itse loppuisi, vaan jäisin vielä elämään ihmisten sydämiin ja sanoihin. Raunioilla seisoessaan ihmisen pitää vain uskoa, että lopun jälkeen edessä ei ole vain tyhjyyttä, ei saa jäädä tuleen makaamaan. 

  -Nooa. Jos tää kaikki päättyisi syystä tai toisesta liian aikaisin, pitää muistaa, että lopun jälkeen tulee aina uusi alku. Meille voi käydä ihan miten vain, meistä voi tulla ihan mitä vain. Enkä mä silti haluaisi olla missään muualla tai kenenkään toisen kanssa juuri nyt, katson Nooaa syvälle silmiin puhuessani ja huomaan, kuinka kaikki rauhattomuus häviää hänen olemuksestaan. Hän ei sano minulle mitään, hymyilee vain lempeästi ja nyökkää merkiksi siitä, että hän ymmärtää. Sitten hän suutelee otsaani ja halaa minua tiukasti ja pitkään. Tammikuinen ilta on jo täysin pimeä, enkä minä enää pelkää tulevaa, vaan olen enemmän turvassa kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. 

Epilogi

Riisutut lehtipuun oksat

Lauseet

ovat negatiivisia

räpiköin niiden seasta pintaa kohti

enkä silti tiedä

kuinka syvällä olen

tai vain pinnalla

Joskus

aalto vyöryy ylitse

jättää palelemaan paljaalle maalle

ja vaikka ympärillä on hiljaista

toiset asiat pitävät ääntä myrskyn jälkeenkin

liian raskaina pois työnnettäviksi

Luottamus

on pirstaloitunut

jokin saa aina varuilleen

vaikka tilanteet kääntyvät päälaelleen sekunneissa

ja juuri siksi

lehtipuiden oksat ovat riisuttuja

Aukealla

on vaikea suojatua

eikä kaikkea pysty pakenemaan

vaikka haluaisi

sen sijaan

jää itsensä vangiksi

Lopun jälkeen #39

Aurinko lämmittää ikkunan läpi käsivarttani, kun istun autossa pelkääjän paikalla heinäkuun alkupuolella. Iltapäivän tunnelma on pehmeä, radiosta kuuluvat kappaleet kertovat kesästä ja rakkaudesta, mikä ainakin joiltain osin tuntuu melkein häiritsevän samaistuttavalta. Vilkaisen vieressäni istuvaa, autoa ajavaa Nooaa, joka vaikuttaa keskittyneen ajamiseen melko syvästi. Hetken päästä minun on kuitenkin pakko kääntää katseeni miehestä pois, jotta en jäisi tuijottamaan häntä typerä hymy kasvoillani koko loppumatkan ajaksi – se aivan varmasti häiritsisi Nooan keskittymistä, ja yritän siksi hillitä tarvettani katsella hänen rentoa olemustaan.

  -Onhan tää suunnitelma sulle varmasti ihan okei? Nooa kysyy ja onnistuu yllättämään minut, sillä olen katseen kääntämisen jälkeen tuijotellut tiukasti tienvartta peittävää lupiinikasvustoa, jolle pitäisi kaiketi tehdä jotain. 

  -Siis… tai joo, on se okei, mehän puhuttiin tää läpi jo. Mä meen kämpälle ja käyn kaupassa sillä aikaa, kun sä oot siellä asuntonäytössä. Sä pärjäät siellä yksinkin, mä luotan kyllä siihen, ettet sä halua sen kaikista hirveimmän kämpän vuokralaiseksi, sanon, kun olen saanut melkein häiritsevän nopeasti hajoavat ajatukseni kasaan ja katson Nooaa, joka vilkaisee minua nopeasti hymyillen, vaikka vaikuttaakin jo etukäteen hieman väsyneeltä tulevien asuntonäyttöjen määrän vuoksi.

  -Ja huomenna vielä pari asuntoa lisää. Tuntuiko susta viime kesänä, kun sä etsit asuntoa, että se olisi ollut joskus tosi turhauttavaa touhua? hän sanoo ja huokaisee sitten hieman tuskastuneena – olen ilmeisesti osunut oikeaan, kun olen tulkinnut Nooan ilmeen kielivän ennakkoväsymyksestä. 

  -Tuntui. Mä kävin katsomassa pääasiassa Jarkon kanssa niitä asuntoja, kun Karo oli töissä, eikä siinä seurassa mitään vikaa ollut, mutta me käytiin katsomassa yhteensä kymmentä asuntoa kolmella eri kerralla. Mä toivon, ettei tuosta kämpästä tarvitsisi muuttaa ihan heti pois. Mun muuttokiintiö on edelleen ihan täynnä siitä, että muutin reilun vuoden sisään ensin Karoliinan kanssa ja sitten vielä yksin, selitän Nooalle, joka keskittyy vaihtamaan kaistaa ja suorittamaan sen jälkeen onnistuneen liittymisen toiselle tielle ennen kuin vastaa minulle mitään.

  -Joo, ei tuota muuttamista kyllä ole ollut ikävä, mut ehkä mä nyt löydän itselleni asunnon edes pariksi vuodeksi, hän sanoo minulle, enkä minä voi olla kuulematta hänen äänestään häivähdystä kivusta, joka liittyy hänen kohdallaan vahvasti hänen isäänsä, jonka takia heidän perheensä oikeastaan edes muutti toiselle paikkakunnalle. Tiedän, että muuttaminen on raskasta, mutta luulen, etten silti koskaan voi ymmärtää sitä kipua, jota Nooa ainakin toistaiseksi tuntee muuton yhteydessä isänsä vuoksi.

  -Kaikki järjestyy kyllä, sanon ja yritän lohduttaa nuorta miestä, jonka katse on kiinnittynyt edessä siintävään asfalttiin. Hän ei vastaa minulle, enkä minä sitä odotakaan, vaan toivon hieman naiivisti, että voisin poistaa kaiken tuskan nuoren miehen harteilta, vaikka tiedänkin sen olevan silkka mahdottomuus. En vieläkään tiedä, pääseekö surusta koskaan varsinaisesti yli, mutta olen kaikkien näiden vuosien aikana alkanut ymmärtää, että sen kanssa voi elää hyvää elämää. Nooan isän kuolemasta on hieman yli kaksi vuotta, ja minä ymmärrän, ettei kaksi vuotta lopulta ole edes kovin pitkä aika, ei etenkään surun kanssa, joten koitan siksi antaa Nooalle parhaani mukaan aikaa ja tilaa käsitellä asiaa, joka tulee varmasti aina näkymään hänessä. Minä ja hän olemme molemmat jollain tavalla rikkinäisiä, mutta toivon, että voisimme ja osaisimme olla toistemme tukipilarit silloin, kun sitä tarvitsemme. Juuri nyt, tässä hetkessä, haluaisin kuitenkin luoda Nooalle ja itselleni muistikuvia siitä, että jossain kivun ja tummien pilvien keskellä on myös kauniita kesäpäiviä, joiden jättämä onnellisuus voi parhaimmillaan olla kannatteleva voima.

Seuraavana iltapäivänä pieni asuntoni tuntuu jälleen kerran hieman liian lämpimältä, vaikka olenkin pitänyt kaikki sälekaihtimet ja verhot kiinni edellisestä illasta saakka estääkseni auringonvaloa pääsemästä ikkunasta sisään. Näinkin lämpimänä kesänä koko homma tuntuu kuitenkin melkein turhalta – asunto kuumenee, tein sitten mitä tahansa.

  -Ootko sä kohta valmis?

Nooa on ollut koko aamupäivän kaupungilla asuntonäytöissä, mutta on palannut hieman yhden jälkeen takaisin asunnolleni vaihtamaan vaatteet.

  -Joo, oon kohta. Sä? kysyn ja käännän sitten kädessäni olevaa pientä peiliä niin, että näen selkäni takana seisovan miehen kasvot peilistä.

  -Ei mene enää kauaa. Mikä fiilis? hän kysyy minulta uuden kysymyksen liikkuen samalla niin, etten enää näe häntä peilistä, vaan joudun kääntämään päätäni hänen askeleidensa suuntaan. 

  -En mä tiedä, ihan hyvä kai. Tai no, vähän jännittää, tunnustan hetken aikaa pohdittuani Nooalle, joka hymyilee minulle jo tutuksi ja rakkaaksi tullutta lempeän rohkaisevaa hymyään, jolla hän saattaisi pystyä sulattamaan paatuneimmankin ihmisen sydämen, enkä minä voi olla vastaamatta hymyyn, vaikka jännitys jääkin kuplimaan sisälleni.

  -Te ootte kaikki samassa asemassa. Ne ei tunne sua, etkä sä tunne niitä. Ei ne pure, ja sä saat kyllä pitää mun kädestä kiinni just niin lujaa kuin itse haluat, Nooa kävelee seisomaan taakseni ja laskee rauhoittavasti kätensä lepäämään olkapäilleni.

  -Niin, mä tiedän! Jännittää silti, miten sun frendit suhtautuu muhun ja… meihin.

Nooan kavereista suurin osa ei vielä tiedä, että olemme pari. Olemme itse halunneet pitää asian toistaiseksi vain pienen piirin tietona, mutta hiljalleen asian piilottelu alkaa hankaloitua, emmekä me ole ajatelleet tänään peitellä sitä, mitä olemme, vaikka toisaalta myöskään täysin avoin yhdessä oleminen ei vielä tunnu oikealta askeleelta. Siksi olemme menossa tapaamaan Nooan vanhoja ystäviä sillä ajatuksella, että ihmiset saavat itse rakentaa antamistamme paloista ehjän palapelin, vaikka suunnitelmana on myös erikseen kertoa kaikille hieman myöhemmin: tästä suhteesta kumpikaan meistä ei halua tehdä loputonta salailua.

  -En mä usko, että ne meidän kimppuun hyökkää ainakaan siksi, etten mä ole kertonut niille, että me ollaan muutakin kuin pelkkiä kavereita. Ja eiköhän osa ole jo arvannut, että jotain on meneillään, Nooa sanoo rauhoittavalla äänensävyllä ja viittaa sanoillaan siihen, että on saattanut vihjailla suhteestamme kavereilleen samalla tavalla, kuin olemme vihjailleet asiasta kaikille muillekin ihmisille ennen kertomista. Aapo, Cecilia, Karoliina, Jarkko ja Nooan äiti ovat kaikki olleet melko helppoja kertomisen kohteita, sillä ainakin oman uskomukseni mukaan heistä jokainen on varmasti jossain kohtaa huomannut sekä minun että Nooan käytöksessä jotain outoa. Sen lisäksi, että he ovat todennäköisesti huomanneet käytöksessämme jotain outoa, he ovat satavarmasti tienneet aina, miten läheisiä Nooa ja minä olemme olleet jo ystävyytemme aikana – välien lähentyminen entisestään on tuskin tullut kenellekään heistä järkytyksenä, toisin kuin Nooan ystäville, jotka eivät koskaan ole edes nähneet minua. Cecilian kanssa olen tietenkin joutunut puhumaan muita enemmän, ja täysin syystä. En kertonut hänelle totuutta minusta ja Nooasta yli kahteen vuoteen, ja siksi minusta tuntui siltä, että olin selityksen velkaa, mitä Cecilia tietyllä tapaa vaatikin, vaikka jätti minulle mahdollisuuden olla hiljaa. Kaiken jälkeen hän on kuitenkin edelleen tässä, minun puolellani, ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.

  -Tää vaan tuntuu vieläkin niin oudolta. En mä kaksi vuotta sitten ajatellut, että me oltaisiin tässä nyt tai koskaan, totean Nooalle ja mietin kesää, jolloin en kokenut kuuluvani oikein mihinkään. Samaan aikaan parin vuoden takainen ajanjakso elämästäni tuntuu kaukaiselta, mutta kun mietin kulunutta vuotta, joudun toteamaan, että jotkin tunteet ovat edelleen läsnä elämässäni, vaikkakin hieman eri tavalla. Syksy ja talvi yksin vieraassa kaupungissa ovat saaneet minut tuntemaan itseni toisinaan ahdistavan pieneksi ja yksinäiseksi, jopa tarpeettomaksi, mutta hiljalleen asiat ovat alkaneet asettua omille paikoilleen.

  -Aika vaikea sitä silloin oli ajatella, vaikka mun osalta olisi varmaan ollutkin jotenkin kyseenalaista alkaa miettimään toista ihmistä, kun oli jo suhteessa. Mut en mä tiedä… tai… ootko sä koskaan ajatellut, mitä meistä olisi tullut, jos oltaisiin oltu toisillemme rehellisiä ennen isän kuolemaa? Nooa kysyy minulta ja siirtyy istumaan viereeni, ottaa käteni omaansa. Hänen katseensa on jotenkin raadollinen ja rehellinen, mutta kuitenkin tavattoman kaunis ja lempeä. Minun on kuitenkin pakko pysähtyä miettimään kysymystä hetkeksi, ennen kuin vastaan siihen mitään. Tiedän tasan tarkkaan, mitä Nooa tarkoittaa sillä, ettemme olleet toisillemme rehellisiä ennen hänen isänsä kuolemaa. Ja totta puhuen minä tiedän myös sen, mitä itse ajattelen asiasta, vaikka asian pohtiminen on välillä ollutkin kivuliasta.

  -Mä… totta kai mä olen miettinyt sitä, varmaan ihan liikaakin. Sen hiton maaliskuun suudelman jälkeen mä olin tosi sekaisin susta ja tunteista ja itsestäni, enkä ihan varmasti vähiten siitä, mitä sulle ja teidän perheelle tapahtui. Mä en voi väittää, ettenkö olisi joskus halunnut päästä sua lähemmäksi. Oikeastaan mä halusin sitä joskus niin paljon, että pelkästään sun kanssa muskassa oleminen tuntui vaikealta. Siitä huolimatta mä päätin olla hiljaa, ehkä etenkin sun, mutta myös itseni takia. Mä olin silloin ihan hajalla. Jotenkin ne täysi-ikäistymistä edeltävät vuodet lukiossa toi mun mieleeni äidin ja isän tosi vahvasti, ne sai mun vanhat arvet auki taas. En mä olisi tehnyt sulle hyvää siinä kohtaa muuna kuin läheisenä frendinä, mitä mä olinkin. Sillä tavalla mä en repinyt sua rikki olemalla liian iholla omien haavojeni kanssa, puhun Nooalle pitkään asioista, joista olemme aiemmin puhuneet vain sen verran kuin on ollut pakko. Kumpikin meistä on edelleen vältellyt puhumasta siitä, mitä tapahtui vain viikkoja ennen Nooan isän kuolemaa, vaikka juuri nyt, kun olemme oikeasti yhdessä oleva pari, aiheesta olisi erityisen tärkeää puhua, jotta aihe ei myöhemmin alkaisi kaivelemaan. Vaikka olen pitkään halunnut kieltää asian olemassaolon, ymmärrän kuitenkin varsin hyvin, että minä ja Nooa olemme muutama vuosi sitten venyttäneet kaveruuden rajaa aivan liian pitkälle. Enkä minä voi väittää, ettenkö olisi jo silloin halunnut kipeästi jotain muutakin kuin yhden suudelman, joka lakaistiin heti maton alle, jotta asiat eivät muuttuisi liian monimutkaisiksi. Jossain sisimmässäni olen kuitenkin jo pitkään tavalla tai toisella tuntenut, että loppujen lopuksi kaikki on parhain päin juuri näin: nyt sekä Nooa että minä olemme tasaisempia, eikä toisinaan pintaan nouseva kipu ole enää niin terävää. Siksi uskallan luottaa siihen, ettemme hukuta toisiamme oman kipumme alle, vaikka olemmekin toistemme lähellä, iholla ja sen alla.

  -Musta on tuntunut viimeiset pari vuotta siltä, että siitä maaliskuun illasta olisi pitänyt puhua, mut se on tuntunut hemmetin vaikealta. Ehkä eniten siksi, etten mä oo halunnut satuttaa sua… tai itseäni. Se, että me suudeltiin, ei todellakaan ollut mulle mikään vahinko, joka muka vaan pääsi tapahtumaan. Mä ihan puhtaasti halusin sitä, suudella sua, pitää sut mun lähellä. Mut sen jälkeen mä menin paniikkiin, vetäydyin ja väitin, ettei se tarkoittanut yhtään mitään, vaikka se oli helvetin iso valhe. Ja sitten isä kuoli. Mä menin ihan hajalle, ja mä tajusin vähän jälkikäteen sen, että säkin olit ihan säpäleinä sun vanhempien ja mun takia, ehkä myös siksi, että sunkin perhekuviot muuttui aika olennaisesti, kun Jarkko tuli teidän elämään. Jotenkin se tuntuu nyt onnekkaalta sattumalta, ettei me oltu tarpeeksi rohkeita kertomaan todellisia tunteitamme toisillemme. Eli joo, Mikaela. Mä oon samaa mieltä siinä, että on hyvä asia, ettei meistä tullut paria ennen isän kuolemaa tai heti sen jälkeen. Mä luulen, että me oltais vaan takerruttu liikaa toisiimme ja tapettu kaikki eteenpäin potkiva meidän väliltä ja ympäriltä.

Kun Nooa lopettaa puhumisen, olemme kumpikin jonkin aikaa vain hiljaa ja katselemme toisiamme hieman arasti, väsyneesti ja kuitenkin pehmeästi. Tuntuu helpottavalta tietää, ettemme ole särkeneet toistemme sydämiä olemalla parin vuoden takaisista tapahtumista eri mieltä. Ja nyt kun voin luottaa siihen, että Nooa on kanssani samaa mieltä meistä, pystyn luottamaan taas paremmin siihen, että me kestämme yhdessä rajumpiakin myrskyjä, vaikka juuri onkin tyyntä. 

  -Nooa, musta tuntuu siltä, että tän pitikin mennä näin. Tai ainakin mulla on tosi hyvä olla tässä ja nyt sun kanssa, sanon vieressäni istuvalle miehelle hiljaa ja tartun sitten käteen, jonka hän on ojentanut minua kohti. Nyt Nooa katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee lempeästi ja tuo vapaan kätensä kasvoilleni, siirtää hiukset korvan taakse ja vetää minua varovaisesti lähemmäs itseään, painaa otsansa omaani vasten. Hänen lähellään on niin turvallista olla, että se melkein itkettää, enkä minä epäröi vastata, kun hän suutelee minua hellästi. Mä tipun kohta reunan yli, ajattelen, kun suudelma loppuu – rakastumisen kuilu on kai oikeasti lähempänä kuin koskaan. Olotilani on kuitenkin sen suhteen rauhallinen, enkä pelkää reunan yli putoamista. Niin hullua kuin se onkin, vaikuttaisi siltä, että Nooa ja minä opetamme toisillemme ohjaksista irti päästämistä, vaikka niiden käsissä pitäminen on aina ennen tuonut kummallekin turvaa. Nyt päästämme kuitenkin hetkeksi kontrollista irti, annamme tuulen kuljettaa. Juuri tässä on hyvä olla.

Myöhemmin samana päivänä olemme päässeet perille erään Nooan ystävän luokse puolentoista tunnin ajamisen jälkeen. Ensimmäinen tunti paikan päällä on varmasti mennyt siihen, että Nooa on vaihtanut kuulumisia vanhojen ystäviensä kanssa samalla, kun olen itse tehnyt heihin tuttavuutta. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen sanonut illan aikana sanat "Mikaela Koivunen. Tosi kiva tavata, Nooa on puhunut susta paljon hyvää!", eikä asialla kai varsinaisesti ole väliä, uusien nimien opetteluun menee joka tapauksessa jonkin verran aikaa. Vaikka olen etukäteen jännittänyt Nooan ystävien tapaamista, tuntuu helpottavalta huomata, että ihmiset ottavat minut hyvin vastaan ja vaikuttavat olevan aidosti kiinnostuneita tutustumaan kanssani. Lisälievennystä jännitykseeni on tuonut myös Nooa, joka on säännöllisin väliajoin vilkaissut minua ja hymyillyt niin, että minua alkaa väkisinkin hymyilyttää. Nyt olen kuitenkin vetäytynyt hieman kauemmas väkijoukosta ihan vain juomaan vettä ja vetämään hieman henkeä – uusiin ihmisiin tutustuminen on itselleni kaikesta huolimatta aina hieman kuormittavaa. Eikä minun lopulta edes tarvitse olla kovin kauaa yksin, kun ihminen, jonka luulen jo tunnistavani pelkästään Nooan kertoman perusteella, ilmestyy väkijoukosta viereeni. 

  -Vetämässä henkeä? hän kysyy minulta ja vaikuttaa onneksi ymmärtävän, etten ole vetäytynyt joukosta siksi, että kokisin itseni ulkopuoliseksi. 

  -Jep. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vähän rankkaa, vaikka tänään oon saanutkin tavata tosi kivoja tyyppejä, totean ja otan sitten vielä yhden hörpyn vedestä samalla, kun viereeni ilmestynyt tutkii kasvojani kuin varmistuakseen siitä, kuka olen. 

  -Mä nyt oletan, että sä olet Mikaela, hän sanoo hetken kuluttua ja saa minut nyökyttelemään. 

  -Joo, oikeassa olet. Mäkin luulen tietäväni, kuka sä olet, vaikka äsken tuolla ringissä me ei taidettu esittäytyä toisillemme. Sä oot Niklas, eikö? esitän epäilykseni miehelle, joka hymyilee kuin merkiksi siitä, että olen osunut oikeaan.

  -Ilmeisesti musta on puhuttu, hän sanoo minulle ja vilkaisee sitten Nooaa, joka näyttää ainakin minun silmissäni onnellisemmalta kuin pitkään aikaan. 

  -Nooa on puhunut susta oikeasti paljon, varmaan ihan syystäkin. Te ootte tunteneet tosi pitkään? kysyn ja yritän sitten muistella, mitä Nooa on kertonut ystävyydestään Niklaksen kanssa.

  -Me ollaan tunnettu eskarista asti. Ihan aina ei oltu samalla luokalla, mut lukiossa oltiin samassa ryhmässä siihen asti, että Nooa muutti. Sen jälkeenkin on onneksi pidetty yhteyttä, Niklas kertoo ja vaikuttaa olevan aidosti kiitollinen siitä, että meitä yhdistävä ihminen on pysynyt hänen elämässään. Siksi minun ei tarvitse ponnistella sen eteen, että ymmärtäisin Nooan ja Niklaksen olevan toisilleen samanlaisia ystäviä, kuin minä ja Cecilia olemme toisillemme. 

  -Mä oon tuntenut Nooan kaksi ja puoli vuotta, en siis ihan hirveän pitkään vielä. Me tutustuttiin, kun Nooa tuli samaan lukioon ja ryhmään mun kanssa. Siitä asti me ollaan oltu kavereita, selitän Niklakselle, vaikka hän todennäköisesti tietää jo, miten minä ja Nooa olemme tavanneet.

  -No, eihän kaksi ja puoli vuotta ole kauhean pitkä aika, mutta siinä ajassa on ehtinyt tapahtua aika paljon. Etenkin, jos puhutaan Nooasta, Niklas sanoo ja vakavoituu sitten hieman katsoessaan nyt onnellisena muille juttelevaa lapsuudenystäväänsä. Minusta tuntuu siltä, että hän tietää tarkalleen, millaista on olla täydellisen huolissaan surevan ystävän vuoksi. Nooan muuton jälkeiset vuodet ovat taatusti olleet tavalla tai toisella raskaita sekä uusille että vanhoille kavereille, mutta minä en varmasti koskaan voi ymmärtää sitä, millaista on ollut olla kaukana tärkeästä ihmisestä silloin, kun olisi halunnut seistä vierellä.

  -Mä tiedän. Toi tyyppi on saanut kantaa aika painavaa taakkaa harteillaan, sanon ja mietin sitten, miten paljon Nooa on muuttunut vain viimeisen puolen vuoden aikana. Varjot ja väsymys hänen kasvoillaan ovat alkaneet väistyä hiljalleen löytyvän elämänilon tieltä, eikä hän ole enää niin usein alakuloinen vaan energisempi ja onnellisempi.

  -Ei se ole ollut ihan helppo paikka kaverillekaan, etenkään uudelle sellaiselle. Siinä on heitetty suoraan aika syvään päätyyn, mitä tulee jo ihan siihenkin, millaiseen puoleen siitä ihmisestä on ensimmäisenä tutustunut, Niklas toteaa, enkä minä voi väittää vastaan. Tiedän, ettei surevan ihmisen kanssa ystävystyminen ole aina niin ruusuista kuin voisi toivoa.

  -Niin… mut samaan aikaan mä luulen, että tavallaan tuollaisissa elämän käännekohdissa ystävystyminen on myös mahdollisuus. Ne tyypit, joista on tullut pari vuotta sitten Nooan frendejä, on sitoutuneet siihen, ettei kaverin elämästä lähdetä heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen, selitän Niklakselle, joka vaikuttaa ymmärtävän sanojeni sisällön. En ole tullut Nooan elämään lähteäkseni, en voisi tehdä niin, enkä usko, että kukaan Nooan niin sanotusti uusista ystävistäkään tekisi niin vain siksi, ettei hän aina ole kevyintä mahdollista seuraa. 

Niklas katsoo minua hetken aikaa hiljaa tarkkaillen, ennen kuin kääntää katseensa mieheen, joka keskustelee väkijoukon keskellä rennosti, niin kuin kaikki maailman huolet olisivat poissa juuri tästä hetkestä ja illasta. Tällaisen Nooan näkeminen on minullekin uutta, enkä voi olla kuin onnellinen siitä, että luuytimiin asti ulottuva ilo on tehnyt paluun hänen väripalettiinsa.

  -Yleensä ehkä ajatellaan, ettei jätkät puhu tunteistaan, mutta mä puhun. Ja puhun nyt sullekin. Tuo tyyppi on meille kaikille ihan helvetin tärkeä, enkä mä aina ole voinut olla levollisin mielin sen suhteen. En etenkään muuton ja sitä seuranneen Nooan isän kuoleman jälkeen. Mä tiedän, että sä ymmärrät, miten tärkeitä luottamuksen arvoiset ihmiset on ympärillä ja lähellä itseä. Mä… mä oon tosi iloinen siitä, että sä oot pitänyt Nooan päätä pinnalla silloin, kun virta on ollut turhan voimakas. Usko tai älä, mut ilman tietoa siitä, että Nooalla on ollut turvaa tuovia ihmisiä elämässä myös muuton jälkeen, aika monet yöt olisivat jääneet unettomiksi, Niklas puhuu matalalla äänellä ja katsoo minua suoraan silmiin niin, että hetken aikaa sekä näen että tunnen sydämessäni kaikki hänen kasvojensa ylitse pyyhkivät tunteet. Hänen sanansa ovat täynnä kipua, riittämättömyyttä ja huolta, mutta myös niin kivuliaan puhdasta onnea, iloa ja kiitollisuutta, että olen murtua kyyneliin, kun kuulen hänen ajatuksensa minun ja muiden Nooan ystävien merkityksestä hänelle itselleen. Vaikka olen tuntenut Nooan Niklakseen verrattuna lyhyen aikaa, voin silti samaistua hänen pelkoonsa rakkaan ystävän kadottamisesta vaikeuksien tummaan verkkoon. 

  -Mä oon tosi onnellinen, jos mä ja muut ollaan pystytty luomaan teille jonkinlaista turvaa sen suhteen, ettei Nooa tipu tyhjyyteen, vaikka te olettekin olleet kaukana. Me… me ollaan yritetty saada se huomaamaan, että vaikkei täällä olisi enää mitään muuta, niin aina toivoa. Että lopun jälkeen pystyy luomaan uuden alun, vaikka se vaikuttaisikin helvetilliseltä urakalta. Että siitä urakasta voi selvitä, että pahojen säröjenkin kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Nyt vaikuttaisi siltä, että ainakin osa siitä tsemppaamisesta on kannattanut, sanon ja viittaan kohti Nooaa samalla, kun pyyhin silmäkulmiini pyrkiviä kyyneleitä pois – en halua itkeä tänään, en edes melkein pelottavan suuresta onnesta. Kun katson Niklasta, näen, että hänkin on herkistynyt.

  -Eiköhän meidän ole ihan hyvä jatkaa tästä toisiimme tutustumista, etenkin nyt, kun me tullaan jatkossa varmasti olemaan enemmän tekemisissä, Niklas toteaa vielä, eikä hänen tarvitse viimeisen lauseensa jälkeen sanoa mitään, kun jo tiedän, että hän on tajunnut, mitä minä ja Nooa olemme. Eikä asia tunnu minusta lainkaan epämukavalta, vaan tietyllä tapaa jopa turvalliselta.

Kello on jo jonkin verran yli puolen yön, kun lähdemme Nooan kanssa ajamaan takaisin asunnolleni. Vaikka olemme liikkeellä Veeran autolla, ei Nooa epäröi antaa äitinsä auton avaimia minulle kysyessäni hänen väsymystasoaan.

  -Varmaan parempi, että sä ajat, vaikken mä olekaan vielä ihan poikki. 

Niinpä minä olen käynyt kuskiksi ja päästänyt Nooan vetämään henkeä pitkän päivän jälkeen. Kuumassa asunnossa hieman levottomasti nukutun yön jälkeen asuntonäytöt, melkein parin tunnin ajomatka ja sen jälkeen usean tunnin oleskelu suuressa, vaikkakin tutussa, porukassa ovat selvästi saaneet Nooan uuvuksiin, vaikka päivän aikana hän on ollut iloisempi ja onnellisempi kuin aikoihin. Nyt hän on kuitenkin hiljaa ja katselee ikkunasta vaihtuvia vielä valoisia kesäyön maisemia samalla, kun naputtaa kevyesti polveaan vasten sormella tahtia. Radiosta hiljaa soivat vanhat rock-kappaleet ovat itsellenikin tuttuja lapsuudesta asti, enkä voi mitään tunteelle, joka hiipii esiin kaiken ilon ja onnen keskeltä. Minusta vain tuntuu tavattoman haikealta, enkä edes tiedä syytä siihen. 

  -Hei, mihin sä nyt käännyt? Nooa havahtuu kysymään minulta, kun laitan vilkun päälle kääntyäkseni oikealle. 

  -Tässä on joku levähdys- ja maisemapaikka. Katsotaan, onko tää näkemisen arvoinen paikka tähän aikaan yöstä, selitän Nooalle hieman yllättäen tullutta käännöstä ja hiljennän sitten nopeutta, jotta kääntyminen sujuisi hallitusti. Nooa ei sano mitään, mutta sivusilmällä katsottuna hän vaikuttaa piristyvän ajomatkan keskeytymisestä samalla, kun alkaa kiinnittää tarkemmin huomiota ympäristöönsä. Kun sitten hetken kuluttua nousemme autosta ulos, viileä yöilma tuntuu hyvältä ihoa vasten. 

  -Outoa, ettei tässä ole ketään muita. Tai kun on heinäkuu, lomat ja kaikki. Voisi kuvitella, että tässä olisi yötä viettämässä karavaanareita ja muita, totean Nooalle, joka nyökkää minulle ja vaikuttaa sitten pohtivan jotain. 

  -No, saadaan ainakin olla rauhassa. Vähän niin kuin Tähtimäellä reilu vuosi sitten, hän sanoo ja hymyilee minulle, eikä minulla kestä kauaa tajuta, mitä hän tarkoittaa.

  -Sulle ei jäänyt traumoja puku päällä ja kravatti kaulassa mäen päälle kiipeämisestä? kysyn ja hymyilen sitten itsekin toiselle saman illan muistolle, baarin jälkeiselle otsan kuivaus hetkelle. On tavallaan uskomatonta ajatella, että ylioppilasjuhlapäivästä on jo yli vuosi, eikä asian ajattelu ainakaan helpota haikeaa olotilaani, vaan saa minut kävelemään hieman lähempänä Nooaa. Hän pystyy luomaan minulle oudolla tavalla turvaa, vaikkei edes sanoisi mitään tai tekisi mitään ihmeellistä - riittää, että hän vain on seurassani.

  -Okei, joo, wau. Siis wau. Tää on näkemisen arvoinen, Nooa toteaa, kun päädymme hetken kävelemisen jälkeen järven rantaan. Minä en osaa sanoa hetkeen mitään, tuijotan vain kaukaisuuteen kohti taivaanrantaa, jonne aurinko on painunut jo aikaa sitten. Vaikka aurinko ei enää paistakaan, on öinen taivas silti valtavan kaunis. 

  -Vähän tällainen yö oli silloin vuosi sittenkin. Sä annoit mulle sun puvuntakin, ja sitten mä rakennettiin yömyöhään Kaupunginlahdella käpylehmiä ja yritettiin elää, selitän Nooalle ja tiedän itsekin kuulostavani haikealta, vaikka en edes haluaisi. En tahtoisi viedä tämän illan tunnetilaa liian tummaksi, mutta kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat ja keskustelut ovat saaneet minut pohtimaan kaikkea hieman liikaa. Etenkin Niklaksen kanssa käyty keskustelu surusta ja ystävistä on saanut minut herkistymään melko voimakkaasti, kaikki viimeisen parin vuoden tapahtumat tuntuvat mielessäni kirkkailta kuin edellinen päivä. Miten huolissani olenkaan ollut Nooasta. Kuinka syvällä olen ollut omissa ajatuksissani. Miten korvaamattoman tärkeitä ihmisiä Cecilia, Aapo ja Nooa ovat olleet elämässäni viime vuosina, vaikken varmasti ole aina sanonut sitä ääneen. Miten pienistä, mutta sitäkin tärkeämmistä palasista onni on välillä rakentunut. 

Hivuttaudun hiljaa lähemmäs Nooaa, joka vetää minut itseensä kiinni, silittää selkää ja rauhoittaa, saa palaamaan takaisin tähän hetkeen, ilman, että olen tällä kertaa edes ilmaissut tarvetta siihen. Hänen sydämensä tasainen syke korvaani vasten tuntuu lohdulliselta, enkä minä voi olla hiljaa siitä, mitä päässäni liikkuu juuri nyt. 

  -Mä vaan mietin, että vaikka elämä on tosi rajallista, ja suru lopullista ja muuntautumiskykyistä, niin silti musta on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että mä uskallan luottaa enemmän itseeni ja elämään. Ehkä tää ainainen keskeneräisyys ja rikkinäisyys ei olekaan onnellisuuden este, vaan tietyllä tapaa osa sitä. Kaikki on niin ohikiitävää, ja joo, toi kuulostaa tosi keski-ikäiseltä. Mut jotenkin mä oon alkanut ajatella onnellisuutta ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Ei se ole päämäärä tai tavoite, mikään ikuinen olotila, ainakaan mulle. Ehkä onnellisuus tulee ja menee, koostuu ihan minimaalisista asioista ja sekunnin päästä ohi olevista hetkistä. Niin kuin ne käpylehmät Kaupunginlahdella, tai lyhyt, mutta kiva WhatsApp-viesti huonon päivän jälkeen. Vaikka mä olenkin tällainen epätäydellinen melankoliaan taipuvainen tyyppi, mä voin silti olla onnellinen, vaikka pienen hetken kerrallaan. Ja Nooa, mä oon susta ihan tosi onnellinen kaikin puolin, puhun Nooalle pitkään, katson hänen silmiään ja annan itseni vajota aina vain syvemmälle järjettömän kiintymyksen suohon, enkä edes vastusta ajatusta. Nooa ei heti vastaa minulle mitään, enkä minä oikeastaan sitä odotakaan, vaan annan hänelle aikaa prosessoida sanojani siitä, miten onnellisuus on kiinni lyhyissä hetkissä, elämän rajallisuudessa, surussakin. Ja kun Nooa vastaa minulle, saan jälleen kerran huomata, etten ehkä olekaan niin hullu ja outo kuin joskus kuvittelen. Hiljainen ja kaunis kesäyö jatkuu vielä hetken rikkoutumattomana, kunnes meidän on pakko lähteä jatkamaan matkaa kohti kaupunkia. 

Enkä minä tunne muuta kuin selittämättömän suurta hellyyttä ja rakkautta, kun huomaan hetken päästä Nooan nukahtaneen pelkääjänpaikalle keskelle rock-musiikin, auton moottorin ja kesäyön ääniä.

40. osa