Lopun jälkeen #34

Kotikaupunki tuntuu pieneltä neljän isommassa kaupungissa vietetyn viikon jälkeen. Tuntuu siltä, että kotikadun valot, värit ja kulmat ovat pehmeämpiä kuin ennen. Asuinalueen elämä näyttää kuitenkin jatkuneen samalla tavalla kuin aina ennenkin, vaikka en itse olekaan seuraamassa sen kehittymistä lähietäisyydeltä edes joka viikonloppu.

  -No, miltä tuntuu olla täällä? Karoliina kysyy minulta, kun sammuttaa auton kotipihaan saapuessaan lokakuun ensimmäisen päivän mukanaan tuoman hämärän saattelemana. Olen matkustanut juuri hieman yli neljä tuntia junalla, joten olotilani on pääasiassa väsynyt. Lihakseni ovat istumisesta puutuneet, silmät meinaavat väkisinkin painua kiinni.

  -Ihanalta. Väsyttää vaan tosi paljon, totean ja irrotan sitten turvavyön ja astun ulos autosta.

  -No varmasti. Onneks sun juna ei ollut kauheasti myöhässä, ja se vaihtokin taisi sujua jouhevasti, tätini sanoo ja kävelee sitten auton takakontin luokse, avaa sen ja nostaa matkalaukkuni maahan puolestani.

  -Eiks Jarkon muuten pitäisi olla täällä? havahdun ajatukseen, kun katson taloa, joka näyttää liian pimeältä pitääkseen ihmisiä sisällään juuri nyt. Karoliina vilkaisee kelloaan ja viittoo sitten toisella kädellään minua katsomaan ympärilleni.

  -Mä luulen, että se meni käymään vielä kaupassa, eihän sen autokaan ole tässä. En mä usko, että Jarkko mihinkään muualle häviäisi ilmoittamatta mulle nyt, kun se asuu täällä.

  -Äh, hitto mun aivot on jäässä. Niin tietysti, huokaisen ja lyön mielessäni itseäni otsaan. Jarkon muutto ei ole koskettanut elämääni kovin konkreettisesti, ja siksi asian muistaminen tuntuu välillä vaikealta, vaikka mies onkin viettänyt paljon aikaa meillä jo ennen minun muuttoani. Nyt hän kuitenkin asuu oikeasti ja virallisesti meillä – mies on hankkinut vuokralaisen kaupungin toisella puolella olevaan asuntoonsa ja siirtänyt omat tavaransa vihdoinkin Karoliinan luokse. Siitä huolimatta, että aluksi minun on ollut vaikea suhtautua Jarkkoon, olen saanut myös huomata, miten paljon hyvää hän tuonut paitsi Karoliinan myös minun elämään. Siksi hänen muuttonsa meille ei ole minua millään mittarilla järkyttävä asia, päinvastoin oikeastaan. Ja jos nyt haetaan positiivisia asioita lapiolla kaivamalla, voin ainakin olla varma siitä, että joku pitää tädistäni huolta, vaikka olen itse kaukana.

Seuraavana päivänä istun iltapäivällä olohuoneessa yhdessä Aapon kanssa, ja tilanne taitaa todella olla meistä molemmista hieman outo, vaikka olemmekin keskenämme kavereita. On silti outoa olla vain kahdestaan ilman Nooan, Cecilian tai molempien seuraa. 

  -Hassua, että me kaks ollaan tässä nyt, Aapo sanoittaa tilanteen, ja minä voin vain nyökytellä.

  -No sanopa muuta. Aikataulut on yllättävän vaikeita sovittaa yhteen, naurahdan ja väännän kasvoilleni korostetun kärsivän ilmeen, jolle nojatuolissa istuva nuori mies nauraa. 

  -Mä toivon, etten oo ihan noin hirveää seuraa yksinäni, hän sanoo ja pyörittää päätään. Oikeastaan on vain ihanaa, että Aapo on ehtinyt tulla käymään luonani – olen todella ikävöinyt ystäviäni. Jonkin aikaa me keskustelemme siitä, millaista elämämme on juuri nyt. Saan kuulla Aapon kokemuksia armeijasta, ja hän puolestaan joutuu kuuntelemaan minun tarinaani ovia paiskovasta naapurista sekä yliopiston opettajasta, jonka opetustyyli ei sovi minulle lainkaan. Nauramme vuorotellen toistemme jutuille, vaikka naurun vastapainoksi mulkoilemme leikkimielisesti toisiamme, kun jollekin asialle ei muka olisi saanut nauraa. Aapo ei kuitenkaan ole ihminen, jonka kanssa edes osaisin kuvitella riiteleväni, sillä hän on sisimmältään rauhallinen kuin ikivanha honkametsä, vaikka aina ulkokuori ei siitä kielikään. Ja juuri siksi, ettei hän ole vain äärimmäisen rauhallinen tai villi, luulen hänen sopivan täydellisesti Cecilialle, joka tarvitsee elämäänsä tasapainottajaa. Minä en ole Cecilian elämän täydellinen tasapainottaja, olen liian juurtunut omaan varovaisuuteeni, mutta asia ei haittaa minua. Tiedän, että minulla on paikkani Cecilian sydämessä ja elämässä, enkä vaihtaisi toisinaan jopa ärsyttävää naista keneenkään toiseen.

  -Sä et oo ilmeisesti nähnyt Ceciliaa vähään aikaan? 

En hätkähdä miehen kysymystä, sillä olen osannut olettaa, että jossain kohtaa Aapo haluaa keskustella Ceciliasta kanssani. Sen perusteella, mitä olen kuullut Cecilialta, tiedän, että heillä on hieman vaikeaa juuri nyt. Se, että he asuvat ja oleskelevat eri kaupungeissa suurimman osan ajasta, tuntuu aiheuttaneen heidän välilleen odottamatonta kitkaa.

  -En, vaikka oon kyllä halunnut nähdä. Meidän aikataulut on vaan menneet totaalisen ristiin viime aikoina, sanon ja katson Aapoa, jonka kasvot ovat hieman aiempaa synkemmät. En ole millään tavalla iloinen siitä, että hänellä ja Cecilialla on vaikeaa, mutta se, että heidän tilanteensa häiritsee myös Aapoa, rauhoittaa omatuntoani hieman. Tiedän, etten minä ole vastuussa heidän onnestaan, mutta koen silti olevani jollain tavalla osallinen siihen, miten heillä menee, minähän heidät yhteen saatoin.

  -Joo, et oo ainoa, joka ei ole nähnyt sitä. Mä… musta vaan tuntuu koko ajan siltä, että joko Ceci on muhun turhautunut, tai sitten mä olen siihen turhautunut, Aapo sanoo, kääntää katseensa pois minusta ja hieroo sitten niskaansa.

  -Mm. Tää tilanne ei varmaan oo kummallekaan teistä mikään ideaali. Te ootte olleet aika tiiviisti yhdessä ennen tätä syksyä, eikä muutokseen tottuminen koskaan käy nopeasti. Usko tai älä, mut Aapo, mä tiedän, mistä mä puhun! yritän lohduttaa ja viittaan muutoksella vähän kaikkeen mahdolliseen omassa elämässäni, mutta Aapon ilme pysyy yhtä vaikeana.

  -Mä tiedän, mutta ei tässä oo kyse vaan tästä syksystä ja siitä, että mä ja Cecilia ollaan eri paikoissa. Se työntää mua koko ajan pois sen elämästä, tai siltä musta tuntuu. Mikaela, mistä mä voin tietää, haluaako se mua enää omaan elämäänsä? 

Mies katsoo minua silmiin ja näyttää siltä, että asia vaivaa häntä oikeasti niin paljon, että minun pitäisi kyetä vastaamaan jotain järkevää ja tyhjentävää hänelle. Oikeastaan hänen tunnustuksensa ja pelkonsa liittyen siihen, ettei Cecilia enää haluaisi häntä osaksi elämäänsä, saa minut näkemään sen, että Aapo oikeasti on sataprosenttisesti mukana hänen ja Cecilian suhteessa. Ja koska se saa minut näkemään jotain niin kaunista ja ihanaa, se saa minut myös näkemään tilanteeseen liittyvää kipua – ei kai mikään murroskausi ole helppo tai täysin kivuton kokemus.

  -Aapo… Mä en tiedä, oonko mä oikea ihminen neuvomaan sua tässä asiassa. Sä tiedät, että mun suhdehistoria on köyhä ja outo, mut jos sä oot valmis ottamaan sen riskin, että mä annan huonoja neuvoja… 

  -Ei sillä oo nyt väliä, sä kuitenkin tunnet Cecin varmaan vielä paremmin kuin mä, Aapo hymyilee hieman vaisusti ja pyytää minua sitten jatkamaan.

  -Musta tiedän pitäisi antaa toisillenne aikaa, enkä mä nyt tarkoita omaa aikaa, vaan sitä, että te olisitte yhdessä, vaikka ette edes puhuisi. Mä luulen, että pois työntäminen ja turhautuminen johtuu lopulta vaan siitä, että Cecilialla on niin hiton ikävä sua, ettei se edes tiedä, miten olisi sun kanssa, sanon, vaikka oikeastaan en tiedä asiasta yhtään mitään, sillä vain intuitioni käskee minua sanomaan niin, enkä tiedä, voinko aina olla varma siitä, että intuitioni olisi oikeassa. En osaa varsinaisesti tulkita ilmettä, joka ilmestyy Aapon kasvoille sen jälkeen, kun hän on hetken prosessoinut ehdotustani, mutta ilmeisesti vastaukseni on kelvannut hänelle, sillä pian hän sanoo jotain epämääräistä aiheeseen liittyen, hymyilee minulle jopa kiitollisen oloisena ja vaihtaa sitten aihetta tiputtaen minut hetkeksi kärryiltä niin pahasti, että minun on todella tehtävä töitä saadakseni kiinni hänen ajatuksensa.

Lokakuinen ilta on jo ehtinyt hämärtyä täydellisesti, kun Aapo on tekemässä lähtöä eteisessä juuri sopivasti ennen kuin Karoliina ja Jarkko tulevat takaisin kotiin. Hänen kanssaan puhuminen on saanut minut uskomaan siihen, että elämä voittaa kyllä, vaikka ensimmäiset viikot uudessa kaupungissa ovatkin olleet minulle hankalia.

  -Ai niin! Oli mulla vielä yksi asia, Aapo sanoo ja vetää sitten jo aukaisemansa ulko-oven takaisin kiinni. Minä vilkaisen kelloa ja totean mielessäni, että mies saattaa ehtiä kertoa asiansa, jos on ripeä. En vastusta sitä ajatusta, että Aapo tapaisi tätini ja Jarkon, mutta tänään tilanne on hieman ongelmallinen: Aapon on kiirehdittävä perheensä luokse, eikä todennäköisesti pitkäksi venähtävälle juttutuokiolle Jarkon ja Karoliinan kanssa ole nyt aikaa.

  -Joo, kerro vaan, näytän vihreää valoa, kun tajuan Aapon huomanneen sen, että vilkuilen kelloa. Aapo nyökkää pienesti ja alkaa sitten puhua.

  -Sä et oo ilmeisesti puhunut Nooan kanssa pitkään aikaan?

Hitto, ajattelen heti, kun oven edessä seisova mies mainitsee Nooan. 

  -No… En oo puhunut, laittanut vaan jotain viestejä. Onks sillä kaikki hyvin? kysyn, enkä voi estää hieman hätääntynyttä sointia, joka ilmestyy kuin tyhjästä värittämään ääntäni. 

  -Mun mielestä sun pitäisi puhua sen kanssa. Ei kai sillä mitään akuuttia ole, mutta musta se ei ole ollut oma itsensä. Tietysti tää armeija on Nooallekin aika hitonmoinen muutos, etenkin, kun sen perhetilanne on mikä on, Aapo toteaa, eikä oikein vaikuta tietävän, puhuisiko minulle rauhoittavasti vai huolestuneesti, joten lopulta hän kuulostaa yhtä aikaa molemmilta. Hänen sanansa saavat omatuntoni huutamaan melko epämiellyttävään sävyyn, mutta tiedän kyllä, että se huutaa aiheesta. 

  -Voi hemmetti… Tai siis, kiitos, Aapo. Mun pitää soittaa sille. Tai ainakin laittaa joku kunnon viesti. Tää syksy on ollut… vaikka eihän se ole mikään perustelu, huokaisen syvään ja yritän sitten kasata ajatukseni, jotka ovat levinneet ympäriinsä vain siksi, että Aapo on maininnut Nooan.

  -Älä nyt kuitenkaan ota mitään paniikkia siitä. Mut mä luulen, että sulle Nooa mieluiten avaa ajatuksiaan, Aapo sanoo nyt jo paljon aiempaa rauhallisemmin ja hymyilee minulle rohkaisevasti samalla, kun kävelee luokseni ja halaa minua pikaisesti. Sitten hänen on aivan pakko lähteä, enkä minä osaa oven sulkeuduttua tehdä hetkeen muuta kuin seistä hiljaa eteisessä. Kaikki Aapon kanssa käydyt keskustelut pyörivät mielessäni, mutta päällimmäisenä niistä kaikista on Nooa. Minusta tuntuu pahalta ajatella, että olen laiminlyönyt yhteydenpidon hänen kanssaan, vaikka hän satavarmasti on elämäni tärkeimpiä ihmisiä.

Siinä se.

Säikähdän hieman, kun tajuan, mitä olen ajatellut Nooasta. Mun elämäni tärkeimpiä tyyppejä, pohdin sanoja uudelleen ja yritän edelleen jäsennellä ajatuksiani siinä onnistumatta. Tunne, joka on vellonut sisälläni kesästä asti, tuntuu etsivän tietään ulos laatikosta, johon olen tunkenut sen, enkä edelleenkään tiedä, mitä se haluaa sanoa minulle. Oikeastaan en edes usko olevani valmis kuulemaan sitä, mitä tunne haluaa kertoa.

Silti olen samaan aikaan jo alitajunnassani ymmärtänyt kaiken.

Aapon sanat eivät ole jättäneet minua rauhaan, vaikka olen palannut omaan kotiini ja jatkanut elämää samalla tavalla kuin ennen viikonloppua kotikaupungissa. Nooa on kuitenkin pyörinyt mielessäni harva se minuutti, enkä ole osannut keskittyä oikein mihinkään. Tiedän, ettei asian välttely auta yhtään mitään, mutta silti olen vältellyt tilannetta parhaani mukaan, vaikken todellakaan haluaisi myöntää, että olen vältellyt Nooan kanssa puhumista. Jostain syystä tilanne tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, aivan kuin Nooa olisi ventovieras, jolle minun pitäisi yhtäkkiä kertoa kaikki oleellinen elämästäni, vaikka todellisuudessa nuori mies on minulle kaikkea muuta kuin ventovieras. Lopulta olen saanut itseni ajettua siihen tilanteeseen, että istun asuntoni sohvalla puhelin kädessä ja säikyn jokaista ääntä, jonka kuulen rappukäytävästä, vaikka olen jo luullut tottuneeni jopa ovia paiskovaan naapuriini. Olen tiedustellut Cecilialta Aapon iltavapaiden tilannetta ja Cecilian kertoman perusteella olen melko varma siitä, että myös Nooan pitäisi pystyä puhumaan kanssani tänään, ellei hänellä sitten ole jotain muuta, tätä tärkeämpää tekemistä iltavapaillaan. En ole lainkaan varma siitä, että minun kanssani puhuminen olisi Nooan tehtävälistan kärjessä etenkään nyt, kun emme ole puhuneet kahteen kuukauteen, vaikka olisi ehkä pitänyt. Nooa tarvitsee ystäviään, mutta minä en ole osannut olla hänelle hyvä ystävä viimeisten kuukausien aikana. Haluan hänet takaisin elämääni kokonaisena, en vain puoliksi ja hyvien tunteiden kanssa.

Soitan Nooalle, vaikka käteni tärisevät.

  -Moi.

Minusta tuntuu siltä, että sydämeni nyrjähtää paikaltaan vain siksi, että säikähdän jopa Nooan ääntä, kun hän vastaa puhelimeen. Enää en voi paeta. On pakko puhua.

  -Moi, saan sanotuksi ja naurahdan sitten hermostuneesti. Tilanne on kiusallisen outo.

  -Mä… tuota… Ei kun sano sä ensin!

Tilanne purkautuu sillä sekunnilla, kun minä ja Nooa alamme puhua päällekkäin puhelimeen. Asia naurattaa meitä molempia, ja samalla se toimii sopivana rentouttajana. Minua ei jännitä enää lainkaan niin paljoa puhua Nooan kanssa.

  -Ihana kuulla sun ääntä pitkästä aikaa, vakavoidun sitten ja joudun nielaisemaan, jotta en alkaisi itkemään yhtäkkiä. En ole ihan varma siitä, miksi kaikki tuntuu niin voimakkaalta juuri nyt.

  -Mm. Samat sanat. Kiva kuulla susta ylipäätään, Nooa sanoo, eikä kuulosta lainkaan syyttävältä, vaikka hänen lauseensa sisältääkin kaikki ainekset syyllistämiseen.

  -Tän ei pitänyt mennä näin, etten mä pidä suhun yhteyttä kahteen kuukauteen ollenkaan. Mun muutto ja yliopistoon ja vieraaseen kaupunkiin tottuminen on vaan vieneet enemmän energiaa, kuin mitä kuvittelin. Mut ei kiire oo mikään selitys! Se on vaan ihmisen luoma illuusio, henkäisen syvään, kun tajuan puhuvani kamalan nopeasti. Nooa on hetken aikaa hiljaa, mutta jatkaa sitten keskustelua ja on kanssani melko samoilla linjoilla syksyn suhteen.

  -Älä syytä itseäsi. Totta kai tuollaiset isot muutokset vaatii aikaa, eikä siinä rytäkässä mitenkään ehdi hoitaa kaikkea. Ja tiedätkö, en mäkään mikään mallioppilas oo ollut. Olisin mäkin voinut soittaa sulle tai laittaa enemmän ja parempia viestejä, vaikka oonkin armeijassa, Nooa puhuu minulle oikeastaan jopa lempeästi, vaikka lopulta kuulen myös hänen äänessään ripauksen huonoa omatuntoa. 

  -Hei, se on kuitenkin armeija. Ihan ymmärrettävää, ettei kahden viikon metsäleirin jälkeen jaksa tehdä kaikkea, sanon hänelle, jotta mies ei kokisi oloaan yhtään huonommaksi minun takiani. Lopulta pääsemme kuitenkin eroon aiheesta “miksi emme puhuneet kahteen kuukauteen”, ja sen seurauksena koko tilanne tuntuu rentoutuvan entisestään.

  -No, mut mitä sulle kuuluu? Jos unohdetaan nyt se, että sä oot armeijassa, ja sen takia vähän väsynyt koko ajan, yritän kysyä mahdollisimman neutraalisti, jotta Nooa ei kuulisi äänestäni, että olen huolissani Aapon sanojen vuoksi. En usko, että Aapo valehtelisi minulle Nooasta, mutta en tiedä, haluaako Nooa kertoa minulle kaikkea nyt, kun en voi tehdä asialle juuri mitään.

  -Mä… mulle kuuluu ihan hyvää. Tai no, on tässä ollut ehkä vähän stressiä viime aikoina. Äidin takia, Nooa aloittaa, ja päätän antaa hänen kertoa juuri niin paljon kuin hän itse haluaa. Kun kuuntelen hänen puhettaan, saatan toisinaan vain ajatella, miten samanlaisia jotkut hänen kokemuksensa ja ajatuksensa ovat omieni kanssa. Sydäntäni kivistää eniten silloin, kun tajuan, että hänen huolensa äitinsä pärjäämisestä johtuu juuri siitä samasta asiasta kuin oma huoleni niin Karoliinaa, mummia kuin ukkiakin kohtaan. Minä ja hieman outo perheeni opettelemme päästämään irti toisistamme samalla tavalla kuin Nooa ja hänen äitinsä. Meidän kaikkien on opittava elämään niin, että luotamme toisiimme ja itseemme ilman, että pelkäämme jokaista hetkeä. Elämää on elettävä, sen on pakko jatkua, tapahtui mitä tahansa.

  -Mut entä sä? Miten sulla menee? Nooa kysyy, kun olemme saaneet hänen tilanteensa käytyä ehkä melko suurpiirteisesti läpi, mitä en varsinaisesti ihmettele, sillä mies ei varmastikaan voi käyttää koko iltaa siihen, että puhuu kanssani.

  -Sä tiedät mut, nää muutokset on aina vähän hankalia, mutta kyllä se pahin järkytys on alkanut helpottaa. Ja nyt kun Jarkko asuu meillä, tai siis Karoliinalla, mä tiedä, että se pärjää ihan hyvin, sanon. Ennen kuin ehdin itse tajuta, mitä olen sanonut, Nooa tarttuu asiaan, joka on kiinnittänyt hänen huomionsa.

  -Siis Jarkko on muuttanut teille? Tai sori, Karoliinalle? Nooa kysyy ja kuulostaa aidosti hämmentyneeltä.

  -Joo, se muutti oikeastaan heti, kun mä olin muuttanut tänne. Ne suunnitteli sitä jo keväällä, mut Jarkko löysi kämppäänsä vuokralaisen vasta nyt.

  -Miltä se tuntuu susta?

En oikeastaan tiedä, yllätynkö kysymyksestä vai en, ja joudun muutenkin miettimään vastaustani jonkin aikaa.

  -Mun mielestä se on vaan hyvä asia. Karon kanssa on kuitenkin asunut joku, eli siis mä, yli viisitoista vuotta, enkä mä tiedä, tekiskö sille kauhean hyvää olla välillä jopa viikkoja kotona yksin, kun ei siellä välttämättä kävisi ketään, sanon ja tajuan samalla, kuinka outoa on ajatella elämää ilman Jarkkoa. Se ihan oikeasti on nyt osa mun perhettä, mietin asiaa hetken aikaa pureksittuani.

  -Niin. Mustakin on hyvä, että äidin luona käy melkein joka päivä joku, jos ei muut, niin sitten vaikka mummo tai pappa, Nooa sanoo ja vaikuttaa ymmärtävän, mitä tarkoitan sillä, että jatkuva yksinolo ei välttämättä olisi hyväksi tädilleni ainakaan yhdellä iskulla tarjoiltuna. Jatkan Nooan kanssa puhumista vielä hetken, mutta sitten hänen on pakko lopettaa puhelu, jonka lopuksi lupaamme kuitenkin pitää tiiviimmin yhteyttä toisiimme. Puhelun loputtua minulla on outo, mutta kuitenkin paljon aiempaa parempi ja kevyempi olo. Ja siinä hetkessä, niin outoa kuin se onkin äskeisen puhelun jälkeen, tajuan ikävöiväni Nooaa enemmän kuin pitkään aikaan.

35. osa

Lopun jälkeen #33

Kesä menee nopeasti. Heinäkuun alussa sekä Aapo että Nooa aloittavat armeijan, minä ja Cecilia taas valmistaudumme omilla tahoillamme omilleen muuttamiseen. Käyn katsomassa Jarkon kanssa asuntoja kaupungissa, josta pitäisi jossain kohtaa tulla minulle uusi koti, paikka, jossa en kokisi itseäni ulkopuoliseksi tai turistiksi. Yritän muutenkin totuttaa itseäni muka aikuismaiseen elämään pesemällä itse kaikki vaatteeni, laittamalla ruokaa, menemällä vaihtelevan onnistuneesti ajoissa nukkumaan ja käymällä kaupassa oikeilla ostoksilla. En todellakaan tiedä, auttavatko kyseiset asiat minua ollenkaan, mutta minusta tuntuu siltä, niiden tekemättä jättäminen olisi itselleni huonompi asia.

  -Saatko sä oikeasti tietää siitä kämpästä vasta elokuun alussa? Mikaela, mun mielestä sä pelaat vähän riskialtista peliä. Mä tiedän, että ne kaupungin kämpät saattaa joskus olla ihan hirveitä luukkuja, mut yksityisellä puolella opiskelijat ei välttämättä ole niitä, joille se kämppä ensimmäisenä vuokrataan, Cecilia huolehtii eräänä iltana, kun puhumme asunnoista, tulevista kodeistamme. Tiedostan kyllä, että yksityisen puolen asuntomarkkinoilla opiskelijan asema on yleensä hieman heikohko, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kaupungin opiskelijasuntoihin on yleensä tunkua, ja siitä johtuen asuntoa saattaisi joutua jonottamaan ikuisuuden.

  -Mä oon hakenut montaa eri asuntoa vähän eri puolilta kaupunkia. Totta kai on aina se riski, että käy huonosti, mutta mä pitäisin silti jonkinlaisena ihmeenä sitä, jos sitä laitakaupunginkaan asuntoa ei vuokrattaisi mulle, sanon ja naurahdan muistikuvalle hieman rähjäisestä asunnosta, vaikka oikeastaan ajatus siitä kauhistuttaa minua. Olen hakenut kyseisen asunnon vuokralaiseksi lähinnä vain varasuunnitelmana, jos paremmat vaihtoehdot lipuisivat ulottumattomiin. 

  -No se nyt on ihan hirveä vaihtoehto! Cecilia parahtaa ja katsoo minua huolestuneesti, enkä minä varsinaisesti ihmettele hänen ilmettään.

  -Joo, niin on, mut ota ihan rauhassa nyt. Mä saan tietää siitä kämpästä, johon mä haluaisin päästä, jotain viikon kuluttua. Se vuokranantaja vaikutti aika varmalta, enkä mä muutenkaan usko, että opiskelijakaupungin jokainen vuokranantaja välttelee opiskelijoita, muistutan Ceciliaa, joka huolehtii minun tilanteestani kuin kanaemo tipuistaan. Hän on itse saanut tietää asunnostaan jo lähestulkoon kuukausi sitten, joten sinänsä ymmärrän, miksi minun asunnottomuuteni painaa hänen mieltään. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, luulen, että ystäväni huolehtii minusta ja asunnostani niin paljon vain siksi, ettei velloisi jatkuvasti ikävissään – Aapon armeijaan lähteminen on selvästi jopa odotettua kovempi pala hänelle. 

  -Mun pitäisi varmaan sisustaa omaa kämppää jo nyt, Cecilia kääntää puheenaiheen omaan asuntoonsa heti, kun huomaa ilmeen kasvoillani. Minun pahaksi onnekseni hän tuntee minut niin hyvin, ettei minun aina tarvitse sanoa mitään, kun hän jo tietää, mitä ajattelen. 

  -Niin, olisihan se varmaan ihan hyvä. Ceci, se on vaan kaksi viikkoa, sä näet Aapon ihan kohta uudestaan, lohdutan kuitenkin ystävääni, vaikka ilme hänen kasvoillaan kieltää minua tekemästä niin. 

  -Ei se ole vain kaksi viikkoa, Ela! Mä oon tottunut näkemään Aapoa harva se päivä, en olemaan siitä erossa viikkoja, hän parahtaa ja näyttää pohtivan ennen puhumisen jatkamista, alkaisiko mököttää minulle vai ei. 

  -Sitä paitsi, tää tilanne ei tule helpottumaan syksyllä. Mä muutan sadan kilometrin päähän täältä, enkä mä välttämättä voi tulla aina Aapon lomilla tänne, jos mun aikataulut ei anna periksi. Ja Aapo, sen perhe ja kaverit asuu täällä, pakkohan sen on joskus niidenkin kanssa olla. Eikö sulla sitten muka ole yhtään ikävä Nooaa? Cecilia tykittää minulle ajatuksiaan niin kovalla tahdilla, etten edes ehdi rekisteröidä niistä jokaista. Hänen huomatuksensa Nooasta huomaan kuitenkin. Se särähtää korviini monesta eri syystä, muttei vähiten siksi, etten ole viime aikoina edes ehtinyt miettiä Nooaa, kun olen järjestellyt omaa elämääni. Meinaan jo melkein sanoa sanat “Totta kai mulla on ikävä Nooaa”, mutta nielaisen ne viime hetkellä. Minun on pakko pysähtyä miettimään omia tunteitani, ennen kuin voin vastata Cecilialle yhtään mitään. 

  -Mä… ei Nooa ole sama asia mulle kuin Aapo sulle, vastaan hieman hädissäni, kun ystäväni katse alkaa käydä sietämättömän uteliaaksi. 

  -No ei tietenkään ole, höhlä! Mä tarkoitin sitä, että te kuitenkin olitte aika läheisiä. Tai ootte. Ei kai teidän ystävyys mihinkään ole kadonnut, Cecilia kuitenkin sanoo ilman ainuttakaan vihjausta ei-toivottuun suuntaan, ja minä olen kiitollinen siitä, että hän on tietämättään pelannut minulle hieman lisäaikaa miettiä vastausta tarkemmin.

Nooa.

Yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että jotain olennaista puuttuu. Nooa on ollut kiinteä osa elämääni melkein kaksi vuotta. Koko sen ajan hän on ollut enemmän ja vähemmän ajatuksissani kiinni ilman, että olen pystynyt repäisemään häntä irti. Enkä minä edes halua päästää irti. Yllättäen muistan myös sen tunteen, joka näyttäytyi minulle hetken välähdyksenä sinä kesäkuisena ja helteisenä päivänä mummolan pihamaalla. En edelleenkään tiedä, mitä tunne yrittää sanoa, mutta Nooa… Olen lähes satavarma siitä, että nuori mies liittyy kuvioon vahvasti.

  -No ainakin mä toivon niin. Ceci, Nooa on mulle tärkeä. On mulla välillä sitä ikävä, päädyn sanomaan, kun kaikki järkevät ajatukseni ovat juuttuneet kiinni jonnekin syvälle mieleeni.

  -Ja sä oot Nooalle tärkeä. Oikeastaan te ootte aika söpöjä, Cecilia sanoo virnistäen. Vaikka minä tiedän, ettei hän ole tosissaan sanojensa kanssa, jokin vanha ja puoliksi haudattu tunne nostaa päätään. Ja vaikka en edes suostu myöntämään asiaa itsellenikään, tiedän alitajuntaisesti, että Nooa on edelleen ainut, jonka vuoksi voisin tehdä melkein mitä tahansa.

Tää asunto ei enää kaiu kovin pahasti, ajattelen melkolailla kuukautta myöhemmin asunnossa, johon olen muuttanut paria viikkoa aiemmin. Pieni ja kompakti asunto muutaman kilometrin päässä yliopistolta saa toimittaa ensiasunnon virkaa, enkä totta puhuen voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen. Asuinalue on suhteellisen rauhallinen, asunto on muutama vuosi sitten remontoitu, ja uskon selviäväni vuokrasta ilman, että minun pitää laskea jokainen sentti jokaisesta ostoksestani. Tietenkään en voi elää täysin huolettomasti, mutta paniikkia rahasta ei pitäisi tulla, ellen sitten yhtäkkiä joutuisi ylimääräisen kymppitonnin laskun maksajaksi.

Syyskuisen illan viileys hiipii sisään asuntoon ikkunasta, jonka olen aiemmin iltapäivällä aukaissut. Vedän sohvalla hieman yksinäisen näköisenä lojuvan hupparin niskaani ja menen sitten sulkemaan ikkunan, mutta ennen sitä kuuntelen kaupungin ääniä, jotka ovat jollain tavalla erilaisia kuin kotikaupungissa. Hukuttaudun mielessäni ohi ajavien autojen ääniin, puiden lehtien havinaan ja tuuleen, jonka takia ilma tuntuu niin viileältä. Omiin ajatuksiin hukkuminen tuntuu edelleen turvalliselta, vaikka monet muut asiat ovat muuttuneet elämässäni. On outoa ajatella, että se elämä, joka minulle rakennettiin käytännössä lasinsirpaleista melkein 16 vuotta sitten, on nyt tavallaan mennyttä. En ole enää se pieni tyttö, jonka elämä piti järjestellä uusiksi muutaman tuhoisan minuutin takia. Tai tavallaan minä olen, se pieni ja hämmentynyt lapsi asuu edelleen sisälläni. Mutta enää minä en ole Karoliinan, mummin ja ukin vastuulla. Muka aikuinen, tuhahdan mielessäni, sillä minusta ei tunnu lainkaan siltä, että olisin aikuinen. Sama ontto tunne, joka on kaikunut sisälläni lähestulkoon aina, kaikuu edelleen minussa, ehkä jopa kovempaa kuin aiemmin. Muut ikäiseni tuntuvat olevan vain innoissaan siitä, että pääsevät muuttamaan pois kotoa ja kantamaan huolensa omilla harteillaan, mutta minua asia pelottaa hieman, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ehkä mä vaan pelkään niin hitosti menettämistä, mietin samalla kun vedän avoimen ikkunan vihdoin kiinni. Kadun äänet ja mieltäni oudolla tapaa rauhoittava tuuli jäävät asunnon ulkopuolelle, enkä olen varma siitä, pidänkö hiljaisuudesta, joka laskeutuu asuntoon, kotiini, ikkunan sulkemisen jälkeen. Tämä hiljaisuus ei ole sellaista, johon olisin tottunut kotikotona. Tämä hiljaisuus saa minut säikkymään kaikkea mahdollista rappukäytävästä kuuluviin ääniin aina omiin ajatuksiini asti. Ja mä kun luulin muistavani, millaista on asua kerrostalossa, ajattelen, kun säpsähdän melkein hengiltä kolahdusta, joka kuuluu todennäköisesti toisesta samassa kerroksessa olevan asunnon ovesta – muutamassa viikossa olen ehtinyt havaita, että vielä toistaiseksi minulle tuntematon naapuri tapaa vetää asuntonsa oven melkein raivokkaasti kiinni, vaikka hän ei muuten pidäkään minkäänlaista melua. Säikähdyksestä toivuttuani yritän saada itseni rauhoittumaan painamalla silmäni kiinni pienen hetken ajaksi. Kun suljen silmäni, pystyn kuulemaan hyvin, miten rauhattomasti sydämeni hakkaa syvällä rinnassani. En pysty täyttämään asunnon hiljaisuutta itse millään, joka oikeasti auttaisi omaan rauhattomuuteeni. Se, ettei asunto olisi niin pelottavan hiljainen, vaatisi kotiini toisen ihmisen. Jonkun, jonka kanssa saisin vain olla minä puhtaasti oma itseni ilman suojamuuria ympärilläni.

Avaan silmäni hitaasti vain havaitakseni, että hämärä on laskeutunut kaupungin ympärille. Yksiöni on melkein sysipimeä, eikä se ainakaan paranna jo muutenkin heikkoa henkistä olotilaani. Otan puhelimeni sohvapöydältä ja epäröin vain hetken, ennen kuin valitsen Karoliinan numeron ja soitan hänelle.

  -Moi, sanon varovaisesti, kun tätini vastaa puheluun.

  -No moi, Mikaela! hän vastaa ja kuulostaa siltä kuin olisin soittanut hieman huonoon aikaan.

  -Tota… häiritsenkö mä sua jotenkin nyt? minun on pakko kysyä, kun Karoliina ei itse jatka puhumista. Hetken aikaa näen silmissäni kauhukuvan siitä, että olisin keskeyttänyt jotain sellaista, minkä todistajaksi en todellakaan haluaisi joutua, vaikka tiedän, että riski siihen Jarkon läsnäollessa on olemassa.

  -Et, herranjumala Mikaela, et! Mä vaan yritän tasata hengitystä vähän. Mä olen lenkillä! tätini kiirehtii korjaamaan ajatuksiani, kun tajuaa, mitä minä tarkoitan kysymykselläni. 

  -Hyvä! Tai siis… joo… Anteeks Karo, mä oon vaan vähän väsynyt, sanon, ja sitten me molemmat purskahdamme nauruun. Nyt sydämeni hakkaa säikähdyksen sijaan hieman hävettävän ilon vuoksi kovaa. 

  -Jep… No, mitä sulle kuuluu? Miten sun päivä meni? Karoliina toipuu naurukohtauksesta ensin ja huokaisee hetken hiljaisuuden jälkeen syvään pitääkseen itsensä kasassa. On rauhoittaa kuulla hänen ääntään, sillä edellisestä kerrasta tuntuu olevan ikuisuus, vaikka oikeasti olen puhunut hänen kanssaan viimeksi eilen iltapäivällä.

  -Mitäs tässä, ihan hyvää mulle kuuluu. Vähän oli ehkä raskasta istua tänään luennolla, totean, enkä edes valehtele, kun mainitsen luennosta, vaikka muuten sanani kiertävät totuutta melko kaukaa. En vain halua huolestuttaa tätiäni, joka asuu useiden satojen kilometrien päässä itsestäni. Nyt hänen harhauttamisensa on paljon helpompaa, sillä vaikka olisin videopuhelussa hänen kanssaan, hän ei silti kykene tarkkailemaan kasvojani niin perusteellisesti kuin normaalisti.

  -Kiva kuulla! Ja kyllä ne luennot siitä helpottuu, kun niihin tottuu. Mites muuten, onko sulla jääkaapissa ruokaa? Toimiiko asunnossa kaikki niin kuin pitää? Entä sun naapurit? Ootko sä tavannut niitä? nainen puhelun toisessa päässä päättää alkaa holhota minua, mutta juuri nyt asia ei edes ärsytä minua.

  -On ruokaa ja asuntokin on ihan kunnossa. Naapureita en oo nähnyt hirveästi, paitsi tuossa alakerrassa asuvan mummon mä tapasin eilen, kun tulin kotiin. Mä pidin sille ovea auki, kun sillä oli kädet täynnä kauppakasseja, sanon ja pystyn melkein näkemään silmissäni, kuinka hänen kasvoilleen nousee tyytyväinen hymy siitä tiedosta, että hän on onnistunut kasvattamaan nuoren, joka auttaa vanhuksia.

  -Hyvä, jos kaikki on kunnossa. Täällä on jotenkin niin tyhjää ilman sua, vaikka tietysti se on ihan normaalia, ettet sä asu enää kotona, Karoliina sanoo viimeisen virkkeensä hieman surumielisesti, vaikka yrittää kuulostaa reippaalta. Minun sydämeni puristuu kasaan, enkä oikein tiedä, miten vastaisin, joten päädyn selittämään vain jotain typerää siitä, miten tätini varmasti tottuu poissaolooni pian.

  -Muista kuitenkin se, että olit sä missä tahansa, sä olet silti mulle aina valtavan rakas, Mikaela, Karoliina sanoo minulle puhelun päätteeksi niin painokkaasti, etten voi kuin uskoa hänen sanojaan.

  -Niin säkin oot mulle, Karo. Sano Jarkolle terveisiä! sanon vielä, ennen kuin katkaisen puhelun ja nousen sohvalta ylös laittamaan valot päälle. Painan valokatkaisimen ylös, suljen sälekaihtimet ja verhot ja käyn sitten istumaan hiljaisen asuntoni pienen ruokapöydän ääreen järsimään omenaa. Vaikka kaupunki, jossa nyt asun, on kaunis ja täynnä elämää, minusta tuntuu kuitenkin vielä siltä, etten minä ole osa sen elämää, enkä ole ihan varma siitä, luotanko siihen, että koti-ikäväni helpottuisi noin vain.

34. osa

Lopun jälkeen #32

Mummolan terassi on aamuisin täynnä elämää, vaikka ihmisiä ei hiljaisen kylän keskellä juuri näekään. Linnut laulavat, naapurin koira haukkuu jossain ja mummin kesäkukat kääntyvät kohti aurinkoa, joka paistaa varsin lämpimästi huolimatta siitä, ettei kello ole edes yhdeksää. Olen saanut kuulla koko edellisen illan ajan ohjeita, neuvoja ja vinkkejä aina jääkaapin sisällöstä saunan lämmittämiseen asti. Mummi ja ukki tuntuvat jännittävän minun selviytymistäni yksin enemmän kuin minä itse.

  -Enhän mä ole kuin tämän päivän kokonaan yksin, ja huomenna iltapäivällä Nooa, Cecilia ja Aapo on tulossa tänne. Mä en usko kuolevani tällä välillä, kun jääkaappikin on täynnä ruokaa, yritän vakuuttaa mummia, joka epäilee asiaa ukkia enemmän. 

  -No, niin kai sitten. Täällä kylällä ei vain ole oikein sellaisia ihmisiä, jotka fyysisen kuntonsa puolesta pystyisivät auttamaan, jos jotain sattuisi, mummi huolehtii edelleen, vaikka ukki jo hoputtaa häntä eteisessä. 

  -Kyllä Mikaela pärjää! Tyttö on yhtä sitkeä kuin isänsä, kuulen ukin sanovan mummille, kun he viimein pääsevät lähtemään ovesta ulos. Mummin vastausta en enää kuule avonaisesta ikkunasta, mutta arvaan, että hänen sanansa liittyvät jotenkin isään ja siihen, ettei huoli omista läheisistä koskaan katoa. Joskus asia tekee minut hieman alakuloiseksi, vaikka oikeastaan en edes tiedä, olisiko mummin ja ukin huoli minusta yhtään sen pienempi, jos onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut. Tai ehkä huoli olisi enemmän osa-aikaista, eikä kulkisi joka hetki ja kaikkialla mukana. Onnettomuuden jälkeen se on tarttunut niin Karoliinaan, minuun kuin isovanhempiinikin ilman kenenkään suostumusta. Kontrollin menettäminen pelottaa, ohjakset on pakko pitää käsissään. 

Vilkutan mummille ja ukille keittiöstä. Kesäaamun auringossa he näyttävät onnellisilta, vaikka vielä hetkeä aiemmin molemmat ovat olleet hieman hermona siitä, että jään pitämään taloa pystyssä lähes viikoksi ilman heitä. Sillä hetkellä minä kuitenkin ymmärrän, että mummi ja ukki uskaltavat hengittää. Minä olen hengissä ja oman elämäni kynnyksellä. On päästettävä irti. 

Ei kuitenkaan vielä kokonaan.

Seuraavana aamuna olen jo hieman malttamaton. Tiedän, että Nooa on tulossa iltapäivällä, ja Aapo sekä Cecilia yhdessä hieman myöhemmin illalla. 

  -Aapo pääsee töistä kolmelta, niin me lähdetään liikkeelle varmaan neljän maissa, Cecilia sanoo, kun soitan hänelle varmistuakseni asiasta.

  -Eli karkeasti arvioituna ootte perillä joskus seitsemän jälkeen, jos ette joudu tulemaan mitään kiertotietä, totean vielä pahaa aavistamatta, sillä hieman helteinen ja aurinkoinen kesäpäivä ei anna minun päässäni tilaa sille, että tien päällä sattuu ja tapahtuu kelistä riippumatta, niin outoa kuin se minun kohdallani onkin. 

  -Joo. Me yritetään olla pitämättä taukoja, korkeintaan käydään kahvilla ja tankkaamassa. Eihän se matka edes ole ihan loputtoman pitkä, Cecilia toteaa ja kuulostaa itsekin hieman malttamattomalta ehkäpä siksi, että tämä on viimeinen kerta, kun me neljä kokoonnumme pidemmäksi aikaa yhteen ennen kuin syksy vie meidät kaikki eri suuntiin. Jatkossa tapaamisten suunnittelu on varmasti haastavampaa, ja vaikka luotankin siihen, ettei porukkamme hajoa helposti, tekee asia minut silti hieman haikeaksi. Nooa, Cecilia ja Aapo ovat minulle ne ihmiset, ne ystävät, joista en halua luopua. 

  -Niinpä! Mut ajakaa silti varovaisesti. Mä soitan vielä Nooalle ja kysyn sen aikataulusta, sanon ennen kuin lopetan puhelun parhaan ja pitkäaikaisimman ystäväni kanssa. Tiedän jo valmiiksi, että opiskelupaikkojen varmistumisen jälkeen minä ja Cecilia olemme maantieteellisesti melko kaukana toisistamme. Kotikaupungin muutamat kilometrit vaihtuvat syksyn tullen useaksi sadaksi kilometriksi. Ikävä pistää sydäntäni jo nyt, mutta työnnän ajatuksen pois mielestäni. Vielä muutaman viikon ajan saan jakaa joka päiväisen elämäni Cecilian kanssa, enkä todellakaan halua käyttää sitä aikaa vetistelyyn. Muutoksia kuitenkin tapahtuu jatkuvasti, halusin minä sitä tai en. 

Kello on hieman yli yksitoista, kun radiosta kuuluva liikennetiedote herättää huomioni veret seisauttavalla tavalla.

"Liikennetiedote liikenneonnettomuudesta tielle 0138… onnettomuudessa mukana useita ajoneuvoja… tarkempi onnettomuuspaikka 75 kilometriä etelään suunnasta Kaupunginlahti ajettaessa, 15 kilometriä pohjoiseen paikasta Naavalehto ajettaessa. Tie 0138 on poikki, onnettomuuspaikan pelastus- ja raivaustyöt ovat kesken ja jatkuvat useita tunteja. Liikenne ohjataan sekä Kaupunginlahden että Naavalehdon suunnalta kiertoreiteille."

Ensimmäinen tunne on valtava säikähdys. Ei helvetti. Nooa ei saa olla mukana siinä onnettomuudessa. Toivottavasti se ei ole ehtinyt lähteä. Mutta jos se onkin…, ajattelen kasvavan paniikin vallatessa mieleni. Tärisevin käsin etsin puhelimestani Nooan numeron ja soitan. Minusta tuntuu siltä, että puhelin tuuttaa ikuisuuden. Sitten toisen ja kolmannen. Kylmä hiki valuu selkääni pitkin, minua oksettaa ja pelottaa. 

  -Moi! 

Nooan pirteä ja kuitenkin rauhoittava ääni on kuin oopiumia korvilleni. Lysähdän sohvalle istumaan, tökin puhelinta saadakseni kaiuttimen päälle kylmillä sormillani ja huokaisen sitten helpotuksesta. 

  -Nooa! Luojan kiitos sä oot siellä! Ootko sä vielä kotona? Et kai sä oo lähtenyt liikkeelle? Ootko sä kuunnellut radiota tai lukenut uutisia? kyselen niin nopeasti, ettei Nooa varmasti ehdi sisäistää yhtäkään kysymystäni kunnolla.

  -Siis… oon kotona, just lähdössä. Miten niin? Sä kuulostat nyt aika pelottavalta, Mikaela, nuori mies sanoo puhelimen toisessa päässä ja kuulostaa aidosti huolestuneelta. 

  -Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Nollasatakolmekasilla on onnettomuus, tie on poikki ja raivaustyöt kestää pitkään. 75 kilsaa Kaupunginlahdelta etelään. Hyvä, ettet sä ehtinyt lähteä vielä. Jos olisit ajanut sinne asti, sun ois pitänyt ajaa ainakin kolkyt kilsaa takaisin päin, jotta sä olisit päässyt kiertotielle, selitän hieman hengästyneesti. Hengästymisen ja lauenneen jännityksen takia minun on pakko vetää voimakkaasti henkeä ja puhaltaa sitten ulos muutaman kerran.

  -Odota ihan hetki, mä etsin jonkun uutisen siitä onnettomuudesta, kuulen Nooan sanovan ennen kuin puhelu hiljenee hetkeksi. Sen hetken aikana ehdin miettiä omaa toimintasuunnitelmaani – tiedän, että kiertotie, jota Nooa joutuu käyttämään, on kaikkea muuta kuin ensimmäistä kertaa alueella liikkuvan unelma. Jopa minulle ja Karoliinalle kyseinen reitti aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia, vaikka olemme ajaneet sen läpi monen monta kertaa milloin välttääksemme joulun ruuhkat valtatiellä, milloin taas vain muistia terästääksemme. Nyt minun on kuitenkin otettava vastuu Nooasta, joka ei koskaan ole käynyt seudulla. Se, jos jokin, hirvittää minua. 

  -Oliks se tää Naavalehto-Kaupunginlahti? Mitä hittoa ne muuten ilmoittaa siitä noin? 75 kilsaa etelään suunnasta Kaupunginlahti, ihan älytön väli! Eikö mitään lähempää paikkaa sitten löytynyt? Nooa ihmettelee asiaa, enkä minä voi väittää vastaan, joten päädyn itsekin puhisemaan siitä, miten epämääräisiä liikennetiedotteet toisinaan osaavat ollakaan. Kovin pitkään emme kuitenkaan jaksa keskustella aiheesta, vaan siirrymme siihen, millaista reittiä Nooan on ajettava mummolaani. En oikeastaan edes tiedä, kumpi meistä on reitistä enemmän kauhuissaan, sillä eksymisen vaara on todella suuri. 

  -Soitat sitten heti, jos ja kun Maps alkaa tökkiä huonon netin takia. Mä yritän sitten jotenkin saada sut sieltä sokkelosta ulos, totean ja yritän kuulostaa vakuuttuneelta, vaikka Nooan laittaminen yksinään pikkuteiden sävyttämälle ja syrjäiselle reitille aiheuttaakin kylmiä väreitä, jotka kulkevat selkärankaani pitkin hieman uhkaavalla tavalla. 

Muutamaa tuntia myöhemmin olen jo ehtinyt lähestulkoon jyrätä olohuoneen pienen pöydän ympärille syvän uran samalla, kun olen pohtinut niin Nooaa kuin tiellä 0138 tapahtunutta onnettomuuttakin. Ei tunnu hyvältä ajatella Nooaa, joka on vaarassa eksyä onnettomuuden takia. Eikä se onnettomuuskaan erityisen hyvältä tunnu, vaikka koitan pitää mieleni sen suhteen rauhallisena. Kukaan tuttu ei todennäköisesti ole mukana siinä. Se ei vaikuta mun elämään. Nollasatakolmekasilla on ennenkin ollut ihan vastaavanlaisia tilanteita. Mutta Nooa olisi voinut olla… jos se olisi lähtenyt tunnin aikaisemmin…, käyn hetkeksi istumaan vanhalle nahkasohvalle, painan pääni käsieni väliin ja hengitän voimakkaasti sisään ja ulos. Koko kehoni tärisee aiemmin pois työnnetyn, mutta nyt pintaan tunkevan säikähdyksen voimasta. Yritän keskittyä hengitykseeni, saada rauhattomana hakkaavan sydämen hidastamaan liikettään hieman ja viimeisenä, mutta kuitenkin minun kannaltani merkittävimpänä asiana, ravistelen ajatukseni irti onnettomuudesta ja kaikista siihen liittyvistä sivuseikoista, ihmisistä ja uutisista. Suljen radion, etsin puhelimeltani tutun soittolistan ja alan järjestellä vielä hieman keskeneräisiä asioita Ceciliaa, Nooaa ja Aapoa varten. Etsin liinavaatekaapista sänkyihin lakanat, mutta en laita yksiäkään vielä paikalleen. Olen juoninut nukkumisen niin, että minä ja Nooa nukkuisimme ylhäällä päärakennuksessa, Cecilia ja Aapo taas pienen mäen alapuolella olevassa saunarakennuksessa. Haluan kuitenkin kysyä asiasta vielä kaikkien mielipidettä, vaikka toisaalta olen aika varma siitä, ettei kukaan vastusta suunnitelmaani. Muuten en ole suunnitellut edessä olevaa viikonloppua, sillä en halua sen olevan jatkuvaa asioiden suorittamista. Tiedän, että jatkossa suorittamisen uhka on nykytilannetta paljon suurempi, mutta ihan vielä en halua hypätä yhdeksi neljäsosaksi kaveriporukkaan, jonka kaikki jäsenet räpiköivät eteenpäin hieman eri paikoissa tavoitteenaan omat päämääränsä.

Säpsähdän hieman, kun tuttu kappale katkeaa kesken kaiken antaakseen tilaa soittoäänelle, jonka vaihtamista olen harkinnut jo liian pitkään. En tajua heti, että puhelimeni soi, mutta kun minulla lopultakin leikkaa, kiirehdin nopeasti olohuoneeseen, nappaan puhelimen pöydältä ja vastaan puheluun samalla kelloa vilkuillen.

  -Moi. Toivottavasti sä kuulet mua kunnolla. Maps lakkaisi toimimasta pari kilometriä sitten, mä luulen tietäväni, missä mä oon, mut en todellakaan tiedä, miten mun pitäisi edetä tästä risteyksestä, kuulen Nooan sanovan, vaikka puhelun äänenlaatu on kieltämättä melko heikko.

  -Sä oot siis risteyksessä? Hyvä, se helpottaa mun työtä. Mä tiedän, että sä oot jossain metsän keskellä just nyt, mut yritä kuvailla mulle sitä risteystä vähän tarkemmin. Hyvällä tuurilla mä tunnistan paikan, jos sä et oo eksynyt jonnekin jo aikaisemmassa vaiheessa, sanon ja tunnen lievän kauhun kuplivan jossain sisälläni, sillä kaiken järjen mukaan Nooa on tällä hetkellä jo melko lähellä mummolaani alueella, joka toisin on eri suuntiin risteävien mökkiteiden takia todella sokkeloista. Mikäli Nooa on kääntynyt yhdestäkään risteyksestä väärin, minun on kymmenen kertaa vaikeampaa paikantaa hänet.

  -No, tässä risteyksessä ei näy tienviittoja mihinkään suuntaan. Ne on todennäköisesti tuolla jossain pajujen alla, Nooa toteaa hetken pohdittuaan, eikä hänen tarvitse sanoa enempää.

  -Aa, sä oot siinä, ei ollenkaan paha! Tai siis mä löydän sinne helposti, mut mä en ala neuvomaan sua tässä puhelimessa, kun tää puhelu katkeaa kuitenkin ihan just, mikäli sä liikut siitä jonnekin. Mä tuun siihen pyörällä, menee ehkä puolisen tuntia. Et lähde mihinkään, kuuntelet vaikka radiota sen aikaa, pakotan Nooan odottamaan minua risteyksessä, vaikka hänen äänestään paistaakin läpi hienoinen epäusko. Vastahakoisesti lopetan puhelun, vedän pikavauhtia kengät jalkaani ja kypärän päähäni, otan avaimet naulasta ja lukitsen oven, jonka jälkeen juoksen hakemaan mummin vanhaa polkupyörää, joka on iästään huolimatta palvellut myös minua hyvin useamman kesän ajan. Hetkeäkään epäröimättä hyppään pyörän selkään ja lähden ajamaan pikkuteiden muodostamaa labyrinttia kohti.

Minulla menee hieman yli puoli tuntia ajaa siihen risteykseen, josta löydän kuin löydänkin Nooan, joka onneksi vaikuttaa päällisin puolin rauhalliselta. Minä jarrutan rajusti pyörällä, hyppään alas sen selästä ja yritän sitten tasata hengitystä, joka on viimeisen puolen tunnin aikana joutunut melko koville.

  -Moi, saan kuitenkin sanottua hetken aikaa henkeä vedettyäni.

  -Moi. Sä tulit sitten pyörällä, Nooa sanoo ja katsoo minua ja kulkuneuvoani hieman epäluuloisesti. Minua alkaa väistämättä naurattaa.

  -Mähän sanoin, että mulla menee puolisen tuntia. En uskaltanut lähteä ukin pakulla liikkeelle, kun en ollut ihan varma, saanko sitä käännettyä. Eikä tää kahdeksan kilsan matka pyörällä ole edes niin paha. Tai no, saattaa nuo mäet vähän lihaksissa tuntua, myönnän Nooalle ja ravistelen jalkojani muka tuskissani. 

  -Siis mä pääsin näin lähelle! Vaan kahdeksan kilsaa. Jos tää reitti olisi ollut vähän vähemmän epäselvä, ja netti ois toiminut kunnolla, sun ei välttämättä olisi tarvinnut tulla ollenkaan, hän mutisee ehkä hieman vaikeana ja hieroo niskaansa. Tiedän, että alle kymmenen kilometrin päässä määränpäästä eksyminen tuntuu todella typerältä, mutta sille tunteelle ei tässä tapauksessa ole ainuttakaan syytä. 

  -Hei, älä nyt. Tää reitti on oikeasti tosi syvältä, täynnä risteyksiä ja pikkuteitä, jotka näyttää kaikki ihan samalta. Siihen kun lisätään se, että netin takia Maps ei toimi, voi olla varma, eksyminen on todennäköistä etenkin ensikertalaiselle, lohdutan Nooaa, vaikka tiedän, että reagoisin itse täysin samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. 

  -No… niin kai sitten, hän myöntyy ja kuulostaa jo hieman positiivisemmalta, vaikka mutisee vielä jotain siitä, että olen joutunut ajamaan hänen takiaan pyörällä helteessä tarpeettoman pitkän matkan. Minä pudistelen päätäni ja totean hieman vitsikkäästi, että kunnon ylläpito on jäänyt kesän aikana hieman retuperälle, minkä takia pieni pyörälenkki ei ole ollenkaan pahitteeksi. 

  -Jos me vaan saadaan tää pyörä mahtumaan takakonttiin, kummallakaan meistä ei oo mitään hätää, sanon. Nooa nyökkää nyt jo reippaasti ja alkaa järjestellä auton takakontissa olevia tavaroita niin, että meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada pyörä mahtumaan kyytiin mahdollisimman vähällä säätämisellä – ei siinä lopulta edes mene hirvittävän kauaa. Kun pyörä on saatu kyytiin, minä olen täysin valmis opastamaan Nooan kohti mummolaani.

 Kun saavumme Nooan kanssa mummolan pihaan, se on melkein häiritsevän hiljainen ja siisti. Vastaleikattu nurmikko tuoksuu, mummin kukat näyttävät edelleen eläviltä ja muutenkin kaikki tuntuu kukoistavan. Ehkä kaikista eniten minua kuitenkin häiritsee se, etten näe mummia tai ukkia missään, vaikka tiedostan varsin hyvin, ettei heidän kuulukaan olla täällä juuri nyt. Jokin ääni pääni sisällä muistuttaa minua siitä, että jossain kohtaa isovanhempani eivät todellakaan ole täällä, vaan heidän poissaolonsa on normaalia. Sen ajatteleminen tekee kipeää, sillä asia on karu totuus. Jokainen meistä on täällä vain käymässä, ajattelen, mutta työnnän synkät ajatukseni pois ennen kuin ne saavat minusta otteen. Nooa sen sijaan tarkkailee jo autosta käsin pihaa, joka on itselleni niin kovin tuttu. 

  -Tää on siis sun mummola? hän kysyy, eikä näytä enää murehtivan sitä, että olen joutunut ajamaan hänen takiaan pyörällä lähes kymmenen kilometriä. 

  -Joo. Täällä mä oon viettänyt aika ison osan mun elämästäni, melkein kaikki lapsuuden lomatkin, sanon ja pyrin poistamaan äänestäni äskeisten synkkien ajatusten sävyn ja keskityn sitten siihen aikaan, jonka olen mummolassa viettänyt. Juuri lapsuuden lomien takia pihan jokainen neliömetri on minulle tuttu. Osaan varoa kiviä ja kuoppia sekä puiden juuria, vaikka aina asia ei ole ollut niin. Mutta nyt, lähes 19 vuoden kokemuksella, askeleeni tällä pihalla ovat varmoja.

Kun Nooa ja minä viimein astumme ulos autosta, lämmin ilma tuntuu suorastaan lehahtavan kasvoillemme, ja hetken aikaa olen valmis pakenemaan kuumuutta ilmastoituun autoon. Jostain löydän kuitenkin sitkeyttä jäädä pihalle, vaikka tunnenkin hien virtaavan selkääni pitkin kiitettävällä nopeudella. Vieressäni seisova mies on edelleen keskittynyt pihan tutkailuun, ja minä saan tilaisuuden tarkkailla häntä hetken aikaa aivan rauhassa. Sen puolentoista vuoden aikana, jona olen Nooan tuntenut, hän on muuttunut paljon, mutta hän ei silti tunnu minusta lainkaan vieraalta, vaikka tiedän, että jossain hänen kuorensa alla on vielä paljon asioita, joiden arvoinen toivon joskus olevani.

  -Tää talo on tosi nätillä paikalla. Ja… En mä tiedä, onks outoa sanoa näin lyhyen ajan jälkeen näin, mut mulla on sellainen tunne, et täällä on oikeasti hyvä olla, Nooa empii hieman, mutta avaa sitten kuitenkin ajatuksiaan enemmän ja saa minut ensin hätkähtämään hereille ajatuksistani, sitten täydellisen hämilleen. 

 -Mä… niin… Ei se musta oo outoa. Tai siis, mä tiedän, mitä sä tarkoitat! Tää paikka ei koskaan oo muuttunut mitenkään radikaalisti, ja sen onnettomuuden jälkeen mummolasta tuli mun turvapaikka. Se muuttumattomuus ja tutut ihmiset oli mun ankkureita elämään. Täällä multa ei viety mitään niin tärkeää pois, selitän hermostuneesti, enkä oikein tiedä, mihin katseeni jättäisin. Siksi siirrän sitä maasta Nooan silmiin, Nooan silmistä edessä siintävään järveen ja järvestä takaisin maahan. En oikein tiedä, miksi reagoin Nooan huomioon näin vahvasti. Tai oikeastaan minä tiedän tasan tarkkaan, mistä reaktioni johtuu, mutta en vain haluaisi myöntää, että tien 0138 onnettomuuden aiheuttama säikähdys on nostanut vanhat pelkoni pintaan.

  -Kun isä sairastui, musta tuntui siltä, ettei missään ollut hyvä olla. Mut mä tiedän, mitä sä tarkoitat sillä turvapaikalla. Mulle se oli meidän mökki. Siellä mä näin palasia siitä isästä, joka oli se oli ennen syöpää. Isä tavallaan heräsi henkiin, ja se tuntui musta turvalliselta. Mä tiedän, että isä rakasti sitä paikkaa, mutta nykyään se on mulle vaan hiton ristiriitainen paikka. Siellä on muutama hyvä, mut kipeä muisto liikaa.

Nooan olemus ja ääni ovat ristiriidassa keskenään. Minä näen, että hänen kätensä tärisevät, vaikka ääni onkin melko vakaa. Minä näen myös sen, että häneen sattuu puhua isästään ja omista heikoista kohdistaan, turvapaikoista, joita ei oikeastaan enää ole. Ja vaikka hänen kipunsa tuntuu kipuna sydämessäni, minä kuitenkin olen otettu siitä, että hän ylipäätään uskaltaa avata sydäntään minulle. Päivän helteisyydestä huolimatta minulla on hetken aikaa kylmä, mutta vain niin kauan, kunnes halaan vielä selvästi rikkinäistä Nooaa. Hänen käsivarsiensa ympäröimänä minun ajatuksissani käy lyhyt välähdys jostain suuresta, pelottavasta ja turvallisesta, mutta en ehdi rekisteröidä ajatusta ennen kuin se katoaa. Tiedän vain sen, että ajatus tulee uudestaan esille sitten, kun sen aika on.

Myöhään samana iltana päivällä koetut tunteet ovat jo tasoittuneet. Aapo ja Cecilia ovat onneksi päässeet perille mummolaani ilman kiertoreittiä ja ylimääräistä stressiä, ja minun suunnitelmani nukkumapaikoista on sopinut kaikille. Pääni sisäinen levottomuus on hävinnyt ainakin hetkeksi, eikä Nooakaan vaikuta siltä, että iltapäivän keskustelu hänen isästään vaivaisi häntä enää. Siitä huolimatta minä tarkkailen häntä vaivihkaa hieman tavanomaista enemmän. Tutkin hänen koko olemustaan: hymyä, joka nousee hänen huulilleen, kun joku meistä sanoo jotain hauskaa; silmiä, jotka havainnoivat ympäristöstä kiinnostavia yksityiskohtia ja käsiä, jotka siirtävät silmille valahtaneet hiukset korvan taakse. Kaikki Nooan liikkeet ovat rentoja, eikä minun niiden mukaan tarvitsisi huolehtia lainkaan, mutta pieni osa minusta tuntuu aina kantavan huolta hänestä. Se on hemmetti sisäänrakennettua, ajattelen, kun tajuan jälleen kerran etsiväni Nooasta niitä merkkejä, joista minun pitäisi huolestua.

  -Hei tyypit, miettikää oikeasti, missä tilanteessa me just nyt ollaan. Tää aika varmasti on viimeinen kerta, kun me nähdään porukalla ennen ens kesää! Te jätkät menette armeijaan, mä ja Mikaela taas opiskelemaan ja vieläpä eri kaupunkeihin. Vuoden päästä meidän pitäisi olla näennäisesti jotain aikuisia, Cecilia keskeyttää ajatukseni, ennen kuin ne ehtivät liukua vaaralliselle alueelle. Ystäväni sanat saavat meidät kaikki hiljaisiksi. On äärimmäisen haikeaa ajatella, että syksyllä en jaa enää arkeani omien luottoihmisteni kanssa.

  -Pidetäänhän me silti yhteyttä. Kai tässä jonkin sortin tiimi ollaan, Aapo jatkaa hetken kuluttua ja saa haikeuden ympäriltämme vaihtumaan iloon juuri tästä hetkestä. Uusi, jännittävä ja hieman pelottavakin elämän aikakausi on alkamassa, ja minä olen kiitollinen siitä, että minulla on ihmisiä, joiden kanssa jakaa se edes hetkittäin.

(Huom! Tie 0138 on täysin kuvitteellinen tie jossain päin Suomea!)

33. osa

Mun kesäni

Tää kesä on mennyt yllättävän nopeasti, vaikka samaan aikaan musta on aina välillä tuntunut siltä, että kesäkuun viidennestä päivästä, jolloin kesäloma alkoi, on jo ikuisuus. Koulu alkaa keskiviikkona, ja tänään on jo maanantai, eli viimeistään tänään on ryhdyttävä korjaamaan unirytmiä. Siinä onkin hommaa, koska tällä hetkellä se on ainakin kaksi tai kolme tuntia vinksallaan sekä aamusta että illasta. Syksylle on kuitenkin suuria suunnitelmia ja unelmia, joiden toteuttamisen yrittämistä odotan kauhulla ja innolla, joten arkeen palaaminen ei tunnu ihan hirveältä ajatukselta. Ihan vielä ei kuitenkaan ole syksyn aika, joten roikutaan vielä hetki kesän rippeissä kiinni.

Tänä kesänä mä...

• nukuin kuumuuden takia n. viikon ajan mökillä.
• otin edelleen paljon kuvia auringonlaskuista.
• löysin 2000-luvun alun hittibiisejä, joita aloin nyt itse kuunnella :D.
• uin pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti, vesi kun ei ollut kovin kylmää.
• valvoin aamuyöhön asti.
• aloitin autokoulun.
• yritin pitää itsestäni parempaa huolta.
• laitoin äitini kanssa koiran tulehtuneeseen korvaan korvatippoja.
• luin enemmän kirjoja kuin pitkään aikaan.
• itkin silmät päästäni lukiessani erästä kirjaa, mikä oli mulle uutta.
• en todellakaan saanut treenattua yhden kurssin uusintakokeeseen, joka odottaa elokuun lopussa.
• en pystynyt päästämään irti stressistä kunnolla.
• katsoin ohjelmaa Suomen rikosmysteereistä ja olin sen jälkeen viikon vainoharhainen.
• edelliseen kohtaan viitaten sain tuntea nahoissani vilkkaan mielikuvituksen haittapuolia.
• kuuntelin musiikkia lähes aina saunaa lämmittäessäni.
• tein melkein pelottavan suuria suunnitelmia koskien lähitulevaisuutta :D.
• aloin käyttää paperista lukuvuosikalenteria.
• yritin parantaa hieman englannin sanavarastoani (laajeni ehkä kahdella sanalla).
• kärsin kirjoittamislukosta.
• en juuri kiinnittänyt huomiota viikonpäiviin.

Muun muassa tuollaisia asioita mun kesään on kuulunut. Tietenkään kesä ei lopu vielä tähän, mutta koulujen alkaessa liikutaan kuitenkin väistämättä yhä enemmän ja enemmän syksyn suuntaan. Ja syksystä puheenollen, nyt kun oon jo maininnut ne suuret suunnitelmat, niin tarvitsisin vähän teidän lukijoiden apua. Jos ootte aina toivoneet, että kirjoittaisin fiktiivisen tekstin asiasta x, nyt saatte esittää toiveenne! Heittäkää tuonne kommentteihin mitä ikinä teille tuleekaan mieleen: sanat, teemat ja aiheet, elokuvat ja vaikka biisit on kaikki loistavia vaihtoehtoja, mistä voin yrittää vääntää jotain tarinantynkää. Mitään en lupaa, mutta toivon, että onnistun toteuttamaan tämän hullun suunnitelman. Joten nyt, auttakaa kirjoittajaa hädässä! Myös hulluimmat ideat otetaan vastaan kiitollisena <3

Mitä teidän kesään on kuulunut?

Veitsenterällä

Yön pimeydessä olisi voinut olla helppoa kadota ja unohtua itseensä, läheiseen metsään tai vaikka kotikadulla sijaitsevaan kuppilaan, jonka olemassaolo oli jatkuvasti veitsenterällä. Yön pimeydessä olisi voinut hukkua ihmisvirtaan, omiin ajatuksiin tai niihin väreihin, jotka sekoittuivat yhä tummenevaan harmaaseen sävyyn, joka oli jokin sortin trendi juuri nyt, juuri siellä jossain, minne käyttökelvottomat ajatukset tungettiin. Yön pimeydessä kaikkea olisi voinut tehdä - olisi voinut tehdä, jos olisi aikonut luovuttaa kaiken suhteen. Sen pimeyden keskellä oli kuitenkin uskallettava tehdä vaikeita, mutta oikeita päätöksiä, sillä usein, aivan liian usein, ne helpot ja yössä kivuttomat päätökset olivat niitä kaikkein pahimpia virheitä, joita yksi pieni ihminen saattoi itselleen tehdä. Sen kylmän ja kolkon tosiasian tiesi myös se, joka oli jo kerran kadonnut ja hukkunut niin itseensä, loputtomaan ihmisvirtaan kuin aina vain tummenevaan harmaaseen sävyynkin. Hän, joka oli jo kertaalleen hukkunut ja kadonnut, tiesi todella, millaista oli maksaa virheistään kalliisti. Jos hän oli jo ennen yön pimeydessä tehtyjä virheitäkin ollut rikki revitty ja korkealta asfaltille pudotettu lasipurkki, oli hän kaikkea sitä nyt paljon enemmän ja selvemmin. Varjo entisestä, monet kuiskivat hänet tunnistaessaan, eikä kukaan, vähiten hän itse, voinut väittää vastaan. Tuntui siltä, että jokainen hänen tekemänsä virhe näkyi jollain tavalla päällepäin, kasvojen uurteina tai arpena, jota ei saanut peitettyä millään järkevällä tavalla. Hänestä, kuten kaikista muistakin hänen kohtalotovereistaan, näytti paistavan epäonnistumisen valo, vaikka tietenkään asia ei ollut mustavalkoisesti niin. Sen leiman hän kuitenkin oli saanut, eikä se suinkaan ollut hänen ainoa ongelmansa, yön pimeyttä kun ei päässyt pakoon minnekään. 

Yksi harmaan kaupungin sykkeessä itsensä kadottaneista ihmisistä oli pääsemässä takaisin jaloilleen, mutta tehtävä ei ollut helppo. Yön pimeys vaani iltaisin jokaisen kulman takana, ja se, joka joutui taistelemaan sitä vastaan, sai kulkea jatkuvasti veitsenterällä. Hän tiesi hyvin, kuinka riskialttiilla alueella hän liikkui. Vain yksi ja ainoa väärä mutta helppo päätös, ja hän putoaisi alas, hukkuisi ja kadottaisi itsensä uudelleen niin pahasti, että yön pimeys tulisi yhä todennäköisemmin viemään hänet lopullisesti mukanaan. Hän kuitenkin tiesi, että päätöksiä oli riskeistä huolimatta tehtävä, vaikka mikään päätös ei koskaan ollut tae siitä, etteikö yön pimeys enää ulottuisi lonkeroillaan kiinni niihin ihmisiin, jotka joutuivat tahtomattaan sen kanssa tanssimaan.

Riitänkö edes itselleni?

Riittämättömyys iskee yleensä aika äkkiarvaamatta ainakin omalla kohdallani. Sitä kuitenkin pohjustavat aina sellaiset tapahtumat, joissa koen itseni jollain tavalla puutteelliseksi. En ole tarpeeksi. En tee tarpeeksi. Teen väärin. Elämäni ei rakennu oikeiden asioiden ympärille. En pysty mihinkään. Unelmat jäävät saavuttamatta. En haluaisi uskoa niihin lauseisiin, mutta kuitenkin ne musertavat minua pala palalta. On vaikeaa vastustaa ilkeitä lauseita silloin, kun tuntuu siltä, etten riitä edes itselleni. Jos en riitä edes itselleni, miten koskaan voisin riittää muille? Aina sanotaan, että tärkeintä on riittää itselleen, eikä muita tarvitse miellyttää. Sen toteuttaminen ei vain ole kovinkaan helppoa. 

Pahimpina hetkinä riittämättömyys on aiheuttanut mulle valtavaa ahdistusta, jonka takia on tullut itkettyä niin keskellä metsää kuin myös pimeässä huoneessa yöllä. Sitä tunnetta on yllättävän vaikea selittää. En aina tiedä itsekään, mistä se riittämättömyys tulee - ympäriltä vai oman pääni sisältä? Välillä ahdistaa se, etten muka osaa mitään ja siksi riitä ihmisille, toisinaan taas se, että osaan jonkun asian liiankin hyvin itseni kannalta. Jos osaan jonkin asian, mä alan pelätä sitä, etten mä enää jossain kohtaa kykenekään parempaan. Aina pitäisi pystyä ylittämään itsensä, maksoi mitä maksoi. Jos mä muutaman kerran onnistun jossain, nostaako muut sitä rimaa sen jälkeen? Ja mitä sitten tapahtuu, jos mä onnistumisen jälkeen epäonnistunkin täydellisesti, en yllä sille tasolle, jolle mun muka pitäisi yltää. Sitä huomaa olevansa itseään kohtaa salakavalasti ihan älyttömän vaativa ainakin niissä asioissa, jotka on mulle tärkeitä. 

Mä huomaan, etten oo samalla tavalla joka asiassa enää perfektionisti. Uskokaa tai älkää, mutta viime lukuvuonna, lukion ykkösellä, mä sain kokeista ja kursseista sellaisia arvosanoja, jotka ois kaataneet mun maailmani vielä yläasteella. Nyt mä kuitenkin suhtauduin niihin numeroihin sillä asenteella, etten tule ainetta x pakollisten kurssien jälkeen enää opiskelemaan, joten numerolla ei ole niin suurta väliä. Toisaalta sen vastapainoksi mä myös suutuin itselleni, jos joku itselleni tärkeä kurssi meni vastoin odotuksia täysin penkin alle. MAA3-kurssi on harvinaisen hyvä esimerkki. Mä petyin sen kurssin kurssikokeen tulokseen rajummin kuin mihinkään koetulokseen koskaan aiemmin. Mä en ollut saanut nelosta matikan kokeesta sitten ala-asteen, mutta sieltä se sitten napsahti. Nelonen. Puhdas sellainen, vaikka olin käyttänyt hitosti aikaa kurssin tehtävien yms. tekemiseen. Se tuntui siltä, että joku olisi lyönyt mua mahaan ja kaatanut jäävettä mun päälle samaan aikaan. Pieni ääni mun sisällä olisi halunnut luovuttaa kokonaan pitkän matikan suhteen, mutta paljon vahvempi ääni vaati, etten mä jäisi itkemään sitä huonoa koetulosta, vaan treenaisin ensin uusintakokeseen, jonka tulosten saamisen jälkeen voisin sitten itkeä, jos siltä tuntuisi. 

Mä sisuunnuin siitä nelosesta ja ajattelin, etten mä ikinä tule antamaan itselleni anteeksi, jos se koe ei menisi uusinnassakaan läpi. Mulla oli kuusi päivää aikaa treenata. Ja mä muuten treenasin, katsoin videoita kurssin sisältöihin liittyen, tein kirjan sanallisia tehtäviä, yritin hahmottaa tilanteita ja etsin jopa netistä lisätehtäviä. Sen kuuden päivän ajan mä annoin muiden aineiden kärsiä ja keskityin vain siihen, että saan kokeesta tarpeeksi pisteitä yltääkseni edes vitoseen. Iltaisin mielessä pyöri tehokkaasti sini- ja kosinilauseet, niiden käyttökohteet ja tietysti se, miten niitä kaavoja käytetään. Sinne uusintaan mennessä mun kädet tärisi, koska mä halusin näyttää ennen kaikkea itselleni, etten mä ole niin huono matematiikassa. Kokeesta tullessa olo oli tavallaan helpottunut: mä olin antanut kaikkeni ja tiesin, etten mä olisi siinä ajassa mitenkään pystynyt parempaan suoritukseen. 

Se hemmetillinen treenaaminen ja "Prkl, mä teen tän" -asenne palkittiin. 

Kokeesta napsahti 8-, eli 3,75 numeroa parempi tulos kuin alkuperäisestä kokeesta.

Tuo MAA3-homma kertoo mun mielestä aika hyvin sen, millä tavalla mä suhtaudun epäonnistumisiin silloin, kun mä oikeasti haluaisin onnistua. Mä en riitä itselleni silloin, kun saan muka liian huonon tuloksen jostain asiasta, jonka olisin halunnut tehdä paremmin. Mun ei tarvitse saada jokaisesta kokeesta kymppiä, mutta harvemmin mulle se vitonenkaan kelpaa. Sama liittyy oikeastaan ihan kaikkeen mulle tärkeään. Kun mä kirjoitan, mä haluan kirjoittaa aina mahdollisimman hyvin. Jossain pään sisällä huutaa myös se ääni, joka sanoo, että aina jonkun asian voisi tehdä paremmin, eikä se paremmin tekeminen liity vain tuollaisiin asioihin, vaan myös muhun itseeni konkreettisesti. Välillä mä tajuan ajattelevani, etten mä riitä muille tällaisena kuin olen. Mä oon liian hiljainen, liian introvertti, oon kiinnostunut oudoista asioista ja niin edelleen. Se lista on loputon, ja mä tiedän, kuinka myrkyllinen lista se mulle itselleni on. Aina ne pahimmat pudotukset riittämättömyyden suhteen on juontaneet juurensa siitä, miten mä ajattelen muiden ihmisten näkevän mut. Välillä sitä ajatusta, etten riittäisi edes itselleni, on hirvittivän vaikea kestää, mutta onneksi sen avuttomuuden rinnalle on noussut nykyään myös vielä hieman hento tieto siitä, ettei mun edes tarvitse riittää muille kuin itselleni. Tavallaan se on ollut hirmuinen vau-elämys, toisaalta taas pelkkä toteamus. Ei se silti tarkoita, etteikö riittämättömyys silti kummittelisi mun mielessä. Siellä se on edelleen, enkä mä tiedä, voiko siitä koskaan päästä täysin eroon. Välillä se satuttaa, toisinaan sen olemassaoloa ei edes huomaa. Joka tapauksessa se on yksi raskaimmista asioista, joita kannan mun harteillani ilman mitään syytä. On oikeastaan pelottavaa ajatella, miten ankarasti itseään kohtelee niin riittämättömyyden kuin perfektionisminkin takia. Ja mä tiedän, että tästä tilanteesta on vain yksi tie ulos: on opittava olemaan itsellensä paljon nykyistä lempeämpi.

Tekstin kirjoittaminen aloitettu noin vuosi sitten.