Jälkiä sydämiin

Mä oon viime päivien ja kuukausien aikana miettinyt jonkin verran sitä, mitä mä haluan elämälläni tehdä. On oikeastaan tuntunut siltä, että haluaisin purkaa tätä jonnekin, vaikka toisaalta se on tuntunut myös vähän tyhmältä ja oudolta. Mut ehkä juuri sen takia mä haluan kirjoittaa tästä aiheesta. Joten, mennäänpä asiaan. 

Mulle on aina ollut jollain tavalla vaikeaa vastata, jos joku on kysynyt, mitä mä haluan tehdä elämälläni. Oon jo useamman vuoden aikana tiennyt jotain perusjuttuja, mitä haluan olla tai tehdä, mutta kysymyksen syvempi purkaminen ei ole tullut mun mieleeni. Joo, mä haluan olla onnellinen ja kirjoittaa kirjoja, omalla tavallani vaikuttaa tähän maailmaan ja nähdä sekä kokea tän elämän eri puolia. Nuo kaikki on mulle tärkeitä juttuja, mutta jostain syystä mä päädyin lopulta ajattelemaan sitä, mitä mä haluan tänne jättää – mikä on se asia, josta haluan tulla muistetuksi? 

Oon pyöritellyt tota ajatusta päässäni pitkään, ja vähän sattuman kautta se alkoi selventyä mulle. Viimeisen neljän vuoden aikana oon kohdannut tosi monenlaisia tyyppejä. Sellaisia, jotka ei oo jäänyt mieleen mitenkään erityisesti. Sellaisia, jotka muistan hyvin jostain tietystä tilanteesta. Ja sitten on ne, jotka ovat jättäneen jäljen mun sydämeeni tavalla tai toisella. Se, miten pienet asiat voi olla tosi merkittäviä, on konkretisoitunut mulle vahvasti ihmisten kautta. Yläasteelta muistan parhaiten ne opettajat, jotka jaksoivat ja muistivat kannustaa, vaikka he eivät tienneet sitä, miten huonosti mä silloin voin. Kun mulla oli pimeä hetki, oli ihan mielettömän tärkeää, että joku just silloin muistutti siitä, että mäkin osaan ja pystyn. Erityisesti musaopen "Sun kannattaa jatkaa" -kommentit on tatuoitu mun mieleeni ja sydämeeni. Hänestä ja muutamasta muusta opettajasta näkyi luottamus mua ja muita oppilaita kohtaan. Oon ikuisesti kiitollinen siitä, etteivät he jättäneet positiivisia kommentteja päänsä sisään. Ne kommentit on jättäneet jäljen mun sydämeen, ja siksi mä muistelenkin lämmöllä kaikkia niitä tyyppejä, jotka on vaikuttaneet muhun positiivisesti. Ehkä tässä onkin se asian ydin, jota oon koko ajan yrittänyt selittää. 

Niin kuin äskeisessä kappaleessa puhuin, mulla on useampia sellaisia tyyppejä, jotka on jääneet mun sydämeen pientenkin juttujen takia. Ehkä se, mitä mä haluan elämälläni tehdä, ei ookaan vain sitä kirjojen kirjoittamista ja onnellisuuden tavoittelua, vaan myös sitä, että pystyisin jättämään positiivisia jälkiä ihmisten sydämiin ja mieliin. Mä en halua, että mun elämäni päätavoitteeksi tulee takoa mahdollisimman paljon rahaa. Jos joku nyt kysyisi multa, mitä haluan tehdä elämälläni, mä vastaisin kerrankin jotain muuta(kin) kuin tulla onnelliseksi. Se, että mä voin jo nyt ja etenkin tulevaisuudessa mahdollisesti vaikuttaa positiivisesti johonkin ihmiseen, on hullu ajatus. Ja ehkä se jäljenjättäjä ei aina olekaan konkreettisesti mä, vaan esimerkiksi mun kirjoittama teksti. Mä en kuitenkaan pohjimmiltani ole mikään puhuja, vaan kirjoittaja, mutta on se silti valtavan suuri asia. Mä todella toivon, että osaan ja voin koskettaa, puhutella ja jättää jälkiä näillä teksteilläni myös teidän lukijoiden sydämiin, koska sitä mä haluan lopulta tehdä. Se on ehkä yksi tän kirjoittamishomman siisteimmistä jutuista ❤

Lopun jälkeen #28

Juhlapaikan piha on vielä hiljainen, kun hieman puoli kahdeksan jälkeen saavun paikalle. Hetken aikaa vain katselen ympärilleni hieman hämilläni ja muistan sitten Cecilian sanat siitä, kuinka minun tulisi tulla paikalle pelkästään juhlapaikan takia. Tällä kertaa joudun myöntämään heti, että Cecilia on ollut oikeassa. Talo on suuri ja kaunis, ja pihakin on satavarmasti viimeisen päälle laitettu – ainakin sulan maan aikaan, sillä lumen alta pihaa ei tietenkään näe. Kun sitten viimein saan itseni liikkeelle, huomaan käsieni tärisevän edelleen. Ei tunnu lainkaan luontevalta mennä yksin vieraaseen paikkaan, sellaisten ihmisten keskelle, joiden kasvot tunnen. Vielä viimeisellä portaallakin haluaisin kääntyä ympäri, mennä kotiin ja katsoa itkettävän ihania elokuvia kahteen asti yöllä. Minun on pakko pysähtyä vielä uudelleen ovelle, vetää muutaman kerran syvään henkeä ja kerätä kaikki rohkeuteni sisään astuakseni. En oikeastaan edes tiedä, miksi minua jännittää niin paljon. Ehkä jännitän siksi, että tilanne on vieras. Ehkä jännitän siksi, että pelkään tunteiden vievän minua kuin pässiä narussa. Siitä huolimatta, että olen käynyt hautausmaalla vetämässä henkeä ja puhunut asiasta Karoliinan kanssa, ei muutaman päivän takainen vuosipäivä ole vielä jättänyt minua täysin rauhaan. Tunne kalvaa sisälläni levottomana, eikä se tunnu reilulta. Hemmetin vuosipäivä, ajattelen, kun tunnen kasvavan epävarmuuden aallon sisälläni. Sitten minun on yksinkertaisesti pakko avata ovi ja astua sisälle taloon. Jos viivyttelisin vielä sekunnin pidempään, en koskaan pääsisi sisään asti. 

Sisällä on jo selvästi enemmän hälinää kuin ulkona, mutta eteisessä en heti näe ketään. Annan itseni jäädä roikkumaan musiikkiin, joka kuuluu suhteellisen kovaa mitä ilmeisemmin talon yläkerrasta. Tuttu, voimas kappale antaa minulle turvaa, ja hetken aikaa minun tekisi mieli laulaa ääneen sitä, vaikka tiedän, ettei ääneni varsinaisesti yllä kappaleen vaatimalle tasolle. 

  -Kato, Koivunen. Moi! 

Säpsähdän väistämättä nuorta miestä, joka ilmestyy eteiseen jostain päin taloa. Samaan aikaan kuitenkin huokaan helpotuksesta mielessäni. Ihanaa nähdä joku oikeasti tuttu tyyppi täällä, ajattelen. 

  -Konsta. Mä en ihan osannut odottaa, että törmään suhun ensimmäisenä, sanon ja hymyilen hieman vinosti miehelle, jonka tunnen paremmin kuin olen antanut koskaan ymmärtää. 

  -Lähditkö sä ihan yksin liikkeelle? hän kysyy täysin tavallisella äänellä, vaikka näen hänen silmistään, ettei hän ole vakavissaan. 

  -Sä tunnet mut kyllä. Piti tulla Cecilian kanssa, mutta sille tuli pieni viivästys. Eli ei, en lähtenyt ihan vapaaehtoisesti yksin liikkeelle, vastaan. On yllättävän helppoa puhua Konstalle, vaikken olekaan useaan vuoteen ollut hänen kanssaan tekemisissä. 

  -Mut hyvä nähdä sut täällä siitä huolimatta. 

Miehen katse on yhtä lempeä kuin aina ennenkin. Se ei tunnu enää samalta kuin silloin joskus, mutta se luo turvaa siitä huolimatta, että meidän tilanteemme on outo. 

  -Hassua puhua sun kanssa enemmän kuin kaksi lausetta, sanon asiaa sen enempää miettimättä. Minusta oikeasti tuntuu oudolta puhua Konstalle, vaikka hän tuntee minut ja minä hänet varsin hyvin tietyltä ajanjaksolta. 

  -Samat sanat. Siis viimeksi me ollaan puhuttu kunnolla varmaan sillä kesälomalla ennen lukion alkamista… Laitanko mä sun takin naulakkoon? 

Puheenaihe vaihtuu lennosta, kun eteiseen ilmestyy meidän lisäksemme muita ihmisiä, enkä minä ihmettele asiaa. Ihan turha sekoittaa pakkaa enää tässä vaiheessa, mietin ojentaessani takin Konstalle. Muutaman minuutin ajan eteisessä pyörii useampia ihmisiä, mutta sitten tilanne rauhoittuu sen verran, että Konsta uskaltaa jatkaa tuttavallista keskustelua kanssani. 

  -Tota… tuunko mä sun seuraksi? Vai pärjäätsä yksin? hän kysyy hieman tavallista matalammalla äänellä – paljastumisen riski on aina olemassa. 

  -Ei sun tarvitse. Mä katson vähän paikkoja, jos käy, sanon ja hymyilen hieman aiempaa väkinäisemmin. Niin helposti lumous rikkoutuu. Tarvitaan vain muutama ihminen, ja sitten me kaksi olemme niin kuin emme edes tuntisi toisiamme kunnolla. En silti ajattele mitään pahaa Konstasta. Meidän kohdallamme kaikki on oikeastaan juuri päinvastoin kuin ihmisillä on tapana ajatella. 

  -Okei. Mut jos tulee jotain, niin tiedät…, mies ei ehdi sanoa lausettaan loppuun, kun minä jo nyökyttelen.

  -Niin, mä tiedän. Pidä kiva ilta, sanon ja lähden sitten kävelemään huomattavasti aiempaa rauhallisempana pois eteisestä. 

En todellakaan tiedä, miksi olen tullut seisomaan ulos parvekkeelle ilman takkia, mutta jokin joulukuisen illan tunnelmassa ajaa minut ulos. Pakkanen ja lumisateen jäljiltä selkenevä taivas tuovat minut hetkeksi lähemmäs jotain, jota olen jo kauan etsinyt. En oikein itsekään tiedä, mikä se jokin on, mutta minusta on aina tuntunut siltä, että jotain puuttuu.

  -Sä viihdyt ilmeisen hyvin täällä pakkasessa?

Käännyn katsomaan Nooaa, joka on tullut paikalle täsmällisesti kahdeksaksi. 

  -Löysit mut pahemmin etsimättä? kysyn hymyillen ja tunnen, kuinka viimeinenkin jännitys karisee pois harteiltani.

  -No en ihan. Mä näin tossa alhaalla… 

  -Anna mä arvaan. Sä näit Konstan? 

  -Joo, ja se kertoi mulle sun mahdollisen sijainnin ja osui näemmä oikeaan. Mistä te muuten tunnette toisenne? Nooa kysyy, enkä minä tiedä, mitä sanoisin vastaukseksi. Nooan katse on kuitenkin tutkiva, ja tiedän, että vaikenemalla täysin herätän vain epäilyksiä. 

  -Ei me mistään tunneta. Tai periaatteessa tunnetaan, oltiin joskus ala-asteella samalla luokalla ja yläasteellakin samassa koulussa. Ja nyt ollaan vielä samassa lukiossa, vastaan kierrellen ja toivon, että vastaukseni riittää Nooalle, vaikka hänen ilmeestään päätellen uteliaisuus on herännyt. 

  -Mä tiedän, että te ootte olleet aina samassa koulussa ja niin edelleen. Mut… onks teillä ollut, tai onko edelleen joku juttu? Mun mielestä se nimittäin puhuu susta niin, että se ihan varmasti tietää susta enemmänkin kuin nimen.

En enää tiedä itsekään, olenko enemmän hämilläni siitä, että olen päätynyt tähän tilanteeseen, vai siitä, että Nooa on lukenut tilannetta niin hyvin. En mä siitä nyt täällä voi puhua! Joo, on ollut juttu, mut se on hiton vanha asia. Mulla on vaan kaksi vaihtoehtoa: kieltää kaikki jyrkästi ja valehdella, tai kertoa totuus ja toivoa, ettei kukaan ulkopuolinen kuule, mietin ja vilkuilen jo valmiiksi Nooan selän taakse, sillä luulen tietäväni, kumpi tämän väännön tulee voittamaan.

  -Juttu? Mulla ja Konstalla? Ei todellakaan! Siis ei me tai mä ikinä…, yritän kuitenkin vielä kerran kieltämistä. 

  -Eli on ainakin ollut! Nooa sanoo melkeinpä voitonriemuisena, mutta minä sen sijaan joudun syvälle omalle epämukavuusalueelleni. Nyt minua hieman harmittaa se, miten Nooa lukee minua toisinaan kuin avointa kirjaa. En ikinä ole pitänyt mitään melua minusta ja Konstasta, saati sitten siitä, mitä meillä joskus oli olevinaan. 

  -No… se nyt oli vaan ihan tyhmä pikkujuttu yläasteella, totean ja toivon edelleen pääseväni pälkähästä. En missään tapauksessa halua, että vanhasta asiasta nousee kohu nyt, kun kaikki on mennyt hyvin jo monen vuoden ajan. 

  -Sä voit kertoa mulle, en mä puhu kenellekään, Nooa sanoo, ja minä punnitsen vaihtoehtoja. Tiedän itsekin, kuinka epäilyttävältä kiemurteluni asian edessä vaikuttaa, enkä minä halua, että kukaan, tai etenkään Nooa, alkaa ajatella, etten olisi sinut asian kanssa. 

  -Ei tässä. Se asia on… vähän kyseenalainen, myönnyn ja lähden kävelemään parvekkeelta Nooa perässäni.

Yläkerrasta löytyy hetken etsimisen jälkeen yksi nurkkaus, jonka lähistöllä ei ole muita ihmisiä. Se on niin kaukana kaikesta, että musiikkikin kuuluu vaimeammin sinne kuin muualle. Nooan kasvot ovat uteliaat, mutta rauhalliset ja lempeät. Tiedän, ettei hän tuomitse minua, vaikka asia, josta aion hänelle seuraavaksi kertoa, on varmasti kaikkien silmissä vähintäänkin outo. Siitä huolimatta, että luotan Nooan, minua pelottaa hieman. Ei tunnu luontevalta paljastaa yhtä elämäni suurimmista salaisuuksista kenellekään. 

  -Niin kuin sä tiedät, mä ja Konsta ollaan aina oltu samassa koulussa. Ei koko ajan samalla luokalla, mutta samassa koulussa. Se meidän niin sanottu juttu alkoi kasi- ja ysiluokan välisellä kesälomalla, oikeastaan rippileirillä, aloitan ja vedän sitten syvään henkeä. Nooa ei vielä sano mitään, mutta näen, että uteliaisuus on kasvanut entistäkin suuremmaksi. 

  -Meidät jaettiin siellä leirillä isosryhmiin, joissa oli aina yksi tai kaksi isosta. Meillä oli siellä joku koko leirin kestävä tehtävä, jonka takia meidät piti jakaa vielä niiden isosryhmien sisälläkin pareihin tai kolmen hengen porukoihin. Ja niin kuin sä varmaan arvaat, Konsta ja mä oltiin samassa ryhmässä, ja meistä tuli pari. Me tehtiin sitä tehtävää yhdessä ja huomattiin, että viihdytään toistemme seurassa hyvin. Tähän asti tää tarina kuulostaakin ihan normaalilta, eikä siinä olekaan mitään outoa. Mut myöhemmin… ei se ollut normaalia, sanon ja katson vuoroin lattiaa, vuoroin Nooaa. 

  -Mitä sitten tapahtui, että siitä tuli outoa? hän kysyy, enkä minä tiedä, tiedänkö itsekään satavarmaa vastausta. 

  -Se leiri oli heinäkuussa, mutta konfirmaation jälkeen me ei nähty kertaakaan niin, että joku olisi saanut tietää, että me ollaan kavereita. Mä ja Konsta ei koskaan puhuttu toisillemme koulussa. Me nähtiin ja oltiin ja puhuttiin aina vapaa-ajalla. Lopulta se tilanne eskaloitui joskus lokakuussa, ja meistä tuli jotain muuta kuin kavereita. Kai me siis seurusteltiin, mut siitä asiasta tiesi meidän lisäksi varmasti vaan kaksi ihmistä: Cecilia ja Konstan joku frendi, joka ei edes asu täällä. Nyt sä varmaan ymmärrät, miksi mä sanon, että se oli hiton kyseenalaista. Ei siinä ollut mitään järkeä, jatkan. On vaikeaa jäsennellä omia ajatuksiaan, kun menneisyys ja tietynlainen ahdistus vanhoista tapahtumista alkaa puskea esille. 

  -Eli teillä oli siis periaatteessa salasuhde? 

Nooan kysymys, joka tosin muistuttaa enemmän toteamusta, istuu tilanteeseen paremmin kuin hyvin. 

  -Niin, niin oli. Sitä kesti kesään asti. Sitten se vaan kaatui. Ja kun mä sanon, että se kaatui, niin se ihan oikeasti kaatui. Mä en edes tiedä, miten on mahdollista, että se hajosi niin nopeasti, sanon ja selitän sitten Nooalle pikakelauksella kaiken lokakuusta seuraavan vuoden heinäkuuhun asti. Samalla kun puhun Nooalle, näen silmissäni ne pimeät illat puistoissa, loputtoman kävelyn kaupungin lumisilla kaduilla ja ne kieroutuneen onnelliset hetket, kun sai olla jossain ilman pelkoa siitä, että huhut alkaisivat kiertää. 

  -Sen takia mä varmaan tunnen tän kaupungin kadut niin hyvin. Me käveltiin loputtoman paljon sen syksyn, talven ja kevään aikana yhdessä, kun ei uskallettu olla paikoillamme missään, ettei kukaan vaan näkisi. Kai me jotenkin tiedostettiin se, ettei meidän suhde kestäisi ikuisuutta, eikä sen takia haluttu puhua siitä kenellekään. Karoliinakin varmaan arvaisi, että jotain on meneillään, mut ei se koskaan kysellyt mitään. Ja kun kesä sitten lopulta alkoi, mä ja Konsta käytännössä vaan kuoltiin pois hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Ei meidän välillä oo mitään katkeruutta, kun ei siihen ole mitään syytä. Ihan hyvät välit meillä on, mut eipä me juuri niitä olla tarvittu, sanon ja viittaan viimeisellä lauseella tilanteeseen, jossa minä ja Konsta tällä hetkellä olemme. Nooan ilmeestä en pysty päättelemään oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on syvästi hämmentynyt, eikä reaktio ole minusta mitenkään kummallinen. 

  -Mä oon vähän hämmentynyt, hän lopulta sanoo. Minusta on helpottavaa huomata, ettei hänen äänessään ole lainkaan sarkasmia. On joka ainoa kerta yhtä pelottavaa ja epämiellyttävää kertoa asiasta, josta en koskaan ole puhunut julkisesti. Minä tiedän, että Konstan ja minun suhteen paljastuminen aiheuttaisi ainakin pienimuotoisen kohun, vaikka asia itsessään on vanha. Silti. Silti en halua joutua keskelle myrskyä, johon ei ole enää mitään syytä. 

  -Mä huomaan, että sä oot hämmentynyt. Eikä se oo mikään ihme. Tää asia… eihän se muuten olisi mikään salaisuus, mutta kun se on niin epämääräinen. En mä tiedä itsekään, mitä ajatella. Mut siitä mä oon varma, etten halua ysiluokalla tapahtuneen asian muuttavan asioita nyt, jatkan puhumista saattaakseni asian satamaan. Oloni on asian paljastamisen jälkeen suojaton, melkein kuin valmistautuisin vastaanottamaan täydessä unessa puukoniskun kylkeen.

  -Mä arvostan, että sä kerroit. Eikä sun ei tarvitse pelätä, että tää leviäisi ainakaan mun kautta mihinkään. 

Nooan sanat rauhoittavat, vaikka edelleen epämiellyttävä tunne velloo sisälläni. En ole tottunut puhumaan minusta ja Konstasta, ja siksi jokainen kerta on aina yhtä kuluttava.

  -Kiitos, sanon heikosti hymyillen. Vasta sitten ymmärrän vilkaista puhelintani, jonka mukaan kello on pelottavan paljon. 

  -Ei hitto! Se on varttia vaille! huudahdan ja muistutan Nooaa Ceciliasta ja Aaposta, jotka ovat luvanneet tulla paikalle puoli yhdeksäksi. Meille tulee kieltämättä kiire rynniä takaisin jonnekin parvekkeen tietämille, jotta epämääräinen juttuhetkemme ei paljastuisi. Ehdimme olla aukinaisen parvekkeen oven luona ehkä kaksi minuuttia, kun Aapo ja Cecilia kävelevät rennosti portaista meidän luoksemme. 

  -Siinähän te olette. Me ehdittiin jo kiertää koko alakerta, he vastaavat melkein yhdestä suusta. Minä ja Nooa selitämme jotain päätöntä ja täysin aiheeseen liittymätöntä siitä, kuinka talossa voisi varmasti leikkiä vaikka piilosta. Sen jälkeen keskustelu olinpaikastamme kuihtuu, enkä jaksa enää itsekään uskoa siihen, että mitään draamaa syntyy. Mutta kaikesta huolimatta minä näen Nooan silmistä, ettei aiemman keskustelumme aihe ole vielä täysin käsitelty. Nooa haluaa syvemmän selityksen aiheeseen liittyen, enkä minä pidä sitä perusteettomana.

Kahdentoista aikaan meno on yltynyt jo melko vauhdikkaaksi. Musiikki tuntuu soivan aina vain lujempaa ja lujempaa, eikä porukan humalatilakaan jätä mitään epäilyksen varaan. Minun onnekseni Nooa tuntuu olevan valmis lähtemään, vaikka Cecilia yrittääkin taivutella meitä vielä eteisessä jäämään.

  -Te vaan julmasti hylkäätte mut tänne Aapon kanssa, hän nurisee, vaikka oikeasti häntä ei harmita lainkaan jäädä juhliin oman poikaystävänsä kanssa. Lopulta saamme nuoren naisen hätisteltyä takaisin juhliin muun porukan sekaan. 

  -Cecilia ei näytä päällepäin noin sitkeältä mimmiltä, Nooa sanoo kietoessaan huivia kaulansa suojaksi. Minua havainto naurattaa. 

  -Usko tai älä, mutta Ceci on ihan oikeasti yksi sitkeimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Se on määrätietoinen ja tavoittelee unelmiaan hyvällä menestyksellä, sanon. Sen jälkeen sekä minä että Nooa olemme valmiita astumaan ulos talosta, vaikka pakkaseen siirtyminen tuntuukin hieman värisyttävältä. Ulkona sää on kirkastunut, ja viimeisetkin pilvet ovat kadonneet jonnekin taivaalta kuun ja tähtien tieltä. Pakkanen nipistelee poskia ja lapasiin verhottuja sormia, lumi taas narskuu kenkien alla. Vaikka ilta on ollut yllättävä, ja olen joutunut astumaan omalle epämukavuusalueelleni, ei epämukavuudesta ole tällä hetkellä jäljellä kuin rippeet. Kaukana kaupungin keskustasta kadut ja talot ovat pääosin hiljaisia, sillä ihmiset ovat jo menneet nukkumaan. Vain katulamput ja jokaisen talon pihassa loistavat jouluvalot muistuttavat siitä, ettei laitakaupunki ole vielä täysin kuollut. 

  -Onks sulla kylmä? Nooa kysyy, kun olemme kävelleet jonkin matkaa kohti bussipysäkkiä. Olen huomaamattani laittanut käteni puuskaan, jotta lämpö ei karkaisi. Nooa ei kuitenkaan odota vastaustani, vaan siirtyy nopeasti kävelemään niin lähelle minua, että olkavartemme hipovat toisiaan. 

  -Parempi, nuori mies toteaa ja virnistää. Minäkin hymyilen, vaikka samaan aikaan päässäni liikkuu tuhat eri ajatusta. Tässä on hyvä olla. Nooan lähellä. Mutta mä en halua sotkea omia saati sitten Nooan ajatuksia nyt, mietin ja työnnän sitten päätään nostavan tunteen pois mielestäni. 

  -Nooa muuten… Se Konsta-keissi jäi vähän häiritsemään mua, mut mä en haluaisi puhua siitä nyt. Sä ansaitset ihan kunnon selityksen siihen liittyen, mut ennen sitä mun pitäisi vähän jäsennellä mun ajatuksia. Voidaanko puhua siitä vaikka ensi viikolla lisää? kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. 

  -Ela, me voidaan puhua siitä ihan milloin sä itse haluat. Mä arvostan, jos sä kerrot lisää, mut en mä sua ala hiillostaa sen takia. 

Ja ehkä juuri tämän takia minä pidän Nooasta niin paljon kuin pidän. Hän vaatii minulta silloin kun on jotain vaadittavaa, mutta antaa minulle myös sen ajan, jonka tarvitsen. Totta kai jokainen hetki on opettelua, eikä Nooankaan kanssa aina ole helppoa – ei mikään ystävyys ole täysin virheetön tai kolhuton. Enkä minä tarkoita, että vaikeudet olisivat merkki epäonnistumisesta ystävyydessä. Lopulta minusta on kuitenkin aina tärkeintä, että tunnen oloni turvalliseksi ystävieni seurassa, oli kyse sitten kenestä tahansa. Tieto siitä, että riitojen tai erimielisyyksien keskellä kukaan ystävistäni ei oikeasti halua satuttaa minua tai minä heitä, luo turvaa ja luottamusta ympärilleni. Ja juuri ennen kuin bussi tulee pysäkille, minä päätän vaatia Nooalta yhtä asiaa, johon olen jo pidempään halunnut saada kunnollisen vastauksen.

  -Mä lupaan puhua sulle musta ja Konstasta. Mulla on vain yksi ehto. 

  -No?

  -Mä haluan tietää, mitä sulle kuuluu. Oikeasti. Ja sä vastaat. Rehellisesti.

29. osa

Lopun jälkeen #27

Perjantaina herään aivan liian aikaisin eteisestä kuuluvaan kolinaan. En todellakaan tiedä, mitä Karoliina - tai vaihtoehtoisesti Jarkko - tekee, mutta ääni on joka tapauksessa kamala. Yritän epätoivoisesti saada äänen katoamaan painamalla kädet tiukasti korviani vasten, mutta siinä kohtaa ele on jo turha. Mekkala on saanut viimeisetkin rippeet unesta häviämään, eikä jäljellä ole enää muuta kuin inhottava olotila kesken jääneiden unien takia.  

  -Mitä sä oikein teet? Kello on jotain puoli kuusi! nurisen heti, kun astun huoneeni ovesta ulos ja näen eteisen kaappia antaumuksella tyhjentävän Karoliinan. 

  -Etsin mun talvikamppeita. Yöllä on satanut lunta kymmenen senttiä, ja nyt tuolla ulkona on viisitoista astetta pakkasta, tätini sanoo ja vetäisee sitten kaapista vielä yhden laatikon alas. Hetken aikaa olen jo valmis sanomaan jotain siitä, että nainen on varmasti nähnyt vain harvinaisen todentuntuista unta, sillä lumi ja suhteellisen kireä pakkanen eivät ole mahtua päähäni. Vaikka marraskuu onkin kääntynyt jo joulukuun puolelle, ei lunta tai pakkasta ole näkynyt nimeksikään näillä leveysasteilla. 

  -Karo hei, ootko sä nyt ihan varma tosta? Ettet vaan ois nähnyt unta…, lauseeni jää kesken, kun ulko-ovi aukeaa ja sisälle astuu suorastaan huurteinen Jarkko. 

  -Huomenta, Mikaela. Suomen sää yllätti taas kerran meidät kaikki. En ois kyllä ikinä uskonut, jos joku olisi mulle eilen väittänyt, että aamulla autot ja pihat ja ihan kaikki on lumen peitossa, mies sanoo ja puistelee päätään hymyillen. 

  -Vähän erikoista herätä tähän aikaan pelkästään sen takia, että yöllä on satanut lunta, totean ja käännyn mennäkseni takaisin nukkumaan, vaikka suurin väsymys onkin jo karissut pois silmistäni. 

  -Koita nyt saada vielä nukutuksi, eihän sulla vielä ole mikään kiire herätä, Karoliina sanoo, ja minä käännyn vielä hetkeksi katsomaan naista ja Jarkkoa, jotka seisovat yhdessä eteisessä hellyttävän onnellisen näköisinä. Ehkä Jarkko auttaa sua jaksamaan paremmin tän viikon yli, ajattelen ja annan itseni miettiä hetken aikaa sitä kohtalokasta päivää yli viisitoista vuotta sitten. Se päivä vei mukanaan kolme ihmistä, jätti yhden taistelemaan elämästään moneksi kuukaudeksi ja antoi kuolleiden läheisille lahjaksi ikuisen kivun rinnan alueelle. Sen läpi vain pitää räpiköidä päivästä ja vuodesta toiseen, ei sitä pääse pakoon. Ja toisaalta hyvä niin – koskapa tunteiden pakenemisesta olisi ollut jotain suurta hyötyä.

Koulussa kaikki ovat hieman levottomia, enkä minä ole poikkeus. Muiden levottomuus tuntuu tarttuvan minuun nopeammin kuin koskaan ennen. Siksi haen turvaa omasta porukastani: Nooa, Cecilia ja Aapo saavat aina oloni hieman rauhallisemmaksi. 

  -Jännittääkö? Cecilia kysyy minulta ja väistää samalla muutamaa opiskelijaa, jotka eivät ole huomaavinaankaan meitä. 

  -Ehkä vähän. Tai kun… enhän mä oo ikinä käynyt missään juhlissa. Mä vaan syvästi toivon, ettei mun tarvitse koko iltaa katsoa kännisten ihmisten järjetöntä sekoilua, sanon. 

  -Valitan, mä vähän luulen, että tästä joukosta ei liian montaa absolutistia löydy. 

  -Mä en sanonut, että vaatisin absolutismia! Totta kai tyypit saa juoda, mut mä en ymmärrä sitä, miksi aina pitää juoda itsensä pöydän alle.

Ceciliaa naurattaa. 

  -Onhan sulla siellä meidät. En mä usko, että Nooa, minä tai Aapo juodaan niin paljon, että sammuttaisiin, hän sanoo, vaikka tietää oman osuutensa asiaan olevan hieman kyseenalainen, mikäli alkaisin muistella edellisvuoden tapahtumia. En kuitenkaan tee niin, sillä haluan uskoa Cecilian viisastuneen alkoholin suhteen. On tavallaan helpottavaa tietää, ettei minun enää tarvitse samalla tavalla huolehtia Ceciliasta, joka kaikesta huolimatta on hieman yllytyshullu. Aapon astuttua kuvioihin minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä ystäväni puolesta, sillä tiedän, että hän on aina hyvissä käsissä. Ja oikeastaan minä jopa luulen, että Aapokin on tilanteeseen varsin tyytyväinen. Mieluummin hän pitää itse huolta Ceciliasta kuin jättää tyttöystävänsä minun harteilleni, ei sillä, etteikö hän luottaisi minuun. 

  -Mikaela? Miten sä teet tuon? Mä puhuin sulle varmaan puoli minuuttia sitten viimeksi, mut tässä ajassa sä oot jo ehtinyt vajota omiin ajatuksiisi!

Havahdun ajatuksistani, kun Cecilia tökkää minua kevyesti kyynärpäällään. Nainen katsoo minua silmiin ja heiluttaa sitten kättään silmieni edessä. Hetken aikaa ajatuksia keräiltyäni kykenen vastaamaan kysymykseen.

  -En mä tiedä, taito se on sekin, vastaan, ja Cecilia hymyilee.

Illaksi koko päivän jatkunut lumisade on jo rauhoittunut. Vielä eilen kaupungin yllä vellonut harmaa syksy tuntuu nyt kaukaiselta asialta. Ulkona on pakkasta, lumi narskuu kevyesti kenkien alla ja kadut ovat perinteisesti hieman tukossa äkkinäisen lumentulon vuoksi. Olotila on ihmeen kevyt, vaikka marraskuun loppu keikkuu vielä kirkkaana mielessäni. Olen käynyt aiemmin päivällä koulusta päästyäni hautausmaalla pyörähtämässä, eikä se edes tuntunut ihan hirveältä. 

  -Mihin aikaan sä oot ajatellut tulla kotiin sieltä juhlista? Karoliina kysyy minulta ruokapöydässä. Puhallan ruokaani, totean sen olevan liian kuumaa ja vastaan sitten tätini kysymykseen. 

  -En mä ihan tarkkaan tiedä. Kakskyt yli kaksitoista lähtee viimeinen bussi tähän suuntaan, niin tuun varmaan sillä, jos sieltä nyt ei satu löytymään ketään tuttua ja selvää autollista kuskia, sanon. Karoliina nyökyttelee hyväksyvästi suunnitelmalleni ja selittää sitten lyhyesti jotain omasta illastaan, jota ei poikkeuksellisesti vietä kotona Jarkon kanssa. 

  -Mä menen sinne Sannalle ja tuun kotiin vasta aamulla. Haluutko sä, että mä teen sulle jotain valmiiksi aamua varten jääkaappiin? Ja onhan tuolla pakkasessakin jotain valmiina, mä voin ottaa sieltä… 

Karoliina ei ehdi sanoa lausettaan loppuun, kun huomaa minun nauravan. 

  -Mitä? hän kysyy selvästi hieman hämillään, ja minun tekisi mieli halata häntä sen vuoksi. 

  -Mä en oo enää 10-vuotias. Kyllä mä pysyn hengissä, vaikket sä oiskaan ahtanut jääkaappia ääriään myöten täyteen. 

Toteamukseni näyttää naurattavan myös Karoliinaa, jonka olkapäät hytkyvät ja paljastavat naurun, jota hän yrittää peitellä. 

  -Ihan uskomatonta. Ei siis se, että mä hössötän, vaan se, ettei sille enää oo mitään tarvetta. Viisitoista vuotta meni melkein vähän liian nopeasti, hän sanoo. Viimeinen lause vetää meidät molemmat hiljaisiksi. Pienen ohikiitävän hetken aikana näen päässäni sen, miten erilaista kaikki voisi olla, jos elämä ei hieman päälle viisitoista vuotta sitten olisi päättänyt viedä kahta meidän elämämme kannalta hyvin merkittävää ihmistä. Sitten minut valtaa kuitenkin kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että Karoliina, mummi ja ukki ovat jaksaneet taistella nämä viisitoista vuotta minun perheenäni. Jokin ympyrä tuntuu sulkeutuneen Karoliinan sanojen mukana. Tässä sitä nyt ollaan. Kaikki omillaan, mutta kuitenkin yhdessä, ajattelen.

  -Mä vein tänään koulun jälkeen kynttilät haudalle. Sun ei tarvitse käydä siellä, jos et halua, sanon muistaessani asian. Karoliina nostaa katseensa silmiini ja nyökkää. Hänen silmissään on surua, mutta myös sellaista rauhaa, jota en muista aiemmin nähneeni. Tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä tietää, että Karoliinalla on kaikki hyvin – onhan hän sentään elämäni tärkein ihminen.

Hieman ennen seitsemää illalla, kun ulkona on jo täysin pimeää, olen valmiina lähtemään juhliin. Olen yrittänyt valita asuni käytännöllisesti: tumma polvipituinen mekko, siisti ja pitkä takki sekä vaihtokengät pieneen kangaskassiin tungettuna – en todellakaan aio kävellä korkokengissä pakkasessa. Kasvoille olen tehnyt kevyen meikin, hiukset taas ovat vain tylsästi auki. Juuri kun olen vetämässä kenkiä jalkaan eteisessä, puhelimeni alkaa soida lähestulkoon pahaenteisesti. 

  -Mä oon just laittamassa kenkiä, menee ihan hetki, vastaan suoraan, kun huomaan soittajan olevan Cecilia. 

  -Tota, sitä varten mä oikeastaan soitinkin. Sori, Ela. Tuli muutos suunnitelmiin, ystäväni sanoo, ja minun sydämeni jättää vähintään yhden lyönnin välistä. 

  -Mikä muutos? kysyn ja tiedän, että nouseva paniikki kuuluu äänestäni, vaikka yritänkin peittää sen. Hetken aikaa linjan toisessa päässä on hiljaista, mutta sitten Cecilia alkaa puhua.

  -Aapo ei pääsekään lähtemään sinne vielä, eli se ei voi tulla Nooan kanssa. Aapon pitää katsoa sen pikkusiskon perään, ja äiti pakotti mut vahtimaan Sebastiania sen aikaa, että se käy kaupassa. Ärsyttävää! Ei Sebastian enää mikään kolmevuotias ole, mut äiti ei jostain syystä luota siihen, että se pärjää hetken vahtimattakin. No, joka tapauksessa me sovittiin Aapon kanssa niin, että me mennään yhdessä. Mene sä yksin sinne. Nooakin tulee sinne varmaan kasin pintaan, ehkä jo aiemmin. Lähdet sinne nyt, niin sen ei tarvitse olla siellä yksin. Mä ja Aapo tullaan joskus puoli yhdeksältä, Cecilia selittää, ja sitten on minun vuoroni olla hiljaa. Minulla kestää hetki prosessoida kaikki se tieto, jonka Cecilia on minulle syöttänyt. Kun sitten viimein käsitän, mistä on kyse, valitan ystävälleni hetken aikaa siitä, miten hän on järjestellyt asiani minulta kysymättä. Kaikista eniten minua kuitenkin ärsyttää aikataulu, sillä en todellakaan ole nopeista muutoksista tykkäävä ihminen. 

  -Mä tiedän! Enkä mä tätä mielellään itsekään tee, mut sä lupasit itsekin tulla sinne. Sama se on, meetkö sinne mun kanssa vai yksin. Sä et ole mikään hiiri, vaan Mikaela Koivunen, hemmetti sentään! Suurin osa niistä tyypeistä on meidän omasta lukiosta, eli ihan tuttuja naamoja kaikki. Menet nyt vaan sinne, Cecilia sanoo minulle. Kuulen hänen äänestään paremmin kuin hyvin, että alan koetella hänen hermojaan vastustamalla sinänsä täysin harmitonta suunnitelmaa. Vielä hetken aikaa jaksan jupista siitä, kuinka ärsyttäviä nopeat ja suuret muutokset ovat, mutta taivun lopulta kohtalooni. 

  -No en mä nyt jätä menemättä. Mutta Ceci, jos seuraavalla kerralla viitsisit kertoa vähän aiemmin, esitän puhelun loppuun toiveen ja jatkan sitten kenkien laittamista jalkaan, vaikka nauhojen sitominen onkin hieman hankalaa käsien täristessä. Vedän takin niskaan ja otan eteisen lipaston päältä avaimet, puhelimen, kangaskassin ja matkakorttini mukaan. En mä tähän voi kuolla, ajattelen painaessani talon kaikki valot ulkovaloa lukuun ottamatta pois päältä. Ja vaikka en suostu myöntämään asiaa edes Cecilialle, jollain kummallisella tavalla minä myös odotan iltaa. Tuskin yksin ilta mitään kovin perustavanlaatuisesti muuttaa, mutta elämällä on tapana järjestää yllätyksiä aina silloin kun niitä vähiten odottaa. Joten älä sano. Mitä tahansa voi tapahtua, ajattelen noustessani lähes tyhjään bussiin kotikatuni päässä.

28. osa

Biisit osana kirjoittamista

"Tää on Jessin ja Kriston biisi!", oon miettinyt viime aikoina varmaan jotain tuhat kertaa vanhoja soittolistoja kuunnellessa. Yllättävän moneen biisiin on joko tarkoituksella tai vahingossa kiinnitetty jokin Jessin ja Kriston tarinan kohtaus, vaikka mä en niitä sinne itse tarinaan ookaan laittanut. Sen sijaan ne biisit, mitä sinne päätyi, ei oikeastaan merkkaa mulle Jessin ja Kriston kautta ihan hirveän paljoa, mikä on ehkä vähän outoa. Viimeks ihan muutama hetki sitten mä kuitenkin fiilistelin sydän sykkyrässä niitä biisejä, jotka on soineet mulla etenkin Jos vielä olen sinun -sarjan soundtrackinä. Mulla on tarinan kumpaakin puoliskoon muuten olemassa ihan soittolistatkin Spotifyssa, koska miksipä ei XD. 

Tuohon äskeiseen kappaleeseen ehkä kiteytyy se, mitä oon ainakin itselleni jankuttanut viimeiset kolme vuotta, kun oon kirjoittanut oikeasti paljon. Mä en niinkään inspiroidu voimakkaasti siitä, mitä mun lähellä tapahtuu (vaikka tietenkin mä otan toisinaan paljonkin vaikutteita tarinoihin myös omasta elämästäni), vaan enemmänkin biiseistä, biiseistä ja vielä kerran biiseistä. Musiikki ja kirjoittaminen kulkee mulla käsi kädessä, ihan toistensa vieressä, vaikken mä niitä pahemmin vielä ookaan sekoittanut keskenään (eli ei, en oo vielä ryhtynyt biisinkirjoittajaksi :D). Joskus jostain kappaleesta piirtyy mulle tosi selkeä tilanne mun päähäni. Se mieleen tullut tilanne saattaa muokkautua jo joidenkin valmiiden hahmojen kokemukseksi, tai sitten se jää muhimaan pidemmäksi aikaa mieleen ja päätyy pitkän ajan kuluttua ihan uusien hahmojen elämään. Useimmiten mun tarinoilla on siis jonkinlainen soundtrack, vaikka te lukijat ette niistä biiseistä ikinä saisikaan tietää. Onko kukaan teistä muuten ikinä miettinyt, että jonkun mun tarinan kohtaus tai tilanne istuisi hyvin johonkin biisiin? Vai oonko mä aina onnistunut viemää ne biiseistä inspiroituneet tilanteet kuitenkin niin erilaisiksi, ettei ne ole tuntuneet tutuilta?

No, millä mun tarinoilla sitten on joku vahva biisi, jota oon kuluttanut paljon kirjoittaessani? Kaikille lienee selvää ensimmäisen kappaleen jälkeen, että Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -sarja on ehdottomasti yksi niistä tarinoista, joihin liittyy oikeastaan tosi monta biisiä. Sen lisäksi tähän useamman biisin inspiroimaan listaan tulee ehdottomasti mainita myös Lopun jälkeen, joka oikeastaan on saanut alkunsa yhdestä tv-sarjasta, sen sarjan parista tehdystä editistä ja siitä biisistä, joka editin taustalla soi. Summamutikassa YouTuben selaaminen reilusti yli vuosi sitten siis kannatti. Ilman sitä videota Mikaelaa ja Nooaa ei nimittäin välttämättä olisi ainakaan nykyisessä muodossaan. Yksittäisten biisien kategoriaan sen sijaan menee ainakin kaksi stooria, vuoden 2019 kesäsarja Jos rakastuisin sinuun sekä blogin ensimmäisten kuukausien aikana julkaistu Pimeyteen valot päällä. Niissä molemmissa on yksi ja ainut biisi, jonka mä liitän hyvin vahvasti niiden kirjoittamisvaiheeseen, vaikka tietysti oon kuunnellut muitakin biisejä kirjoittamisen aikaan. 

Joskus mä oon ehkä vähän jopa pelännyt sitä, että jostain tarinasta tai sen kohtauksesta paistaa liikaa läpi biisi, josta oon saanut inspistä. Oon joskus tehnyt niitäkin tekstejä, joissa oon puhtaasti ilmoittanut jonkun biisin inspiraation lähteeksi, mutta muuten mä en halua kirjoittaa minkään biisin tarinaa uudestaan itse, vaan ainoastaan hakea tunteita, tilanteita, kokemuksia ja ideoita omiin tarinoihini. Siksi sellainen todella vahvasti yhden biisin pohjalta kirjoittaminen on jäänyt aika vähäiseksi. Mä toivon, että oon onnistunut sotkemaan tarinoihin niin paljon niitä omia ideoita ja ajatuksia, ettei ne tuntuisi kenenkään mielestä jo kerran tai kaksi tehdyiltä. En mä tiedä, onko tyhmää tai tosi kunnianhimoista sanoa, että mä toivon osaavani kirjoittaa sellaisia tarinoita ja henkilöitä, joita kukaan muu ei oo ainakaan juuri samanlaisina tehnyt. Mä toivon, että ne tarinat antaa teille lukijoille paljon – ettei ne tunnu tylsiltä, vaan siltä, että ne osaisi joskus myös yllättää. 

Osaisinko mä sitten lopettaa biisien käytön inspiraation lähteenä? En osaisi. Mä uskon siihen, että jokainen kirjoittaja tarvitsee jonkun inspiraation lähteen, tuskin kukaan ihan tyhjästä mitään repii. Mun inspiraationa toimii biisit, sarjat, leffat, omat tunteet ja ajatukset, toiset ihmiset, tarinat joita kuulen ja tää maailma ylipäätään. Niitä inspiksen lähteitä on mullakin ihan loputtomasti, enkä mä nyt varsinaisesti voi sanoa, että joku lähde on parempi kuin toinen, koska se riippuu aina siitä tilanteesta. Joskus mikään biisi ei istu tarinaan hyvin, mutta sen sijaan joku leffa tai vaikka henkilöhaastattelu antaa mulle kaiken sen, mitä siinä hetkessä tarvitsen. Biisit nyt kuitenkin tuntuu mulle itselleni hirvittävän luontevalta inspiraation lähteeltä, koska mä käsittelen tätä elämää niin voimakkaasti musiikin kautta. Ne on mulle vahvoja lähteitä, joista saa melkein aina jotain irti. Ei sieltä läheskään joka kerta mitään upeaa juonta alusta loppuun asti saa kehitettyä, mutta kipinä saattaa syttyä – sehän siinä kaikessa varmaan onkin parasta.  

Jos teillä nyt sattuu jostain syystä olemaan mielessä jokin vahva ehdotus biisiksi, jota oon kuunnellut tarinaa x kirjoittaessani, saa heittää kommentteihin omia mietteitään (hyvä huomio: mä kuuntelen noin 90% pelkkää suomimusaa, joten suomi laulukielenä on todennäköisempi kuin jokin muu). Mitään suuria paljastuksia mä en kuitenkaan lupaa tehdä ainakaan nyt, mutta kuka tietää, vaikka vielä jonain päivänä mä kertoisin mun kaikkien tarinoiden kirjoittamisen taustalla soineet biisit.

Lopun jälkeen #26

Lokakuun vaihtuessa pilviseksi marraskuuksi koko kaupunki tuntuu hiljenevän. Siinä missä vuotta aiemmin lumet olivat sataneet jo lokakuun lopussa, ei kaupunki ole tänä vuonna nähnyt lunta muutamaa hassua hiutaletta lukuun ottamatta. 
  -Tällainen talvi sitten tällä kertaa, Karoliina huokaisee minulle jonain iltana töiden jälkeen. Tavallaan lumettomuus surettaa minuakin, mutta toisaalta se luo kummallista turvaa kaiken muun ympärille. Lumipyry yhdistettynä marraskuun loppuun ei koskaan tunnu hyvältä, vaikka muuten minä nautinkin talvesta ja hetkellisestä pysähtyneisyydestä. Talvella minun ei koskaan tarvitse selittää kenellekään, miksi olen sellainen kuin olen. Suurin osa ihmisistä luulen sen johtuvan vain pimeydestä ja toisinaan ikuisesta marraskuusta, joka leijailee Suomen yllä nykyään aivan liian usein. En minä oikeasti ole väsynyt, hiljainen ja melankolinen siksi, että syksy ja talvi masentaisivat minua, päinvastoin oikeastaan. Marraskuun lopun ulkopuolella saan voimaa lumihiutaleista, purevasta tuulesta ja poskia nipistelevästä pakkasesta, vaikka tietysti talvi ärsyttää joskus minuakin. Mutta pääasiassa takin alle aina luihin ja ytimiin asti tunkeutuva viima saa minut pysymään elossa ja keskittymään tähän hetkeen, jossa olen. 

Koulunkäynti viimeisellä viikolla ennen koeviikkoa on aina yhtä stressaavaa. Opettajat odottavat enemmän ja vähemmän innolla koneidensa äärellä kurssisuorituksia, kun me opiskelijat taas olemme hukkua esseisiin, tutkielmiin, esitelmiin ja muihin tehtäviin, joiden palautuspäivät tuntuvat olevan yhdessä ja samassa sumassa juuri ennen koeviikon alkamista. 
  -Tää ei ole totta! Kolme työtä, joiden palautuspäivä on sunnuntaina! Cecilia purkaa minulle tuskaansa kirosanojen saattelemana, kun kävelemme aamulla kohti lukiota. Minä kykenen samaistumaan täysin hänen stressiinsä, vaikka itselläni onkin vähemmän suoritettavia kursseja jäljellä. 
  -Mä ymmärrän sun tuskan, vastaan, vaikka uskon, ettei Cecilia varsinaisesti kaipaa yhtään sanaa minun suustani tilannetta pahentamaan tai parantamaan. Siksi matka koululle jatkuu hiljaisuuden vallitessa. On oikeastaan aika harvinaista, että minä ja Cecilia edes kävelemme samaa matkaa kouluun, sillä minun ja Karoliinan muuton jälkeen järkevät valinnat yhteiselle matkalle ovat olleet vähissä. Jotenkin minun sydäntäni kuitenkin lämmittää tieto siitä, että juuri tänä harmaana ja tuulisena aamuna me molemmat olemme jaksaneet kävellä pidempää reittiä kouluun vain toistemme takia. 
  -Ootko sä muuten tulossa sinne abien juhliin, jotka on parin viikon päästä? Cecilia kysyy minulta, kun olemme jo melkein perillä. 
  -Niin mitkä juhlat? kysyn osittain siksi, että olen taas kerran pudonnut hiljaisuuden aikana syvälle ajatuksiini, mutta osittain myös siksi, etten minä yksinkertaisesti edes tiedä tai muista mitään abien juhlia. Cecilia vuorostaan katsoo minua hetken aikaa ilmeellä, josta päätellen minun todellakin pitäisi tietää, mistä hän puhuu. 
  -Ela, vaikka sä oot ihana tyyppi ja mä rakastan sua, niin ihan oikeasti. Ne juhlat, mistä on jauhettu koko syksy! Cecilia parahtaa, ja hiljalleen minunkin muistini kirkastuu. Pala palalta ja muistikuva muistikuvalta alan muistaa ne hetket, kun olen seissyt jossain ringin reunamilla kuuntelemassa muiden suunnitelmia.
  -Siis ne! Kyllä mä nyt ne muistan!  
Cecilia pyörittää päätään.
  -Joo, ihan varmasti. Pieneksi hetkeksi vaan unohdit, hän piruilee ja toistaa sitten alkuperäisen kysymyksensä. Jään miettimään kysymystä pääni sisälle, enkä totta puhuen todellakaan tiedä, mitä vastaisin siihen. Juuri nyt en jaksaisi lähteä mihinkään, vaikka siitä maksettaisiinkin. Väsymys, stressi ja eräs lähestyvä vuosipäivä saavat mielen matalaksi väkisinkin, mutta toisaalta ajatus juhlista ei ole niin vastenmielinen kuin se voisi olla. Ehkä mun olisikin hyvä saada ajatukset pois niistä ikivanhoista asioista, mietin hiljaa. 
  -No? Mitä sanot? Cecilia lopulta kysyy vetäessään koulun ovea auki.
  -Mä en tiedä. En mä sano vielä mitään. Ceci hei, anna mun miettiä edes pari päivää, äläkä näytä tuolta, vastaan ja kurtistan kulmiani nähdessäni ystäväni ilmeen. Saatan melkein kuulla, kuinka kovaa ajatukset hänen päässänsä raksuttavat. Tiedän, että viivyttelemällä päätöksentekoa koettelen Cecilian hermoja, mutta tässä hetkessä en aio tehdä ainuttakaan hätiköityä päätöstä. On vain pakko luottaa, että nainen jaksaa olla vielä hetken kärsivällinen kanssani.
  -Hyvä on. Kaksi päivää, hän sanoo hiljaisuuden jälkeen, enkä minä epäröi nyökätä.

Seuraavana maanantaina tilanne päätöksenteon kanssa on jo rauhoittunut. Cecilia tuntuu unohtaneen koko asian stressinsä alle, enkä minä ole viitsinyt häiritä häntä viikonlopun aikana tyhjänpäiväisellä lätinällä siitä, miksi en halua tulla abien juhliin joulukuun neljäntenä. Ajatus juhlista tuntuu puuduttavalta ja väsyttävältä etenkin siksi, että ne ovat heti vanhempieni kuoleman vuosipäivän jälkeisenä viikonloppuna. Ei tee mieli juhlia. Ei, vaikka se voisikin olla keino päästä eroon jokavuotisesta riesasta. Pitäisi täyttää pää kaikella muulla niin, ettei jäisi aikaa hukkua unettomiin öihin ja levottomiin ajatuksiin. 
  -Huomenta, sanon Nooalle, kun osun koululla hänen kanssaan samaan aikaan kaapeille. Poika vastaa minulle hieman vaisusti, eikä totta puhuen vaikuta olevan kovin puheliaalla päällä. En väitä, että itse olisin jotenkin erityisen puhelias, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että jokin asia on vinossa. Nooa välttelee katsettani niin selvästi, että minun tekisi mieli kääntää hänet itseni suuntaan ja pakottaa katsekontaktiin kanssani. On häiritsevää huomata, että jotain outoa ja selvästi ikävää on tekeillä. En ole varma siitä, haluaako Nooa minua seuraansa juuri nyt, mutta juuri nyt en edes halua kuunnella sitä epäilevää puolta itsessäni. Tää voi olla yksi mun suurimmista virheistä Nooan kanssa, ajattelen, kun kävelen hänen rinnallaan vielä suhteellisen hiljaista ja tyhjää käytävää pitkin. Poika käy istumaan erään luokan eteen, etsii puhelimen taskustaan ja yrittää selvästi vältellä minulle puhumista. Hetken aikaa olen jo itsekin valmis toistamaan pojan eleen ja unohtamaan häiritsevän tietoisuuden siitä, että palapelin palat ovat mitä ilmeisemmin jälleen kerran tavalla tai toisella sekaisin. Eikä asia häiritse minua siksi, että olen itsekin vielä viidentoista vuodenkin jälkeen sekaisin kaikesta. Nyt asia häiritsee minua puhtaasti siksi, että minusta Nooan ei tarvitsisi saada enää yhtään enempää painoa harteilleen. 
  -Miten sulla ja Essillä menee? kysyn, vaikka tiedän, että pahimmillaan sanani voivat tehdä särön minun ja Nooan välille. Eikä minun sitten tarvitsekaan kärvistellä epätietoisuudessa kovin pitkää aikaa, sillä Essin mainitseminen aiheuttaa Nooassa reaktion, jota en todellakaan osaa selittää. Hitaasti poika kääntää katseensa minuun, ehkä jopa vain siksi, että voisin lukea tärkeimmät seikat hänen silmistään. Ja vaikka minä tiedän, ettei ehkä pitäisi, pyydän silti hiljaisesti Nooalta hieman lisää tietoa tilanteesta, jonka oikeastaan arvaan. 
  -No… kun me… tai ei oo enää ketään meitä, Nooa sanoo lyijyn raskaalla äänellä. Se paino kolahtaa syvälle omaan rintaanikin, enkä arvauksestani huolimatta halua ensin uskoa kuulemaani. 
  -Siis mitä?! 
Nooan ilme ei varsinaisesti ole kovinkaan lempeä tai iloinen. 
  -Kuulit kyllä. Me erottiin viikonloppuna, hän sanoo, eikä onnistu täysin peittämään omaa ärtymystään. 
  -Mä oon pahoillani. 
  -Ootko muka oikeasti? 
Ne kolme sanaa uppoavat sydämeeni samalla tavalla kuin tikari - ne satuttavat. 
  -Mitä sä sanoit? Luuletko sä oikeasti, että mä olen iloinen?! kivahdan ja tajuan liian myöhään, ettei loukkaaviin sanoihin vastaaminen loukkaamalla ole tässä kohtaa oikea tapa toimia, ei sillä, että se olisi sitä välttämättä muutenkaan. 
  -Ehkä on meidän molempien kannalta parempi, että mä meen, sanon ja nousen hieman liian nopeasti ylös tuolilta. Tuoli liikahtaa lattialla pahaa ääntä pitäen. Se saa minut näyttämään kamalan vihaiselta, vaikka oikeasti en ole vihainen. Olen vain äärimmäisen pettynyt itseeni. Miksi mä aina sössin nää tilanteet? kysyn itseltäni vastausta saamatta. Käytävää pitkin kävellessäni olen hetken aikaa täysin valmis vetämään hupun syvälle päähäni ja tönäisemään ensimmäistä ohikulkijaa, mutta lopulta tunteiden kuohu rauhoittuu sen verran, että ymmärrän olla tekemättä mitään. 

Aamun kaksoistunnit tuntuvat kestävän ikuisuuden. On vaikeaa keskittyä opetukseen tai niihin tehtäviin, joita opettaja meille jakelee. En jaksaisi tehdä mitään. En jaksaisi riidellä Nooan kanssa jostain niin typerästä asiasta kuin Essi. Tai ei Essi ole typerä aihe, mutta hänestä riiteleminen on äärimmäisen typerää, sillä eihän se edes hyödytä meistä ketään. Ei minua, Nooaa tai etenkään Essiä itseään. En mä ole niiden erosta iloinen, ajattelen samalla, kun piirrän vihkoon epämääräisiä kiemuroita sivuttaakseni opettajan monologin. 
  -No, etteköhän te voi jo lähteä välitunnille, opettaja ilmoittaa vastoin tapojaan muutamaa minuuttia ennen tunnin loppumista. Tällä kertaa minä en ole se, joka keräilee tavaroitaan pulpetilta vielä viisi minuuttia tunnin loppumisen jälkeenkin, sillä kaikki aamun aikana päähäni kertyneet ajatukset saavat minut ryntäämään ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Kaapille pääseminen tuntuu harvinaisen helpottavalta asialta, vaikka tavallaan kaappirivistö onkin ollut minulle koko kolmivuotisen lukiourani aikana se paikka, jonka luona on puitu läpi ongelmia aina matikan kokeesta ihmissuhteisiin asti. Aika paljon säkin olet kuullut, ajattelen mielessäni laittaessani edellisen tunnin kirjaa kaappiin, enkä edes jaksa ajatella sitä, kuinka typerää on puhua esineelle. 
  -Mikaela, onks sulla hetki? 
Säikähdän ääntä pakostakin, vaikka tietyllä tavalla olen osannut odottaa tätä hetkeä. 
  -On mulla hetki, kunhan ehdin seuraavalle tunnille ajoissa, vastaan säikähdyksestä toivuttuani Nooalle, joka on painanut katseensa lattiaan. Hän näyttää siinä edessäni jotenkin niin väsyneeltä, katuvalta ja oikeastaan suloiseltakin, että minun tekisi mieli halata häntä. 
  -Sori siitä aamuisesta. Mä en todellakaan tarkoittanut sitä, mitä mä susta sanoin, poika sanoo, ja viimeistään nyt minun on todella vaikeaa olla halaamatta tätä. 
  -Saat anteeksi. Sitä paitsi, itsehän mä sohin kepillä ampiaispesää. En mä suuttunut sulle siitä, mitä sä sanoit. Mä ymmärrän kyllä, että se asia on aika hemmetin kipeä. 
  -Ei se silti oikeuta mua… 
  -Käyttäytymään huonosti muita kohtaan, mä tiedän. Virheitä sattuu, ei kukaan voi olla koko aikaa täydellinen, sanon, vaikka huomaan Nooan olevan toista mieltä. 
  -Niin… on se varmaan totta, ettei voi olla koko aikaa täydellinen, mut en mä silti halua käyttää sitä tekosyynä huonolle käytökselle. Eli anteeksi, ihan oikeasti, Nooa puolustaa omaa kantaansa ja näyttää sitten helpottuneelta. Minä en voi kuin hymyillä lempeästi. 
  -Sä oot huippu tyyppi, ei kukaan edes voi vihata sua, sanon juuri sillä samalla sekunnilla, kun kello soi seuraavan tunnin alkamisen merkiksi. Ehdin nähdä vielä sen, kun Nooan suupielet nousevat hieman ylöspäin, mutta sitten sekä minä itse että Nooa katoamme käytävällä vallitsevaan tungokseen. Sen pienen asian turvin minä kuitenkin jaksan luottaa siihen, että elämän antamista iskuista huolimatta Nooa jaksaa yrittää taistella aaltojen läpi. Ei ehkä yksin, mutta muiden tukemana. Ja sehän on meidän ihmisten tarkoitus. Olla täällä toistemme tukena, ajattelen vielä ennen luokkaan astumista. 

Jos vielä aamulla olen luullut päässeeni pälkähästä, on tunnelma illalla Holmien kotona aika erilainen. 
  -Miten niin sä et tule? Totta kai sä tulet sinne juhliin, Mikaela! Cecilia parahtaa kuullessaan vastauksen esittämäänsä kysymykseen. Jostain syystä minä tiedän, että tässä asiassa vastarinta on turhaa. Joku voisi väittää, ettei Cecilia ole kovinkaan päättäväinen ihminen, mutta siinä sellaisen väitteen esittäjä on täysin väärässä. Ei Cecilian päättäväisyys ehkä kaikkia hetkauta, mutta minut hän saa toisinaan yllättävänkin helposti mukaansa mitä oudompiin asioihin. 
  -Mä en todellakaan tiedä, miksi mä edes yritin, mutisen hiljaa kuunnellessani Cecilian suunnitelmaa illan varalle. 
  -En mä sua muuten pakottaisi, mutta nää on abien viimeiset juhlat, jotka järkätään syyslukukauden puolella. Viimeinen mahdollisuus osallistua tällaiseen tapahtumaan! Ja se juhlapaikka, sun on pakko tulla paikalle ihan jo senkin takia! 
En ole ystäväni sanoista vakuuttunut, mutta koitan vetää kasvoilleni edes hieman positiivisemman ilmeen. Se ei ole helppoa, sillä päässäni jyskyttää häiritsevä tietoisuus vuosipäivästä, jonka mielelläni sivuuttaisin, jos vain voisin. Ilman äidin ja isän kuolemaa marraskuun lopussa ei olisi ainuttakaan ongelmaa tai haastetta, mutta nyt tilanne on päinvastainen. Marraskuun loppuun liittyy joka ikinen vuosi unettomia öitä, kynttilöitä haudalla, väsymystä ja ärtyneisyyttä. En millään jaksaisi keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, jolla ei ole olennaista vaikutusta elämääni. 
  -Sä näytät sitruunan syöneeltä. Ela hei, ei se voi olla niin karmea kokemus! Cecilia sanoo. Minä kuulen hänen äänestään, ettei enää ole kyse vain minun tulemisestani. Tää taitaa merkitä sulle aika paljon enemmän kuin mulle, mietin katsoessani Ceciliaa silmiin. 
  -No okei, tämän kerran, myönnyn edelleen hieman vastahakoisuutta äänessäni. Cecilia ei kuitenkaan piittaa pätkääkään äänestäni, vaan ryntää sängyltään halaamaan minua. 
  -Helvetin hyvä päätös! hän sanoo lähestulkoon ennenkuulumatonta iloa äänessään. Siihen minunkin jääni sulaa, enkä osaa enää murjottaa tai edes esittää murjottavani.
  -Onks sulla muuten mitään tietoa siitä Essistä ja Nooasta? Ne varmaan tulee kuitenkin yhdessä. 
Jää palaa muutamassa sekunnissa. Voi helvetin helvetti, miksi mä en kysynyt Nooalta, saako tästä aiheesta puhua kenellekään, sätin itseäni välittömästi. En haluaisi puhua asiasta ilman lupaa, mutta Cecilian katseen alla minulla ei ole vaihtoehtoja. 
  -Älä, Cecilia. Älä todellakaan kysy kummaltakaan niistä, tuleeko ne sinne yhdessä, kiirehdin sanomaan. Ystäväni kasvoille nousee hämmentynyt ilme. 
  -Mitä? Mitä on tapahtunut?
Punnitsen hetken aikaa kahden huonon vaihtoehdon välillä ja valitsen sitten sen, joka on vähemmän huono. Luotan Ceciliaan. Hänen on pakko olla luottamukseni arvoinen. 
  -No… kun ne… Nooa ja Essi erosi viikonloppuna, sanon. Takaisin sängylle palanneen nuoren naisen ilme vaihtuu epäuskosta aina valtavaan hämmennykseen asti.
  -Että mitä? Siis ne erosi?! Cecilia puuskahtaa, ja minun on pakko selittää tilannetta hieman tarkemmin ja itseni kannalta entistäkin enemmän kiinni liimaavin seurauksin.
  -No, tän takia sun on ainakin pakko tulla sinne juhliin. Mä järkkään niin, että Aapo ja muut jätkät houkuttelee myös Nooan sinne paikalle. Me kaks voidaan mennä kahdestaan, Cecilia kertoo minulle suunnitelmansa. 
  -Miten Nooa liittyy mitenkään siihen, että mä tuun sinne juhliin? Nooa ja Essi on eronneet, en mä edes tiedä, haluaako kumpikaan niistä tulla sinne, koitan väittää vastaan, vaikka näen ystäväni pyörittävän päätään koko ajan.
  -Sä et nyt ymmärrä. Sitä suuremmalla syyllä sä tulet! Nooalla on ollut aika raskas vuosi, enkä mä usko, että pieni tuulettuminen tekee ollenkaan pahaa sille. Ja te kaksi, sinä ja Nooa siis, te ootte kuitenkin molemmat vähän mieli maassa, joten teistä on siellä toisillenne seuraa. Sun pitää nyt astua ulos omalta mukavuusalueeltasi, Ela. Jos et itsesi takia, niin edes Nooan takia, Cecilia päättää selityksensä, katsoo minua koiranpentuilmeellä ja vaikuttaa jo hetken aikaa toivonsa menettäneeltä.
  -Ceci, sun ei tarvitse näyttää tuolta. Mä tuun sinne. Itseni, sun, Nooan ja kaikkien takia, päädyn lopulta myöntymään. Cecilian silmät syttyvät ja hymy nousee korviin asti. Onneksi mulla on sunlainen ystävä, mietin onnellista Ceciliaa katsellessani. 

27. osa

Tässä on kaikki

Ehkä jonain päivänä juoksen viisi kilometriä

ja toisena vain tuijotan auringonlaskua

Näen asiat sellaisina kuin ne ovat 

rauhoittelen itseäni

hengitän

unohdan

unohdan hengittää

Käsken itseäni selviämään jäävuoren yli

vaikka en pääsisi edes sen ali

Pysähdyn uudelleen ja uudelleen

Kelaan elämäni siihen samaan kohtaukseen

tunnen sanat iskuina vielä vuosien jälkeenkin

Pidättelen kyyneleitä kunnes ne valuvat hallitsemattomasti poskiani pitkin

Olen tyhjä

Olen täynnä

Tyhjä ja täynnä

Levottomuus riuhtoo sisälläni

katoaa, mutta palaa aina uudelleen

Pysähdyn vielä kerran

Tarkastelen paperia

aloitan uuden sanan

ja jätän sen keske

Seuraavana aamuna aurinko paistaa liian kirkkaasti silmiini

Haluaisin vain uppotua jonnekin muualle

lumeen, kultaan tai sitten helmiin

unohtaa sen, mikä tekee kaikesta toisinaan niin vaikeaa

tulkita käsialaa, josta en saa selvää

tajuta, että se on omaani

rakastaa tätä elämää niin että tuntuu

huutaa kurkku kipeänä

juosta viisi kilometriä ja yskiä sen jälkeen verta

tehdä unelmista totta, saada ne kiinni

väsyä

ja jatkaa vielä hetken eteenpäin

Ja kun sitten viimein pysähtyisin, voisin nähdä sen

tässä on kaikki

ilman mitään uutta tai erikoista

Aamu

Herätyskello soi ensimmäisen kerran aivan liian aikaisin aamulla, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Painan herätyksen itsepintaisesti pois päältä tietäen, että se hälyttää vielä kaksi kertaa uudelleen. Siinä kaiken väsymyksen ja jonkinlaisen turhautuneisuuden keskellä ehdin kuitenkin huomata sälekaihtimien ja pimennysverhojen raosta kajastavan hennon valon. En minä siihen herää, en tietenkään, mutta jonnekin pääni sisälle varastoin tiedon siitä, että enää pimennysverhojen takana ei ole vain mustaa. 

Jonkin ajan kuluttua päädyn ulos odottamaan bussia samalla tavalla kuin aina muutenkin. Lämpömittarin mukaan ulkona on pakkasta -24°C, eikä se jää minulta huomaamatta. Lumi narskuu kenkien alla, kylmä tunkee väkisinkin lapasista läpi, enkä saata toivoa muuta kuin sitä, että bussi olisi ajoissa. Ainut asia, joka kylmyyttä helpottaa, on tuulettomuus. Ei tuule. Yksikään oksa ei heilu tuulen vuoksi. Kaikki ne ovat vain paikallaan – onneksi.

Bussissa istuessani katselen taivasta ja sitä, miten taivaan väri muuttuu auringon noustessa hiljaa yhä korkeammalle. Ensin taivaanranta on hennon vaaleanpunainen ja sininen, sitten aina vain oranssimpi. Pian aurinko on jo niin korkealla, että puiden latvat värjäytyvät sen valosta oransseiksi. En edelleenkään sano olevani aamuihminen, mutta jotain kaunista nousevassa auringossa on. 

Tämä aamu on rauhallinen, juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Ei sinänsä ole tarpeellista herättää itseään nopeasti, jotta voisi keskittyä jonkin aineen tuntiin heti täysillä. Kaksi hyppytuntia heti aamusta ei oikeastaan edes tunnu juuri nyt kovinkaan hirveältä ajatukselta. Tiedän, että jonain aamuna se tulee ärsyttämään, mutta ei nyt. Ei minusta ehkä aamuihmisten aamuihmistä saa, mutta näistä helmikuisista ja aurinkoisista aamuista minä pidän. 

Kuva vuoden takaa Ylläkseltä