Riipivää rakkautta

Tavallaan hän on tiennyt sen aina, niin kauan kun jotain on ollut heidän välillään. Hän tuntee itsensä ja tietää siksi, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta hän ei oikein tiedä, miten selittäisi omat tunteensa toiselle niin, että satuttaisi mahdollisimman vähän. Vaikka oikeastaan vähän satuttaminen taitaa olla yksi suuri mahdottomuus tilanteessa, jossa hän on. Tilanteessa, jossa he molemmat ovat. Ruu on parasta, mitä Jesselle on ikinä tapahtunut, mutta silti hän tietää, ettei hän voi antaa ihmisen jäädä viereensä, jos ei halua lopulta tuhota tätä, eikä Jesse tietenkään halua sitä. Irrottaminen on vain helvetillisen vaikeaa, etenkin nyt, kun mies ei tiedä, miten toimisi mahdollisimman kauniisti, vaikka tilanne onkin ruma. 

Jessen silmissä Ruu on ihmeellisen vahva ja voimakas, ketterä ja ovela ihminen, joka onnistuu aina löytämään tiensä takaisin miehen luokse, vaikka tämä kuinka yrittäisi ravistella itseään irti suhteesta, joka on miehen mielestä kieroutunut. Suurin ongelma on se, ettei mies ole Ruun arvoinen tai Ruu miehen arvoinen, suhde ei ole tasapainoinen. Jesse tietää tunteensa ja ajatuksensa, eikä voi väittää kenellekään puhtaalla omatunnolla, että tilanne olisi hänestä millään mittarilla hyvä. Hän on sekaisin ja etsii itseään hapuillen. Hän vetää typeriä johtopäätöksiä, vetäytyy ja katoaa sykkivän kaupungin yöhön, josta Ruu kuitenkin kerta toisensa jälkeen ottaa hänet takaisin syliinsä kenguruhoitoon, pitää lähellä ja korjaa sisäisiä vaurioita, joiden kanssa mies ei pärjää yksinään. Ruun puolelta kaikki sujuu hyvin, hän ei yritä rajoittaa tai muuttaa Jesseä, vaan tukee tätä ja tämän tavoitteita, mutta miehen mielestä tilanne on vinoutunut, vaikka Ruu ei ehkä näe asiaa niin. Jessestä kuitenkin tuntuu siltä, että hän käyttää hyväkseen sitä, millainen ihminen hänen kumppaninsa on, eikä mies missään nimessä halua käyttää Ruuta hyväkseen. Hän ei kuitenkaan osaa huolehtia Ruusta samalla tavalla kuin tämä huolehtii miehestä, joka ankkuroi itsensä kotiin, jossa Ruu on, aivan sama missä maanosassa tai galaksissa mahdollinen koti sijaitsee. 

Mies rakastaa omalla tavallaan ja koko sydämellään, mutta hän tietää, ettei osaa näyttää rakkauttaan sillä tavalla kuin Ruu ansaitsisi. Jesse tietää itsekin, ettei Ruu voi sanoa miestään rehellisesti turvakseen, sillä hän ei ole turvallinen kotisatama ihmiselle, jota rakastaa. Ei Jesse ole väkivaltainen, vaan tahtomattaan kylmä, vetäytyvä ja valikoiva. Hän valitsee itse, milloin Ruu saa astua hänen tilaansa, heikoille jäille, jotka voivat pettää jalkojen alla koska tahansa, vaikka Ruu olisi koska tahansa valmis vaikka hukuttautumaan miehen puolesta. Jesse harvemmin on paikalla silloin, kun Ruu tätä eniten tarvitsisi, mutta liian kilttinä ja ymmärtäväisenä ihmisenä Ruu antaa aina anteeksi ne kerrat, kun Jesse jättää tulematta paikalle tai vetäytyy omaan kuoreensa, jonka avulla pyrkii suojelemaan itseään liian kiivaasti. Jesse ei tue Ruuta, vaikka haluaisi. On kuitenkin helpompaa ensin paeta kaikkea ja kaikkia, tulla oven taakse vasta sitten, kun tilanne on jollain tavalla rauhoittunut. 

Mies makaa sohvalla ylimääräinen paino rintakehällään, vaikka oikeasti Ruu ei tunnu mitenkään ylimääräiseltä hänen päällään, lähinnä vain liian hyvältä ja väärältä, jotta arki-illat voisivat jatkua ikuisesti näin. Jesse tietää, ettei ansaitse Ruuta ja hänen rakkauttaan, vaikka tälläkin hetkellä hänen rintakehällään lepäävä ihminen haluaa antaa kaiken rakkautensa miehelle, joka ei voi ottaa sitä enää kohta vastaan. Ruun rakkauden vieminen ei olisi oikein kumpaakaan kohtaan. Jesse ei halua huijata itseään, eikä sen pahemmin Ruutakaan. Jos hän vain voisi, hän ei epäröisi hetkeäkään ja jäisi suhteeseen, jossa voi kaikesta huolimatta paremmin kuin missään muualla tai missään muussa suhteessa koskaan aiemmin. Ruu pitää hänet pinnalla, ja suhteen ongelmana on vain se, ettei Jesse koskaan pysty pitämään Ruuta pinnalla. Jos Ruu alkaa hukkua, mies ei osaa toimia niin kuin pitäisi, ja niin julmalta kuin se kuulostaakin, Jesse tietää, että hän vain pakenisi, ei kestäisi sitä, että hän olisi jonkun pelastusrengas myrskyn keskellä. Ja juuri sen vuoksi hänen on lähdettävä tavalla tai toisella, särjettävä Ruun sydän, jotta tällä olisi edes mahdollisuus rakastaa vielä uudelleen yhtä paljon, mutta terveessä, tasapainoisessa ja reilussa suhteessa, jossa molempien rakkaus on yhtä vahvaa ja samanlaista. Vielä hetkeksi Jesse kuitenkin jää, antaa Ruun pitää päätään rintakehällä, jonka suojissa miehen sirpaleinen sydän lyö.

Lähtöön valmistautuminen on kamalaa, ja mies toivoo, että voisi löytää jostain niin vahvaa buranaa, että sydämen kipu häviäisi kokonaan, jotta lähteminen olisi helpompaa edes sinne asti, että kaikki muuttuu virallisesti. Ei Jessellä ole paljoa, mutta asioita on silti pakko järjestellä. Hän etsii itselleen asunnon toisesta kaupungista ja kertoo suunnitelmastaan vain yhdelle ihmiselle, jonka käsiin aikoo luottaa kaiken, myös Ruun, kun lähtee itse pois, jotta ei varastaisi rakastamaltaan ihmiseltä sitä elämää, jonka tämä ansaitsi. Totta kai Jesseä pelotti lähteä, mutta ei niinkään itsensä, vaan Ruun takia. Oli ehkä väärin olla kertomatta, että hän aikoi lähteä tämän elämästä lopullisesti, mutta Jesse on yrittänyt ajatella järkevästi. Jos hän puhuisi Ruulle nyt, kun prosessi oli kesken, hän tiesi, että ihminen saattaisi puhua hänet jäämään kanssaan elämään, jonka lopputuloksena olisi vain kaksi salaisesti särkynyttä sielua ja sydäntä, joita mikään voima ei saisi ehjäksi. Eikä kertomisen ajankohdalla kai ollut muuta väliä, sekä Jesse että Ruu särkyisivät kuitenkin. Ja tavallaan mies ymmärtää, ettei Ruu voinut olla täysin tietämätön siitä, mitä hänen päässään liikkuu, sillä tämä on ollut takertuvaisempi viime päivinä, ja se särkee Jessen sydämen. Joku muu olisi ollut Ruulle kaikki nämä vuodet paljon parempi, joku toinen ei koskaan olisi satuttanut tätä millään tavalla. Nyt Jesse kuitenkin kantaa epäreilun vastuunsa, ehkä huonosti ja edelleen liikaa itseään ajatellen, mutta enää hän ei aio sitoa Ruuta itseensä.

Lähdön jälkeinen elämä on kuin ikuista krapulaa, josta ei koskaan pääse eroon. Jessen pää on räjähtää, hänellä on hirveä ikävä Ruun lähelle, hänen iholleen ja syliin, jossa on aina saanut olla oma itsensä. Hän kuitenkin tietää, että Ruulle ero on ollut vielä kovempi isku, tämän koko elämä on tuhoutunut pirstaleiksi, eikä Jesse voi kuin toivoa koko sydämellään, että hänelle rakas ihminen löytää jostain jotain, joka auttaa kipuun, johon mikään kipulääke ei auta. Mies yrittää luottaa siihen, että Ruu ei kuitenkaan koskaan tipu täysin tyhjän päälle, mikäli tämä vain antaisi ihmisten pysyä lähellään, mutta se ei ole kovin helppo tehtävä, kun tietää, miten kuumeisesti Ruu etsii häntä kaikkialta. Jesse ei tiedä, olisiko Ruulle parempi ilmoittaa, että hän on kunnossa, mutta toisaalta hän on jo aloittanut omalta osaltaan hiljaisuuden, jonka toivoo jatkuvan niin kauan, että Ruu ehtii jatkaa elämässään eteenpäin niin kauas, ettei muisto Jessestä enää voi satuttaa tätä. Eikä hän ole täysin kadonnut, sillä hänen ystävänsä on luvannut toistella Ruulle niitä lauseita, joita mies itsekin sanoisi ihmiselle, jota rakastaa. Hänen ystävänsä kautta Ruu saa tietää niin usein kuin haluaa, että Jesse on hengissä ja voi ihan kohtalaisesti. Mitään tarkempia tietoja Jesse ei kuitenkaan halua antaa Ruulle, jotta tämä joskus voisi lopettaa huolehtimisen. Ruulla on mahdollisuus päästä yli hänestä, suhteesta, joka on paitsi opettanut, myös vienyt aivan liikaa. Itsestään mies ei kuitenkaan ole lainkaan niin varma. Hän on rakastanut Ruuta paljon, eikä osaa sanoa, pääseekö koskaan yli suhteesta, josta on lähtenyt omin jaloin ja omasta päätöksestään. Ja vaikka hän ei koskaan pääsisi täysin yli, hän on silti onnellinen, jos hänen rakastamansa ihminen löytää jonkun, jota rakastaa terveessä ja toimivassa suhteessa.

Vuosien jälkeen Ruun kohtaaminen kadulla täysin sattumalta saa Jessen sydämen puristumaan kasaan, vaikka toinen ihminen näyttää onnelliselta ja täydellisen elävältä, juuri sellaiselta, kuin Jesse on toivonutkin näkevänsä ihmisen, jota rakastaa kai edelleen tavallaan. Kaikki tuntuu kuitenkin selvältä ja kirkkaalta, vaikka välissä olleet vuodet ovat olleet sumuisia, harmaita ja pitkiä. Nyt Jesse tietää, että Ruukin ymmärtää, että joku toinen on ollut ja on edelleen hänelle parempi kuin mies, joka omalla rikkonaisuudellaan olisi vienyt molemmat pohjalle asti. Kumpikaan ei koskaan ansainnut epätervettä suhdetta, ja vaikka sen rikkominen särki molemmat, Ruu ja Jesse pystyvät nyt hymyilemään toisilleen, kun kulkevat toisistaan ohi. Ja sen hymyn jälkeen heidän rakkautensa ei ole ollut turhaa – se on aina heidän sydämissään.

Viljapellon laidalla

Viljapellon laitaa myötäili korkea kiviraunio, johon ihmiset olivat kenties jo satojen vuosien ajan raahanneet kiviä viljelyksen tieltä. Vaikka pellossa ei olisi kasvanut mitään muuta, niin kiviä se silti tuntui kasvavan. Edellisenä vuotena pois otettujen tilalle ilmestyi aina uusia murikoita, eikä kivien keräämiseltä siksi mitenkään voinut välttyä, vaikka näihin päiviin mennessä kerääminen olikin muuttunut käsityöstä koneelliseksi tehtäväksi, mikä oli jokavuotinen pakollinen paha, jota naapurit eivät välttämättä arvostaneet, kivikone näet piti hirveää meteliä, kun kivet kolisivat sen sisuksissa pellosta päästyään. Joka tapauksessa peltoa kiertävä raunio oli korkea ja komea, yksittäiset pihlajat kasvoivat siellä täällä ja lisäsivät hieman raunion kasvuston rikkautta, sillä muuten kivien välistä kasvoi vain heinää, joka tapasi kuivua kasaan jo ennen heinäkuuta auringon paahtaessa kiviä vasten melkein yhtä kuumasti kuin tuli. 

Nyt kukaan ei kuitenkaan tehnyt rauniolle mitään, se vain myötäili viljapellon laitaa ja sai houkuteltua edelleen käärmeitä paikalle – kivet olivat niille mukavan lämpimiä paikkoja aurinkoisena kesäpäivinä ja vielä alkusyksystäkin. Minä istuin pellon laidassa pienen kannon päällä ja katselin, miten lähestulkoon kypsä vilja taipui tuulen kanssa samaan suuntaan, enkä voinut olla säpsähtämättä, kun tunsin käden pyyhkäisevän olkani yli, ennen kuin kaksi kättä kiertyi selkäni takaa yläruumiini ympärille siihen jääden. 

  –Säikäytinkö mä sut? taakseni ilmestynyt pitkähiuksinen kysyi ja painoi sitten kasvonsa kaulaani vasten niin, että vapaana heiluvat hiukset kutittavat hieman kosketukselle herkkää ihoa.

  –Et pahasti, vastasin ja nautin sitten tilanteesta koko sydämelläni. Vaikka mieleni rauhoittui jo pelkän viljapellon ja kiviraunion koristaman maiseman katselusta, mieleni rauhoittui jopa vielä enemmän, kun sain olla tässä hetkessä juuri hänen kanssaan vielä vuosienkin jälkeen. Ihminen, joka nytkin nojasi minuun, oli jollain tavalla muuttanut elämässäni kaiken, vaikka samaan aikaan monet asiat olivat pysyneet ennallaan. Ehkä hän oli vain saanut minut näkemään kaiken ympärilläni eri tavalla, arvokkaampana ja ainutkertaisempana, niin kuin mikään ei olisi ikuista. Hänen kanssaan ajatus kaiken samanaikaisesta lopullisuudesta ja jatkuvasta muuttumisesta ei ahdistanut minua.

  –Täällä on niin samanlaista kuin silloin, pitkähiuksinen puhui hiljaa ja rikkoi hiljaisuuden. Hänen ei tarvinnut selittää, mitä tarkoitti ajankohdalla silloin. 

  –Niinpä. Muistatko sä vielä, millaista se oli? kysyin, vaikka tiesin kyllä, että hän muisti jopa kirkkaammin kuin minä sen kesän, jolloin meistä tuli jotain suurempaa kuin kaksi toisilleen tuntematonta.

Se kesä oli harvinaisen kaunis ja hyvä kaiken suhteen. Sää suosi kotitilani töitä, luonto kukoisti ja silloiset naapurit olivat myyneet oman rantatonttinsa ja mökkinsä, kun heistä itsestään ei enää ollut huolehtimaan sekä tilasta että mökistä. Silloin en osannut ajatella, että naapurin myyty mökki vaikuttaisi elämääni, mutta vain muutama viikko omistajanvaihdoksen jälkeen sain huomata, ettei myynti ollut minun kannaltani merkityksetön, vaikka aluksi kaikki olikin hämmentävää. Hän kirjaimellisesti vain käveli elämääni pitkät hiukset hieman sotkuisesti letitettynä. Viljapellon laidalla oleva kiviraunio sai minut puhumaan hänelle, mökin uuden omistajan lapselle, joka oli kanssani suurin piirtein samanikäinen.

  –Ole varovainen, kun kuljet tästä ohi. Tuo kiviraunio houkuttelee käärmeitä paikalle näin lämpiminä päivinä, olin sanonut ja melko varmasti säikäyttänyt nuoren ihmisen, joka oli katsellut pellolla huojuvaa viljaa tarkkaavaisesti. En minä käyttänyt kivirauniota ja käärmeitä keinona puhua hänelle, vaan halusin oikeasti varoittaa häntä – omat vanhempani olivat aina pelotelleet minua raunioissa viihtyvistä käärmeistä, ja heidän varoituksensa olivat todellakin uponneet hyvin mieleeni. Nuori ihminen oli oikeasti näyttänyt hieman säikähtäneeltä, mikä oli täysin ymmärrettävää, sillä säikähdin itsekin todella helposti, jos joku alkoi puhua minulle silloin, kun olin jossain aivan muualla kuin tässä hetkessä ajatuksieni kanssa. Lopulta olin päättänyt keventää tilannetta heittämällä jonkin umpisurkean vitsin, jolle en edes itse nauranut oikeasti, mutta ehkä juuri sen surkeuden vuoksi olin saanut naapurin mökin ostaneen ihmisen lapsen hymyilemään arasti, jonka jälkeen olin jo uskaltanut kävellä hieman lähemmäs.

Hän kysyi minulta käärmeistä ja kivirauniosta. Ja viljapellosta, jonka laidalla oli paitsi jo kuuluisia käärmeitä ja kiviraunio, myös ahomansikoita, joita söimme heinään pujotettuna kuin jossain maalaisromanttisessa elokuvassa, jota en olisi kestänyt katsoa jonkin sortin myötähäpeän vuoksi. Hänen kanssaan oli kuitenkin helppoa olla, vaikka olimme todella erilaisista lähtökohdista, hän kaupungin keskustasta, minä taas pienen kunnan sivukylältä, jossa vielä tuolloin asui enemmän lehmiä kuin ihmisiä. Siksi pintaan pyrkineet tunteet olivat hämmentäneet minua niin paljon. En ikinä ollut ajatellut, että voisin olla hänen kaltaisensa ihmisen kanssa, mutta sinä kesänä hän käänsi ajatukseni ympäri kuin kyntöaura maan, enkä minä halunnut laittaa vastaan. Koko kesän ajan tapasimme joka päivä ikivanhan kiviraunion luona, vietimme päivän tai ainakin kaiken vapaa-aikani jossain muualla kylällä ja illan tullen erosimme jälleen viljapellon laidalla kiviraunion kuunnellessa keskusteluja, joita kävimme asioista, joita ihmettelimme toistemme elämässä ja maailmassa ylipäätään. Jossain kohtaa minä tajusin myöntää itselleni, että viihdyin hieman liian hyvin hänen seurassaan ollakseni vain kaveri hänelle. Ja kaikeksi onneksi en ollut meistä kahdesta ainut, joka tunsi niin.

Jos jokin asia hankaloitti elämäämme ja suhdettamme ensimmäisen kesän jälkeen, niin välimatka, joka oli kivuliaan suuri. Hänen täytyi asua kaukana kotikaupungissaan, enkä minäkään voinut hylätä kotitilaani tai etenkään vanhempiani, vaan kävin toisinaan hammasta purren linja-autolla lähimmässä kaupungissa koulussa ja toivon, että molempien koulut olisivat pian ohi, jotta meidän ei tarvitsisi elää kaukosuhteessa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Oli uskomatonta, miten pitkähiuksisesta oli tullut minulle yhden kesän aikana suorastaan perustarve. Minä tarvitsin häntä voidakseni hyvin, vaikka pärjäsinkin jollain tavalla myös ilman häntä. Ehkä kaikessa oli kuitenkin enemmän kyse siitä, etten edes halunnut pärjätä ilman häntä niin hyvin kuin mahdollista. Halusin tarvita häntä, halusin hänet lähelleni, jotta olisimme voineet rakentaa yhteisen elämän, jossa kummallakin oli hyvä olla. Hän teki elämästäni merkityksellisempää. Hän opetti minulle konkreettisella tavalla, miten onnen saattoi löytää kiviraunion reunustaman viljapellon laidalta silloin, kun sitä vähiten odotti. 

Pitkähiuksinen nojasi edelleen minuun ja katseli todennäköisesti pellolla huojuvaa viljaa, vaikka en nähnytkään hänen katseensa suuntaa. Hänen kätensä olivat vieläkin olkapäideni ympärillä, eikä minulla ollut mitään syytä haluta pois hänen käsiensä suojista, päinvastoin, sillä hänen kätensä minun ympärilläni tunsin oloni rentoutuneeksi ja turvalliseksi. Vaikka ensikohtaamisestamme olikin jo vuosia aikaa, emme silti koskaan hylänneet viljapellon laitaa, vaan päädyimme aina uudelleen katselemaan auringonvalossa kylpevää rauniota, jonka suojissa luikerteli lähestulkoon satavarmasti käärmeitä, joiden ansiosta olin kai löytänyt hänet ja sitä kautta myös rauhan sydämeeni. Oli hieman outoa myöntää, että asiat, joita olin pitänyt merkityksettöminä, olivat lopulta juuri niitä asioita, joilla oli oikeasti merkitystä. Naapurin myymä mökki ja viljapellon laitaa myötäilevä kiviraunio olivat tuoneet elämääni ihmisen, jota ilman en enää pitkään aikaan ollut osannut kuvitella eläväni. Jonain päivänä tulisi se hetki, että joutuisin jättämään hänet hetkeksi, mutta se päivä ei ollut vielä tänään, ja siksi halusin antaa hänelle kaikkeni nyt, jotta yhtäkään päivää ei tarvitsisi ajatella turhana, merkityksettömänä tai rakkaudettomana.

Sateenkaaresta syvänsiniseen

Jos olen tässä

silmiesi alla

mitä tunnet 

kenet näet

huudanko pimeään

silmiesi alla

Mihin kaikki katoaa

yhdessä hetkessä tämä tunne

on jotain aivan muuta

sateenkaaresta syvänsiniseen 

jään hohtavaan kylmyyteen 

polttavan punaiseen tuleen

Jos olen tässä

mikä tekee minusta elävän

ehkä sykkivä sydän

vielä toimivat keuhkot

pienet solut

vai kenties vain sinä

Onko ihmistä ilman muita

milloin kenestäkin tulee merkittävä

tai voiko sitä mitata

merkittävyyden määritelmä on kai mysteeri

johon ei ole yleispätevää vastausta

jokainen määrittelee sen itse

Jos olen tässä

olenko sinulle yhdentekevä

katoanko samalla tavalla kuin kaikki muutkin

vai saanko tilaa ajatuksissasi

vienkö sitä joltain toiselta

joka ei ole yhdentekevä

En tiedä

kuka tai mikä olen muille

ehkä varjoissa liikkuva

valoa kaihtava

säikky eläin

joka ei todistele mitään 

Jos olen tässä

juuri itselleni

taistelen todistaakseni 

etten ole merkityksetön

vaikka olkapäällä huutavaa oliota

olisi tavattoman helppoa uskoa

Vellovan meren saari

Saari keskellä merta oli karu paikka. Sen rannoille harvoin eksyi kukaan tai mikään, niin uhkaavan vaikkakin kauniin kuvan se itsestään antoi. Tänään mikään ei kuitenkaan ollut niin kuin aiemmin, tunsin sen syvällä sisimmässäni. Tuuli puhalsi navakasti pohjoisesta, tarttui takkini liepeisiin ja sai aallot lyömään rajusti rantakiviä vasten. Minä en tuulesta huolimatta lakannut tuijottamasta merelle, sillä jokin sen synkässä olemuksessa teki minut äkäiseksi. Ehkä se johtui vain yksinäisestä vegaanisielustani ja lähestyvästä kolmenkympin kriisistä, ehkä jostain muusta, mutta useita minuutteja merelle tuijotettuani minä näin sen. Keskellä merta, vaahtoavan meren syleilyssä ajelehti jotain. Jotain, joka sai minut varautuneeksi, melkein kuin olisin valmistautunut kylmäverisesti tappamaan ensimmäisen vastaantulijan pesäpallomailalla. Vaikka eihän sillä pienellä ja yksinäisellä saarella ketään minun lisäkseni ollut. Siksi se ruumis ehkä kauhistuttikin minua niin paljon. Ja niin, se merellä ajelehtinut möykky todella oli ruumis, ihmisruumis.

Nähdessäni ruumiin ensimmäistä kertaa olisin voinut kiljua kuin pikkulapsi, mutta kirkumisen sijaan minä aloin kirota ääneen huonoa tuuriani. Miksi juuri tänään, miksi juuri tämän pienen ja karun saaren rantaan piti ajelehtia ruumis. En minä halunnut joutua keskelle selvittämättömiä rikoksia ja ruumiita juuri nyt, kun tuuli ulvoi mökkini nurkissa. Jo pelkässä laiturissa oli ollut minulle tarpeeksi jännitystä, sillä viimeiset viikot olin pelännyt sen kiinnitysten puolesta. Uhkaavasti se heilui ja huojui edestakaisin, vaan ei ollut vielä kadonnut avomerelle. Mutta se ruumis, ehkäpä vielä kovin tuore tapaus, sai minut pelkäämään entistäkin enemmän. Yhtäkkiä äsken mielessäni vilahtanut ajatus ruuasta, tarkemmin sanottuna vegaanisesta makaronilaatikosta, hävisi mielestäni. Ruumiille oli tehtävä jotain, mutta laittomuuksiin en ollut ryhtymässä. Sen verran järkeä äkäisestä ja hieman äkkipikaisesta päästäni sentään löytyi.

Poliisit olivat totta kai kiinnostuneita ruumiista, joka oli ajelehtinut kotisaareni rantaan keskellä kirkasta, vaikkakin uhkaavan tuulista päivää. Minä kerroin poliiseille kaiken sen, mitä ruumiista ulkoapäin saattoi havaita. Pelkkä ruumiin kuvaileminen ei kuitenkaan riittänyt, ja siksi minua vaadittiinkin kertomaan kaikki havaintoni ympäristöön liittyen aina muutamasta edellisestä päivästä asti. Asia ärsytti minua voimakkaasti, sillä en mielestäni ollut kenellekään tilivelvollinen, enkä millään olisi jaksanut rasittaa aivojani miettimällä sitä, mitä kaksi päivää sitten lounasaikaan oli tapahtunut. Toisaalta en halunnut saada itselleni mainetta hankalana ihmisenä, joten lopulta päädyin kirjaamaan kaikki muistamani asiat ylös poliiseja varten. Tuuli merellä ja lähestulkoon puuttoman kotisaareni ympärillä voimistui, enkä minä voinut enää väittää, etteikö minua olisi pelottanut lainkaan. Kyllä minua pelotti, pelotti niin paljon, etten enää kokenut keittiöveitsen ja pesäpallomailan sänkyni vieressä olevan liioittelua. 

Ruumista tultiin hakemaan muutaman tunnin kuluttua. Pieni ja karu saari täyttyi nopeasti poliiseista, jotka tutkivat aluetta ja siinä sivussa haastattelivat minua. Yksityiskohtia poliisit eivät tietenkään voineet kertoa minulle, enkä minä niitä kaivannutkaan saaren rauhaa pilaamaan. Olisin vain halunnut saada ruumiin mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä, jotta olisin voinut keskittyä rauhoittumaan ja unohtamaan koko asian olemassaolon. Mökkini pimeydessä poliisin lausumat sanat kuitenkin saivat minut entistä enemmän kauhun valtaan.

"Meidän on syytä olettaa, ettei löytämäsi ihminen ole kuollut tapaturmaisesti. Suosittelen lämpimästi pitämään ovet lukittuina ainakin öisin."

Saaren tyhjennettyä poliiseista jäin totaalisen yksin. Vieressäni uhkaavasti vellova meri pelotti minua, sillä juuri se aiheutti oman turvattomuuteni. Seuraava saari oli kilometrien päässä puhumattakaan siitä, millainen matka mantereelle asti oli. Jos epäilty tappaja tai jopa murhaaja eksyisi saarelleni, minulla ei olisi vaihtoehtoja. Minun täytyi vain toivoa, että kaiken sen vegaanisieluuni ahdetun väkivallattomuuden seasta löytyisi edes hiukan verenhimoa, sillä sanallisella väkivallalla en uskonut selviäväni hengissä. Olin aina ollut terävä suustani, mutta nyrkit… Niitä en ollut koskaan käyttänyt.

Seuraavana yönä havahduin levottomasta unesta hereille ulko-ovelta kuuluvaan kolinaan. Sydämeni hakkasi ehkä miljoonaa, ja hetken aikaa olin varma siitä, että puolustautumista parempi keino olisi piiloutua sängyn alle ja leikkiä kuollutta. Ovelta kuuluva kolina ja jyskytys ei kuitenkaan lakannut, ja lopulta pelon rinnalle astui lähestulkoon mielipuolinen viha, jonka virtauksen tunsin koko kehossani. "Minun mökkiini ei seurauksitta murtauduta", ajattelin, kun nousin sängystä pesäpallomaila mukanani. Keittiöveitsen käyttöönottoa päätin säästellä, sillä en halunnut liikaa verta mökkini lattioille. Kolina ja jyskytys vain voimistuivat, mitä lähemmäs ovea pääsin. Kun sitten viimein kuulin repeytyvän puun äänen ja askeleita itseäni kohti, en todellakaan epäröinyt käyttää pesäpallomailaa, vaan löin niin kovaa, että sellaisen iskun suurempikin korsto varmasti tunsi.

Aallokko #3

Heinäkuu alkaa aurinkoisena ja poutaisena, vaikka mieleni on kaikkea muuta, sillä tilanne Santun kanssa on kärjistynyt entisestään. Hän ei puhu minulle, enkä minä puhu hänelle. Olen Kristan pelipäivien ensimmäisen osan illasta lähtien toivonut, että Santun juhannuksena alkanut treeni- ja pelitauko helpottaisi tilannetta, mutta oikeastaan meidän välimme ovat vain entistäkin huonommat. Olen joutunut myöntämään itselleni kipeän monta kertaa, etten ehkä halua enää tätä suhdetta elämääni, mutta asian kertominen Santulle pelottaa minua, sillä kaikista riidoista, ongelmista ja raastavasta hiljaisuudesta huolimatta en voi olla varma siitä, että mies olisi kanssani samaa mieltä. Tiedän, että Rea ja Lilja ovat oikeassa puhumisen suhteen, mutta minulla Santun kanssa puhumiseen on melkoinen kynnys, vaikka tajuan paremmin kuin hyvin, että se on ainoa tie ulos tilanteesta, johon en koskaan halunnut joutua. Eikä Santun kanssa puhuminen ole ainoa minua jarruttava tekijä – eroomme liittyy monta muutakin tekijää ja ihmistä kuin vain minä ja Santtu. On kamalan lopullista pohtia kaikkia niitä asioita, jotka ehkä päättyvät kuin seinään, jos otan ja lähden Santun elämästä seitsemän vuoden jälkeen. Hän on, helvetti sentään, ollut mukana kolmasosan elämästäni tavalla tai toisella. Santtu on ollut kaveriporukassani, kun päätin peruskoulun. Tanssin vanhat hänen kanssaan. Hyvä, ettemme pukeutuneet Romeoksi ja Juliaksi penkkareissa. Ja nyt, melkein viiden yhteisen vuoden jälkeen olen valmis päästämään irti kaikesta siitä, mitä olen hänen kanssaan kokenut seitsemässä vuodessa. Tai hitot minä olen valmis päästämään irti, mutta en tiedä, onko minulla muita vaihtoehtoja. En ole ainut, johon suhde sattuu, näen sen Santusta. Ja juuri siksi olen varma siitä, että vähintäänkin toisen meistä on tehtävä päätöksiä, jos emme halua kiduttaa toisiamme kuoliaaksi. 

Pidän kesätyöpaikastani, mutta olen silti väsynyt, kun tulen kotiin, eikä tämäkään päivä ole poikkeus. En ole lainkaan varma siitä, että olisin väsynyt vain töiden takia. Jos sais nukuttua joskus kunnolla, ajattelen ja venyttelen sitten väsyneitä raajojani samalla, kun vilkaisen seinällä hiljaa raksuttavaa kelloa. On hieman turhauttavaa tajuta, ettei kellon vilkuilu auta yhtään mitään, sillä Santtu ei taaskaan ole kertonut minulle suunnitelmistaan juuri mitään, joten hänen odottelunsa on käytännössä aivan turhaa. En pysty edes muistamaan, missä kohtaa minusta on tullut ulkopuolinen, missä kohtaa Santtu on alkanut jättää asioita kertomatta. Vaikka toisaalta, en pysty muistamaan sitäkään, milloin olen itse alkanut väistellä poikaystäväni kysymyksiä ympäripyöreillä vastauksilla. 

Suhteemme on kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa.

  –Ai moi. Mä en tiennyt, että sä oot jo kotona, Santtu säikäyttää minut melkein hengiltä, kun astuu täysin yllättäen sisään asuntoon minun uidessa jossain ajatusten meren syvässä päädyssä vastoin tahtoani. 

  –Hyi hitto, mä säikähdin sua. En mäkään tiennyt, että sä tuut nyt kotiin, vastaan sen enempää tervehtimättä, vaikka tiedän olevani suorastaan töykeä miestä kohtaan. Kun katson Santtua, ehdin nähdä, että hänen silmänsä välähtävät. Auts, ajattelen, kun tajuan, että olen onnistunut ärsyttämään alle minuutissa häntä niin paljon, että havaitsen hänen vihansa hänen silmistään, vaikka yleensä poikaystäväni ei edes ärsyynny kovin helposti. En tosin voi sanoa, että olisin itse ollut viime aikoina rauhallinen ja kaikin puolin tyyni, vaan nimenomaan päinvastoin. Olen ollut hermostunut, vetäytynyt, etäinen, vihainen ja välttelevä, vaikka en todellakaan koskaan halunnut joutua tällaiseen tilanteeseen.

  –No niinpä. Kiva nähdä suakin! Santtu katsoo minua jäätävästi, kääntyy kannoillaan ja menee sitten makuuhuoneeseen paukauttaen oven mielenosoituksellisesti perässään kiinni. Ehkä sekunnin ajan olen valmis menemään perään, tekemään lopun tästä loputtomasta suosta, johon olemme joutuneet, mutta sitten hillitsen itseni. Tiedän kuulostavani hullulta, mutta tällä kertaa minä suorastaan haluan rakentaa riitaa hänen kanssaan, jotta molemmat meistä voisivat tajuta, ettei suhteemme etene tällä tavalla mihinkään, ei eteen- eikä taaksepäin. Olemme jumittuneet tähän kohtaan, jossa päätöksiä on tehtävä, vaikka ne olisivat kuinka kipeitä ja vaikeita. Suurin ongelmani on siinä, etten tiedä, näkeekö Santtu tilanteen samalla tavalla, vaikka luulen, ettei hän ole niin tyhmä, etteikö tajuaisi, että meillä on haasteita.

Iltapäivä vaihtuu hiljalleen iltaan, joka ei tosin vielä heinäkuussa pimene, vaikka jollain tavalla minä jopa toivon sitä. Santtu on piiloutunut tai jumittunut makuuhuoneeseen, enkä minä ole halunnut mennä riitelemään sinne hänen kanssaan, vaikka olenkin jollain tapaa poikkeuksellisen riidanhaluinen. Ja ehkä juuri siksi olen vain ollut koko ajan olohuoneessa, antanut tilanteen kehittyä ja kypsyä. 

  –Aava? Mä haluaisin… tai siis… mä taisin vähän ylireagoida. Sori.

 Säpsähdän miestä, joka ilmestyy makuuhuoneesta vaikea ilme kasvoillaan. Katson miestä silmiin ja ensimmäistä kertaa minä todella näen sen, että hän tietää sen minkä minäkin, mutta ei halua sanoa asiaa ääneen. 

  –Niin… Ehkä se oli ylireagointia, ehkä ei. Mikä tässä kohtaa edes on ylireagointia, jos me molemmat tehdään sitä koko ajan? Santtu, tää ei voi jatkua näin ikuisesti! yritän pysyä edes näennäisesti rauhallisena, mutta loppua kohden ääneni terävöityy. 

  –Miten niin jatkua ikuisuutta? Eihän tää nytkään ole kestänyt kovin kauaa! 

  –Älä yritä kiemurrella! Sä tiedät helvetin hyvin, ettei me olla käytännössä viimeisen vuoden aikana tehty mitään muuta kuin riidelty, nahisteltu tai oltu välinpitämättömiä toistemme suhteen! Sä et kerro mulle enää mitään. Me ei tehdä yhtään mitään yhdessä. Tai sori, tuo oli valhe. Me riidellään yhdessä! Etkö sä näe, että meidän onnellisuus on vaan yks hemmetin iso kulissi, joka kaatuu päälle valonnopeudella, jos kumpikaan ei tee mitään?! huudan välittämättä siitä, asunnon seinät ovat paperia. Olen vain korviani myöten kyllästynyt siihen, miten sekä minä että Santtu välttelemme ongelmia, joita meillä on. En jaksa enää olla hiljaa, en jaksa enää esittää hänen onnellista tyttöystäväänsä, en jaksa enää riidellä asioista, joihin kumpikaan meistä ei voi tai halua vaikuttaa. 

  –Noinko sä tän näet? Että tää viisi vuotta kestänyt suhde on pelkkää kulissia, mikä kaatuu niskaan heti, kun jotain ongelmia ilmaantuu? Ja onko se mun syytä, että sä itse vetäydyt, etkä oo millään tavalla kiinnostunut siitä, mitä mun elämään kuuluu? Mitä helvettiä mä voin sille, ettei sua kiinnosta? Sä oot aina tiennyt, että mun treenit vie paljon aikaa, ja pakkohan mun on jossain välissä opiskella ja nähdä kavereita ja mitä ikinä! Ei mulla oo aikaa paapoa sua, sun pitää ymmärtää se! Santtu huutaa minulle, eikä missään nimessä saa minua hiljenemään, vaikka hänen sanansa loukkaavat minua. Ihan kuin minä en olisi yrittänyt ymmärtää häntä ja hänen tavoitteitaan. Ihan kuin minua pitäisi paapoa. Ihan kuin minä olisin tässä se ainut paha. 

  –Sä yrität laittaa tän tilanteen kokonaan mun syyksi, mitä se ei todellakaan ole! Mä olen yrittänyt tukea ja ymmärtää sua, mä tajuan kyllä, että sä haluat kehittyä ja tulla ammattilaiseksi urheilun saralla, mut hitto vieköön, mä en oo valmis keräilemään sun ajasta pelkkiä rippeitä. Mä haluan ja tarvitsen oman osani sun ajasta, mulla on oikeus saada sun aikaasi! Enkä mä ole ainut, jota ei kiinnosta. Et säkään ole ollut kovin kiinnostunut mun asioistani viimeisen vuoden aikana, vai oletko muka? Ainakaan sä et näytä sitä millään tavalla! Mä en jaksa enää riidellä tai esittää mitään! Enkä mä tiedä, onko tässä mitään korjattavaa, jos kumpikin haluaa ainoastaan rikkoa! huudan niin, että kurkkuuni sattuu, enkä voi estää voimakasta tärinää ilmestymästä koko kehooni. Tärisen vihasta, raivosta, pelosta, rakkaudesta ja siitä, ettei joskus niin suurta rakkautta enää ehkä ole. Tai ehkä en vain halua, että sitä olisi. Ehkä haluan vain päästää irti. Ehkä minä todella olen tässä se paha, joka aikoo tuhota jotain kaunista, vaikka omissa silmissäni kauneus on tilanteesta kaukana. Ehkä olen vain hullu, kun edes mietin, että asiat olisivat paremmin eron jälkeen. 

  –Mitä, sä oot jo päättänyt, miten tää menee? Eikö mun mielipiteellä ole mitään väliä? Aava, mä luulin, ettet sä luovuttaisi näin helposti, Santtu aloittaa selvästi raivoissaan, mutta lopettaa niin rauhallisesti ja jäätävästi, että sydämeni nyrjähtää paikaltaan. Se, että poikaystäväni on saanut äänensä rauhoitettua, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi muuten rauhallinen. Santtu kääntyy minusta poispäin, ottaa avaimensa eteisen pöydältä niin rajulla liikkeellä, että tiputtaa uskomattoman monta asiaa kerralla lattialle ja vetää sitten kengät jalkaansa vihan höystämällä voimalla. 

  –Jotainhan tälle on tehtävä! Santtu, mieti kaks viikkoa, ajattele, onko tää muka sitä, mitä sä elämääsi haluat! huudan vielä, vaikka miehen sanat ovat repineet minut palasiksi. Santtu ei käänny katsomaan minua, hän vain pamauttaa oven kiinni ja katoaa rappukäytävään. Minä yritän turhaan rauhoitella kehoani ja mieltäni, jotka molemmat ovat jollain tavalla riidasta ja huutamisesta järkyttyneitä ja voipuneita. En oikeastaan haluaisi itkeä, mutta muutaman minuutin vastaan taistelemisen jälkeen päädyn itkemään niin, etten näe eteeni tai kuule mitään muuta kuin oman ääneni, joka on särkynyt ja murskattu. Kyyneleet valuvat kasvojani pitkin raivokkaasti, nenäni vuotaa ja kylmä hiki nousee ihoni pintaan. Tärisen enemmän kuin avannossa käymisen jälkeen, enkä kykene rauhoittamaan itseäni kovin nopeasti tai tehokkaasti. En mä haluaisi luovuttaa, mutta musta tuntuu siltä, että mä tein niin jo, on ainut asia, jota pystyn ajattelemaan itkuni seassa. Pahinta kaikessa on kuitenkin se, ettei Santtu ehkä ole yhtä valmis luovuttamaan. Minun on todennäköisesti työnnettävä meidät molemmat reunan yli kuiluun ja kannettava jättäjän viittaa, mikäli Santtu ei seuraavan kahden viikon kuluessa muuta omaa käsitystään suhteesta, josta minä olen valmis päästämään irti.

Muutaman päivän kuluttua oloni on aivan yhtä kamala tai jopa kamalampi kuin heti riidan jälkeen. En osaa sanoa, olenko koskaan aiemmin ottanut yhtä pahasti Santun kanssa yhteen, mutta jos puhun totta, luulen, etten ainakaan koskaan aiemmin ole saanut miestä yhtä suutuksiin, eikä hän minua. Tai en minä ole vihainen, vaan todella loukattu, ja luulen, että Santunkin vihan taustalla on se, että olen loukannut häntä pahemman kerran, tiedän sen kyllä. 

  –Aava, sä näytät hirveältä, Rea toteaa heti ensimmäiseksi, kun näkee minut. En ole halunnut tavata häntä kotona, joten pyysin häntä puistoon ja varoitin etukäteen ulkonäöstäni, sillä minä oikeasti näytän aivan kauhuelokuvan hahmolta. Töihin jaksan laittautua sen verran, etten säikytä asiakkaita pois, mutta ystävääni varten en ole jaksanut ehostaa ulkonäköäni.

  –Mähän varoitin sua, mut kiitos. Mä en vaan oo pystynyt oikein syömään tai nukkumaan viime päivinä. Juominenkin on vähän tiukkaa, mut mun pakko, jos en halua joutua sairaalaan tiputukseen nestehukan takia, yritän olla vitsikäs, mutta en saa sanoillani Reaa hymyilemään sen pahemmin kuin itseänikään. 

  –Mikä hätänä? Susta ei oo kuulunut yhtään mitään, ja mä näen kyllä, että sä oot itkenyt silmät päästäsi. Tää liittyy Santtuun, eikö niin? Mä olen susta huolissani, Aava. Kertoisit nyt, niin mä voisin auttaa sua, Rea sanoo ja käy istumaan viereeni penkille ja näyttää siltä, että valmistautuu halaamaan minua hetkenä minä hyvänsä, jos romahdan täysin. Minä en kuitenkaan ole ajatellut romahtaa, vaikka oloni onkin hirveä, sillä olen saanut omasta mielestäni tarpeeksi milloin tahansa romahtelusta – eron ajatteleminen tosissaan on ottanut koville, vaikka ennen muutaman päivän takaista riitaa olin ajatellut, ettei asia olisi niin vaikea. Minkälaista eroaminen on, jos sen ajatuksen työstäminen on näin helvetillistä? mietin ennen kuin Rea tökkää minua varoen kylkeen.

  –Aava? hän sanoo, kun käännän katseeni naiseen.

  –Sori, oon vähän ajatuksissani. Mutta joo, tää koko homma liittyy Santtuun. Tai enemmänkin meihin, jos mä nyt enää voin sanoa niin, totean ja näen, miten Rean ilme muuttuu huolestuneesta melkeinpä järkyttyneeksi.

  –Mitä sä tarkoitat? hän kysyy, vaikka tietää aivan varmasti, mitä tarkoitan.

  –Mä oon miettinyt paljon mua ja Santtua viime aikoina ja oon aika varma siitä, ettei tuo suhde oo sitä, mitä mä haluan tulevaisuudelta. Mä oon Santulle etäinen, se on mulle etäinen, kumpikaan ei puhu mitään. Me riidellään ihan mitättömistä asioista, mut pari päivää sitten tilanne eskaloitui. Me riideltiin pahemmin kuin koskaan aiemmin, ja mä heitin ilmoille ajatuksen eroamisesta. Arvaa vaan, kuka tykkäsi siitä ihan hirveästi, selitän tilannetta hieman ironiseen sävyyn Realle, joka vaikuttaa olevan surullinen puolestani. Tai puolestamme.

  –Miten kauan tuota on oikeastaan edes jatkunut? Onks Santulla joku hätänä? Onks sulla kaikki hyvin? Jos te vielä puhuisitte ihan rauhassa, ennen kuin kumpikaan päättää mitään, vieressäni istuva ystäväni kyselee ja ehdottaa sitä, mitä kaikki muutkin, hemmetti puhumista. 

  –Ei tää ole mikään kahden kuukauden huonompi jakso, Rea. Tätä samaa paskaa on jatkunut varmaan ainakin vuoden, ellei kauemminkin. Nyt tää tilanne on vaan pahentunut aika paljon. Ja ei, en mä tiedä, onko Santulla joku hätänä, kun se ei puhu mulle. Enkä mä oikeastaan edes tiedä, haluanko tietää, vastaan ja epäröin vain hieman, kun sanon viimeisen virkkeeni. Rea ei selvästikään ole tajunnut, miten toivottomalta tilanne minun silmissäni vaikuttaa, sillä virkkeeni kuultuaan hän näyttää hämmentyneeltä ja järkyttyneeltä.

  –Siis mitä?

  –Sä kuulit kyllä. Mä en välttämättä edes halua tietää, onko joku hätänä, ja jos on, niin mikä. Mä oon tosissani, tää tilanne on syvältä, enkä mä halua tukahduttaa itseäni tai Santtua tähän. Santtu ei vaan ole miettinyt ihan niin pitkälle, ja siksi se on hiton vihainen mulle. Mä annoin sille kaks viikkoa aikaa miettiä, mutta musta tuntuu siltä, että mä joudun päättämään tän joka tapauksessa, haluaa Santtu sitten jatkaa tai ei, oksennan ulos ajatuksen, joka pelottaa minua. Se pelottaa minua Santun takia, hän ollut elämässäni niin pitkään. Se pelottaa minua kaveriporukkamme takia. Se pelottaa minua itseni takia. Kuka minä olen ja mihin kuulun, jos jätän taakseni sen, mitä olen seitsemän vuoden ajan rakentanut.

  –Aava, mä olen pahoillani. Mä todella oon pahoillani. Te kaksi ootte olleet meille kaikille melkeinpä itsestäänselvyys, kun te olette olleet niin kauan yhdessä ilman mitään maailmanluokan kriisejä tai riitoja. Voi kuulostaa mulkulta sanoa näin, mutta te ette ole näyttäneet sitä, että menee huonosti ennen tätä kevättä ja kesää. Me kaikki ollaan varmasti vaan ajateltu, että sä ja Santtu molemmat olette niin kiireisiä just nyt, ettei teillä ole aikaa tulla yhdessä mihinkään. Ja vaikka te olisitte puhuneetkin, en mä tiedä, oltaisko me haluttu uskoa sitä todeksi. Mut sä ja Santtu tiedätte itse, mikä on teille parasta, vaikka ero ihan satavarmasti sattuu. Aava, sun pitää kuitenkin muistaa, että mä oon aina sun puolella, ja niin on Liljakin. Sä et menetä erossa kaikkia ja kaikkea, Rea puhuu hitaasti ja yrittää avata minulle omaa näkökulmaansa, joka linkittyy suoraan myös kaveriporukan näkökulmaan.

Tiedän, ettei ero jää porukassa huomaamatta, se ei vain ole mahdollista. Ero vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

En osaa vastata Realle mitään, olen vain hiljaa ja istun penkillä, kun ystäväni sitten hivuttautuu lähemmäs ja halaa lujasti, vaikka en tunne juuri mitään. Minusta tuntuu siltä, että olen hetkeä aiemmin huuhtonut tunteeni viemäristä alas jättäen sisälleni vain onttouden. Onttouden lisäksi sisälläni aaltoilee epämukavuus ja hienoinen järkytys siitä, että Reakin näkee tilanteen kanssani samalla tavalla. Me molemmat tiedämme, etten minä ole se, joka jää porukkaan eron jälkeen.

Seuraavat päivät, illat ja yöt menevät sumussa, hyvä, että jaksan aamuisin nousta ylös ja lähteä töihin, joista minulla ei ole varaa olla poissa etenkään nyt, kun taloudellinen tilanne elämässäni muuttuu väistämättä ja nopeasti. En ole koskaan ollut Santusta riippuvainen rahallisesti, mutta yhteiset tulomme ovat mahdollistaneet asumisen hieman kalliimmassa asunnossa, johon kummallakaan ei yksinään ole varaa, ja se valehtelematta on yksi huolenaiheistani. Ei siis varsinaisesti rahatilanteeni, vaan se, miten hoidamme asunnon asiat sen jälkeen, kun toinen meistä on muuttanut pois. Sekä minä että Santtu olemme kiinni asunnossa vuokrasopimuksen perusteella, enkä voi kuin toivoa, että pystymme auttamaan toinen toisiamme vuokranmaksussa erosta huolimatta aina niin kauan, kunnes molemmat ovat löytäneet omat asuntonsa. 

  –Mä meen nyt.

Havahdun Santun ääneen, kun hän on vetämässä eteisessä kenkiä jalkaansa nyt paljon rauhallisemmin kuin päiviä aiemmin heti riidan jälkeen. On oikeastaan jopa outoa, että hän ylipäätään mainitsee asiasta, siitä, että on lähdössä ulos. Kaikki nämä päivät riidasta alkaen poikaystäväni on ollut vihainen minulle, ehkä jopa koko maailmalle. Ja nyt, nyt hän seisoo eteisessä ja katsoo minua silmiin katse täynnä jotain, ehkä surua tai toivottomuutta. 

Tajuan, etten ole ainut, jota tuleva pelottaa.

  –Oo varovainen, sanon hiljaa, mutta en liiku senttiäkään mihinkään suuntaan, vaikka yhtäkkiä haluaisin vain pyyhkiä kuluneen vuoden pois ja aloittaa sen uudelleen, jotta meidän ei tarvitsisi koskaan päätyä tähän tilanteeseen, jossa hajotamme itsemme, toisemme ja sen elämän, jonka joskus suunnittelimme olevan yhteinen. Santtu katsoo minua vielä hetken ja nyökkää sitten pienesti ennen kuin lähtee ovesta ulos. Minä jään istumaan sohvalle tyhjin ajatuksin, jotka kuitenkin ovat samaan aikaan täysiä, enkä kykene ymmärtämään niiden viestiä kunnolla. Pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä, etten tiedä, onko eroaminen oikeasti hyvä päätös, vaikka olen ajatellut eroamista jo pitkään. Nyt koko asia vain epäilyttää ja pelottaa niin paljon, että haluaisin unohtaa sen täydellisesti. Haluaisin kai vain paeta tilannetta, jotta minun ei tarvitsisi rikkoa mitään tai ketään. On kuitenkin lohdutonta ajatella, että minä ja Santtu eläisimme aina niin kuin olemme eläneet viimeiset viikot. Kun minä olen ollut töiden jälkeen väsynyt ja mennyt illalla aikaisin nukkumaan, Santtu ei välttämättä ole ollut edes kotona. Ja kun hän on tullut kotiin, hän on jäänyt nukkumaan olohuoneen sohvalle, jotta ei herättäisi minua, vaikka tietää, ettei sohva todellakaan tee hyvää selälle ja niskalle. Kun löysin hänet ensimmäisen kerran sohvalta aamulla, tulin vihaiseksi. Nyt asia tekee minut vain tavattoman surulliseksi. En tiedä, nukkuuko Santtu sohvalla enemmän minun, meidän vai itsensä takia. Joka tapauksessa kuoppa välillämme syvenee, ja minä tiedän, ettei tämän kuopan yli voi hypätä, eikä täyttämisestäkään olisi mitään hyötyä - eroosio veisi maan kuitenkin mukanaan. Juuri nyt en kuitenkaan haluaisi uskoa, että meidän tarinamme jää viisivuotiseksi. Seitsemän vuoden ajan Santtu on kuulunut elämääni, joista viisi vuotta olen ajatellut, että rakastan häntä aina. 

Se ei vain mene niin.

Unelmat särkyvät, ihmiset muuttuvat ja käärmeetkin vaihtavat nahkansa. Elämän palapelin palaset katoavat ja vaihtuvat, ja muuttuneen palapelin kanssa on vain opittava elämään. Joskus ihmisen itsensä on oltava se, joka hävittää pari palaa pelastaakseen hyvinvointinsa. Minun on rikottava palapeli ja kasattava se uudestaan uusien palojen kanssa. Minun on annettava itseni mennä, minun on annettava Santun mennä.

Heinäkuu lähestyy loppuaan synkissä merkeissä. Kaksi viikkoa on suhteellisen lyhyt aika, ja kun jäljellä oleva viikko vaihtuu päiviin ja tunteihin, minusta tuntuu siltä, etten kykene mihinkään järkevään. Olen pohtinut, miettinyt ja ajatellut tilannetta monelta eri kantilta, mutta en vain kykene pääsemään eroon siitä ajatuksesta, että ero on ainut vaihtoehto, vaikka se kamalalta tuntuukin. Santtu ei missään nimessä ole minulle vain joku mies, jonka voisin unohtaa kahdessa päivässä, hän on kaikkea muuta kuin sitä. Santtu on minulle rakas, hänen kanssaan olen kulkenut melkoisen matkan yläasteelta lukion läpi tähän pisteeseen, jossa nyt olemme.

Viimeinen päivä on sydämen repimistä irti rinnasta, enkä saa syötyä mitään koko päivänä. Töihin meneminen ja siellä oleminen on kamalaa, eikä takaraivossa jyskyttävä ajatus kaiken päättymisestä jätä minua lainkaan rauhaan, vaikka kuinka yritän keskittyä tekemään työni kunnolla. Haluan samaan aikaan lähteä kesken päivän töistä pois ja kuitenkin jäädä ikuisuudeksi, jotta minun ei täytyisi kohdata Santtua. Jotta minun ei tarvitsisi rikkoa häntä, itseäni ja meitä. Jotta minun ei tarvitsisi luopua. Jotta voisin jäädä. Jotta kaikki kuitenkin olisi hyvin. Jotta voisin herätä painajaisesta ja tajuta, että viimeinen vuosi on ollut pelkkää pahaa unta.

En voi viivytellä pisteen paikoilleen laittamista enää yhtään pidempään, vaikka minusta tuntuu siltä, etten kykene edes hengittämään.

Koti on lohduttoman hiljainen. Asunnon seinillä roikkuu kuvia ja tauluja sen elämän ajalta, jota olen viimeiset vuodet kuvitellut eläväni aina. En vielä tiedä, kumpi meistä lähtee tästä asunnosta ensin, mutta tiedän, ettei kumpikaan jää tähän kotiin mielellään. Tämä koti on liian täynnä onnellisia muistoja, sen jokainen nurkka muistuttaa jostain, jota ei enää kohta ole, enkä haluaisi uskoa, että kaunis asunto on nyt tuhottu. Se ei ole silmissäni kaunis, se on kipeä ja säröillä. 

Kello liikkuu kiduttavan hitaasti eteenpäin.

Istun sohvalla, sitten lattialla ja eteisen kenkätelineen päällä. Pyörin ympyrää keittiön, olo-, kylpy- ja makuuhuoneen välillä, enkä osaa pysähtyä mihinkään. Minua ahdistaa, en saa henkeä enkä kai edes tajua, mitä olen sanomassa ja tekemässä heti, kun Santtu tulee kotiin. Jos mä putoankin tyhjän päälle? mietin, vaikka tiedän, että Rea ja Lilja ovat luvanneet olla puolellani aina. Tiedän jo nyt, etten menetä erotessani vain Santtua, vaan useita muitakin ihmisiä siksi, että osan kanssa yhteydenpito vain lakkaa. Osa taas ei halua olla kanssani tekemisissä, jotkut eivät vain tiedä, miten toimia. Sekä minun että Santun elämä on muuttumassa paljon, enkä pidä ajatuksesta. En haluaisi kokea oloani turvattomaksi.

Kehoni jännittyy äärimmilleen, kun kuulen rappukäytävästä askeleita, jotka lähestyvät uhkaavasti asuntoa, jota kutsun vielä kodiksi. Kun askeleet sitten loppuvat, ja kuulen, miten avain työnnetään lukkopesään, minä jähmetyn paikoilleni olohuoneen ja käytävän rajalla seisomaan täysin voimattomana. Sekunnit menevät liian nopeasti ja kuitenkin niin hitaasti. Haluan vetää oven tiukasti kiinni ja unohtaa kaiken, mutta en voi kuin kohdata tilanteen sellaisena kuin se on, kipeän rehellisenä ja raakana. Santtu astuu ovesta sisään, eikä voi olla huomaamatta minua suoraan edessään. Hän katsoo minua silmiin ja tutkii kasvojani, enkä voi sanoa, ettenkö itse tekisi samoin hänelle. Minusta hän näyttää jo valmiiksi murskatulta. Tiedän, että hän tietää, että minä tiedän päätökseni satavarmasti, eikä hän aio estää minua, vaikkei ehkä olekaan omissa ajatuksissaan aivan niin pitkällä kuin minä olen omissani. Minä kuitenkin tajuan, ettei Santtu enää ajattele, etteikö tämä kaikki sattuisi minuunkin, ja se rohkaisee minua hieman kieroutuneella tavalla.

  –Sä oot päättänyt? mies rikkoo lopulta hiljaisuuden, jota on kestänyt jo aivan liian pitkään. Minun on repäistävä itseni suosta, johon olen uppoamassa, vaikka se sattuukin.

  –Olen. Santtu, mä… mä haluan erota.

Pudotan sanat suustani, mutta en väistä Santun katsetta niiden aikana. Minä näen, että sanani toimivat lyöntinä. Ne saavat valmistautumisesta huolimatta ilmat pihalle keuhkoista, enkä minä voi enää perua mitään, mikä säikäyttää, satuttaa ja pelottaa minua. Olen omillani, Santtu on omillaan. Meitä ei enää ole.

  –Mun sanoilla ei siis enää ole merkitystä? Santtu kysyy vielä, vaikka tietää jo vastauksen. En sano ääneen mitään, heilautan vain päätäni niin, että Santtu tietää varmasti vastauksen olevan kielteinen. Santtu ei enää pysty kääntämään päätäni, vaikka pieni ääni sisälläni toivookin niin. Ole kiltti ja puhu mut ympäri, ajattelen, kun kuluneet vuodet tulvivat mieleeni. Samaan aikaan minä näen Santun, joka hajoaa palasiksi edessäni viimeistä kertaa ikinä, enkä minä voi enää vältellä romahtamista, vaikka hetken aikaa olen jo luullut itkeneeni kuluneen kahden viikon aikana kyynelvarastot rutikuiviksi. Jostain kerään kuitenkin voimia mennä poikaystäväni, siis kai nykyisen exäni, luokse ja halaan tätä lujasti sekä itseäni että häntä lohduttaakseni. Meidän elämämme on tällä hetkellä kuin ranta, jota aallot huuhtovat. Suhteellisen rajut aallot putsaavat rannan ja jättävät sen tyhjäksi, emmekä me voi tehdä muuta kuin seistä aallokossa ja yrittää selvitä.

4. osa

Ikävä ihmistä

Mä oon pahalla tuulella, tiedän sen itsekin, ja se, että joka toinen vastaan kävelevä ihminen huomauttaa mulle asiasta, nyppii mua koko ajan enemmän. Enkä mä ole vihainen, vaan tavattoman ärtynyt. Mua ärsyttää nyt ihan kaikki, ihan sama, tekeekö kukaan tai mikään mitään sellaista, josta mun pitäisi ärtyä.

Ärsyynnyn silti.

Oikeastaan tää mun äkäisyys on alkanut jo aikaa sitten, tai siltä se musta ainakin tuntuu. En mä jaksaisi kiukutella kaikille ihan kaikesta, mutta silti mä oon kuin uhmaikäinen, joka sentään vasta harjoittelee tunteiden kanssa elämistä. Mä en ole enää kolmevuotias, mun pitäisi osata olla kiukuttelematta, mutta silti mä tiuskin ja paiskon ovia ja haluaisin vaan vetäytyä johonkin kivan pimeään huoneeseen makaamaan sängylle peittojen keskelle. 

  –Asla. Mitä sä teet? Viima tulee ovensuuhun seisomaan ja katsoo mua tarkasti, ja vaikka mä koitan vastustella, joku ärtymyksen poikanen koittaa saada mua ärtymään myös Viiman kysymyksen takia, vaikka tietenkään se ei kysynyt mitään mua ärsyttääkseen.

  –En mä mitään tee, vastaan, kun ilme ovensuussa seisovan ihmisen kasvoilla vaihtuu vähän huolestuneeksi, mikä oikeastaan vaan ruokkii mun ärtymystä, vaikka se onkin ihan tyhmää. Viima ei näytä olevan kovin tyytyväinen mun vastaukseen, vaikka se ei näytäkään vihaiselta tai ärtyneeltä, tosin kuin mä, jonka naamasta varmasti näkee, etten oo just nyt kovin aurinkoinen. Sen sijaan, että se kuitenkaan alkaisi hiillostaa musta jotain kunnon vastausta ulos, se siirtyy ovensuusta huoneen toiselle laidalle istumaan, enkä mä oo ihan varma siitä, mitä se oikein juonii, vaikka mä näenkin tyypin kasvoista, että sillä on joku suunnitelma mun pääni menoksi. Jotta mä en näyttäisi Viiman silmissä ihan tyhmältä ja oikeasti toimettomalta, nappaan sohvapöydältä jonkun lehden, jonka mä muistan kyllä lukeneeni jo monta kertaa aiemminkin, eikä tilannetta varsinaisesti helpota se, että huoneen toisella laidalla istuva Viima päättää huomauttaa asiasta.

  –Se on muuten vanha.

  –Mä tiedän! Haittaako se sua? yritän kuulostaa rauhalliselta, mutta mä tajuan kyllä, etten onnistu siinä, en ainakaan Viiman kanssa. Me kaksi ollaan tunnettu sen verran kauan, että huomataan toisistamme muutokset aika helposti, mun mielestä vähän liiankin helposti. Viima hymyilee mulle ärsyttävän ihanasti toiselta puolelta huonetta. Ihan oikeasti, koko tyyppi on jotenkin syvältä. Ja silti ihan kiva. Ja ihana. Mä piiloudun sanomalehden taakse, kun Viiman katse alkaa häiritä liikaa. 

  –Haluatko sä puhua? 

Sieltä se kysymys nyt tulee. Tekisi melkein mieli laskea sanomalehti alas ja mulkoilla jotenkin vihaisesti Viimaa, mutta en mä sitten kuitenkaan halua ryhtyä ihan niin lapselliseksi, vaikka tiedän kyllä itsekin, että käyttäydyn vähän uhmaikäisen tavoin tällä hetkellä. 

  –En, mä vastaan napakasti ja koitan taas jälleen kerran kuulostaa joltain muulta kuin siltä, miltä oikeasti kuulostan, enkä onnistu tälläkään hiton kerralla. Mä lasken lehteä naaman edestä sen verran, että näen Viiman kasvot, joiden ilme on vaihtunut jokseenkin neutraaliksi sen sijaan, että niillä paistaisi se ärsyttävä hymy, josta ei voi olla tykkäämättä. Mulla ei oo mitään tietoa siitä, mitä se suunnittelee. 

  –Okei, se vain toteaa ja nousee sitten ylös ja katoaa huoneesta, jonka eri puolilla me ollaan oltu vähän liikaa. Ei se tunnu kivalta. Se, että Viima vaan kävelee pois, vaikka mä en edes pyytänyt tai käskenyt sitä lähtemään. Vai ilmaisinko mä sille jotain sellaista tahattomasti non-verbaalisesti? Enhän mä mikään päivänsäde ole, mutta sellaista musta ei saa tekemälläkään, ja Viimakin tietää sen. Ihan tyhmää, että mä en ymmärrä itseäni ja saan sen takia Viiman käyttäytymään oudosti. Tai en mä tiedä. Ehkä se käyttäytyy näin muuten vaan, osana jotain sen vähän kieroa suunnitelmaa, jolla se aikoo saada mut puhumaan.

Jossain kohtaa sohvalla istuminen alkaa tympiä mua ja mä nousen ylös vähän ristiriitaisin fiiliksin. Viimasta ei ole kuulunut yhtään mitään, ei sillä, että mä olisin sitä nähnytkään sen jälkeen, kun se lähti johonkin. Oon kuitenkin melko varma siitä, että se on jossain asunnon sisäpuolella, koska mä en oo missään kohtaa kuullut oven kolahtavan. Vähän aikaa mä emmin, mutta kävelen sitten kuitenkin hitaasti lyhyen käytävän läpi keittiöön, mistä mä löydän etsimäni. Viima istuu pöydän ääressä ja selaa puhelintaan aika hajamielisen näköisesti, tuskin se edes keskittyy siihen, mitä näkee. 

  –Mitä sä teet? mä kysyn vuorostani ja saan Viiman nostamaan katseensa puhelimesta. Se näyttää oikeastaan vähän väsyneeltä, mutta ei ollenkaan vihaiselta tai ärtyneeltä. Munkin pahin ärtymys alkaa kadota jonnekin ja vaihtuu väsymykseen, vaikka yritänkin taistella sitä vastaan. En mä halua olla toisella puolella huonetta Viiman kanssa, mä haluan päästä lähelle, olla niin helkkarin kiinni siinä kuin mä ikinä vaan pystyn. En mä haluaisi myöntää, että tarvitsen sitä ja sen huomiota, mutta hemmetti, mä ihan oikeasti tarvitsen Viimaa, jotta mä pystyn tekemään asioita. Viima rauhoittaa ja rentouttaa mut, se saa mun huonot fiilikset aina katoamaan tai ainakin helpottumaan. 

  –Selaan puhelinta ilman mitään päämäärää. Sä? tyyppi kysyy taas, enkä mä edelleenkään saa sanottua yhtään mitään, mutta mä hiivin kuitenkin hiljaa lähemmäs sitä, ja musta tuntuu siltä, että se tietää jo valmiiksikin, mitä haluan, vaikka aikoo ehkä laittaa mut muka kärsimään ja sanomaan sen ääneen. Mä päädyn seisomaan Viiman selän taakse ja oon ehkä millin päässä siitä, että vaan painan leukani sen olkaa vasten ja jään siihen ikuisiksi ajoiksi. Mä onnistun jotenkin hillitsemään itseni ja tyydyn sen sijaan vaan miettimään, miten ihanaa olisi käydä istumaan siihen, Viiman syliin, ja jäädä siihen koko päiväksi ja illaksi ja yöksi ja viikoksi, ehkä kahdeksi. Eikä mua enää ärsytä, enemmänkin jopa harmittaa vähän se, että oon aina itsepäinen, enkä myönnä ilmiselviä asioita itsellenikään. 

  –Mitä sä haluat? Viiman kysymys on pehmeä ja lempeä, mä hukun jo pelkästään siihen. Vielä hetken mä taistelen oman itsepäisyyteni kanssa, mutta luovutan sitten ja annan Viiman voittaa tämänkin taistelun, jota mä en oikeasti edes halua voittaa.

  –Anna mun olla tässä hetki, sanon samalla kun jo teen ja painan pääni Viiman olalle just niin kuin mä ajattelin. Mun olotila paranee heti vähän, ja mä tiedän, että Viima pystyy samaan mut ylös siitä suosta, jossa oon jumissa ihan vaan sillä, että on siinä mun lähellä.

Viima on nimestään huolimatta aika lämmin, ja musta tuntuu hyvältä haudata kasvot hupparin peittämää rintaa vasten, ihan kuin mä yrittäisin päästä vielä lähemmäs sitä, vaikka oonkin jo käpertynyt niin kiinni Viimaan kuin ikinä vaan pääsen. Multa on mennyt hävyttömän pitkä aika pelkästään siihen, että oon miettinyt omaa pahantuulisuuttani, jolle ei oikein ole ollut mitään syytä, mutta nyt kuvio alkaa hitaasti kirkastua mulle. Viiman kädet mun ympärillä ja sydämenlyönnit korvaa vasten maadoittaa mua enemmän kuin jaksan edes tajuta, ja siinä se kaikki sitten onkin, en mä tarvitse enempää.

  –Asla? Viima sanoo hiljaa lähellä mun korvaa ja saa aikaan kylmiä väreitä niin, että mun on vaikea muistaa, että pitäisi jotenkin reagoida, tai tyyppi luulee, että oon nukahtanut sen syliin.

  –Niin? mutisen itsekin hiljaa kasvot edelleen Viiman rintaa vasten.

  –Se ärtymys ja kiukku taisi mennä ohi, tyyppi ehkä enemmänkin toteaa kuin kysyy, ja mä voin vaan mutista jotain vähän epämääräistä vastaukseksi. Tuntuu vähän tyhmältä myöntää edes itselleen, että on ollut jotenkin kiukkuinen kaikkia kohtaan vain siksi, että on ollut ikävä jotain yhtä tyyppiä, joka on ihan vieressä ja samaan aikaan kaukana. Mun pitäisi selvästi opetella kuuntelemaan itseäni vähän paremmin, niin voisin säästää monet ihmiset viikkokausia kestävältä ärtymykseltä, jonka ratkaisemiseen tarvitaan vain yksi tyyppi: Viima. Mä oon kuitenkin tosi kiitollinen siitä, että saan olla sen kanssa, että se jaksaa mua, vaikka oonkin välillä ihan tyhmästi käyttäytyvä tuuliviiri ja uhmaikäinen nuori aikuinen. Se on joka tapauksessa tyyppi, joka vaatii, tukee ja auttaa mua kohtaamaan omat heikkouteni, pelkoni, tunteeni, epävarmuuteni ja ajatukseni silloinkin, kun mä en enää jaksaisi tehdä mitään. Viima työntää mua eteenpäin tai pitää paikoillaan, jos tarvitsee. Sen kanssa mun on hyvä olla. Viiman kanssa on tosi hyvä olla.

Ehkä paikkani ei ole täällä

Minä kuljen pitkin polkuja, joilta luulen osaavani takaisin tässä ja nyt, heti kun haluan. Lopulta en kuitenkaan osaa palata takaisin. Pääsen ehkä lähelle alkua, mutta lähtöön en koskaan saavu. Harhailen ja eksyn omiin ajatuksiini, pieneen mieleen, valtamereen. 

Ihmisjoukossa olen enemmän yksin kuin missään muualla. Koko kehoni suorastaan huutaa yksinäisyyttä, pakottaa minut katsomaan silmiin sitä tunnetta, joka valtaa kehoni, kun kuvittelen putoavani heikkoihin jäihin keskellä kuuminta kesää. En luota ihmisiin, vaan säilön salaisuuteni itselläni, pullotan ne mieleni pohjattomaan valtamereen, joka saastuu koko ajan enemmän. Löydän itseni irrallisena osana jotain, johon joskus luulin kuuluvani. Ehkä paikkani ei olekaan täällä, ehkä se on tuolla tai tuolla, toisaalla, kaukana tai ainakin kauempana, tyhjyydessä. Ehkä paikkani on olla yksin, rakastaa tätä ikuista melankoliaa, jonka sydämeen puremat jäljet hakkaavat hitaasti kipua kuin tuore mustelma, jonka onnistuu lyömään uudestaan johonkin.

Tunnen kuinka sydämeni pumppaa verta, se tykyttää hieman kipeänä kehoni kolhuissa, mutta en näytä kenellekään haavojani, ne ovat yksi salaisuuteni, vain minun silmilleni. Mieleni kaipaa jotain, johon tarttua kiinni. Se muistaa, miten ihanalta tuntuu tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Muistan itsekin terävästi, miten yksi minuutin pituinen keskustelu on saanut vuotavat haavat arpeutumaan ja paranemaan. Enkä minä silti keskustele, ole osana jotain, josta muut puhuvat, sillä pelkään olevani ulkopuolinen, ehkä olenkin sitä. Ehkä minun sanojani arvostetaan jonkin toisen taivaan alla, ehkä omat pelkoni vain vievät minua kuin tuulenpuuska muovipussia. 

Kun silmiini osuu muuhun sisustukseen sopimaton huonekalu, saatan tuntea itseni sen kaltaiseksi. Sellainenko minä olen, tietynlaiseen sisustukseen sopimaton huonekalu, jonka joku on pelastanut itselleen roskalavan takaa, vaikka tietää itsekin, ettei huonekalu sovi hänen asuntoonsa. Huonekalu on irrallinen, sitä pallotellaan paikasta toiseen, eikä se välttämättä koskaan löydä lopullista paikkaansa, kaikki on vain kovin väliaikaista ja niin ikuista, että se repii sydämen yhä uudelleen ja uudelleen kahtia. Etsin paikkaani ja olen hetken aikaa tyytyväinen, mutta jostain läheltä hiipii esiin tunne, joka kertoo, etten sittenkään ole sellainen ihminen, joka mahtuisi muottiin, jonka valanut on ehkä ollut täysin hakoteillä - miten kukaan voi mahtua sellaiseen muottiin? 

Peitteeseen kääriytyminen on ehkä parasta ikinä, jos minulta kysytään. Sen hetken ajan, kun saan olla rauhassa peittoni sisässä, tunnen olevani rauhassa ja turvassa, vaikka en kai muutenkaan ole konkreettisessa vaarassa, minusta vain tuntuu toisinaan siltä, että taivas voisi pudota niskaan koska tahansa. Peiton alla ei ole paikkani, mutta se on paikka, jossa saan silti olla, sillä peitettä ei kaiketi kiinnosta, kuka sen alle käpertyy. Ne yön pimeimmät hetket lämpimän peiton alla olen lähimpänä sitä paikkaa, jonne tuntisin oikeasti kuuluvani. En vain ole varma siitä, löydänkö etsimääni koskaan.

Joskus mietin, voisinko jollain tavalla päästä osaksi avaruuden loputonta kauneutta ja arvoituksellisuutta. Ehkä avaruudessa tanssiminen olisikin kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut, vaikka tietenkin ymmärrän, että ajatus on mahdoton, ja juuri siksi kiehtova. Kukaan ei tunne avaruutta läheskään täysin, se on vain jotain selittämätöntä, joka laajenee koko ajan kuin ajatukseni, jotka paisuvat välillä niin suuriksi, etten osaa enää käsitellä niitä kokonaisina, ne on pakko purkaa pienempiin osiin. En siltikään ymmärrä läheskään aina oudoimpia ajatuksiani, joiden perimmäinen tarkoitus on ajaa minut hulluksi. Ajatuksien valtameri on valtava, sen aallot voisivat pyyhkiä kaiken pois minusta yhdessä sekunnissa, mutta niin ei koskaan käy. Avaruuden lailla laajenevat ajatukset jäävät kiertämään kehää, ja minä seuraan kiertoa väsynein silmin. 

Ehkä paikkani ei ole täällä, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla juuri täällä, missä nytkin olen. Jokin vain ajaa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi, vaikka minun kuuluisi olla osa tätä elämää, ei jotain haavemaailmani vaaleanpunaista hattaraunelmaa, jonka kuvittelu itsenikin voimaan joskus pahoin. Minne ikinä menenkään, olen silti aina hieman yksin vähintään oman pääni sisällä. Vaikka kertoisin tuhat tuntia siitä, mitä tunnen, kukaan ei silti koskaan pääse pääni sisälle taistelemaan puolestani niitä ajatuksia vastaan, jotka yrittävät tuhota minut pala palalta, milli kerrallaan. Vaikka joskus haluaisin vaihtaa ajatuksiani jonkun toisen kanssa, en oikeasti halua tehdä, sillä omat hirviöni sentään useimmiten tunnen ja tiedän, miten ne voi lyödä maahan edes hetkeksi. 

En välttämättä koskaan saa tietää, missä oma paikkani on. Ehkä pyörin ikuisesti väärän polun varressa lähellä sitä oikeaa vaihtoehtoa, ehkä mitään oikeaa vaihtoehtoa ei ole olemassakaan, vaan tämä on se elämä, jota minun on haluttu elävän, tuntui se minusta kuinka epätäydelliseltä tahansa. Vaaleanpunainen hattaraunelma ei kuitenkaan ole sitä, mitä haluan. En tiedä enää itsekään, mitä tai minne oikeasti haluaisin.