Kätketyt haavat #12

TESSA

Marjatan työhuoneen seinät tuntuvat kaatuvan päälleni hetkenä minä hyvänsä. Työnantajani katsoo minua tiukasti ja pettyneesti. Tämä on katastrofi. Hän vaatii minulta vastauksia, joita en halua antaa. En halua kertoa Marjatalle, kuinka jumalattoman tuskallista on työskennellä Viktorin kanssa. En varsinkaan halua kertoa hänelle sitä, miksi Viktorin kanssa työskentely on tuskallista.
  –Tessa… mä haluaisin tosi kovasti tietää, mitä oikein on tapahtunut. Mä luulin, että sun ja Viktorin yhteistyö sujuu hyvin. Mä kuitenkin olen kuullut useammasta suunnasta, että teidän välit on toistuvasti kireät, nyt jopa siinä määrin, että ne vaikuttaa työpaikan yleiseen ilmapiiriin negatiivisesti. Asiat ei voi yksinkertaisesti jatkua näin. Ei vain siksi, että muilla olisi kiva olla työpaikalla, vaan myös siksi, että sä ja Viktor voisitte töissä mahdollisimman hyvin, Marjatta sanoo ja kuulostaa pettyneen lisäksi huolestuneelta. Haluaisin vajota tuolilta lattialle ja sieltä mahdollisimman nopeasti maan alle, jotta minun ei tarvitsisi vastata yhteenkään hänen kysymyksistään. Valitettavasti maan alle vajoaminen ei vain ole vaihtoehto.Siksi kiemurtelen ja vaikeroin mielessäni ja mitä luultavimmin myös näkyvästi.
  –Tää on… tää on vähän kiusallista myöntää, mutta… tää liittyy yksityiselämään, kakistan lopulta ja tajuan samalla hetkellä täriseväni voimakkaasti. Tilanne on kertakaikkisen hirveä. Pelkään, että olen Viktorin kanssa riitelemällä pilannut maineeni Marjatan silmissä. Pelkään, että hän antaa minulle kenkää. Pelkään, että hän alkaa huutaa minulle. Luojan kiitos niin ei tapahdu. Marjatta vain huokaisee syvään.
  –Vai niin. Yksityiselämän ongelmien kohtaaminen työpaikalla ei epäilemättä ole ihannetilanne. Yksityiselämä ei kuitenkaan saisi näkyä työpaikalla tällä tavalla, niin kuin sä varmasti jo tiedät. Sun ei tarvitse selittää mulle teidän yksityiselämän tapahtumia, mutta on melko selvää, että jonkin asian siellä on muututtava. Jos sun ja Viktorin välit ei pikaisesti korjaannu edes neutraaleiksi, mä valitettavasti joudun hajottamaan projektin teidän osalta ja siirtämään sen toisten käsiin. Sitä mä en puolestaan mielelläni tekisi, koska olen ollut tätä ilmapiiriongelmaa lukuun ottamatta tosi tyytyväinen teidän työskentelyyn, Marjatan sanat iskeytyvät yksi kerrallaan tajuntaani. Etenkin “joudun hajottamaan projektin teidän osalta” osuu minuun kovaa. En halua tuottaa Marjatalle pettymystä. Ja hitto, en halua luopua projektista. Ainut asia, josta haluan luopua, on Viktor.
  –Mä ymmärrän. Ja ainakin mulla on kyllä halua jatkaa projektin parissa työskentelyä, tää tilanne Viktorin kanssa on vain päässyt vähän… eskaloitumaan. Mä kuitenkin luulen, ettei tilanteen korjaaminen ole mahdotonta, yritän kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta, vaikka todellisuudessa koen tilanteen korjaantuvan vain suoranaisella ihmeellä. En nimittäin uskalla luottaa siihen, että Marjatan puhuttelu saisi Viktorin sietämään minua työharjoittelunsa loppuun asti. Toisaalta myös itselläni voi olla haasteita saavuttaa neutraali asenne häntä kohtaan.
  –No se on hyvä kuulla. Mä nimittäin ajattelin, että mä annan teille yhden mahdollisuuden selvittää tämän asian keskenänne. Toki, jos koette, että se ei ole toimiva vaihtoehto, voidaan yrittää myös porukalla selvitellä asioita. Ja Tessa, jos tässä on mitään sellaista, mistä mun olisi hyvä tietää, niin kerro. Mä lupaan auttaa, Marjatta sanoo, enkä oikein tiedä, miten reagoisin. En nimittäin luota pätkän vertaa siihen, että pystyisimme Viktorin kanssa kahdestaan solmimaan rauhan välillemme. Toisaalta en myöskään halua puida yksityiselämäni kurjia puolia Marjatan sekä Viktorin edessä.
  –Mä uskon, että me pystytään selvittämään tää asia myös kahdestaan Viktorin kanssa. Aikuisia ihmisiähän tässä ollaan. Ja no, mun nähdäkseni tässä ei ole asioita, joista sun työnantajana pitäisi tietää, vastaan ja toivon, että Marjatta nielee huojuvan luottamukseni kahdenvälisiin rauhanneuvotteluihin Viktorin kanssa.
  –Mun pitää tietenkin kysyä vielä Viktorin mielipide, mutta jos hän on sun kanssa samaa mieltä, voisitte maanantaina tulla molemmat samaan aikaan käymään tässä mun luona. Eli toisin sanoen voisitte huomisen tai viimeistään viikonlopun aikana puhua keskenänne ja koittaa sopia. Maanantaina katsottaisiin sitten kolmestaan, onko meillä tarvetta lisätoimenpiteille, toisella puolella pöytää istuva nainen tuntuu onnekseni luottavan sanoihini. Huokaisen helpotuksesta, vaikka tiedän, että vaikein osuus on vielä edessä: minun on hyvällä tai pahalla saatava Viktor luopumaan vihastaan minua kohtaan edes hetkeksi.

Viimeinen tunti töissä tuntuu kidutukselta. Olen Marjatan kanssa käydyn keskustelun jälkeen vereslihalla, väsynyt ja ahdistunut. Olen myös kauhuissani siitä, että joudun puhumaan Viktorin kanssa Samuelista, avaamaan kipeimpiä kohtia itsestäni ihmiselle, joka on satavarmasti valmis käyttämään niitä aseina. Mä kuolen, mietin ja painan kasvoni käsiini tuskaisena. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä minun pitäisi sanoa ja miten, jotta Viktor kyseenalaistaisi Samuelin kertomusta edes millin verran. Tai no, oikeastaan nyt olisi tärkeintä saada Viktor vain hautaamaan sotakirves hetkeksi. Mutta helvetti, sekin voi vaatia sitä, että hän kyseenalaistaa paholaisen synnittömyyden. Mutisen kirosanoja käsiini ja odotan, odotan ja odotan. Minuutit valuvat eteenpäin ahdistavan hitaasti. Toisaalta haluan ajan pysähtyvän, jotta minun ei tarvitsisi koskaan kohdata Viktoria. Lopulta kello kuitenkin on niin paljon, että minun on lähdettävä pois työhuoneestani ja yritettävä löytää Viktor. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa, sillä hän on lähdössä kanssani samaan aikaan pois töistä – on kuin hän odottaisi minua ulko-ovella. 

  –Viktor, sanon ja saan hänen huomionsa heti. Mies katsoo minua kylmästi ja vaikuttaa juuri siltä kuin olen pelännytkin. Hän nimittäin näyttää siltä, ettei aio edes harkita minun sanojeni kuuntelemista.

  –No? hän kysyy, vaikka tietää varmasti, mitä asiani koskee. Et helvetti ole tosissasi. Voisitko edes hetken olla olematta kakara ja tehdä mun kanssa yhteistyötä? mietin samalla, kun yritän pitää ilmeeni sekä sanani jokseenkin neutraaleina ollaksemme herättämättä huomiota. 

  –Etköhän sä itsekin tiedä, että meidän pitää puhua. Tänään, vastaan ja katson Viktoria tiukasti. Hän pyöräyttää silmiään kuullessaan aikatauluehdotukseni.

  –Siis oikeasti, tänään? Mistä moinen kiire?

  –Ei tää asia parane sillä, että me siirretään sen käsittely jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Sitä paitsi meillä on jo muutenkin Marjatan asettama aikaraja. Ei tässä ole ennen maanantaita kovin montaa vaihtoehtoa! Huomenna on perjantai ja mulla vapaapäivä, viikonloppuna säkään et ole täällä ja maanantaina ainut vaihtoehto on ennen töitä joskus seitsemältä aamulla. Se on siis joko tänään tai maanantaina. Ja voin muuten kertoa, että mä en todella halua tulla puhumaan sun kanssa maanantaiaamuna yhtään mistään yhtään mihinkään, jos ei ole aivan pakko, sähisen hiljaa, vaikka haluaisin jälleen kerran huutaa ja heilutella keskisormia. Armas työparini puolestaan vaikuttaa kaikin puolin kärsivältä kuunnellessaan sanojani, mutta huokaisee lopulta syvään alistuneen oloisena.

  –No hyvä on sitten, puhutaan tänään. Mut missä? Ei me varmaan tässä nimittäin sitä keskustelua haluta käydä, Viktor sanoo ja heiluttelee käsiään tehostaakseen sanojaan siitä, että työpaikan eteinen on epämieluinen paikka käydä potentiaalisesti riitaisa keskustelu. 

  –Kerrankin ollaan jostain samaa mieltä. Mut en mä tiedä, pitää keksiä nopeasti joku paikka, vastaan ja työnnyn sitten Viktorin ohi ovesta ulos, jotta emme oikeasti vahingossakaan jää riitelemään eteiseen. Mies seuraa minua ulos, jossa marraskuun alku tihkusateineen toivottaa meidät tervetulleiksi.

  –Olishan tuossa toi mun auto, Viktor ehdottaa katse parkkipaikalle suunnattuna ja saa minut tyrskähtämään.

  –Mä en ole tulossa sun autoosi, sanon. Työparini pyöräyttää silmiään.

  –Et ole tosissasi. Siis mitä sä oikein kuvittelet musta…

  –Mä mitään kuvittele, mut me tarvitaan puolueeton paikka keskustella. Sun auto ei ole sellainen, koska se on sulle tuttu ja turvallinen tila, keskeytän ennen kuin hän ehtii sanoa enempää.

  –Eihän nää nyt ole mitkään valtioiden väliset rauhanneuvottelut ole, Viktor puuskahtaa turhautuneesti.

  –Mut kahden ihmisen väliset rauhanneuvottelut nää on! Puolueettomasta paikasta on siis varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Hitto, mennään vaikka Jokipuistoon ennemmin kuin sun autoon, kivahdan ja saan työparini jälleen kerran puistelemaan päätään ja huokaisemaan uskomattoman syvään. 

  –Niin, että julkinen paikka sitten on myös eduksi vai?

  –Ehkä. Voi olla, että keskustelu pysyy asiallisempana, kun kuka tahansa voi kuulla sen. Eikä tässä nyt oikeasti ole hirveästi vaihtoehtoja. Seuraava vaihtoehto voisi olla toi kauppakeskus tuossa lähellä, sanon ja tunnen pientä voitonriemua, kun näen Viktorin silmästä hänen antavan periksi. 

  –Okei, mennään sitten Jokipuistoon.

  –Mahtavaa. Siinä puiston vieressä on kadun laidassa pysäköintimahdollisuus, niin voit jättää autosi siihen. Mä ajan sinne pyörällä, niin nähdään siinä kadun laidassa pyörätelineen luona, sanon ja näen Viktorin nyökkäävän ennen kuin marssin muka määrätietoisen näköisenä pyöräni luokse. Todellisuudessa en todellakaan tiedä, mitä olen tekemässä. Tai tiedänhän minä: hetken päästä yritän epätoivoisesti kääntää Viktor Salmentien päätä edes hitusen Samuelista pois.

Tihkusade ei lakkaa niiden minuuttien aikana, kun ajan pyörällä työpaikkani pihalta Jokipuistoon. Ahdistaa, oikeastaan ahdistaa ihan helvetisti. En edelleenkään halua, pysty tai kykene puhumaan Viktorille elämäni kipeimmistä tapahtumista, mutta minun on pakko. Kun näen työparini kaartavan autollaan kadun laitaan, haluaisin paeta tai kelata aikaa taaksepäin ja perua koko typerän projektin tai jopa irtisanoa työsuhteeni ennen kuin Viktor ehtii aloittaa harjoittelunsa. Mutta tahdonvoimani ei riitä kelaamaan aikaa taaksepäin ja säpsähdän, kun Viktor pamauttaa autonsa oven kiinni turhautuneen kuuloisesti.

  –Mulla ei ole koko päivää aikaa, niin sun ois varmaan parasta alkaa puhumaan nyt, mies sanoo tultuaan luokseni ja saa sisuskaluni kääntymään lopullisesti ympäri ahdistuksesta ja pelosta ja pahasta olosta. Tunnen oloni tavattoman haavoittuvaiseksi, vaikka en haluaisi olla haavoittuvainen. Haluaisin käpertyä kuoreen, haarniskaan tai vaikka pommisuojaan, jotta minun ei tarvitsisi asettaa itseäni iskuille alttiiksi. Viha, jolla olen tähän asti puolustautunut, tuntuu paenneen kehostani. Olen vereslihalla ja tiedän, ettei Viktor epäröi kaataa suolaa päälleni.

  –Kaikki ei ole sitä mitä sä luulet. Sä ajattelet, että mä olen paskonut Samuelin mielenterveyden ja tehnyt siitä ihmisraunion ja sitten jättänyt, mut se ei ole totta. Paitsi se on totta, että mä kyllä jätin sen. Selvästikään sä et tiedä, minkälaisen ihmisen kanssa kaveeraat. Etkä sä tiedä, mitä se teki mulle ja miksi se on mulle niin saatanan iso asia, puhun ja lähden liikkumaan kohti joen rantaa. Viktor ei sano mitään, mutta seuraa perässäni epäuskoinen katse silmissään. 

  –Lapsena sitä naiivisti ajatteli, ettei koskaan ikinä koskaan itse joutuisi paskaan parisuhteeseen, sellaiseen, jota katseli kotona. Mä oikeasti ajattelin, että voisin jotenkin välttää sen, että mä kyllä tietäisin paremmin ja osaisin varoa. Mut ei se mennyt niin. Mä olin tyhmä ja nuori ja aivan liian immarreltu tajutakseni, että Samuel on liukas kuin käsistä lipsuva saippuapala. Ja mä halusin uskoa hyvään, siihen, ettei Samuel nyt oikeasti tarkoittanut sitä, ettei se käyttänyt mun heikkouksia aseena, ettei se todella kaivaisi esille kaikkien kipeimpiä mustelmia ja painaisi niitä satuttaakseen. Se teki kaiken sen. Se sai mut häpeämään itseäni ja omaa tyhmyyttäni. Mietin, että miten vitussa mä olin ollut niin urpo, etten juossut heti alkuunsa. Mähän tiesin paremmin. Ja silti mä annoin sen tapahtua, puhun ääni ja koko keho täristen. En voi katsoa Viktoria, en vain voi. Kyyneleet polttelevat silmiäni.

  –Ensin on vain yksittäisiä ikäviä sanoja tai kommentteja, pieniä huomautuksia siitä. että mussa tai mun valinnoissa on jotain pielessä. Ne tuntuu ikävältä, mut ne pystyy vielä painamaan villaisella, tyyliin “Ei se nyt oikeasti tarkoittanut”. Ajan myötä ne alkaa kuitenkin syödä itsetuntoa, eikä tilannetta paranna se, että ne ilkeät sanat lisääntyy vaivihkaa. Mä aloin epäillä itseäni ja muokata toimintaani niin, että Samuel olisi tyytyväinen viis siitä, mitä mä itse olisin halunnut. Petollisinta väkivaltaisissa ihmisissä on se, että ne ei luovu väkivallasta, vaikka niille yrittäisi olla miten mielin kielin tahansa. Ne nimittäin löytää kyllä aina asioita, jotka on sussa pielessä tai jotka on sun syytä. Ja vaikka mä tiesin senkin, mä muistin sen turhan myöhään. Mä olin jo sen verran pahasti Samuelin kontrollissa, että ilman mun parhaita ystäviä mä en varmaan olisi pystynyt lähtemään. Samuelin jättäminen on oikein päätös, jonka mä olen tässä elämässä tehnyt, vaikka mä nyt saankin sun vihat siitä niskaani.

En kykene enää jatkamaan puhumista tai avaamaan yksityiskohtia lapsuudestani tai kivuliaasta parisuhteestani Samuelin kanssa. Yritän vain kävellä hämärtyvässä puistossa suoraan eteenpäin tärisevillä jaloillani ja olla itkemättä, sillä en haluaisi paljastaa Viktorille haavoittuvaisuuttani tarpeettoman paljon. On jo aivan riittävän kamalaa, satuttavaa ja nöyryyttävää ylipäätään kertoa Viktorin kaltaiselle paskiaiselle vuosien takaisista asioista, joiden takia olen ahdistunut, pelokas ja epävarma nuori aikuinen. Olen myös juuri tarjoillut hänelle yhden jos toisenkin aseen käytettäväksi, enkä tiedä, miten ikinä tulen kestämään luodit.

  –Mä…, Viktor yrittää sanoa jotain, mutta en pysty tai edes halua kuunnella häntä. 

  –Älä sano mitään. Sä voit mun puolesta uskoa ihan ketä tahansa, vaikka sitä helvetin Samuelia, mut nyt sulla on mahdollisuus tarkastella kriittisesti sen satuja musta. Vaikka ai niin, sun mielestä nää mun sanat on tietenkin täyttä puppua, eikä asiaa tarvitse edes harkita. Eiköhän tää siis ollut tässä. Sä voisit viikonlopun aikana ihan hitusen edes miettiä näitä asioita sun pienessä päässäsi ja pohtia, olisko sun asenteessa naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ihan ylipäätään jotain korjattavaa, saan hetkeksi jostain vihani takaisin ja käännyn kannoillani, jätän Viktorin seisomaan keskelle sateista puistokäytävää.

  –Tessa! hän huutaa perääni, mutta pysähtymisen sijaan nostan keskisormen korkealle pääni yläpuolelle.

Kotona todellisuus iskee vasten kasvojani. Puistossa kehoni vallannut adrenaliini on kadottunut ja jäljellä on vain tuttuakin tutumpi sisäelimet liiskaava ahdistus. Palelen, hikoilen kylmää hikeä, hengitän liian tiheästi, toistan mielessäni puiston tapahtumia ja lapsuutta ja suhdetta Samuelin kanssa. Itkettää, on kaikin puolin tuskainen olo. Olen juuri repinyt sieluni auki ihmiselle, jolle en todellakaan olisi halunnut paljastaa pienintäkään murusta haavoittuvaisuudestani. Samaan aikaan minusta tuntuu, etten ehkä repinytkään itseäni riittävän hajalle. Ehkä olemalla yksityiskohtaisempi, tarkempi, raaempi, kaivamalla lapsuuden arvet paremmin esille ja raaputtamalla arpikudoksen niiden päältä rikki olisin voinut saada Viktorin kääntämään päätään todennäköisemmin. Nyt on kuitenkin myöhäistä. Olen puhunut varsin pintapuolisesti elämään hiljaa hivuttautuvasta väkivallasta ja sen vaikutuksista, enkä tiedä, voiko Viktor koskaan uskoa minua niin pintapuolisen kertomuksen perusteella. Ehkä minun olisi pitänyt kanavoida enemmän väkivallan jättämiä jälkiä itsessäni: tunnen edelleen jokaisen sanan puukkona kehossani, vaikka olen jo useampi vuosi sitten päässyt pois Samuelin ja isäni päivittäisestä vaikutuspiiristä. Vuodet eivät kuitenkaan ole parantaneet mieleni mustelmia. Ne ovat minussa edelleen epämääräisenä ahdistuksena, konfliktien välttelynä, huutamisesta välittömästi jännittyvinä lihaksina, unettomina öinä, vaativuutena itseäni kohtaan, epäluulona ihmisiä kohtaan, epäuskona tervettä rakkautta kohtaan sekä niin monina muina asioina, etten varmastikaan tiedosta kaikkia. Nyt tuskani uskottavuus ja aitous on arkkiviholliseni arvioitavana. Ajatus on murskaava, tilanteen seuraukset saattavat olla murskaavia. Jos en tänään ole onnistunut vakuuttamaan Viktoria syyttömyydestäni edes hieman, olen ajautunut tilanteeseen, jossa Samuel voittaa maanantaina kaikesta vastustuksestani huolimatta pelin nimiinsä sata nolla. Kaikkien vuosien jälkeen en kaiken kukkuraksi ole lainkaan varma siitä, että kestäisin vielä yhden täydellisen murskatappion hänelle vaurioitumatta itse entistäkin pahemmin.

(Voihan Tessa </3. Mitähän Viktor mahtaa miettiä työparinsa sanomisista?)

Suoritettu: Taijanomainen lukuhaaste 2025, osa 2

Tervetuloa lukemaan Taijanomaisen lukuhaasteen käsittelypostauksen toista osaa! Jo joulukuussa julkaistussa ensimmäisessä osassa käsiteltiin haasteen kohdat 1-6. Tässä postauksessa käsitellään vihdoin jäljellä olevat kuusi teosta, eli haasteen kohdat 7-12. Sen pidemmittä puheitta aloitetaan teosten läpikäynti.

7) Lue kirja jollain muulla kuin suomen kielellä

Lily Lindon - Double booked (Head of Zeus 2022)

Tähän kohtaan oli melko helppoa löytää sopiva teos, sillä  luin ja kuuntelin viime vuoden aikana kirjoja lähes pelkästään suomeksi. Kuitenkin muutamia poikkeuksia löytyy, kuten tämä Lily Lindonin teos muutaman vuoden takaa. Teoksen keskiössä on 26-vuotias Georgina, joka ajattelee olevansa täysin hetero ja onkin  jo vuosia kestäneessä parisuhteessa miehen kanssa. Hänen elämänsä pyörii poikaystävän, töiden ja parhaan ystävän kanssa hengailun ympärillä, kunnes yksi baari-ilta saa hänet kyseenalaistamaan kaiken. 

Georgina päätyy eräänä iltana parhaan ystävänsä houkuttelemana homobaariin, jossa esiintyy lesbojen muodostama bändi nimeltä Phase. Ja kuinka ollakaan, Georgina pitää bändin rumpalia viehättävänä ja ihastuu tähän, vaikka ei millään suostu myöntämään asiaa itselleen. Erilaisten sattumusten myötä Georginasta tulee Phase-bändin kosketinsoittaja. Tämä saa Georginan varsin rutinointuneen elämän kääntymään päälaelleen, sillä hän alkaa kipuilla niin seksuaalisuutensa, parisuhteensa kuin uravalintansa kanssa. Tilannetta helpottaakseen hän päättääkin jakautua kahteen osaan ja valehdella kaikille: päivisin hän on onnellisesti parisuhteessa miehen kanssa oleva pianonsoittoa lapsille opettava Gina, kun taas iltaisin hänestä kuoriutuu lesbobändin kosketinsoittaja George. Yksinkertaistetusti Lindonin teoksessa seurataan Georginan matkaa ulos kaapista - hän joutuu teoksessa myöntämään ennen kaikkea itselleen, että on biseksuaali, ei hetero. 

Tartuin tähän teokseen itse suurella mielenkiinnolla, sillä en ollut aiemmin lukenut biseksuaalisuutta käsittelevää kaunokirjallisuutta. Valitettavasti on kuitenkin sanottava, että jossain määrin petyin Lindonin teokseen tai ainakin Georginaan. Georginan hahmo nimittäin sortuu mielestäni toistamaan biseksuaaleihin liittyviä stereotypioita. Hän esimerkiksi näyttäytyy valehtelevana ja epäluottavana kumppanina tutkiessaan seksuaalisuuttaan. Epäluotettavuus kumppanina on ehkä yksi yleisimmistä biseksuaaleihin liitetyistä stereotypioista, joten olin pettynyt törmätessäni siihen Lindonin teoksessa. Kokonaisuutena pidän Lindonin kirjaa kädenlämpöisenä lukukokemuksena. Teoksessa nimittäin on viihdyttävä idea, mutta toteutus ontuu.

8) Lue kirja joltain inspiroivalta henkilöltä

Irene Zidan - Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024)

Jos jokin haasteen kohdista tuotti päänvaivaa, niin tämä. Jostain syystä mun oli vaikea pohtia, minkä teoksen valitsisin tähän kohtaan haastetta. Lopulta tartuin Irene Zidanin teokseen Isäni appelsiininkukkien maasta, jonka kuuntelin viime kesänä. Koen Zidanin inspiroivaksi henkilöksi, sillä hän käsittelee teoksessaan tulenarkaa ja varsin ajankohtaista aihetta koskettavasti ja riipivästi. Isäni appelsiininkukkien maasta nimittäin on romaani palestiinalaisten ja israelilaisten konfliktin ylisukupolvisista vaikutuksista. 

Teoksessa Suomessa palestiinalaiselle isälle ja suomalaiselle äidille syntynyt lapsi, jo aikuistunut ja perheellistynyt Amira työskentelee toimittajana Israelin ja Gazan konfliktin kärjistyessä sodaksi lokakuussa 2023. Teoksessa käsitellään konfliktin vaikutuksia Amiran elämään palestiinalaisen isän lapsena Suomessa, kaukana konfliktialueelta. Nykyhetken lisäksi teoksessa kuvataan myös Amiran lapsuutta Suomessa sekä teini-ikäisenä isän kotiseudulle Länsirannalle tehtyä matkaa. Keskeisiksi aiheiksi nousevat ylisukupolviset traumat, kuulumattomuuden tunne, etäiseksi ja vaikeaksi muuttunut isäsuhde sekä huoli isän puolen suvusta ja kotiseudusta "siellä jossain". 

Zidanin teos on koskettava ja ajankohtainen ja nostaa esille kiinnostavan ja tärkeän näkökulman israelilaisten ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin, sotaan, palestiinalaisten kansanmurhaan liittyen. Itse pidin teoksesta, vaikka sodasta ja sodan ylisukupolvisista vaikutuksista lukeminen ei ollutkaan kevyttä puuhaa, kuten ei oikeastaan kuulukaan olla. Suosittelen siis ehdottomasti tarttumaan Zidanin esikoisromaaniin.

9) Lue dekkari

Ninni Schulman - Viimeiset leikit (Som vi lekte, Tammi 2024), kääntäjä Sirpa Hietanen

Ruotsalainen dekkaristi nimeltä Ninni Schulman oli itselleni täysin tuntematon, ennen kuin kesällä päädyin kesätöiden lomassa kuuntelemaan hänen uudehkoa Ingrid Wolt -sarjaansa. Viimeiset leikit on sarjan aloitusosa, jossa seurataan vankilasta vapautuvan väkivaltaista ex-miestään pakoilevan entisen poliisin Ingrid Woltin elämää 1980-luvun Taalainmaalla. Keskiössä on paitsi kaiken menettäneen Ingridin pyrkimys rakentaa itselleen uusi elämä myös erään lapsen vuoden takainen katoaminen, jota Ingrid päätyy selvittämään.

Kadonnut lapsi on 12-vuotias Mattias, joka poliisien tulkinnan mukaan on hukunnut. Pojan vanhemmat eivät kuitenkaan niele hukkumisteoriaa, vaan palkkaavat etsivätoimiston perustaneen Ingridin tutkimaan poikansa kohtaloa tarkemmin. Ingrid tekeekin perusteellista työtä ja pyrkii saamaan tarkan kuvan siitä, mitä Mattiaksen elämässä tapahtui ennen hänen katoamistaan. Setvittäväksi joutuvat niin pojan kaverisuhteet, leikit kuin nurmikonleikkuukäynnit outona pidetyn miehen luona. Tarinan kaikkitietävä kertoja valottaa Mattiaksen katoamista edeltäviä tapahtumia myös pojan itsensä näkökulmasta, mikä avaa lukijalle lapsuuden ja teini-iän välimaastossa kipuilevan lapsen maailmaa. Lopulta Ingridin tutkimukset ja takaumat edelliseen kesään Mattiaksen näkökulmasta johtavat ratkaisun äärelle.

Mielestäni Viimeiset leikit on ehdottomasti kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen teos. Se tarjoaa jännitystä niin Mattiaksen katoamistapauksen kuin Ingridin yksityiselämän käänteiden kautta ja pitää siten lukijaa otteessaan. Aiheensa puolesta Viimeiset leikit ei kuitenkaan ole kovin kepeää luettavaa, enkä siksi suosittele teosta kovin herkille lukijoille. Mikäli kuitenkin uskaltaa tarttua Ingrid Wolt -sarjan aloitusosaan, suosittelen myös sarjan toista osaa nimeltä Rakas Lena (Tammi 2025). Toisessa osassa selvitetään uutta rikosta ja päästään syvemmälle Ingridin henkilökohtaiseen elämään.  

10) Lue kirja, joka on kirjoitettu yli sata vuotta sitten

Fredrika Runeberg - Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar, SKS 1858), kääntäjä Arvo Lempiranta

J. L. Runebergin tuotanto on varmasti jokaiselle suomalaiselle jokseenkin tuttua, mutta hänen vaimonsa Fredrikan teokset ovat valitettavasti monille tuntemattomia. Itse tiesin jo ennen viime talvea, että myös Fredrika oli kirjailija, mutta en kuitenkaan ollut tutustunut hänen tuotantoonsa. Tilanne onneksi korjaantui eräällä kurssilla, jonka lukemistoon Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä -teos kuului. Näin pääsin tutustumaan yhteen Suomen ensimmäisistä historiallisista romaaneista. 

Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä -romaani sijoittuu 1700-luvulle isovihan aikoihin. Teoksessa seurataan leskirouva Katariina Boijen ja hänen tyttäriensä elämää isovihan aikana sekä otetaan kantaa naisten asemaan yhteiskunnassa. Teoksen alussa kasakat polttavat Boijen perheen talon ja äiti sekä tyttäret joutuvat pakenemaan. Sekavassa tilanteessa vanhempi tytär Margareta joutuu erilleen äidistään ja pikkusiskostaan Ceciliasta, mikä osoittautuu tarinan kannalta merkittäväksi käänteeksi. 

Jouduttuaan erilleen äidistään ja siskostaan Margareta kohtaa alempaan säätyluokkaan kuuluvan Maunun, jonka kanssa hän jatkaa pakomatkaansa. Pian heidän välilleen kehittyykin romanttisia tunteita, mikä saa Margaretan kyseenalaistamaan yhteiskunnan ja Katariina-äitinsä mielipiteen säätyjen mukaisesta avioitumisesta. Hän ei nimittäin suostu nielemään ajatusta siitä, että hänen pitäisi luopua rakkaudestaan Maunua kohtaan tämän alemman säädyn takia. Pikkusisko Cecilialle ei muodostu samanlaista mahdollisuutta kyseenalaistaa tai vastustaa yhteiskuntaa ja äitiään, sillä hän elää äitinsä kanssa. Teoksessa Katariina-äidin vallan alla oleminen tietyllä tapaa murskaakin Cecilian. 

Minusta Runebergin Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä -teos kannattaa ehdottomasti lisätä omalle lukulistalle. Se avaa kiinnostavasti 1700-luvun Suomessa eläneiden nuorten (aatelis)naisten maailmaa ja mahdollisuuksia. Toki romaanista on huomattavissa myös kirjoitusajankohdalle, eli 1850-luvulle tyypillisiä piirteitä, kuten nouseva kansallismielisyys. Lisäksi teos on melko nopealukuinen, sillä siinä on vain noin 200 sivua. Erinomainen välipalakirja pidempien ja raskaampien teosten väliin, sanoisin siis. 

11) Kirjasta on tehty elokuva

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla II (WSOY 1960)

Lukuhaasteen ensimmäisessä käsittelyosassa pohdin, oliko puoliksi huijausta väittää Täällä Pohjantähden alla III -teoksen sijoittuvan toisen maailmansodan aikaan. Noh, samalla linjalla jatketaan myös Pohjantähti-trilogian toisen osan kohdalla, sillä voi olla puoliksi huijausta väittää, että Täällä Pohjantähden alla II -teoksesta olisi tehty elokuva. Vuoden 1968 elokuva Täällä Pohjantähden alla nimittäin pohjautuu sekä trilogian ensimmäiseen että toiseen osaan. Oli miten oli, sallin itseni hyödyntää Pojantähti-trilogian toista osaa tässä kohtaa haastetta. 

Pohjantähti-trilogian toisessa osassa seurataan Pentinkulman ja Koskelan torpan elämää ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta aina Suomen sisällissodan jälkipyykkiin asti. Jussin ja Alman vanhin poika Akseli ottaa torpan hoitakseen ja saa Elinan kanssa ensimmäisen lapsensa Vilhon. Samaan aikaan poliittinen tilanne niin maailmalla kuin Suomen suurruhtinaskunnassa on varsin epävakaa. Kansakunnan eri osien välit tulehtuvat aina vain pahemmin ja pahemmin ja tämä näkyy myös pentinkulmalaisten keskuudessa. Viha muun muassa torpparien ja omistajien välillä kasvaa. Lopulta vuonna 1918 juuri itsenäistynyt Suomi ajautuu sisällissotaan. Akseli taistelee punaisten puolella veljiensä Aleksin ja Akun kanssa. Sota on lyhyt mutta hyvin tuhoisa. Sodan jälkipyykki on ehkä vieläkin tuhoisampaa. Kansakunta on jakautunut totaalisen kahtia ja väliin on muodostunut railo, jota ei niin vain kurota umpeen. 

Miten sen nyt sanoisi... Täällä Pohjantähden alla II on ehdottomasti yksi rankimmista teoksista, jonka olen koskaan lukenut. Teos yksinkertaisesti repi minut riekaleiksi ja sai itkemään silmät päästäni. Luojan kiitos kuuntelin trilogiaa Antti Holman lukemana, sillä varsinkaan tätä toista osaa en ajoittain olisi itse nähnyt kyyneliltäni lukea. Linna kuvaa sisällissodan julmuutta ja kauheutta punaisten näkökulmasta karvat pystyyn nostattavalla tavalla. Teosta kuunnellessa päässäni pyöri varmasti eniten "Hirveää", "Kauheaa" sekä "Toivottavasti ei koskaan ikinä uudelleen". Tuntuu uskomattomalta, että kansakuntaa pahoin repineestä sisällissodasta ja sen jälkiseurauksista ei ole kulunut kuin reilu sata vuotta. Samaan aikaan maailmalla parhaillaan tapahtuvat hirveydet saavat Linnan trilogian toisen osan tuntumaan valitettavan ajankohtaiselta. Myös suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistuminen herättää huolta - onko meillä siihen todella varaa tällaisina aikoina? Pohjantähti-trilogian toinen osa herättää siis valtavasti ajatuksia ja surua ja annankin sille ehdottoman lukusuosituksen ja samalla myös raakuusvaroituksen. Helpolla ei Linnan trilogian toinen osa nimittäin päästä lukijaansa.

12) Kirja on aloitusosa kirjasarjaan

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla I (WSOY 1959)

Lukuhaasteen viimeisenä teoksena käsittelen Pohjantähti-trilogian aloitusosaa. Jos kahden ensimmäisen osan kohdalla on pitänyt pohtia huijauksen mahdollisuutta, ei sitä tarvitse tämän kohdalla pohtia. Täällä Pohjantähden alla I on aloitus kirjasarjaan, piste xD. 

Linnan trilogian ensimmäisessä osassa seurataan Koskelan torpan alkuvaiheita sekä Jussin ja Alman elämää. Teos alkaakin tunnetuilla sanoilla "Alussa oli suo, kuokka - ja Jussi." Jussi nimittäin työskentee teoksessa ankarasti torppansa eteen. Hän muun muassa raivaa pappilan suoalueesta pellot ja kaataa metsästä tukit torppaa varten ja kaiken ohessa hoitaa myös pappilan torpparina itselleen kuuluvat tehtävät hyvin yhdessä Alman kanssa. Yksi romaanin keskeisimmästä suhteista onkin pappilan ja Koskelan torpan väen suhde: torppariuden ehdot huononevat vuosi vuodelta, eivätkä Koskelat tietenkään ole tilanteeseen tyytyväisiä. Jussi ei kuitenkaan asetu poikkiteloin kirkkoherraa vastaan ja lopulta muutosta alkaakin vaatia Akseli, Alman ja Jussin vanhin poika. Sosialismin saapuessa Pentinkulmalle Akseli uskoo, että he torppareina voisivat sen avulla parantaa asemaansa suhteessa pappilaan. Sen lisäksi, että teoksessa seurataan Akselin askeleita työväenliikkeen parissa, päästään trilogian ensimmäisessä osassa näkemään myös hänen ja Kivivuoren Elinan suhteen kehittymistä - tie avioon ei nimittäin heidänkään kohdalla ole täysin suoraviivainen. 

Kaiken kaikkiaan Täällä Pohjantähden alla I -teos on hieno aloitusosa hienoon trilogiaan. Teoksessa lukija pääsee tutustumaan paitsi Koskelan väkeen myös laajemmin Pentinkulman kyläyhteisöön, ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Kuten myöhemmissäkin osissa, myös ensimmäisessä osassa tapahtumat peilautuvat todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Esimerkiksi torppareiden ja maanomistajien kiristyvät välit sekä työväenluokan ja sosialismin nousu ovat tapahtuneet oikeasti Suomessa. Linna kuvaakin taitavasti teoksessaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kiristyvää, tulenarkaa poliittista tilannetta ja sen vaikutusta ihmisten elämään. Jännite Pentinkulmalla siis kasvaa merkittävästi kohti trilogian dramaattista toista osaa. Loppukaneettina voin kai vain sanoa, että suosittelen lämpimästi koko Pohjantähti-trilogian lukemista tai kuuntelemista. Suuri suomalainen klassikkoteos ottaa paljon lukijaltaan, mutta myös antaa valtavasti. 

Wuhuu, Taijanomaisen lukuhaasteen 2025 käsittelypostauksen toinen osa vihdoin valmis! Postaus roikkui puolivalmiina luvattoman pitkään, mutta vihdoin olen saanut kirjoitettua kaikista teoksista sen, mitä halusinkin niistä kirjoittaa. Tässä kohtaa haluan kiittää Taija-Tiiaa hauskasta lukuhaasteesta sekä kärsivällisyydestä tämän postauksen odottamisen suhteen. Lienee selvää, ettei minun koskaan pitäisi luvata mitään aikatauluihin liittyvää :'D Ja niin, jos olette lukeneet jonkin/joitakin tämän postauksen teoksista, kuulisin mielelläni ajatuksianne niistä kommenteissa! 

(Kuvalähteet: amazon.com: DB; suomalainen.com: Boije ja tyttäret, tammi.fi: VL; wsoy.fi: TPA, Isäni appelsiininkukkien maasta)

Utua

No niin, olemme tässä, kai jälleen. Tunnen hänet lähelläni, hengityksen niskassani ja kevyesti ihoani raaputtavat kynnet. On lämmintä, on hyvä olla. Silmäluomeni tuntuvat tavattoman raskailta ja ajatukseni utuisilta. Keinun unen ja valveen rajamailla mutta tiedän, että minun olisi ehkä viisaampaa repäistä itseni irti. Tässä ei pitänyt käydä näin. Ei, minun ei pitänyt hypätä lattiasta kattoon nähdessäni hänet ihmisjoukon toisella puolella hämärien valojen loisteessa. Vielä vähemmän minun piti jäädä odottamaan, että hän kääntäisi katseensa minuun ja melkein järkyttyisi näkemästään. Kaikista vähiten minun kuitenkin piti jäädä seisomaan paikoilleni, kun hän lähti tunkemaan ihmisjoukon läpi luokseni. Eikä minun tietenkään olisi pitänyt tehdä mitään siitäkään, mitä tein hänen saavuttuaan luokseni, ei kaikkien vuosien jälkeen.

On omituista, miten vuosikausien jälkeenkin edelleen löydämme toisemme, vaikka olemme varmasti molemmat yrittäneet tarkoituksella eksyttää niin itsemme kuin toisemme. Tämä nimittäin on kaukana ruusuilla tanssimisesta. Kompuroimme ja kolhimme, peräännymme ja vannomme, ettemme koskaan ikinä enää. Ja kuitenkin ensimmäisen ja toisen ja kolmannen ja neljännen ja viidennen ja yhä useamman kerran jälkeen piirtelen viileillä sormenpäilläni pehmeitä kuvioita hänen ihoonsa ja hän raaputtaa selkääni täydellisemmin kuin kukaan muu. Vietämme salaisia hetkiä keskenämme, sillä kukaan ei enää usko meihin - pitävät vain tyhminä, kun uudelleen ja uudelleen teemme saman virheen.

Silti tiedän, että jos nyt utuisten ajatusteni keskeltä avasin silmäni ja kääntyisin katsomaan häntä, katsoisin häntä pumpulinpehmeästi ja lempein kukkaissävyin, aivan kuten hänkin katsoisi minua. Olemme toistemme Akilleen kantapäät, nokkonen, johon poltamme ihomme yhä uudelleen. Mutta en revi itseäni irti, vaan jään hänen viereensä ja nukahdan rakkaani sylin suojaan.